Pitääkö ihmistä sääliä?

Päre on kommentti Ironmistressin päreeseen Kun kuilu katsoo takaisin.

1

Ironmistress kirjoitti: ‘Rauno peräänkuulutti säälimoraalia,’
*

Viittaako nimi minuun? Jos viittaa, pyytäisin saada tietää, mitä peräänkuuluttamisella tässä tapauksessa mahdollisesti tarkoitetaan. Tietääkseni olen esittänyt kritiikkiä enkä mitään ‘peräänkuulutusta’ säälimoraalin suhteen.

Eikö peräänkuuluttaminen merkitse mm. vaatimista? Olen siis kritikoinut enkä peräänkuuluttanut moraalitunneteoriaa ja sääliä moraalin perustana, koska tunteet ovat ailahtelevia, pettäviä, sattumanvaraisia ja lyhytkestoisia. Vakavasti otettava etiikka eli moraaliteoria, joka ei rakennu pelkkien tunteiden [eikä myöskään suurten auktoriteettien; big Other] varaan sen sijaan on järjen ja johdonmukaisen ajattelun asia, joka pyrkii mahdollisimman suureen universaalisuuteen [siihen tietenkään täysin pääsemättä]. 

Sattumanvaraisten ja ei-välttämättömien tunteitten perustalle ei voi rakentaa loogisesti pakottavaa velvollisuusetiikkaa vaan pelkästään imaginaaristen kuvien ja samaistumiskohteiden sensitiivisen elokuvateatterin, jossa nauretaan ja kyynelehditään yhdessä ja erikseen - kuitenkin sillä erotuksella, että elämän moraalitunne-teatterista ei koskaan voi kirjaimellisesti astua ulos kadulle reaaliseen maailmaan [joka sekin mahdollistuu ihmiselle vain symbolisaationa] vaan siellä eletään kuvitteellisten bio-psyykkisten affektien [fantasioiden] draamaa kohdusta hautaan.

Edes äidinrakkaus ei kuitenkaan ole mikään moraalinen affekti/tunne [‘moraalisia affekteja/tunteita’ kun ei ole kuin mielikuvituksessa ja kategorisissa virhepäätelmissä] vaan biologinen vaisto, josta tulee moraalinen velvollisuus vasta rationaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Muussa tapauksessa eläimetkin käyttäytyvät moraalisesti oikein tai väärin - [joka näin ajattelee, on itse asiassa vienyt juuri antroposentrismin, josta halusi irtisanoutua, aina absurdiuteen asti].

2

Mitä sitten tulee myötätuntoon ja sääliin [jotka tässä samaistan, mutta joiden merkitykset voidaan kyllä analyyttisesti joskaan ei psykologisesti eriyttää] ihmiskuntaa ja ihmisiä kohtaan, pidän tällaista ‘ylevyyttä’ imaginaarisen samaistumisen muotona par excellence [ks. Lacanin peilivaihe ja Althusserin interpellaatio]. 

Ylipäätään me emme voi rakastaa mitään yleiskäsitteitä [ideologioita, jumalia, aatteita] teknisiä termejä [solut ja hiukkaset] kuin imaginaarisesti. Looginen järki ei kuitenkaan perustu psykologiaan, biologiaan eikä fysiikkaan. Moraalinen velvollisuus ei kantilaisittain ole rakastamista ja/eli ideologista imaginaatiota vaan lacanilaisittain symbolisessa rekisterissä vaikuttava universaali imperatiivi, jolla on rationaalinen oikeutus. Kantin etiikka vaatiikin mahdollistuakseen rationaalisen Jumalan ja sielun olemassaoloa.

Toisin sanoen kantilainen järki vaatii toteutuakseen rationaalisen uskon [kategoriseen imperatiiviin], kun taas empiirisissä moraalitunneteorioissa [sekä uskonnollisessa uskossa että ideologisessa interpellaatiossa] tunne ei vaadi oikeutuksekseen muuta kuin imaginaarisen samaistumisen [kutsuna uskoon], jota pyritään jälkeenpäin vahvistamaan sosiologis-empiirisellä evidenssillä.

Järjellä on kuitenkin omat loogiset ehtonsa/lakinsa, jotka voidaan tietää. Tunne sen sijaan on biologinen halu ja vaisto eikä se tyydyty järjen sanasta vaan esimerkiksi ruuasta ja seksistä, mikä tyydytys on tavallaan järjen tuolla puolen, vaikka välineellisen järjen käytöstä toki on hyötyä ainakin ruuan hankkimisessa [seksin suhteen järjestä saattaa kuitenkin olla pikemminkin haittaa].

3

Itse asiassa ei ole ihan kohdallista sanoa, että kokee sääliä ihmisiä kohtaan elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Pikemminkin kyseessä on jokin pettymykseen ja suruun viittaava tunne. Heti perään on samalla kysyttävä, mistä tuo ‘sääli’, suru ja pettymys lopulta nousevat. Sillä onko mitään mieltä kokea elämä ja olemassaolo epäoikeudenmukaiseksi? 

Eikö tällainen reaktio ole täysin absurdi jo alunperinkin indifferentissä maailmassa? 

Kokea surua ihmiskunnan vuoksi voidaan ymmärtää mielekkäästi vain siten, että ajatellaan jonkin menneen ihmisen kohdalla pieleen evoluutiossa – että evoluutio sisälsi alunperin jonkin ideaalin [Jumala, idea, substanssi], jota kohti olimme rationaalisina olentoina kulkemassa [Platonin rationaalis-mystinen anamnesis (paluu alkuun eli ikuisen idean katselemiseen/theoria) tai Aristoteleen teleologis-biologinen metafysiikka (kehittyminen kohti täydellisyyttä)], mutta jota emme näytä koskaan tulevan saavuttamaan - että ihmisen kehittyminen rationaaliseksi olennoksi oli näin ollen joko demiurgin (luojajumalan, joka ei ole sama kuin monoteistien pelastava Jumala/Luoja] tai evoluution itsensä erehdys.

Kaikkein pahin visio olisi väittää, että evoluutio itsessään on saatanasta, joka pyrkii vain ja ainoastaan kaikkien elollisten eliöiden [informaation] lisäämiseen/lisääntymiseen vailla muuta ‘järkeä’ kuin sopeutuminen ja adaptaatio maksimaalista lisääntymistä silmälläpitäen, kunnes etenkin kehittynein ja erikoistunein laji/populaatio lisääntyy olosuhteisiin ja niiden muutoksiin nähden liiallisesti ajautuen nopeasti tuhoon elinmahdollisuuksien kadotessa.

Platon, Aristoteles ja kristinusko ovat ihmisen kulttuurisen ymmärtämisen kannalta välttämättömiä [ihmistä rationaalisena olentona ei voi ymmärtää ilman metafysiikkaa yhtä vähän kuin apinoiden elämää voi selittää Platonilla], mutta pysyäkseni tietoisesti vain empiirisen todellisuuden piirissä [vaikkei se olekaan täysin mahdollista kenellekään], saatan jopa hyväksyä pahimman vision peruslogiikan, mutta en mitään karmisia tarinoita inkarnaatioista. Nihilismini ei ylipäätään tarvitse pelastusta eikä pelastajaa, koska mitään pelastettavaa ei ole.

4

Jos evoluutio ei pysty luomaan ihmisestä jumalaa eli ikuisesti elävää täydellistä ja kaikkivaltiasta olentoa [olipa tuo jumala sitten pelkästään cyborg eli zombie vailla itsetajuista persoonallista identiteettiä], hänellä ei ole mitään merkitystä itsessään. Hän on kuin Pascalin ‘ajatteleva ruoko’, jonka pieni tuulenvirekin taivuttaa ja kaataa maahan.

Nietzscheläisittäin ilmaistuna ihminen on koe, joka saattaa päätyä epäonnistumiseen nimenomaan hänen suurimpina pitämiensä saavutusten ja tavoitteitten vuoksi. Ehkä juuri hyöty on nimi sille erehdykselle, joka viimein tuhoaa meidät.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kun-kuilu-katsoo-takaisin.html