'Simulacrum ei ole se, joka peittää totuuden, vaan totuus peittää sen, ettei sitä ole. Simulacrum on totta.'

Hilkka Peltonen [artikkelin kirjoittaja]

 

Jean Baudrillard eli kuka murhasi todellisuuden? 

 

”...tunnen nykyisyyden vain televisioruudun kautta,
kun taas keskiajasta minulla on suora tuntemus.”
 

Umberto Eco

 

Ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Jean Baudrillard jakaa mielipiteitä ristiriitaisilla ja totuudenvastaisilta kuulostavilla väitteillään. Kulutusyhteiskunnan kriitikkona Baudrillard puhuu hypertodellisuudesta, josta hyvä esimerkki on Amerikan Yhdysvallat. Derridan, Foucault’n ja Deleuzen tapaan Baudrillard on ollut suositumpi Yhdysvalloissa kuin omassa kotimaassa. Siteeratuimpien yhteiskuntatieteilijöiden listalta Baudrillardin nimi löytyy sijalta 13. Kuka siis on tämän listan herra numero 13 ja miksi hänen mielestään todellisuutta ei ole olemassa?

 

Henkilökohtaisen elämänsä Jean Baudrillard (1929 – 2007) pitää mieluiten syrjässä julkisesta minästään. Aluksi hän opiskeli Sorbonnessa germaanista filologiaa, myöhemmin filosofiaa ja sosiologiaa. Hän opetti saksaa vuosina 1958–1966. Pariisin–Nanterren yliopistossa hän toimi Henri Lefèbvren assistenttina. Sosiologian alaan kuuluvan opinnäytteensä hän sai valmiiksi vuonna 1966. Ensimmäinen julkaistu teos Le système des objets (1968, Esineiden systeemi) viittaa Roland Barthesin Système de la mode (1967, Muodin systeemi) –kirjaan, jossa käsitellään arkipäivän merkkejä. Muodin semiotiikkaa tutkinut Barthes pani merkille, että pukeutumisellaan ihminen viestittää tarkkaan koodatulla tavalla miten hän määrittää itsensä muihin nähden. 

Esineiden systeemi –tutkimuksessaan Baudrillard väittää, että samalla tavoin muutkin esineet kertovat käyttäjänsä sosioekonomisesta statuksesta. Emme osta tuotteita niiden pelkän käyttötarkoituksen mukaan, vaan valitsemme määrätyn merkkituotteen erottautuaksemme muista. Merkkituotteiden käyttö korvaa muut jaottelut esimerkiksi rodun, sukupuolen tai yhteiskuntaluokan suhteen. Kuluttamisesta on tullut elämän pääsisältö. Tavaroita ei osteta siksi, että niitä välttämättä tarvittaisiin, vaan niiden itsensä vuoksi. Tavaratalo on kasvanut ostoskeskukseksi, josta on tullut todellisen elämän sublimaatio. Ostosparatiisit simuloivat katuineen ja solisevine suihkulähteineen kaupunkeja, joissa on ikuinen kevät. Ostamisesta, myymisestä, tavaroiden hankinnasta on tullut kieltämme. Ne ovat koodeja, joilla koko yhteiskunta kommunikoi, kirjoittaa Baudrillard Kulutusyhteiskunta–teoksessaan (1970, La société de la consommation, ses mythes, ses structures, Kulutusyhteiskunta, sen myytit ja rakenteet). Ihmisen arvo ei enää ole humaanisuudessa, vaan tavaroissa, joita on ympärilleen kerännyt. Myös ihmisten väliset suhteet ovat esineellistyneet.

Barthesin vaikutus ilmenee Baudrillardin kirjoitustyylissä, joka on katkelmallista, taiteellisen vapaata, pikemminkin kuin akateemista argumentointia. Alaviitteitä on niukalti, eikä lähdeluetteloita lainkaan. Barthesin tavoin Baudrillard suosii kielikuvia, joita ei tarkemmin määrittele. Avainkäsitteitä ovat simulaatio, hypertodellisuus ja imploosio. Henkiset oppi–isät, kuten Karl Marx, Friedrich Nietzsche, Ferdinand de Saussure, Marshall McLuhan, Tel Quel –poststrukturalistit ja situationistit, ovat kirjoituksista kuitenkin helposti tunnistettavissa.

Erään arvion mukaan Baudrillard vastustaa kaikkia niitä ajattelijoita, joiden ajatukset hän ottaa vakavasti (Kellner 1989, 5–6). Provokaation ystävänä Baudrillard on haastanut myös useita aikalaisia, kuten Foucault’n. Alunperin Foucault’n ja Baudrillardin piti esitellä näkemyserojaan Les Temps Modernes –lehden palstoilla, mutta mielipiteenvaihto jäikin yksipuoliseksi Baudrillardin julkaistua kirjansa Oubliez Foucault (1977, Unohtakaa Foucault). Foucault’n vallan analyysi rajoittuu vanhoihin selvästi havaittaviin vallan rakenteisiin, mutta nyky–yhteiskunnan vallan ilmenemismuotoja, kuten mediaa ja informaatioteknologiaa, Foucault ei käsittele. Hypertodellisuuden aikakaudella myös vallasta on tullut abstraktia (vrt. Kellner 1989, 140–141).

Baudrillardin tunnetuimmat teokset La société de la consommation, ses mythes, ses structures (1970, Kulutusyhteiskunta, sen myytit ja rakenteet), L’échange symbolique et la mort (1976 Symbolinen vaihto ja kuolema), Simulacres et simulation (1981, Simulakrumit ja simulaatio), Amérique (1986, suom. Amerikka) ja Le crime parfait (1994, Täydellinen rikos) eivät muodosta mitään yhtenäistä teoriaa. Ne ovat pikemminkin pamfletteja, poleemisia kannanottoja. ”Minulla ei ole ainuttakaan doktriinia, jota puolustaa. Minulla on yksi strategia, siinä kaikki” todetaan Lopun illuusion eli tapahtumien lakon (1995) suomennoksen alkusanoissa (Holvas, Määttänen & Raivio 1995).

Baudrillard purkaa aluksi semiootikkojen suosiman binaarioppositiopareilla ajattelun. Ihminen–luonto, mies–nainen, ruumis–sielu jne. eivät ole toistensa vastakohtia, kuten yleensä halutaan ymmärtää, vaan pikemminkin saman asian kääntöpuolia. Marxilaisuudestaan hän alkaa irtaantua teoksissaan Pour une critique de l’Économie politique du Signe (1972, Merkin poliittisen ekonomian kritiikki) ja Le Miroir de la Production ou l’illusion critique du matérialisme historique (1973, Tuotannon peili eli historiallisen materialismin kriittinen illuusio). Jo kritiikin käsitettä Baudrillard pitää ongelmallisena, joten hän pyrkii omissa kirjoituksissaan radikaaliin kriittisyyteen. (Baudrillard 1973/1985, 42) Ryöpytyksen kohteeksi joutuvat de Saussuren ja Marxin ohella myös muut huomattavat teoreetikot, kuten Freud ja Durkheim.

Teoksessa L’échange symbolique et la mort (1976, Symbolinen vaihto ja kuolema) Baudrillard kritisoi länsimaista suhtautumista kuolemaan, joka on tabu. Paradoksaalisesti podemme kuoleman pelkoa, mutta haaveilemme samanaikaisesti ikuisesta elämästä. Niin kutsutuissa primitiivisissä yhteiskunnissa elämän ja kuoleman välillä ei ole jyrkkää raja–aitaa. Edesmenneiden henki, muistot ja saavutukset jatkavat elämäänsä uusissa sukupolvissa. Kuolleille viedään lahjoja ja heidän kunniakseen järjestetään muistotilaisuuksia. Kuolemaa ei pelätä samalla tavoin kuin länsimaissa, sillä kuolema on elimellinen osa jokapäiväistä elämää. (Kellner 1989, 103)

Rex Butler katsoo teoksessaan Jean Baudrillard. The Defence of the Real (1999) edellämainitun kuolemaa käsittelevän kirjan olevan Baudrillardin viimeinen tieteellisyyteen vivahtava teos. Vuodesta 1976 lähtien kirjoitustapa muuttuu fiktiivisemmäksi (Butler 1999, 5). Baudrillard ei enää edes yritä olla objektiivinen, vaan metafiktion tapaan alleviivaa kirjoitustensa fiktioluonnetta. 

Tulevaisuudenkuvausta onkin kutsuttu apokalyptiseksi, tieteiskirjallisuudeksi tai ”patafysiikaksi” à la Alfred Jarry. Parhaimmillaankaan Baudrillard ei syvennä kulttuurianalyysiaan, vaan suosii nopeita heittoja, lyhyitä tuokiokuvia, jotka ovat kuin ajatuskokeita.

Teoksessaan Simulacres et simulation (1981, Simulakrumit ja simulaatio) Baudrillard väittää, muun muassa, ettei todellisuutta ole olemassa. ¹ Tähän johtopäätökseen hän tuli semiotiikan merkkiteoriaa tarkasteltuaan. Merkki ei enää viittaa mihinkään ulkopuolella olevaan, vaan vain itseensä. 

Simulakrum–käsitteen² kautta hän valaisee nyky–yhteiskuntaa, jossa pyritään tekemään mahdollisimman tarkka kopio jostakin, jonka alkuperäismallia ei ole olemassakaan, mistä esimerkiksi käy Disneyland. Tätä kuvaa amerikkalainen hyperrealistisuus, joka on todellisempaa kuin todellisuus konsanaan.

 

Disneyland peittää sen tosiasian, että koko maa, koko todellinen Amerikka on Disneyland (vähän samaan tapaan kuin vankiloiden tehtävänä on peittää se tosiseikka, että koko yhteiskunta on rangaistuslaitos). Disneyland esitetään kuvitteellisena, jotta uskoisimme, että muu on todellista, vaikka itse asiassa Los Angeles ja Amerikka, joka on sen ympärillä, eivät enää olekaan todellisia, vaan hypertodellisuuteen ja simulaatioon kuuluvia. (Baudrillard 1981, 25–26)

Baudrillardin Amerikka tuo väistämättä mieleen Umberto Econ teoksen Matka arkipäivän epätodellisuuteen (1985). Eco kirjoittaa: 

On siis olemassa hillittömän hyperreaali Amerikka, joka ei ole edes pop–taiteen, Mikkihiiren tai hollywoodilaisen elokuvan Amerikkaa. On olemassa toinen, salaisempi Amerikka (tai pikemminkin yhtä julkinen, mutta eurooppalaisen kävijän ja jopa amerikkalaisen intellektuellinkin ylenkatsoma) ja jollain tavoin se muodostaa viite– ja vaikutusverkoston, joka lopulta ulottuu myös sivistyneen kulttuurin tuotteisiin ja huviteollisuuteen. (Eco 1985, 13)

 

Myös Baudrillardin mukaan amerikkalainen todellisuus on todellisempaa kuin todellinen eli hypertodellista. Econ huvittuneiden kommenttien sijaan Baudrillard havainnoi näkemäänsä sardoniseen sävyyn:

Amerikka ei kuulu unen eikä todellisuuden vaan hyperreaaliseen alueeseen. Amerikan hyperreaalisuus tulee siitä, että se on alusta asti toteutuneena eletty utopia. Täällä kaikki on todellista, pragmaattista, ja kuitenkin unenomaista. Kenties totuus Amerikasta voikin paljastua vain eurooppalaiselle, sillä vain eurooppalainen näkee USA:n malliesimerkkinä täydellisestä simulacrumista, kaikkien arvojen immanenssista ja siirtämisestä todellisuuteen. Amerikkalaisilla itsellään ei sitä vastoin ole mitään simulaation tajua. (Baudrillard 1986/1991 ss. 57–58)

 

Matkustellessaan ympäri mannerta Baudrillard lukee Amerikkaa, kuten muitakin kulttuurin merkkejä ja huomaa eroavaisuuksia Eurooppaan nähden. Hän väittää esimerkiksi, että Amerikasta puuttuu kulttuuri, millä hän arvatenkin tarkoittaa eurooppalaista korkeakulttuuria. Elokuvateollisuutta, pop–taidetta tai jazzia hän ei nähtävästi lue taiteen piiriin. Niin yhteiskuntatieteilijä kuin onkin, hän ei kuitenkaan analysoi maata poliittiselta tai sosiaaliselta kannalta syvällisemmin, vaan tyytyy moneen kertaan toistettuihin kliseisiin.

Kirjassaan L’autre par lui–même (1987, englanniksi The Ecstacy of Communication, suom. Ekstaasi ja rivous 1991) Baudrillard toteaa mainonnan ja television hälventäneen julkisen ja yksityisen välisen rajan. Mainonta nykymuodossaan ulottuu kaikkialle ja ihmiselämän intiimeimmätkin asiat paljastetaan tiedotusvälineissä. Jo ennen tosi–TV–ohjelmien suosiota Baudrillard viittaa todellisuudella leikitteleviin, yksityisyyttä uhkaaviin ohjelmiin. Miten käy, kun meille näytetään enemmän kuin haluamme nähdä? Hyvä esimerkki on pornografia, jossa mitään ei peitellä. Kuvat täyttävät näkökentän, mutta niissä ei ole mitään nähtävää. Tästä hän käyttää käsitettä ekstaasi: todellisuudella ei enää ole väliä, sillä kuvien paljaus ylittää todellisuuden.

Tosi–TV –ohjelmien esi–isänä Baudrillard pitää ready–made -taidetta. Hän palauttaa mieleen Marcel Duchampin pullotelineen, joka käyttöyhteydestään irrotettuna muuttuu todellisemmaksi kuin todellinen (hyperreaaliseksi) ja taidettakin taiteemmaksi. Pullotelineen tavoin mikä hyvänsä esine, yksilö tai tilanne on nykyisin potentiaalinen ready–made. Samalla tavoin saatetaan yleisön joukosta kiskaista kuka hyvänsä ruudun takaa esiintymään TV–show’hun. Näin meistä kaikista tehdään ready–madeja. (Baudrillard 1994, 49–50.) 

Yhdessä dadaistien ja surrealistien kanssa Duchamp onnistui kääntämään päälaelleen koko taideinstituution. Estetisoimalla banaalin kulutushyödykkeen Duchamp asetti kyseenalaiseksi jokapäiväisen todellisuuden esittämisen taiteessa. Samoin Warholin fetissi–esineet onnistuvat säilyttämään keinotekoisuutensa ja pysymään irti kaikista merkityksistä (vrt. Baudrillard 1995, 11).

Mediakritiikissään Baudrillard myötäilee aluksi McLuhanin näkemystä, jonka mukaan ”väline on viesti”, kun taas viestin sisältö on toisarvoista. Eri mieltä hän on sen sijaan McLuhanin käsityksestä uusien informaatioteknologioiden välineistä ihmisen uusina ulottuvuuksina, raajojen, aistien ja hermoston jatkeena ja laajentumina. Ihmisestä on pikemminkin tullut koneen jatke. (Paroxysm 1997/1998, 22)

Elämme maailmassa, jossa on yhä enemmän informaatiota, mutta entistä vähemmän merkitystä. Televisio pommittaa meitä jatkuvalla kuvien tulvalla. TV–uutiset koostuvat fragmentaaristen kuvien kollaasista, jotka ovat kaikki simulacrumeita, täydellisiä kopioita, joista puuttuu originaali (Sarup 1988/1993, 165). 

Provosoivista väitteistä kuuluisimpia on se, ettei Persianlahden sotaa vuonna 1991 koskaan käytykään. Valmistauduttaessa Irakin vastaiseen sotaan vuonna 1990 oli tiedotusstrategia tarkkaan mietitty. Sota lavastettiin CNNn tarpeita varten, joka lähetti tapahtumat suorana lähetyksenä, jolloin TV–katsojista tuli sodan panttivankeja, kirjoittaa Baudrillard. Sisällöltään sota oli tyhjä kokemus, jossa sodan todellisuus korvautui teknisesti luodulla uudenlaisella todellisuudella. Essee ”Sodan illuusio” on eräänlainen jälkikirjoitus kirjalle La guerre du Golfe n’a pas eu lieu (1991, Persianlahden sotaa ei käyty). Baudrillard ehdottaa, että sitä voitaisiin lukea tieteiskertomuksena, kuten Jorge Luis Borgesin kronikkaa kulttuureista, joita ei ole ollut olemassa. 

Teoksessaan Le crime parfait (1995, Täydellinen rikos) salapoliisi–Baudrillard ryhtyy selvittämään todellisuuden murhaa, kuinkas muuten. Murha ei tietenkään voi olla aivan täydellinen, mutta silti meitä kiinnostaa suuresti miten näin on päässyt käymään. ”Täydellisen rikoksen” rikos on juuri siinä, että teknologian mahdollistama mekaaninen jäljentäminen on niin täydellistä (Baudrillard 2000/2003, 36 ja 61). 

Rikoksesta epäiltyjen syytettyjen listalta löytyy mm. eufemismeihin pyrkivä kieli. Mustan, ramman, sokean ja huoran sijaan puhumme mieluummin värillisestä (coloured), vammaisesta (disabled), näkövammaisesta ja seksityöläisestä (sexworker). Tätä kaunistelua Baudrillard kuvaa kielelliseksi varmuuskumin käytöksi (vrt. Baudrillard 1994, 191). ”Virtuaalitodellisuus” on hyvä esimerkki sanasta, joka on oxymoron, paradoksin sisältävä sanapari. Antiikin kelpo filosofinen käsite on muuttunut merkitykseltään; virtuaalinen on ottanut todellisuuden paikan (Baudrillard 2000/2003, 39–40). 

Apokalyptinen sävy toistuu useissa Baudrillardin myöhäiskauden kirjoituksissa, joissa hän Elias Canettia myötäillen puhuu historian lopusta. Muistelmateos Cool Memories on eräänlainen vastateos Canettin The Human Provence –teokselle. ”Vuosi 2000” –artikkeli alkaakin Canetti–sitaatilla:

 

Piinallinen ajatus: jostakin tietystä ajankohdasta lähtien historia ei ole enää ollut todellista. Koko ihmiskunta olisi huomaamattaan äkkiä irtautunut todellisuudesta. Kaikki sen jälkeen tapahtunut ei enää olisi lainkaan totta, mutta me emme kykenisi tajuamaan sitä. Tehtävänämme ja velvollisuutenamme olisi nyt selvittää tämä ajankohta, ja niin kauan kuin emme sitä löytäisi, meidän olisi itsepintaisesti jatkettava nykyistä tuhoamista. (Baudrillard 1992/1995, 17) 

 

Syyskuun 11. päivän terrori–iskuista vuonna 2001 Baudrillard julkaisi esseevalikoiman nimellä L’esprit du terrorisme (2002, Terrorismin henki). New Yorkin World Trade Centeriin kohdistuneita tuhoiskuja Baudrillard luonnehtii ”kaikkien tapahtumien äidiksi”, joka yhdistää kaikki tapahtumat, joita ei ole koskaan tapahtunutkaan. Baudrillardin mukaan ei käy kieltäminen, että olemmekin jo haaveilleet siitä, että näin hegemoniseksi kasvanut valta tuhottaisiin, vaikka se sotiikin länsimaista moraalikäsitystä vastaan (Baudrillard 2002/2003, 4–5). Thierry Meyssanin väite 9/11: The Big Lie (Syyskuun yhdennentoista päivän suuri valhe), että kyseessä saattaakin olla kansainvälinen salaliitto, jossa mukana ovat CIA, oikeistolaiset fundamentalistit jne. heittää epäilyksen varjon tapahtumien todellisen laidan suhteen. (Ibid. 77) 

Baudrillardin maailmankuva on lohduton dystopia, josta puuttuu usko parempaan tulevaisuuteen. Aluksi absurdeilta tuntuvat väitteet alkavat tarkemmin ajateltua mietityttää: ehkäpä hän ei olekaan kokonaan väärässä? Baudrillard on onnistunut ravistelemaan meitä katsomaan tarkemmin sovinnaiskäsitysten taakse ja saanut pohtimaan kulutusyhteiskunnan ja joukkotiedotuksen mielekkyyttä. Hän oivalsi jo television alkutaipaleella, ettemme me katso televisiota, vaan televisio katsoo meitä (Baudrillard 1981, 51).

”Simulacrum ei ole se, joka peittää totuuden, vaan totuus peittää sen, ettei sitä ole. Simulacrum on totta.” siteeraa Baudrillard Syyrakin kirjaa (Baudrillard 1994, 40).

 

Viitteet

 

¹ Baudrillardin mukaan merkit ovat nykyisessä yhteiskunnassa lakanneet viittaamasta johonkin; ne kelluvat tyhjässä simuloiden jotakin jota ei ole. Ilmiö on tuttu merkkitavaroista. Alkuaan merkki on ollut tae laadusta, johon se viittasi. Tavaramarkkinoilla merkit kuitenkin irtautuivat alkuperäisistä viittaussuhteistaan ja merkkejä ostetaan ajattelematta enää viittaussuhdetta laatuun. Baurdillard kuvaa koko nyky–yhteiskuntaa tällaiseksi viittauskohteistaan irtautuneiden merkkien peliksi, suureksi ”simulakrumiksi”, kuten hän itse sanoo.” (Pulkkinen 1991, 136)

 

² Se [termi simulacrum] esiintyy jo Platonin teoksessa ”Valtio”, jonka viimeisessä kirjassa Sokrates pohtii runoilijoiden ja taitelijoiden asemaa ihannevaltiossa. Platonin ideaopissa kullakin esineellä tai asialla on oma ideansa (Kreik. eidos), jonka konkreettisia tai materiaalisia ilmenemismuotoja (kreik. eidolon) nämä fyysiset esineet ovat. Termi ”eidolon” voidaan kääntää latinankieliseksi termiksi simulacrum, joka tarkoittaa kuvaa, idolia, ilmiötä, illuusiota tai jäljennöstä. Sokrates tahtoo sulkea taiteilijat valtion ulkopuolelle heidän moraalisesti turmelevan vaikutuksensa vuoksi. Yhtenä syynä tähän on se, että taitelijat uskovat teoksissaan kuvaavansa suoraan ideoiden (”eidos”) edustamaa objektiivista todellisuutta ja pääsevänsä siten taiteen kautta käsiksi totuuteen. Sokrateen mukaan he itse asiassa ovat vain surkeita jäljittelijöitä, jotka tietämättään kopioivat ainoastaan ideoiden materiaalisia ilmentymiä (”eidolon”), ja jäävät siten tosiolemuksesta lukien vasta kolmannelle asteelle. He valmistavat kopion kopioita, vaikka uskovatkin kuvaavansa todellisuutta. Taiteilijoilla ei siis Sokrateen mukaan ole todellista tietoa kuvaamistaan asioista. Tällaiseen tietoon, tosiolevaisen ja totuuden kontemplaatioon päästäänkin Sokrateen mielestä vain filosofian kautta.” Arppe: ”Kuinka todellisuus muuttui utopiaksi” s. 34 Taide 1988: 1.

 

Lähteet

Arppe, Tiina 1986: ”Jean Baudrillard, esittely” ss. 179 – 186 teoksessa Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. (1986) Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.

----- 1988: ”Kuinka todellisuus muuttui utopiaksi – Jean Baudrillard ja simulaatio” ss. 34 – 35. Taide 1988:1.

----- 1991: ”Kun kaikki arvoitukset ratkaistaan, tähdet sammuvat... (jälkikirjoitus)” ss. 73 – 87 teoksessa Ekstaasi ja rivous. Suom. Panu Minkkinen. Helsinki: Gaudeamus.

----- 1992: Pyhän jäännökset. Ranskalaisia rajanylityksiä: Mauss, Bataille, Baudrillard. Tutkijaliiton julkaisusarja 72. Helsinki: Tutkijaliitto.

Baudrillard, Jean 1970: La société de consommation, ses mythes , ses structures. Paris: Denoël.

----- 1976/1984: ”Merkkien kapina” ss. 24 – 29. Suom. Hannu Sivenius. Taide 3: 1984.

----- 1981: Simulacres et simulation. Paris: Editions Galilée.

----- 1983: ”Beaubourg-efekti” ss. 5 – 10. Suom. Hannu Sivenius (artikkeli julkaistu alunperin nimellä L'Effet Beaubourg: Implosion et Dissuation. Paris: Ed. Galilée. 1977). Taide 3: 1983.

----- 1986/1991: Amerikka. (alkuteos Amérique, Paris: Editions Grasset et Fasquelle) suom . Tiina Arppe. Helsinki: Loki-kirjat.

----- 1987/1991: Ekstaasi ja rivous. (alkuteos L'autre par lui-même: habilitation) Suom. Panu Minkkinen. Eurooppalaisia ajattelijoita -sarja. Helsinki. Gaudeamus.

----- 1988: Selected Writings. Edited by Mark Poster. Cambridge and Oxford: Standford University Press.

----- 1991: La guerre du Golfe n'a pas eu lieu. Paris: Editions Galilée.

----- 1992/1995: Lopun illuusio eli tapahtumien lakko. (alkuteos L'illusion de la fin ou la grève des événements). Suom. Mika Määttänen. Eurooppalaisia ajattelijoita -sarja. Helsinki: Gaudeamus.

----- 1994: Le crime parfait. Collection l'Espace critique dirigée par Paul Virilio. Paris: Editions Galilée.

----- 1995: ”koneellinen snobismi” ss. 11–13, 65. Mika Määttäsen suomentama luku ”Le snobisme machinal” teoksesta Le crime parfait. Taide 1995: 5.

----- 2000/2003: Passwords. (alkuteos Mots de passe. Pauvert, département des Éditions Fayard 2000). Translated by Chris Turner. London: Verso.

----- 2002/2003: The Spirit of Terrorism and Other Essays. Translated by Chris Turner. (alkuteos l'ésprit du terrorism. Editions Galilée). London and New York: Verso.

Butler, Rex 1999: Jean Baudrillard. The Defence of the Real. London, Thousand Oaks, New Delhi: Sage Publications.

Eco, Umberto 1984/1985: Matka arkipäivän epätodellisuuteen (Semiologia quotidiana). Suom. Aira Buffa. Juva: WSOY.

Genosko, Gary 1994: Baudrillard and Signs. Signification Ablaze. London and New York: Routledge.

Holvas, Jakke, Määttänen, Mika & Raivio, Herman 1995: ”Viva las vegas”. Teoksessa Jean Baudrillard, Lopun illuusio eli tapahtumien lakko. Suom. Mika Määttänen. Eurooppalaisia ajattelijoita -sarja. Helsinki: Gaudeamus.

Kellner, Douglas 1989: Jean Baudrillard. From Marxism to Postmodernism and Beyond. Stanford, California: Stanford University Press.

McLuhan, Marshall 1984: Ihmisen uudet ulottuvuudet (alkuteos Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). Suom. Antero Tiusanen. Kolmas painos. WSOY.

Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. 1986: Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Paroxysm: Interviews with Philippe Petit 1997/1998: (alkuteos Le Paroxyste indifférent: Entretiens avec Philippe Petit. Paris: Editions Grasset & Fasquelle 1997). Translated by Chris Turner. London and New York: Verso.

Pulkkinen, Tuija 1991: ”Jälkistrukturalismi ja subjektius” ss. 124 – 140 teoksessa Taide modernissa maailmassa. Taiteensosiologiset teoriat Georg Lukácsista Fredric Jamesoniin. Toim. Erkki Sevänen, Liisa Saariluoma ja Risto Turunen. Helsinki: Gaudeamus.

Sarup, Madan 1988/1993: An Introductory Guide to Post-Structuralism and Postmodernism. Second edition. New York, London, Toronto, Syndey, Tokyo, Singapore: Harvester Wheatsheaf. 

*

http://www.arthis.jyu.fi/julkaisut/tarkkojasiirtoja/peltonenh.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean_Baudrillard

http://en.wikipedia.org/wiki/Jean_Baudrillard

http://en.wikipedia.org/wiki/Simulacrum

http://actuspurunen.blogspot.fi/2006/06/jean-baudrillard-ranskan-viimeinen.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2007/06/ongelman-ydin-ennen-ja-jlkeen-richard.html