Kohti substanssia

Demiurgi luo substanssin.

*

Omituinen kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan.

 

1

Luther oli alunperin juristi kuten Calvin, mutta jumaluusopillisesti sveitsiläistä fiksumpi tapaus. Siinä missä Luther [joka järkevää kyllä ei hyväksynyt perisynti- ja predestinaatio-oppeja] oli laajasti ja syvällisesti oppinut käytännön teologi [huolimatta sittemmin ‘perutun’ forenssisen pelastusoppinsa liki autoritaarisesta fasistisuudesta], siinä Calvin sen sijaan rakensi loogisesti pätevän mutta psykologisesti absurdin dogmatiikan [vrt. kalvinisti Karl Barth, jonka alunperin metateologinen projekti ‘solipsoitui’ lopulta ‘lahkolaisuudeksi’ [partikularismi] ja Jeesuksen yksittäisten sanojen saivarteluksi], joka ei vuotanut kuin yhdestä kohdasta. Kyseessä oli/on tietysti menestyksen teologia.

 

Tulkitsen niin, että hybrinen menestyksen teologia sisältyy ikäänkuin implisiittisesti [‘dialektisesti’] kalvinismiin, sillä muussa tapauksessa sen kannattajan täytyy olla joko tekopyhä teeskentelijä [‘cant’] tai typerys, joka ei tajua, miten totaalista tuhoa Calvinin [vanhalta synkältä Augustinukselta omaksuma] perisyntikäsitys ja predestinaatio-oppi loppuun asti ymmärrettynä merkitsee vakavasti otettavan moraalisen asenteen kannalta.

 

Kolmas vaihtoehto on hylätä totaalisti koko oppi sadistisesta Jumalasta [joka muistuttaa tässä vaiheessa yhä enemmän ilkeää demiurgia] predestinaatiosta, helvetistä, perisynnistä, synnin korruptoimasta ihmisestä ja päätyä hyveelliseen nihilismiin, jossa ihminen itse viime kädessä määrittää oman suhteensa Jumalaan/jumaliin, substansseihin ja muihin ‘korkeampiin tai syvempiin’ voimiin. Relativismia tai ei. Silti se on ainut rehelliseksi kokemani vaihtoehto näissä asioissa. 

 

Miltton Friidmanin ja kumppanien psykologisesta egoismista sanoudun kuitenkin irti niin vahvalla individualistisella jyrkkyydellä kuin vain ikinä pystyn.

 

Koska usko ja uskonto eivät perimmältään ole minulle tieto-opillisia ongelmia, en voi sanoa olevani ainakaan tavanomainen argumentti-ateisti. Silti en ole koskaan uskomalla uskonut vaan ollut vain erittäin kiinnostunut teologiasta filosofista, historiallisista ja kulttuurisista syistä. Ylipäätään en ‘usko’ Jumalaan, jumaliin, henkiin, energioihin enkä substansseihin. Jos sellaisia on, niin miksipä niihin tarvitsisikaan uskoa?

 

2

Ironmistress kirjoitti: [Kärjistäen: buddhalaisuudessa ihmiset ovat vain välineitä toistensa pelastusprojekteissa/RR]. - - Tuo tulkinta lähtee siitä, että me kaikki olisimme jotenkin toisistamme erillisiä ja riippumattomia olentoja. - - Juuri sen tajuaminen, että olemme yhtä ja samaa substanssia, auttaa ratkomaan tämän ongelman. 

 

Mikä hemmetin substanssi? Pelkkää teoriaa ja matemaattista peliä. Tutkitaan ainetta/materiaa niin pitkälle, että löydetään [varsin nopeasti mutta aina uudestaan ja uudestaan] ei-mitään, jolle sitten annetaan nimityksiä, jotka eivät ainoastaan muistuta vaan jotka practically ovat imaginaarisia fiktioita [paitsi kvanttimatematiikassa]. Niinpä matemaatikot erikoistuneesta älykkyydestään huolimatta tai juuri sen takia ovat myös meidän aikamme epäillyttävimpiä mystikkö-hörhöjä. 

 

Tiede edustaa minulle samantyyppistä projektia kuin uskonnot ilman jumalia tai Jumalaa. Siinä missä animisti yritti maagisesti lepyttää henkivoimia [ja siten vaikuttaa Henkeen], ateenalainen uhrasi monille jumalilleen ja Jerusalemin asukas yhdelle Jumalalleen.

Myös kristitty palvoi yhtä Jumalaa [kolmessa ilmenemismuodossa] ja yritti niin intohimoisesti tulla Jumalansa kaltaiseksi, että ryhtyi jopa syömään tämän ruumista ja juomaan hänen vertaan. Buddhalainen taas pyrkii meditoimaan päänsä niin valaistuneeksi ja pelaamaan karmansa niin putipuhtaaksi, että jossain vaiheessa paha kierrätys-samsara muuttuu hyväksi alku-loppu-nirvanaksi eli buddhalaisten taivaaksi. 

 

Tiedemies yrittää tutkia maailmaa ilman jumalaa, mutta hänen pyrkimyksensä on periaatteessa sama kuin shamaaneilla ja etenkin synergistisen pelastusopin omaksuneilla uskovilla [tosin myös monergisti on mystikkona silkka synergisti] eli sulautuminen Jumalaan = Substanssiin = Luontoon [tulla Jumalan kaltaiseksi]. Tiedemiehen tarkoituksena on rakentaa ihmisestä täydellinen kone, joka simuloi Substanssia, Luontoa eli Jumalaa. 

 

Mutta juuri sen tajuaminen, että me olemme [hetken aikaa] oletusta substanssista erillisiä, tiedostavia subjekteja, jotka ovat jostain käsittämättömästä syystä [joka voidaan kyllä selittää kausaalisesti, mutta jota ei voi ymmärtää riittävin perustein, koska tuo peruste sisältyy tietoisuuden aktuaalisen olemisen dialektiikkaan tai paradoksiin] eronneet oletetusta alkuperästämme, - juuri tästä yhtä aikaa subjektina ja substanssina olemisen dialektisesta katkoksesta johtuen me emme voi tietoisina olioina ratkaista tätä ongelmaa loppuun asti. Joko tietoisuus häviää = ongelma [ei välttämättä ratkea vaan] häviää tai tietoisuus ‘toimii’ ja subjektin ja substanssin dikotomia säilyy.

 

Mitään [edes moniarvo-] loogisia tai hörhö-empiirisiä keskivälin vaihtoehtoja tässä ei ole [tai sitten jo kova känni tai esteettinen elämys merkitsevät osittaista sulautumista substanssiin]. Ongelmaan on kuitenkin olemassa vanha joskin keinotekoinen väliaikaisratkaisu. 

 

Kukaan ei voi päästä ikäänkuin toisella jalallaan substanssin ‘puolelle’ – vähä ninku maistelemaan jo etukäteen substanssin olemusta. Mutta tätä karmeaa tosiasiaa me ihmiset emme ole uskoneet vaan haluamme sinnikkäästi pyrkiä kohti olemista itseään. Ja koska emme ainakaan tuosta vain välittömästi siihen pysty, tarvitsemme valmentajaksi/lobbaajaksi erityisen ihmisen, joka voi toimia välittäjänä subjektin ja substanssin välillä. Ihmisen, joka tavalla tai toisella on sekä jumalallinen että inhimillinen. Kristinuskossa välittäjä on tietenkin Jeesus. 

 

Ylipäätään välittäjäksi tarvitaan joku merkillisiä kykyjä omaava yksilö [shamaani, guru, taivaan poika, buddha/boddhisatva, positiivisen luontoajattelun lobbari jne.], joka on siinä määrin valaistunut että hän voi ohjata ja opettaa niitä, joilla ei ainakaan vielä ole valmiutta ja taitoa lähestyä jumala-substanssia asianmukaisesti.

 

Kristinuskon monergistisessa ratkaisussa pitää kyllä seurata ja imitoida Kristusta, mutta varmaa kuulemma on, että monergismissa vain usko Jumalaan/Substanssiin voi pelastaa – eivät omat teot tai meditaatiot. Rukoileminen on toki sallittua ja kovasti suositeltuakin, mutta toivoa saa vain Jumalan tahtoon taipuen eikä omaa etua havitellen. Rukouksen lopuksi ripotellaan tuhkaa [mieluummin omaan] päähän.

 

Synergistisessä ratkaisussa ollaan oman pelastuksen suhteen paljon oma-aloitteisempia ja aktiivisempia: kuvia palvotaan, liturgista draamaa toistetaan, mystiikkaa harjoitetaan ja ylipäätään oman mielen meditatiivista hallintaa vai pitäisikö sittenkin sanoa hallinnan menettämistä treenataan [ehkä hallinnan menettämistä voisi kutsua positiivisesti muoti-termillä flow]. 

 

Sen sijaan pelagiolaisuus eli itsensä pelastaminen vain omilla ansioillaan ei ole enää edes kristillistä synergismiä, mutta väitän sen olevan buddhalaisen karma-utilitarismin [eettisen egoismin] ohella myös tieteellisen totuuden tavoitteluun sisältyvän tutkimusasenteen perimmäinen lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin hybris eli kristillinen kuolemansynti. Tätä kuolemansyntiä absurdi kalvinismi ja saalistava uusliberalismi pitävät ainoana pelastuksen tienä.

*

Jos monergismi on lopulta psyykkinen ja moraalinen helvetti, josta saattaa kasvaa jopa totalitaarinen uskonto [islam], niin pelagiolaisuuten asti synergistinen pelastusetiikka on kalvinistiseen menestyksen teologiaan kätkeytynyttä rasismia. Kuvitelkaa amerikkalainen demokraatti-kalvinisti vapauttamassa Lähi-Idän sorrettuja [= keskenään taistelevia] muslimeja diktaattorin ikeestä länsimaisen suurpankkipääoman velkaorjiksi. Hyi helvetti mitä tekopyhää paskaa.

 

3

Ainakin yksi on minulle varmaa – mitään lopullista pääsyä substanssiin ei ole, koska on tietoisuus, joka ei lähde kirjaimellisesti kuin kirveellä. 

 

Todellisemman ‘substanssi-mielen’ etsiminen on juuri sitä metafysiikkaa, jonka viher-mystikko tai buddhalainen haluaa kieltää kieltämällä egon. ‘Substanssi-mieli’ ja harha-ego on kestämätön dualismi, joka todistaa, että itämaisen ja mystisen ajattelun käsitys subjektista on jäänyt polkemaan paikallaan. 

 

‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Tämä Wittgensteinin Tractatuksen lopettava päälause sopii mielestäni juuri buddhalaisuuden sekavaan subjekti- ja ego-käsitykseen erinomaisesti. Eikö olisi parempi, ettemme puhu subjektista lainkaan, koska sitä ei ole ja koska siitä puhuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ja piste. Mutta ei. Minulle aletaan puhua suhteellisen minuuden ja mielen välisestä erosta, vaikka juuri tämä puhe johtaa [uuteen] subjekti-substanssi-dualismiin niin että paukahti. 

 

Filosofiassa on perusasioita, jotka buddhalaisten ja ylipäätään naivien reduktionistien pitäisi tajuta, mutta näin ei näytä tapahtuvan. Ollaan kuin noiduttuja triviaalin olemattomuus-ongelman edessä. ‘Mutta eihän tuo, minkä nyt näet, ole todellista ja pysyvää. Se koostuu lukemattomista pienemmistä osista ja hajoaa lähes olemattomiin. Niin on myös sinun egosi laita’. ‘Kyllä kyllä, mutta se, joka tuon näkee, on olemassa tuona näkemisen hetkenä aivan varmasti. Jonain muuna hetkenä sitä tiedostavaa näkijää ei sitten ehkä ole enää olemassa missään muodossa. Sitäpaitsi tiedostavan näkemisen akti ei ole mikään polkupyörä’. Mutta sama jaaritus jatkuu. Minuus ei ole todellinen. Vaihdan keskustelunaihetta.

 

Näitä toisella-jalalla-mystikoita tietysti löytyy lähes joka puolelta – niin uskontojen piiristä tai reunamilta kuin vakavimmankin tieteen matemaattisten labyrinttien ‘fraktaaleista’. Jopa yleensä maltillisen järkevä Kemppinen vaikuttaisi olevan jonkinlainen matematiikka-hörhö. - - Good luck to you K.! Ehkä substanssi vielä löytyy jonain päivänä [viimeistään dementiaosastolla/ta]. Sitä ennen se saattaa löytyä liian syvään hengitetyn piipputupakan savusta.

 

Ehkä kuolema jonain päivänä onkin pelkkä molekyyli-biologinen kaava eikä mikään väistämätön inhimillinen tragedia. Puhumme matematiikkaa. Me koneet.

 

4

Olemme syntymässä tuomitut subjektiuteen ja siten toisistamme erillisiksi olioiksi. Mikään substanssi tai energia ei voi meitä yhdistää toisiimme elämämme aikana. Eroottinen rakkauskin, jota monet niin ylistävät, on pelkkä riivaus, harha ja fantasia, johon energian lainalaisuus meidät pakottaa. 

 

Olemme ‘sulautuneet substanssiin’ [?!] joko ennen syntymäämme tai kuolemamme jälkeen, mutta tässä elämässä ei ole mitään ‘sovitusta’, joka poistaisi kurjan tietoisuutemme, joka on sekä pragmaattisen nerokkuutemme että eksistentiaalisten ongelmiemme [subjektin ja substanssin välisen epäsuhdan] dialektinen rajapinta. 

 

Omat lapset ovat tietysti läheisiä ‘substanssi-sukulaisiamme’, mutta hekin [kuten me] ovat tietoisuutensa vuoksi noita Leibnizin ikkunattomia monadeja, jotka näkevät itsensä, vanhempansa ja maailman vain omasta perspektiivistään. Tietoisuus on subjektiivista vapautta ei-mihinkään. 

 

Monadi kyllä näkee, miten asiat ovat, mutta se ei tiedä, miksi ne ovat niinkuin ovat eikä itseensä suljetun tietoisuutensa vuoksi voi oikeastaan edes kaivata pois tästä maailmasta. Mutta kaipaus on tosiasia, mikä merkitsee myönnytystä substanssin ja Spinozan suuntaan.

Jumala/Substanssi/Evoluutio ei luonut itsensä kanssa identtistä oliota, koska sellainen olisi itsessään Jumala eikä kaipaisi takaisin alkuperäänsä tai yrittäisi saavuttaa simuloitua täydellisyyttä eli virtuaalista jumaluutta ikuisuudessa.

 

5

Ajatelkaa eksistentiaalista tilannettamme. Syvällisin halu, jonka tietoisuus meille mahdollistaa ja antaa, on kaipuu pois – tietoisuuden katoaminen – kuolema. Senkö vuoksi me siis synnyimme ja kehityimme evoluution paineessa tietoisiksi olemassaolostamme, että jo heti kohta syntymämme jälkeen – viimeistään nuoruusiällä – alamme kaivata pois maailmasta. 

 

Kaikki uskonnot, kaikki mystiikat [taide-, luonto-, ym.], spinozalaisuus, luontohörhöily, matemaattiseen harmoniaan vajoaminen – kaikki tämä on kuoleman kaipuuta. Mutta eikö meidän pitänyt elää – voimakkaasti ja mieluummin täysillä – kaikkia resurssejamme käyttäen? Elää. Elämä. Loppuun. Ja kuolla vasta sitten.

 

6

Ne, jotka imaginaarista luovuutta osoittaen julistavat yhteyttä ja jopa rakkautta toisiin ihmisiin, luontoon ja jopa johonkin matemaattisesti määriteltyyn substanssiin, elävät kuvitelmissa, jotka eivät täyty muualla kun heidän itsekkäässä halussaan. Varoitan uskomasta heihin, koska he tarjoavat kuvitteellista onnea muuttuvassa paikassa ja katoavassa ajassa. He ovat kirjaimellisesti vääriä profeettoja, jotka julistavat kuolemaa elämässä. Sillä substanssi ei ilmesty maailmassa, vaikka se onkin maailma. Uskotella jotain muuta itselleen ja muille on paitsi looginen virhe ja empiirinen harha myös eettinen petos.

 

7

Jos tällaisen asenteen, jota itse edustan, perustalle joku osaa rakentaa toimivan uskonnon, niin hän on luultavasti keksinyt uskonnon kokonaan uudelleen. Itse asiassa Nietzsche yritti sitä kaikkien arvojen uudelleen arvioinnissaan, mutta ajoi ajattelunsa karille, mikä oli kyllä odotettavissa jo muutenkin [ajattelun perustusten ja koherenssin hajoaminen nihilismissä] kuin hänen psyykkiseen romahdukseensa jälkiviisaasti viitaten. 

 

Paljon paremmalla konseptilla uuden intellektuaalisemman ‘uskonnon’ valmistamista ja perustamista yritti Nietzschenkin innoittamana Heidegger. Ja kuinkas kävi? Natsit pilasivat aatteen, en minä, sanoi Mr. Dasein. 

 

Tekisi mieleni uskoa Heideggeriin, mutta ei sittenkään. Ei sittenkään. Ei edes autoritaarista konservatismia. Latistakoon demokratia, liberalismi, kapitalismi ja teknologia länsimaisen kulttuurin lopullisesti. Valitettavasti siinä saattaa latistua koko maailma. Jäljelle jää pelkkä dementtien koneiden terminaali. Vanhentunut malli. Poistettu käytöstä. Toimitettava joko kierrätykseen tai romuttamoon. Sitten masuuniin. Kohti substanssia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/teologinen-kommentti-calvinista-kafkaan.html

http://noisenest.tumblr.com/post/25752456956/ex-haud-demiurge-like-true-night-pitch-black-and