November 25, 2010

Miksi augustinolais-luterilainen monergisti rakastaa ortodoksista kirkkoa [mutta vastustaa sen luonnollista teologiaa]?

Aurelius Augustinus - kristinuskon merkittävin teologi
*

Kommentteja Takkiraudan päreestä Rasismia vai jäsentenväliset?

I
Takkirauta kirjoitti:
'Kalvinismi on mitä suurimmassa määrin augustinolaisuutta. Calvin'ille Pelagius oli Saatanan lähettiläs.'

Kalvinistit ovat pettäneet Augustinuksen eli tulkinneet monergismia kaksoistandardilla - pelagiolaisesti [mutta Calvin olikin lakimies - haha - johan mä alankin ymmärtää tätä pykälätemppuilua].

Halveksittava oppi siis. En hyväksy edes Barthilta eräitä kalvinistisia kytkentöjä [partikularismi].

Tiukkapipo-fundamentalistit nuoleskelemassa Jumalaa ja norkoamassa hänen suosiotaan, vaikka Jumala on kuitenkin säätänyt kaiken ja valinnut myös pelastetut etukäteen.

Tässä ei ilmeisesti ole kyse niinkään järjen puutteesta kuin törkeästä moraalittomuudesta - toisin sanoen nimenomaan perisyntisyydestä, jonka kalvinismi hyväksyykin [palaan perisyntiin rasismi-päre-kommentissani].

Paradoksi piilee siinä, etteivät kalvinistit halua tunnustaa itsepyhitykseen pyrkivän mentaliteettinsa ilmentävän juuri perisyntiä kaikkein pahimmillaan. Sillä hehän tekevät juuri sen, minkä monergismi kieltää sekä loogisesti että psykologisesti - tekoja - pelastuksen saavuttaakseen.

Päädymme tässä koko monergistisen kristinuskon soteriologiseen ytimeen, joka on dilemma. Miten on mahdollista elää ilman kateutta, kaunaa, vihaa ja mustasukkaisuutta ennalta määrättyjen pelastettujen [joita on vähän] maailmassa?

Tai miten ylipäätään voi edes pysyä järjissään tällaisessa maailmassa, mikäli ottaa predestinaation tosissaan? Sillä enhän voi tietää etukäteen yhtään mitään. Miksi ylipäätään siis teen yhtään mitään?

Vastaus. Pitää ryhtyä valehtelemaan itselleen ja muille - pitää ryhtyä korottamaan itseään vastoin monergistisen dogmin [yksin armosta, yksin uskosta] perimmäistä kieltoa.

Toinen vaihtoehto on karman lakiin uskominen. Samaa [piilo-]egoistista mantraa siinäkin hoetaan kuin kaksois-standardi-kalvinismissa.

Kolmas vaihtoehto on ei-fundamentalistinen ateismi, joka kieltäytyy veljeilemästä vapaa-ajattelijoitten ja S(k)epsis-yhdistyksen lahkolaisten kanssa.

Tuskin lienee epäselvyyttä, mikä on minun vaihtoehtoni.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Partikularismi

II
1
Tomi kysyi: Rauno, millä perusteella skepsis-järjestö edustaa lahkolaisuutta?

Okei - se väite oli provokaatio, mutta en pidä noiden yhdistystyyppien [en ainakaan tiettyjen] pönöttövästä asenteesta, jossa ollaan niin omahyväisen maailmakatsomuksellisia että.

Ikäänkuin ateismi olisi jotenkin parempi aate kuin jokin uskonto. Ei asia niin ole. Jokainen tulkoon uskossaan/tiedossaan autuaaksi. Niin kai minäkin [vaikka väitän tietysti olevani enemmän oikeassa kuin moni muu ;\].

Minulle huuhaa ei kuitenkaan ole uskomustemme perimmäinen ongelma ja riesa, koska pidän tiedettä periaatteessa samanlaisena magiana kuin mitä tahansa animismiakin. Tiedemies vain osaa menetelmillään ennustaa hiukan paremmin kuin poppamies, mutta mitään radikaalisti merkittävää laadullista eroa heidän puuhasteluissaan en kulttuuriantropologisesti näe.

Tractatuksen Wittgensteinia hieman muunnellen sanoisin, että vaikka kaikki loogiset ja jopa luonnontieteen esiin nostattamat kysymykset olisi tiedollisesti ratkaistu, niin elämän ongelmiamme [esim. miksi ihmeessä meidän piti tänne syntyä nauttimaan, kitumaan, pelkäämään ja kuolemaan] ei olisi vielä edes sivuttu.

On kaksi eri asiaa vastata logiikan ja tieteen kuin uskonnon, moraalin ja taiteen kysymyksiin. Tämän vuoksi kantilais-hegeliläisen filosofian perusteet omaksunut, psykoanalyysin metapsykologiasta kiinnostunut ihminen ja luonnontieteilijä eivät koskaan kohtaa vaan puhuvat aina toistensa ohi - jopa silloin, kun puhuvat elämän ongelmista.

2
Se luonnontieteilijä kaveeraa luultavasti idän [aasialais-kreikkalaisen] subjektittoman tai 'subjektipakoisen' uskonnollisuuden kuin eurooppalais-latinalaisen eli subjektihakuisen/-keskeisen teologian kanssa, joka taas lienee lähempänä kantilaista perinnettä lähellä olevaa filosofia.

Tietenkin Lutherin protesti 'puhtaan' uskon puolesta saattaa miellyttää molempia tieteellisen ja filosofisen valistuksen henkeen kasvaneita tyyppejä. Onhan luterilaisuus myös tavallaan kristillisen monergismin päätepiste - ikäänkuin kirkkoon asumaan jäänyt, uskonsa menettänyt ja kadottanut ateisti. Eräänlaínen kirkon rotta ;\.

En tarkoita nyt itseäni, vaikka pidänkin monergistista soteriologiaa filosofiseen asenteeseeni erittäin sopivana. En sitäpaitsi koskaan ole uskomalla uskonut mihinkään yliluonnolliseen kuin ehkä metaforana, joten en koe milloinkaan menettäneeni jotain lapsen uskon kaltaista, kuten tiedän monelle papillekin käyneen.

En kuitenkaan rakasta luterilaisen kirkon tyhjää ja arkkitektonisesti rumaa kylmyyttä, sen saarnakeskeisyyttä [kolumnistipappi pakinoimassa henkevästi] ja banaalia maallistuneisuutta.

Rakastan paljon enemmän ortodoksisen kirkon lämpöä, kauneutta ja pyhyyttä [sekä erästä S.:a, joka minut tähän kirkkoon tutustutti keväällä 1994], vaikka kyseinen instituutio näyttäytyykin minulle opillisesti mitä taantumuksellisimman ja taikauskoisimman kristillisyyden pesäpaikkana, minkä kuvitella saattaa.

Mutta ehkä juuri tuon itäisen mystisyytensä, sakramentalistisen ritualisminsa ['taikauskonsa'] ja jumalakeskeisyytensä vuoksi ortodoksinen kirkko pystyy ihan oikeasti tai ainakin parhaiten edustamaan ihmiselle askelta ja ikkunaa ikuisuuteen [kuten ikoni] - olemaan ikäänkuin transsendenttinen koti, jonne me kaikki lopulta kaipaamme takaisin omassa kuolemassamme.

Katolisen kirkon Kristus-keskeisyys on liian legalistista ja veristä. Luterilaisen ja reformoidun liikkeen fanaattisuus, hurmoksellisuus ja askeettisuus painottuu Pyhän Hengen vaikutukseen, mutta entäs sitten, kun tuo vaikutus vähenee tai jopa loppuu? Siitä seuraa krapula kuten päihteiden käytöstä aina - krapula, joka saattaa johtaa siihen, ettei enää haluakaan nauttia hengellistä virvoketta sen huonon feedbackin takia.

3
Yhteenvedon omaisesti todettakoon, että en voi valita vain yhtä koherenttia pakettiratkaisua [yksi kirkko, yksi oppi] tässäkään asiassa. Minulle kelpaa etenkin Augustinuksen monergismi, jossa Jumalan armolle jää vielä paikka ihmisen sisimmässä, ja mikäli Jumala niin haluaa, hän voi asettaa armonsa tuohon sopukkaan vaikuttamaan meissä hyvien tekojen kautta.

Nämä teot eivät kuitenkaan ole meidän omaa ansiotamme.

Luther sen sijaan ajatteli, että ihminen on jopa niin itsekäs ja syntinen, että vain ulkoapäin tuleva armo - kuin salamanisku [käyttäkseni Barthin terminologiaa] voi hänet vanhurskauttaa.

Ihan näin pessimistinen en haluaisi olla, vaikka en tätä teologista ideaa ryhdy myöskään suoranaisesti vastustamaan, vaikka sen sanotaan jopa valmistaneen maaperää sille auktoriteettiuskolle ja fanatismille, jota natsismi sumeilematta hyödynsi [olkoonkin, että juuri katolinen kirkko teki yhteistyötä natsien kanssa - ei niinkään reformoidun kristillisyyden nokkamiehet - esimerkkinä Barth].

Reformatoris-luterilaisessa perinteessä tunnetaan imputatiivisen armon käsite [alunperin kai jo Melanchtonilta], jolla haluttiin lieventää Lutherin synkkää ihmiskäsitystä ja antaa edes joku mahdollisuus ihmisen oman toiminnan ja armon positiviiselle vuorovaikutukselle.

Jeesukselta nimittäin [näin on 'päätelty'] jäi ylenmäärin armoa yli, joten osallistumalla hänen sanomansa julistamiseen [seurakunnan elämään] ihmiselle voidaan lukea hyväksi [kyseessä ei siis ole ansio] pienen pieni osa tuosta ylijääneestä armosta.

Pidän tätä viilailua kuitenkin pelkkänä retoriikkana, joka ei voi lieventää Lutherin synkkää ihmiskuvaa, jossa ihmisen ja Jumalan välinen ero on taydellinen ja jota voi lieventää vain Kristuksen esimerkin seuraaminen, mikä ei silti sekään ole pelastusopillisesti ratkaisevaa vaan lähinnä etsivälle sielulle suotua lohdutusta.

Huomattaneen, että kalvinismi edustaa jossain määrin imputatiivis-tyyppistä ratkaisua, joskin maallisen menestyksen toimiessa nyt jopa konkreettisena merkkinä pelastettujen joukkoon kuulumisesta, mitä pidän edelleen törkeänä monergismin vääristelynä. Lakimieskään [Calvin] ei voi sentään ihan kaikkeen säätää poikkeussääntöjä kumoamatta aksiomaattista lähtökohtaansa [predestinaatio-oppi].

Calvinin poikkeussääntö on contradictio in adjecto - se siis kumoaa alkuperäisen väittämänsä/sitoumuksensa [predestinaatio] tietyllä lisäehdolla [menesty ja pelastu].

4
Arminiolaisuus on ehkä kaikkein kiinnostavin kompromissiyritys kritisoida predestinaatio-oppia, joskin myös sen ongelmana on kierrättää vanhaa dilemmaa armon ja tahdon suhteesta. Mutta mikäli usko ja etenkin 'uskon hyppy' ymmärretään kierkegaardilaisittain irrationaaliseksi [tahdon] teoksi, niin tämä kuulostaa jo ikäänkuin 'järkevältä' vastaukselta Lutherin kaksoissidokseen, jossa vain [armo ja] usko voi pelastaa.

Luther nimittäin haluaa irrottaa tahdon suorastaan väkivalloin uskosta, vaikka usko aktualisoituakseen tarvitsee nimenomaan tahdon sysäystä [joka siis kielletään: kaksoissidos]. Usko ei ole mikään ikiliikkuja. Ei edes Kierkegaardin irrationaalinen usko.

Sillä kuten todettiin - Sörenin usko 'hyppää' ei-mihinkään. Tämä tarkoittaa mutatis mutandis hiukan samaa kuin Nietzsche schopenhauerilaisittain, että 'ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta'.

5
Kuten monesti aiemmin päreissäni olen todennut: luterilaisuus ja reformaatio hajottivat kirkon muuttuen epämääräisiksi lahkoliikkeiksi ja seuroiksi [toki jo alkukristillisyys oli alunperin juutalainen lahko, mutta se synnytti jotain uutta - ei vain hajottanut vanhaa] verrattuna aiempaan katoliseen yhtenäiskirkkoon. Enkä kuten edellä tuli todettua pidä muutenkaan luterilaisen kirkon hengestä.

Lutherin ja reformaation äärimmäinen monergismi, joka kasvatti ihmisen ja Jumalan välisen eron absoluuttiseksi, rapautti ne ainekset, joita tarvitaan, jotta kirkko voisi aivan kirjaimellisesti tulkittuna olla Pyhän olotila. Näin ollen luterilainen kirkko huokuu minulle kaikkea muuta kuin pyhää.

Toisin on siis ortodoksisen kirkon laita, vaikka sen uskonnollinen vaikutus ja elämyksellisyys, joita hyvin passiivisena osallistujana olen kokenut, vertautuvat vahvasti pikemminkin esteettiseen elämykseen kuin mihinkään uskon vakaumukseen siitä, että osallistumalla jumalanpalvelukseen todella pystyisin lähestymään Jumalaa ja Hän minua.

Taikauskoa mitä taikauskoa koko luonnollinen teologia - yliluonnollisesta puhumattakaan - ellemme sitten ryhdy siirtämään inkarnaatiota, Jeesuksen jumaluutta, ylösnousemusta ja ehtoollista johonkin toiseen kontekstiin eli diskurssiin ja selittämään sitä siellä - sen vokabulaarilla, logiikalla ja teoreettisilla periaatteilla.

Tällöin olemme kuitenkin jo vaihtaneet puheenaihetta ja siirtyneet uskon problematiikasta tieteelliseen ja/tai filosofiseen näkökulmaan.

Tätä siirtymää Karl Barth massiivisessa Kirkon dogmatikassaan [joka eroaa Barthin Roomalaiskirjeen 2. painoksen teoreettisen kehyslinjan esityksestä ja esitystavasta] vastusti mm. korostaen Uuden Testamentin Kristusta ainoana mahdollisuutena Jumalan toiminnan 'näkemiseen', ja minä toivon ymmärtäväni hänen intentionsa. Se on teologin - ei filosofin intentio, sillä filosofit eivät usko - he vain argumentoivat, teorisoivat ja kehittelevät uusia käsitteitä.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/rasismia-vai-jasentenvaliset.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
http://www.alexianerkloster.de/en/hl-augustinus/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://www.blogger.com/profile/10371550205236259463

1 comment:

dudivie said...

eikos jeesus ollu vähän epävarma isästään. ettäsiitä tuli kompleksi ja isän valtakunta, miksi minut hylkäsit?