*
Kommentti Ironmistressille hänen edellisessä päreessäni esittämänsä kommentin johdosta.
1
Ironmistress kirjoitti:
Jos jumalia on olemassa, ja me kaikki olemme yhtä ja samaa substanssia, niin tällöin me kaikki olemme jumalia - jumalia kuolevaisuuden ja eläimellisyyden valekaavussa, aina siihen saakka kunnes tiedostamme olevamme itsekin pieniä pisaroita jumaluutta (tathaghata-garbhaa) itseään.
Me samanaikaisesti sekä olemme jumalia (meissä jokaisessa on buddha-dhatu) että emme ole (meillä on kuolevainen, tuhoutuva, ohikiitävä ego, jonka vankeja olemme).
2
Kun triviasta tehdään mytologiaa ilman ironiaa ja satiiria [jota Nietzsche käytti esimerkissäni] saadaan tulokseksi juuri tuollaista hömppää - siis satuja aikuisille - etenkin horoskooppi-uskovaisille naisille.
Muodollisesti ongelmani kiteytyy Descartes'n, Spinozan ja Kantin filosofioiden eroissa suhteessa subjektin ontologiseen statukseen - sen olemisen määritykseen ja tapaan.
Sinä Ironmistress olet spinozalainen, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Spinoza on jumalattoman [kirjaimellisesti] suuri ajattelija, vaikken hänen yhden substanssin rakennelmaansa sellaisenaan hyväksykään.
Sinne ei nimittäin mahdu millään mentaalista [itsereflektoivaa] subjektia puhumattakaan subjektin vapaasta valinnasta, vaikka Spinoza yrittääkin asiaa parhain päin rationaalisen tietoisuuden kautta selvittää, jottei ajautuisi pragmaattis-praktisesti täysin mahdottomaan positioon.
Spinoza vain ei pysty esittämään tarpeeksi vakuuttavaa perustelua, sille, miksi subjekti olisi missään vaiheessa vapaa ja itsenäinen systeemissä, jonka sisällä kaikki syntyy ja palaa tiukkojen luonnonlakien säätelemänä aina vain yhteen ja samaan substanssiin [tämän ongelman kielifilosofinen versio löytyy etenkin Russellin paradoksista].
Kant hylkäsi Descartes'n grammaattis-metafyysisen dualismin [joka ei kyennyt selittämään tietoisuuden ja fysikaalisen vuorovaikutusta] ja Spinozan trivaalis-deterministisen monismin [joka ei kyennyt selittämään tietoisuuden luonnetta ja mahdollisuutta vapautena] nerokkaasti ja lopulta varsin yksinkertaisesti.
Subjekti asettaa tai sisäistää [inkorporaatio] oman vapautensa praktisen väistämättömyyden pohjalta ajattelunsa [tietoisuutensa] mahdollisuuden ehdot. Tämä tarkoittaa sitä, että subjekti yhtä aikaa sekä irtautuu [spinozalaiseen tapaan] että 'irtisanoutuu' [inkorporoitu praktinen tietoisuus hegeliläisenä retrospektiona] deterministisen monismin eli yhden substanssin sisällä tapahtuvasta kausaalisesta kierrosta.
Kant siis tavallaan hyväksyy tiettyyn rajaan asti Spinozan rationaalisen subjektin ei-itsenäisen aktiivisuuden [Spinoza nimittää oikeaa järjen käyttöä positiiviseksi passioksi] lähtökohtana subjektiiviselle vapaudelle, mutta lisää siihen ratkaisevasti muunnellun ja demetafysikalisoidun version Descartes'n cogito'sta, mikä operaatio nostaa subjekti-filosofian kokonaan uudelle tasolle länsmaisessa filosofiassa.
Vapautensa eli ajattelunsa rajat inkorporoinut tietoisuus on transsendentaalinen subjekti.
[Itse käytän mieluummin määritystä strukturaalisesti konstituoitu [rakenteellisesti hahmotettu] subjekti, koska se välttää paremmin universalisoivat/metafyysiset konnotaatiot ja/eli oletuksen psyykkiseen rakenteeseen sisältyvästä luonnollisesta kyvystä.]
Tämä subjekti ei ole mikään puolijumalallinen mentaalinen kyky tai deterministisestä luonnosta jollain epäuskottavasti perustellulla poikkeusehdolla hetkellisesti eroava moodi vaan olento, joka ymmärtää rajoittuneisuutensa juuri sen vuoksi, että kykenee autonomiansa perspektiivistä tajuamaan tietoisuutensa rajat.
Tällainen perspektiivi on spinozalaiselle subjektille vieras, koska se niin sanotussa vapaudessaankin on aina pelkkä osa kausaalisesti vaikuttavaa substanssia. Filosofisen ajattelun loogis-matemaattisin rationalisti sortuu siis itse fenomeno-loogiseeen mahdottomuuteen subjektin suhteen [kuten formaaliloogikot ja matemaatikot aina].
Sanottakoon vielä, että kantilaisessa ajattelussa me emme ole egon vaan pikemminkin vapauden vankeja, koska juuri autonominen tietoisuus mahdollisti meille omien kognitiivisten rajoitustemme tajuamisen. Spinozalais-buddhalaisella subjektilla sen sijaan ei voi olla muuta tietoisuutta kuin se, mikä sen substanssin määräämänä on mahdollista ja 'sallittua' saavuttaa [näin hämärästä ajattelusta on vain askel mystiikkaan eli huonoon filosofiaan].
Spinozalainen subjekti ei ole vapaa, koska sen on loogisesti täysin mahdotonta tajuta epävapauttaan. Se, mitä Spinoza kutsuu vapaudeksi on jotain aivan muuta: imaginaarista substanssiin sulautuneen itseidentiteetin harhaa.
Tähän loogiseen dilemmaan kaatuu sekä panteistis-itämainen että reduktiivis-luonnontieteellinen käsitys egon suhteellisuudesta tai egosta harhana.
Toisin sanoen - vielä kerran: voidakseen ymmärtää epävapautensa, on oltava vapaa - siis laadullisesti [ontologisesti] irti egoa determinoivasta luonnosta, joka toimii kuin äärimmäisen monimutkainen mutta lineaariseen aikaan ohjelmoitunut kone.
Vapaus sen sijaan on metaforisesti ilmaistuna ikuisuuden tunkeutumista aikaan - synkronisen läpäisemää lineaarisuutta.
Edellä kuvatusta syystä myös spinozalais-buddhalainen panteisti on ihmisenä peruuttamattomasti vapaa [eikä ainoastaan suhteellisesti, mikä sitäpaitsi on hyvin hämärä ja filosofisesti kelvoton käsite].
Spinozisti ei vain halua ymmärtää kyseistä itsestään selvyyttä vaan ikäänkuin pelkää ja pakenee subjektiivisuuttaan, koska ei pysty kohtaamaan sitä - siis kohtaamaan omaa itseään - omaa vapauttaan!
Joko me olemme vapaita Kantin tarkoittamassa mielessä tai sitten tietoisuutemme on pelkkä kaoottisen substanssin säälittävä marionetti, joka pakenee mielikuvituksensa pohjattomiin fantasioihin.
Itse kuulun mieluummin Kantin leiriin, vaikka onkin lähinnä ironista sanoa, että voisimme kognitiivisina subjekteina muka valita vapauden ja epävapauden välillä. Pikemminkin pitäisi sanoa, että me joko omaksumme ja ymmärrämme vapauden tai emme omaksu/ymmärrä sitä.
Sitä tosin ihmettelen monesti [vaikka tajuankin syitä jonkin verran], miksi niin monilla ihmisillä on tarve olla omaksumatta vapautta, vaikka he vapaita periaatteessa ovatkin. Sillä miksi kenelläkään olisi mitään järkevää syytä luopua sellaisesta, mikä kaikkein merkittävimmässä mielessä tekee hänet ihmiseksi.
Eteeni aukeaa merkillinen ja ikävä ongelma.
Miksi eräät selvästi rasismiin taipuvaiset ihmiset [häpeilemättömät populisti-egoistit] ovat samalla niin herkästi taipuvaisia heittämään kantilaisen käsityksen autonomisesta subjektista romukoppaan ja preferoimaan buddhalaisuudella terästettyä evoluutiobiologiaa, joka hyväksyy yhtä aikaa sekä subjektittoman kulttuuriantropologian että vahvemman [sopeutuvimman] oikeuteen perustuvan etiikan?
Sanoudun jyrkästi irti näiden ihmisten kaksinaismoralistisista asenteista ja perusteluista. Oman ja muiden ihmisten vapauden nimissä.
3
Olen kyllä selvillä Kantin projektin eli transsendentaalisen idealismin ongelmista. Tässä niistä ehkä olennaisimmat.
Transsendentaalinen idealismi on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä. Erityisesti siihen sisältyvä dualismi on koettu ongelmaksi: tajunta on sekä reseptiivinen että spontaani, ja näiden kahden välinen suhde ja vuorovaikutus johtaa monenlaisiin vaikeuksiin. Ensinnäkin ne toisaalta edellyttävät oliota sinänsä ja transsendentaalista subjektia, jotka kuitenkin toisaalta jäävät tuntemattomiksi – kuinka Kant voi vaatia niiden postuloimista samalla, kun väittää niiden olevan kaiken tiedon tuolla puolen? (Ks. Kant: Olio sinänsä.) Toisekseen niiden välistä vuorovaikutusta on vaikea ymmärtää: miten tajunnan aktiivinen puoli vaikuttaa sen passiiviseen puoleen, ja siirtääkö Kantin filosofia täten kartesiolaiseen dualismiin liittyvät interaktion ongelmat vain syvemmälle systeemiinsä kykenemättä kuitenkaan vapautumaan niistä?
Kolmanneksi on esitetty nk. ”laiminlyödyn vaihtoehdon” (neglected alternative) kritiikki, joka kyseenalaistaa Kantin ajatuksen siitä, että kokemuksen muoto olisi juuri tajunnan siihen asettamaa. Tämän ainakin Adolf Trendelenburgiin (1862) asti palautuvan kritiikin mukaan Kantin filosofia perustuu kahdelle toisensa poissulkevalle vaihtoehdolle: joko muoto on annettu kokemuksen materian mukana, ja on siis olion sinänsä ominaisuus, tai sitten se on tajunnan siihen asettama, ja on täten vain ilmiöiden ominaisuus. Vasta-argumentin mukaan on kuitenkin kolmaskin vaihtoehto: muoto on sekä ilmiöiden että olioiden sinänsä ominaisuus. Monien Kantin nykytutkijoiden (erit. Kenneth R. Westphal) mielestä tämä avaa tien varsinkin transsendentaalifilosofian naturalisoimiselle, koska tällöin voitaisiin ajatella tajunnan kokemukseen asettamien ennakkoehtojen olevan jollain tavalla ulkomaailman itsensä alun perin synnyttämiä, esimerkiksi evolutiivisten prosessien kautta.
http://filosofia.fi/node/2425
PS.
Jos uusplatonismi ja stoalaisuus ovat Spinozan panteismin isähahmoja, niin buddhalaisuus on sen itäinen sukulainen. Mutta buddhalaisuus ei ole [toisin kuin spinozizmi} teoreettis-spekulatiivinen rakennelma vaan pyrkii praxis-terapioillaan ja niin sanotuilla ikuisilla viisaus-matroillaan [vrt. zen-koanit eli tyhjät tautologiat] saattamaan noviisit valaistumisen tielle, jossa subjektin ja luonnon välinen 'unio mystica' pitäisi ilmetä, mutta mitään valaistumista ei todellisuudessa ole muuna kuin ehkä psyykkisen olotilan tasaantumisena, eli varsin banaalista asiasta on kyse [buddhalaisuus ei toki välttämättä muuta väitäkään].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Descartes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Baruch_Spinoza
http://fi.wikipedia.org/wiki/Immanuel_Kant
9 comments:
och jag då?
bla bla bla bla....bla bla bla...
koska huomaat, ettei tuota kaikkea tarvita vaikka sitä voi pohtia - jos oikea elämä kiinnostaa täytyy vain ottaa aivot käteen ja ajatella.
Kyseessä on - ei enempää eikä vähempää kuin filosofian teoreettinen ydinkysymys, jonka vaikutukset heijastuvat kaikkialle käytännölliseen elämään.
Sinä ja sun aivot. Kanan kotkotusta saatana. Mene räpättämään ukolles, jos sekään sua jaksaa kuunnella.
Minä ja minun aivoni ovat räpäyttäneet sitä, mitä Henri Bergson sanoi, ettei ole olemassa: ajatusta.
Hyvä Rauno,
Oli muuten oivallinen kirjoitus. Täytyy lukea uudestaan ajan kanssa.
Tuollainen takkismainen viisastelu on aika heikkoa, kokeilkaamme.
Kaikki samaa substanssia -> pöytiä on olemassa -> minä=pöytä, jne. ei näin. [ja allekirojittanut joskus leikki jopa buddhalaista, mutta jättäydyin siitä junasta pois]
Zizeki uskoakseni veivaa tätä samaa kysymystä (subjektin/vapauden) aika tarkastikin. Hänen positionsa taitaa olla jotakuinkin se, että on vain yksi substanssi, mutta se on 'ei-kaikki' (non-all), subkjekti on 'rako' muuten kaiken kattavassa (?) substanssissa.
Mutta tietysti otettava huomioon, että lacanilaiselle ego on eri asia kuin subjekti.
Noin yleisesti olis mielenkiintoista lukea lisää sun juttujasi Kantista (ja miksei Hegelistäkin).
Sama positio minulla kuin Zizekillä subjektin suhteen. Vaikka en olekaan täysin kärryillä, mitä Lacaniin tulee.
Zizek lähtee siitä, että ainoa substanssi, jonka psykoanalyysi tunnustaa, on lacanilaisittain nautinto.
Kun triviasta tehdään mytologiaa ilman ironiaa ja satiiria [jota Nietzsche käytti esimerkissäni] saadaan tulokseksi juuri tuollaista hömppää - siis satuja aikuisille - etenkin horoskooppi-uskovaisille naisille.
Älä koskaan sano "ei koskaan". Äläkä varsinkaan sano mitään sellaista hömpäksi, mitä et varmuudella tiedä hömpäksi.
Sinä Ironmistress olet spinozalainen, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa.
Ruukinmatruunalla ja Spinozalla on paljon yhteistä. Ehkä kaikista juutalaisista filosofeista Spinozan ajattelu on lähinnä buddhismia.
Spinoza vain ei pysty esittämään tarpeeksi vakuuttavaa perustelua, sille, miksi subjekti olisi missään vaiheessa vapaa ja itsenäinen systeemissä, jonka sisällä kaikki syntyy ja palaa tiukkojen luonnonlakien säätelemänä aina vain yhteen ja samaan substanssiin
Tämä täsmälleen sama ongelma on ateismilla. Naturalistinen materialismi ajautuu täsmälleen samaan ongelmaan.
Subjekti asettaa tai sisäistää [inkorporaatio] oman vapautensa praktisen väistämättömyyden pohjalta ajattelunsa [tietoisuutensa] mahdollisuuden ehdot. Tämä tarkoittaa sitä, että subjekti yhtä aikaa sekä irtautuu [spinozalaiseen tapaan] että 'irtisanoutuu' [inkorporoitu praktinen tietoisuus hegeliläisenä retrospektiona] deterministisen monismin eli yhden substanssin sisällä tapahtuvasta kausaalisesta kierrosta.
Täsmälleen sama prosessi kuin buddhalaisuudessa nuo neljä jaloa totuutta ja niiden sisäistäminen ja virtaan astuminen.
Vapautensa eli ajattelunsa rajat inkorporoinut tietoisuus on transsendentaalinen subjekti.
Ja silti tämä subjekti on sidottu tähän samsaran maailmaan. Niin kauan kun hän ei ala tekemään asialle jotain, hän on tuomittu ikuiseen samsaran kiertoon ja kärsimykseen. Tällä maailmalla ei ole mitään hyvää tarjottavanaan meille. Asiasta voi vakuuttua vaikkapa lukemalla Upton Sinclairin maanmainion teoksen The Jungle - kunhan sivuuttaa lopun imelletyn siirappisen kuvauksen sosialismin loistavasta tulevaisuudesta ja pitäytyy kuvauksen naturalismissa.
Sanottakoon vielä, että kantilaisessa ajattelussa me emme ole egon vaan pikemminkin vapauden vankeja,
Onko ego ja vapaus erotettavissa toisistaan? Ilman egoa meillä ei olisi vapauttakaan.
Spinozalais-buddhalaisella subjektilla sen sijaan ei voi olla muuta tietoisuutta kuin se, mikä sen substanssin määräämänä on mahdollista ja 'sallittua' saavuttaa
Tuo täsmälleen sama pätee muuten naturalistiseen materialismiin. Meidän tietoisuutemme rajat määrää meidän aivojemme kapasiteetti käsittää tietoisuutta. Emme esimerkiksi kykene käsittämään tesserakteja, vaikka kykenemme matemaattisesti helposti niitä käsittelemään. Jo pelkästään neliulotteisen avaruuden hahmottaminen on lähes mahdotonta - ja ulottuvuuksia väitetään olevan 11 kappaletta.
[näin hämärästä ajattelusta on vain askel mystiikkaan eli huonoon filosofiaan].
Mystiikka ei ole huonoa filosofiaa. Se on vain erilaista filosofiaa.
Spinozalainen subjekti ei ole vapaa, koska sen on loogisesti täysin mahdotonta tajuta epävapauttaan.
Ei tietenkään samsaraan sidottu ihmispolo ole vapaa. Hän on samsaran orja. Hän vapautuu vasta astuessaan virtaan.
Tähän loogiseen dilemmaan kaatuu sekä panteistis-itämainen että reduktiivis-luonnontieteellinen käsitys egon suhteellisuudesta tai egosta harhana.
Kerropa se Tomille.
Toisin sanoen - vielä kerran: voidakseen ymmärtää epävapautensa, on oltava vapaa - siis laadullisesti [ontologisesti] irti egoa determinoivasta luonnosta, joka toimii kuin äärimmäisen monimutkainen mutta lineaariseen aikaan ohjelmoitunut kone.
Buddhalaisessa katsannossa tässä ei ole mitään outoa. On kyettävä katsomaan itseään ulkopuolisena, kuin epämääräisenä objektina. Arvaapa, miksi ruukinmatruuna kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa? Se on yksi tapa kuolettaa egoa ja häivyttää se, vapautua egosta.
Vapaus sen sijaan on metaforisesti ilmaistuna ikuisuuden tunkeutumista aikaan - synkronisen läpäisemää lineaarisuutta.
Edellä kuvatusta syystä myös spinozalais-buddhalainen panteisti on ihmisenä peruuttamattomasti vapaa [eikä ainoastaan suhteellisesti, mikä sitäpaitsi on hyvin hämärä ja filosofisesti kelvoton käsite].
Panteisti vaiko paneneteisti? Ruukinmatruuna on taipuvaisempi jälkimmäiseen.
Post a Comment