Pari sanaa Mummolle

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni kemp - - pistelyä. (Tätä tekstiä - kuten monia muitakaan kommenttitekstejäni - ei ole yritetty kovin vakavasti muokata päreeksi.)
*
Ihmisluonnon inhorealismia

Mummo kirjoitti:
'Vitut se mikään ensimmäinen kerta on. Eikä viimeinenkään.'

So so. Tässä blogissa ei saa kiroilla.

Mutta vakavasti puhuen: En jatka tästä raivo-aiheesta sinun enkä kenenkään muun kanssa (itseäni lukuunottamatta). Mitä se kenellekään kuuluu, jos minua vituttaa?! Varsinkaan psykologeille tai sellaisia leikkiville. Inhoan psykologeja, psykiatreja sekä kaiken maailman terapeuttista höpinää.

Olen nähnyt sekä aiemmassa ammatissani että kokenut henkilökohtaisella tasolla aivan liian vakuuttavasti, miten tyhjää touhua psykologia on. Ne 'ammattilaiset' (haha) eivät ymmärrä toisen ihmisen kärsimyksestä käytännössä mitään sen kummempaa kuin tavallinen maallikkokaan.

Itse asiassa ne vain pakenevat omaa ahdistustaan teoreettisen viitekehyksensä taakse (defenssi!) ja suoltavat sieltä diagnoosejaan paperille kuin byrokraatit nostaen hyvät palkkiot. Tämän osaa tehdä kuka tahansa, joka tuntee toisen vähänkään paremmin.

Ihmisen kärsimyksellä rahaa tekevät ovat muutenkin kyseenalaista porukkaa. Ja heitähän/meitähän on tietysti maailma täynnään.

Jokainen meistä on sisimmässään (ei tosin aina käytännössä) yhtä aikaa huora ja hänen asiakkaansa. Hyväksikäyttäjä ja hyväksikäytetty. Hallitsija ja hallittu. Riistäjä ja riistetty. jne.

Näistä ihmisluonteessa piilevistä perimmäisistä 'dikotomioista' ei pääse irti ehkä koskaan, mutta ne voi yrittää tiedostaa ja sanoa julki - - tai ainakin tunnustaa itselleen. Mikä ei ole helppoa sekään, koska on aika ikävää tajuta esimerkiksi, että se hyväntekijä, joka minussa eilen antoi almun tietyn maan köyhälle ja sairaalle lapselle, elää samanaikaisesti sellaista elämää, joka nimenomaan on ollut aiheuttamassa ainakin osaltaan tuon lapsen kurjuuden.

Tähän ehkä sopii lopetukseksi yksi maailman typerimmistä klisheistä: Sellaista se elämä on.

Pathoksen kehä

En kerta kaikkiaan voi ymmärtää Jeesusta. Hullu se mies oli. Itsekkäin kaikista ihmisistä. Maailman suurin haihattelija sekä unelmoija.

Dostojevskin Suurinkvisiittori sanoo totuuden ihmisestä, suudelkoon Jeesus häntä poskelle sitten vaikka sata kertaa!

'Ei ihminen sinun vapauttasi kaipaa tai edes kestä - päinvastoin! Ihminen tarvitsee vain ihmeen, auktoriteetin ja leivän.'

Mutta juuri tähän kohtaan pysähdyn aina. Olen pysähtynyt jo yli 35 vuotta - - - .

Armo ei ole kaupan. Sitä ei voi ostaa, myydä tai ansaita. Se, joka kärsii, tarvitsee armoa. Ei lopultakaan mitään muuta.

Tämä on Pathoksen ongelman - hänen hullun intohimonsa ja/eli kärsimyksensä ydin ja umpikuja.

Pathos tarvitsee armoa, sillä hän on koko ajan tappamassa itseään ja muita (itse-) syytöksillään.

Mutta ihminen ei voi armahtaa itse itseään. Ei sitä voi tehdä myöskään kukaan toinen - psykologi diagnooseineen tai edes virkapappi liturgisine mantroineen.

Pathos tarvitsee armoa ja rakkautta. Mutta miten ja mistä? Jumalaan hän ei usko. Eikä itseensä. Ihmisiä hän vihaa. Siten myös itseään. - - - Pathoksen pitäisi rakastaa ja armahtaa muita saadakseen itse armon - - - mutta - - -

- - -Minä olen ymmälläni. Tieto ei tässä auta. Tarvitaan jotain aivan muuta. Ei noita tietäviä fariseuksia tai reaalipoliittisia saddukeuksia - - -

Jeesus? Taas kerran ja aina yhä uudestaan Jeesus - - -

Minä kierrän tätä samaa kehää kuin mielipuoli. Olen kiertänyt kuten sanottu jo lähes 40 vuotta.

Jos vain pystyisin rakastamaan, mutta koska jo pelkkä kysymys rakkaudesta estää rakastamisen (pidän tietoa ja tunnetta toistensa 'vihollisina' - toistensa kumoajina), olen loputtomassa kehässä.

Tietävät eivät voi auttaa, eivät liioin ne uskovat, joille usko merkitsee ideologiaa/viiteryhmää - siis 99% uskovista.

Raskolnikovin pelasti? huora - Sonja. Ainoa ihminen, joka vakuutti Raskolnikovin siitä, ettei kärsimystä voi paeta millään tekosyyllä tuhoamatta omaa sisintään - tai pikemminkin kivettämättä sitä. Kärsimys on kohdattava. Maksoi mitä maksoi. Syyllisyyttään ei voi paeta, ja vain kärsimys voi lunastaa syyllisyyden - - armoa, kärsimystä ja syyllisyyttä on täysin mahdoton erottaa toisistaan eksistentiaalisesti.

Psykologeille ja etenkin juristeille tuollainen erottelu on toki helppoa. Sehän kuuluu heidän 'ammatillisuuteensa'! - - Mutta minulla ei ole heidän kanssaan juuri mitään tekemistä näistä asioista puhuttaessa.

Teologeja kavahdan tässä sen vuoksi, että suurin osa heistä tekee vain taikatemppuja eikä kohtaa toista ihmistä silmästä silmään, omana itsenään, siinä viimeisessä tienristeyksessä, jossa odottaa myös kuolema.

Paholainen meillä toki on matkassamme aina - syntymästä lähtien. Kukaan ei ole viaton - milloinkaan. Jopa lapsi on syyllinen vanhempiensa kautta.

Tämä on Pathoksen ongelma. Kärsimys. Hän tietää (ei tietämällä vaan tuntemalla, tunnustamalla ja tajuamalla), mitä kärsimys on, mutta hän ei osaa eikä halua elää sen kanssa vaan pyrkii pääsemään siitä eroon - järkeilemällä.

Järkeilyn tie on kuitenkin tähän tultaessa kuljettu lopullisesti loppuun. Fiksut (muka-tietävät fariseukset) eivät todellakaan ole syvällisiä näissä asioissa! Toivottovasti nyt, Mummo, oivallat edes vähän siitä, miksi herjaan noita kaiken maailman lukeneita ja oppineita, jotka ovat täysin jämähtäneet oppimaansa eivätkä kykene ikäänkuin heittämään pois teorioitaan ne kerran omaksuttuaan.

Soittamaankin on opittava tavallaan kaksi kertaa: a) ensin on opeteltava tekemään niinkuin teoria ja tekniikka määräävät b) sitten on opittava unohtamaan tuo ensin opittu (välivaihe), josta tulee pahimmillaan pelkkää robottimaista imitaatiota, eli se alkaakin toimia persoonallisen (''oikean ja välittömän') soittamisen esteenä, mikäli siihen jää kiinni.

En ole saanut 'tietäviltä' mitään, mikä voisi lohduttaa, armahtaisi ja rakastaisi. He vain esittelevät lukemaansa ja selittelevät - loputtomiin. Minulle he ovat kuin samaa mantraa toistelevia papukaijoja - kuin niitä Paavalin heliseviä vaskia, joilta puuttuu se yksi. Ja kun se puuttuu, rakkaus, kärsimys, (metaforisesti) sielu, henki, puuttuu kaikki.

He, nämä tietävät, eivät ymmärrä, mitä kärsimys on. Miten he siis voisivatkaan ymmärtää, mitä armo ja rakkaus on. He kyllä tietävät, mutta pintaa se vain on, pelkkää teoreettista pintaa...

Tämä on Pathoksen ongelma.

Mieluummin hän suutelisi vaikka tulta kuin referoisi tuhansia lukemiaan kirjoja, mikäli tuo tuli helpottaisi hänen sielunsa jäätävää itsekkyyttä - - sulattaisi sen kylmyyttä, joka saattaa tappaa hänet henkisesti.

Sillä vaikka Pathos tempoilee, oikuttelee, uhkailee ja miltei tappaa, hän tekee sen vain siksi, ettei kykene jakamaan itsestään mitään kenenkään toisen kanssa. Hän haluaa hallita, tietää ja olla paras. Mutta hän ei osaa eikä halua jakaa mitään - kenenkään kanssa.

Traagisinta kuitenkin lienee, että hän tietää myös kauheimman - sen, että eräänlaisen Sisyfoksen lailla hänen itsekkyytensä ei tuota milloinkaan lopullista tulosta vaan kaikki toistuu - loputtomiin. Kaikki nuo hänen itsekkäät halunsa tappavat hänen sieluaan jatkuvasti pala palalta, kutistavat hänen sydämensä - tunteensa - vähitellen olemattomiin.

Jäljelle jää pelkkä zombie. Elävä kuollut, joka elää koko ajan psyykkisen romahduksen partaalla.
........
Edellinen vaikuttaa jälleen pateettisen Räsäsen pateettiselta uholta, ja sitä se tietysti osaltaan onkin. Mutta kyllä siitä - ehkä jostain rivien välistä - löytyy - jos ei tietoa niin ainakin häivähdys sellaista rehellisyyttä, joka on sukua totuudelle - - -

Ikävä lopetus

Kirjoitan loputonta monologia, Mummo. Anna minun tehdä se ihan rauhassa. Ilman että minun tarvitsee vastata jonkun psykologian tasolla ainoaankaan 'raivo-kysymykseen'.

Ja sitäpaitsi - mitä se kenellekään kuuluu, jos minä teen itsemurhan? Hitto. Sehän on täysin minun omassa vallassani. Ei tarvitse olla huolissaan maailman kaikkein luonnollisimmasta asiasta eli toisen ihmisen itse valitsemasta kuolemasta (? - lisään sentään kysymysmerkin tähän loppuun).

Sellaista sattuu joka päivä - joka hetki, ja jos joku haluaa saada kuoleman loppumaan, lopettakoon ensin jollain tavalla ihmisten syntymisen tänne turhuuden käärmeenpesään, joka ei suo muuta 'iloa kuin surua'!

Joten terapoi sinä, Mummo, kaikessa rauhassa vain muiden kanssa. Minä puolestani lupaan itse olla enää puuttumatta sinun 'stresseihisi'.

Se siitä. Ja vitut. Joka sopii näköjään joka paikkaan.