'...vaan yhtään laulua, katso, en osaa kirjoittaa.'

Kuvassa Räsänen kävelemässä jostain jonnekin - noin 30-vuotta sitten (Kuvan vuosiluku on hämäystä). Laulunsa hukanneena ja lauluaan kai etsien. Sen vielä hetkeksi löytäen mutta jälleen uudestaan kadottaen...
*

Kaunein laulu jää meiltä aina kesken. Niinkuin elämäkin.
*
Hämmennys

Sata laulua haluaisin
minä tänään kirjoittaa,
mutta huulilleni on noussut
vain sata suudelmaa.
Koko ruumiini on kuin laulu,
kuin rytmi levoton,
ja iloa tuskallista
sen kaikki liike on.

Olen niinkuin kerjäläinen
tai niinkuin eksynyt -
vain hämmennystä täynnä
on sydämeni nyt.
Koko ruumiini laulu valtaa
ja minussa aaltoaa -
vaan yhtään laulua, katso,
en osaa kirjoittaa.

Aale Tynni
*
http://www.goodreads.ca/page/2?s=nute

Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...

Mummosta ja Iineksestä

Tämä juttu on muokattu merkityksiltään, intentioiltaan ja sisällöltään radikaalisti toisenlaiseksi kuin alkuperäinen, mallina käytetty, alla olevasta linkistä löytyvän opiskelijatytön asenteisiin ja suhtautumistapoihin liittyvä, neuvoja antava arviointi omasta mummostaan ja mummoista yleensä.
*
Muistan Mummoa ja Iinestä

Olen ehdoton Mummon ja Iineksen kannattaja ja uskon, että jokaisen tulisi tuntea vähintään yksi mummo, joko biologinen tai muu - tosin pitäen samalla mielessään, että puheena olevat Mummo ja Iines eivät kuulu kenellekään muille kuin heidän lapsilleen - M. O:lle sekä I. X:lle - ja molemmat tietysti minulle. Mutta ei muille - kuin ehkä ihan vähän vaan.

Mummo ja Iines ovat monelle muulle etäisiä (sopii kyllä mulle) ja väärinkäsitettyinä joskus jopa tylsiä sukujuhlahahmoja, välttämättömiä rasitteita tai sitten vaivaantuneitta "kyl mun pitäis"-tunteita herättäviä henkilöitä, kun puhutaan perhesuhteista. Mutta oikeasti Mummo ja Iines ovat hienoja juttuja.

Uskon, että Mummossa ja Iineksessä lepää yhteiskunnankin kannalta suuri potentiaali, ja heillä on ainutlaatuista viisautta, josta he eivät vaatimattomina joskin vilpittöminä ja luonnollisen avoimina ihmisinä kovin paljon meteliä pidä.

Jos omaa mummoaan ja/tai iinestään ei oikein tunne, kannattaa häneen tutustua jos mahdollista.
Monelle Mummo ja Iines edustavat lapsuutta ja mennyttä hyvää aikaa, mutta näiden hymyilevien kahvia, pullaa ja välillä yksityistä opintotukeakin tarjoavien muorien takaa voi löytyä oikea persoona, upea ihminen iloineen ja suruineen.

Mummoon ja Iinekseen tutustuminen on rohkea teko, koska tutustuminen muuttaa omia myyttisiä mielikuvia, mutta Mummo ja Iines antavat paljon...

Mummon ja Iineksen kanssa hengaaminen ei ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan parhaimmillaan tasa-arvoista seuranpitoa, jossa keskustellaan aidosti samalla aaltopituudella.

Ei Mummon ja Iineksen tietenkään tarvitse olla erityisen yksinäisiä kaivatakseen Ranea. He vain ovat ihan aitoja ihmisiä, joilta Rane saa hellän ja vilpittömän sanan - ehkä jopa jopa pusun - lohdutukseksi silloin tällöin, kun hänellä on paha mieli - toisin sanoen pipi sielussa.

Näin ollen minulle Mummo ja Iines edustavat pelkällä olemuksellaan rauhallisuutta ja viisasta kiireettömyyttä, oikeaa elämänasennetta, joka parhaimmillaan tarttuu.

Miehet! Älkää siis liian usein soittako Mummolle ja Iinekselle ja kysykö, mitä kuuluu! Minä nimittäin tulen sellaisesta pirun mustasukkaiseksi.

Rauno Räsänen, valt. yo.
*
Tässä linkissä luuraa alkuperäinen juttu, josta väänsin edeltä luettavan - vähintäinkin subjektiivisen ellei peräti narsistis-lapsenomaisen version:

http://www.aviisi.fi/artikkeli/?num=06/2007&id=aabe927

Vielä kerran tieteestä, totuudesta, totuudenkaltaisuudesta ja uskosta

Kirjoitettu kommentiksi Timolle päreessäni Filosofia, Maria Montessori ja puolikovat metodit.
(Kielimafia harrasti geometriaa klo:16.15.)
*
Timo kirjoitti:
'Ajatustekstisi, esseistinen ilmaisusi, on suunnilleen plastisinta, mitä saa lukea.'

Kiitos. Tuo kehu lämmittää, koska nimenomaan määrittelemäsi ilmaisutyylin ja ilmaisusisällön plastisuus on kaiken kirjoittamiseni perimmäinen ideaali.
*
Mitä kommenttisi analyyttisempaan osaan tulee, niin olen samaa mieltä kanssasi - myös ja etenkin sulkukappaleen väitteen osalta.

Objektiivinen idealismi leijuu - ei ainoastaan lähes kaiken saksalaisen idealismin vaan myös - vaikkei joku Takkirauta tämän väitteen pointtia jälleen ymmärtäisikään - myös naturalistisen tietoteorian yläpuolella.

Näin on sen vuoksi, että naturalismi joutuu turvautumaan paitsi tutkimuksen etiikassaan ihan aidosti ja väistämättä paitsi tiettyjen tutkimuksellisten hyveiden noudattamiseen ja kehittämiseen myös pragmaattiseen verifikatioon ja legitimaatioon, jotta tietyt/kulloisetkin induktiiviset yleistykset (johtopäätelmät) kyettäisiin sovittamaan koherentisti kyseistä diskurssia koossapitävään laajempaan teoriakehikkoon.

Ja jos nyt empiristien taholta tähän kommenttiin jälleen vastaväitetään, että ei naturalismissa suinkaan ole kyse mistään idealismista vaan tilastollisen evidenssin vakuuttavuudesta, niin mikäs siinä.

Olkoon niin - mutta siltikään älyllinen temperamenttini ei suostu vaihtamaan semanttista kantaani eikä muuttamaan itseymmärrystäni induktiivisten yleistysten tiedollisen (tekniset sovellutukset ja tutkimukselliset jatkohypoteesit ovat asia erikseen) oikeutuksen ja legitimaation suhteen.

Varmaa tietoa ei ole, mutta sitä en tietenkään kiellä, etteikö enemmän tai vähemmän epävarmoista tutkimustuloksista ehdottomasti voisi ja pitäisi keskustella ja niitä pitäisi tutkia edelleen.

Tämä ei ole argumentatiivis-retorista 'pilkun-väkisinmakuuta' vaan itse asiassa vakava muistustus siitä, etteivät luonnontieteilijät ole havainnon ja tieteellisen tutkimuksen suhteen lähes kaikkinäkeviä jumalia 'yhden asian deskriptiivisessä eksaktiudessaan' vaan omaan diskurssiinsa professionaalisti (mutta ajoittain ylioptimistisella vakuuttuneisuudella) perehtyneitä totuuden etsijöitä ja jopa sen rakastajia - - kuten minä (ehkä) ja kaikki muutkin totuutta 'kaipaavat' ihmiset.

Mutta onko totuus a) määritelmäkysymys (ikäänkuin 'aksiomaattiseksi korotettu hypoteesi') vai b) informaation loputtomuutta - arvauksia ja kumoamisia - kuten Karl Popper sanoisi?

Niiniluoto yrittää truthlikeness-teoriassaan yhdistää sekä ensimmäisen että jälkimmäisen - siis rationalismin ja empirismin - väittämällä, että me lähestymme totuutta, mutta havaintoinformaatiomme ei koskaan saavuta sitä lopullisesti (ks. PS.)

Toistan ties kuinka monennen kerran, että tämä tieteelliseen naturalismiin (siten empiiriseen tutkimukseen) ja totuuden suhteen 'piilo-aksiomaattiseen' eli metafyysiseen realismiin tukeutuva näkemys on minun mielestäni ainakin totuudesta (myös kirjaimellisesti totuudenkaltaisuudesta! - ks. jälleen PS.) puhuttaessa miltei humpuukiväite, jota on paitsi naturalismin myös tietoisuuden dialektiikan kannalta katsottuna epäuskottavaa puolustaa edes metodisena välttämättömyytenä.

Miksi näin? Siksi, että Niiniluoto ei käytä eikä edes voi - ko. teorian muiden ehtojen ja kriteerien vallitessa - välttyä käyttämästä lähinnä metodiseksi määreeksi tarkoittaansa totuudenkaltaisuutta ontologisena lähtökohtana - siis olemisen/olevan = totuuden - synonyymina!

Niiniluodon nimittäin pitäisi - jotta hänen rationalistis-naturalistisella peruslähtökohdallaan tiedon, tieteen ja tutkimuksen suhteen olisi mitään pätevyyttä - tietää jo etukäteen, mikä/mitä totuus, jota lähestytään, an sich on, voidakseen esittää väitteen tieteestä totuutta approksimoivana operaationa.

Mutta - kärjistetysti - vielä kerran: miksi hänen ylipäätään tarvitsisi silloin enää tutkia yhtään mitään, jos hän jo tietää ja tunnistaa sen asiaintilan (totuuden), jota lähestytään.

Ja edelleen vielä kerran: tämä ei ole retorista saivartelua vaan osoittaa ilmeisen ja perustavaa laatua olevan ristiriidan - särön, halkeaman - truthlikeness-teoreetikoiden aksiomaattisissa lähtökohdissa.

PS.
Totuudenkaltaisuudesta tulee analogista rinnastusta käyttääkseni mieleen teologiasta, että Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että ihmisellä on siten mahdollisuus - ainakin kreikkalaista, eros-rakkauteen (-motiiviin) perustuvaa rakkauskäsitystä (erotuksena agape-motiiviin: Anders Nygren) soveltaaksemme lähestyä Jumalaa, vaikkei hän itse koskaan olemukseltaan Jumalaksi voi, kykene eikä tietenkään edes saa haluta muuttua (vrt. ortodoksisen kirkon soteriologinen perinne).

Tätä teologista näkemystä 'ekstrapoloiden' ja analogisesti soveltaen väitän, että totuudenkaltaisuus-teoriaa tieteenfilosofiassaan edustavat ajautuvat väitteessään: - tieto voi parabelina vain lähestyä - ei saavuttaa lopullisesti - totuutta = x-akselia - samaan dilemmaan kuin ortodoksinen dogmatiikkakin.

Ja jotta olisi mielekästä edes puhua tiedon totuudenkaltaisuudesta eli siitä, että tieto/tiede lähestyy totuutta, on ensin uskottava totuuteen ontologisena - siis olevan olemisen perusolemuksena - mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaa ja/tai sisältääkään! (Ilmeisesti juuri 'ihmettä').

Kaltaisuuden käsitteellä ei siten oikeastaan voi tehdä muuta kuin lykätä tuonnemmaksi itse loogista väistämättömyyttä, että väittämä: tieto lähestyy totuutta, välttämättä edellyttää uskoa totuuden olemassaoloon analogisesti (eikä vain analogisesti!) samaan tapaan kuin, mitä ihmisen uskon Jumalaan hänen kaltaisenaan ainakin implikaatioiltaan (semioottis-psykologisesti) on mahdollista merkitä.

Heilani

Kuvassa heilani on keräämässä kukkia heinäpellon reunalta.

(Rekilaulu)

Heilani on kuin helluntai
ja oraspellon kukka,
sillä on silmät sametista
ja poski kuin nurmen nukka.

Sillä on käynti ketterä
kuin kotivirran juoksu,
sillä on nauru hilpiä
kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kylänteillä
kelpaa sitä näyttää,
pertunpäivän tienohissa
kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan,
mutta on nuori mieli,
joka korven komerossa
on oman oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure,
jos köyhänä naida pitää,
köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa
ja köyhänkin jyvä itää.

Larin-Kyösti

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h0&oq=lar&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=larin+ky%c3%b6sti
http://www.worldofstock.com/closeups/PAD1871.php

Finaali osa 1: Eikä edes kuolema voinut heitä erottaa

Kielimafia lisäsi iltakahvillaan yhden sanan - todella - painottamaan sitä, että Doriksen ja Ernestin tuijotus ei ollut mitään 'as if' vaan puukoniskujen aiheuttaman kuoleman seuraus.
Tarjosin taas iltakaffetta kauhistuneille. Etenkin naispuolinen sihteerini katselee minua paraikaa, kuin olisin ihan oikeasti hullu tai pahasti vinksahtanut päästäni - klo: 18.10. En ole - kuin vain vähän - vinksahtanut. 'Rauhoitu rauhoitu rakas Lotta, eihän se ollut edes jne.'
*
Doris Häkkinen ja Ernest Sikanova makasivat täysin alastomina kyljellään lattialla ja tuijottivat toisiaan silmiin. Heidän vaatteensa peittivät olohuoneen toisen nojatuolin kokonaan. Doriksen mustat alushousut ja rintaliivit olivat pudonneet lattialle.

Doriksen vasemman ja Ernestin oikean käden sormet puristivat toisiaan. Ernestin oikea jalka oli painautunut Doriksen jalkojen yli. Ikäänkuin he olisivat kiihkeitten syleilyjen, suudelmien ja hyväilyjen jälkeen juuri nyt valmiita yhdyntään.

Ikäänkuin he olisivat juuri saavuttaneet kiimassaan tilan, jonka tuskaisen himoitsevana, mihinkään ulkopuoliseen ympärillään reagoimattomana pyrkimyksenä ja tavoitteena oli enää vain päästä pakonomaisesti kuin heroinisti piikkiään kyynärtaipeeseen pistäen tai juoppo hirveään krapulaansa ensimmäistä paukkuaan tavoitellen täysin kiinni toistensa ruumiisiin, sovittaa itsensä toinen toisensa kehoon niin lopullisesti, kuin se vain rakastavaisille ikinä saattoi olla mahdollista.

Tai ehkä he olivatkin juuri äsken jo yhtyneet ja tuijottivat nyt eteensä kuin mitään näkemättä uskomattoman rajujen, selkäytimestä lähteneitten, ruumista vavisuttavien ja tajuntaa hämärtävien orgasmien jälkeen - kuin olisivat kuolleet niitten kouristusten seurauksena, joita olivat saaneet aikaan toisissaan omalla ruumiillaan ja himollaan.
- -
Doris Häkkinen ja Ernest Sikanova kyllä tuijottivat toisiaan oudosti hämmästynein silmin - mitään ajattelematta tai mitään näkemättä - kuin olisivat halunneet pitkittää yhtäaikaista orgasmiaan, mutta heidän ajatuksiensa ja katseittensa tyhjyys ei johtunut koetuista laukeamisista vaan siitä hyvin yksinkertaisesta joskin peruuttamattomasta tosiasiasta, että he todella olivat kuolleet vähän yli puoli tuntia aiemmin.

He makasivat verilammikossa, joka laajeni yhä vieläkin ja peitti jo yli puolet olohuoneesta sekä sen suuresta, persialaisesta matosta, jonka väri muuttui turkoosista koko ajan tummanpunaisemmaksi.
- -
Doris ja Ernest oli tapettu puukottamalla.

Ernestin tappoi lapaluitten välistä 3½ senttiä sydämen läpi iskeytynyt puukon terä. Doriksen kuoleman aiheutti kymmenen senttiä pitkä ja lähes 5 senttiä syvä kaulan halkaissut viiltohaava, joka oli katkaissut kaulavaltimon sekä repäissyt henkitorven auki.

Heidän ruumiinsa oli lähemmin tarkasteltuna selvästikin aseteltu irvokkaan perverssiä mielikuvitusta käyttäen edellä kuvattuihin asentoihin, ja mitä ilmeisimmin tuo asettelija oli myös riisunut heidät alasti.

Näky, johon Athos ja Typhus törmäsivät avattuaan Doriksen eteisen ja olohuoneen erottavan oven, oli niin hirvittävä, että kumpikin kävi miltei peräjälkeen oksentamassa.

- Soita poliisi ja ambulanssi, sai Typhus käheästi huudahdettua Athokselle.

Puhelinsoiton jälkeen he kävelivät verilammikkoa väistellen keittiön pöydän ääreen. Ajattelematta lainkaan sormenjälkien jäämistä tarttumiinsa esineisiin tai ajattelematta järkytyksestä ja kauhusta miltei shokissa oikeastaan yhtään mitään, Typhus kaatoi kummallekin tuplapaukut whiskyä keittiön pöydällä olleesta pullosta.

Athos oli sulkenut silmänsä ja hengitti syvään. Lähes itkunsekaisesti ja hampaita järkytykseltään yhteen purren hän sai sanottua vain yhden lauseen:

- Voi jumalauta Pathos minkä teit!
*
Tämä osio on jatkoa päreeseen Pathoksen kuolema.

Treffit

Kuva: Punaiset sukkanauhat
*

Kirjoitettu ilmoitukseksi Iinekselle tämän päreeseen Toleranssista ja Judith Harrisista.
*
Iines kirjoitti:
'Jaa että kelpaisitko Rauno? Totta Mooses, mutta ruumiita siitä taitaisi tulla.'...Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Rauski. (hymiö)'
*
Uhhuh! Nyt kyllä yllätyin.

Ettei vain mennyt pupu pöksyyn meikäläisellä? Iskikö 'klaustrofobia'? No - itsehän vonkasin.

Hmm. Katsotaanpa.

Seuraava lentokone Länsi-Suomeen lähtee näköjään kello 17.15 tuosta parin kilometrin päästä - Malmin lentokentältä.

Se onkin päivän ainoa henkilöliikennevuoro Malmilta Vakka-Suomen suuntaan.

- Tavataan Iines siinä teidän lentoasemanne ravintolassa noin kello: 19.00, mikäli kone on ajassa ja minä pääsen tullin läpi (minulla on katsos 'metallia' matkassa).

Tarkempia tuntomerkkejä en anna, koska et yksinkertaisesti voi olla tunnistamatta minua. Ja karkuun et sitten lähde minut nähtyäsi. Enää ei voi perua puheitaan - ellei ole esittää todella hyviä tekosyitä.

Ensin mä kuitenkin käyn hakemassa väärennetyn viisumin Länsi-Suomeen ja todistuksen paikallisen murteen tyydyttävästä hallinnasta. Ilman näitä papereita sinne teillepäin ei nykyään pääse. Ainakaan meikäläinen.

Viisumin salakuljettaa mulle HG Kaurismäkien biljardi-ravintola Coronassa. Pelaamme siellä poliiseja huijataksemme yhden matsin biljardia ja yhden shakkia. Siitä tulee mielenkiintoista. Minä kun en osaa biljardia eikä HG shakkia.

HG:n jälkeen mä koukkaan vielä ennen lähtöäni Malmitalon inva-wc:n kautta. Mummo nimittäin lainaa mulle Aki Pölösen uusimman mykkäfilmin Nainen Vantaalta, jossa Doris Häkkinen esittää toista pääosaa. Se on huvittavan paatoksellinen kauhutragedia.

Kyseistä 'tuliaisleffaa' voimme Iines katsella kaulakkain ja käsi kädessä takkatulen loimottaessa illalla sinun kartanosi suuressa olohuoneessa - siellä jossakin.

Äläkä tule (liian) mustasukkaiseksi Mummosta ja HG:sta. Minulla on heihin pelkkä viaton, platoninen blogi-, ystävyys- ja riitasuhde.

Huom! Toivottavasti olet valinnut oikeanväriset lakanat makuuhuoneesi 300 x 300 cm luxus-sänkyysi, - sillä vääränvärisillä lakanoilla minä en nuku minuuttiakaan. Tai ole hereillä. Olen sillä(kin) tavalla omituinen.

Mutta heippa nyt - ja näkemisiin! Lentoasemalla tavataan. Pistä punainen ruusu nutturaasi, niin tunnistan sinut. Kesäkukallinen mekko olis kans kiva. Ja punaiset sukkanauhat...(mustatkin menettelee).
*
http://www.sunnys.fi/product_details.php?p=114

Filosofia, Maria Montessori ja puolikovat metodit

Kirjoitettu kommentiksi Iinekselle päreessäni Terapiassa.
*
Iines kirjoitti:
'Jotenkin muuten tuli mieleen Pojat-elokuvan Vesa-Matti Loiri juoksemassa junaradalla äidin Saksan-junan perässä.'

Aika hyvä rinnastus, vaikka ikä ja tilanne onkin toinen.

Aihe kieltämättä kiehtoo minua kuten kaikki, mikä emootioissani vahvasti velloo.

Kirjoitan joko emootioitteni tai älyllisesti, pelkän filosofisen kontekstin, pohjalta, kuten olet ehkä huomannut (hymiö). Olen sillä tavoin 'jakomielinen'.

Mutta joissain jutuissa molemmat ulottuvuudet sekoittuvat toisiinsa, ja se on perusideaalini kirjoittamisessa.

Sinun tapasi käyttää järkeä vain on hieman toisenlainen kuin minun (älyllinen temperamenttisi on erilainen), ja koet vieraaksi filosofisen kontekstini sekä filosofis-metodisen lähestymistavan.

Toisaalta - et tunne filosofiaa. Vokabulaarimme ja psykologinen asenteemme tietoon on jo tämän vuoksi erilainen. Tieto ei nimittäin ole pelkästään neutraali ja objektiivinen monoliitti (tästä lienemme osittain samaa mieltä), kuten Takkirauta luulee vaan yksilön asenneilmastoon ja asennemaailmaan kytkeytyvä operatiivinen väline (viittaan esimerkkiini Maria Montessorista).

Mutta jos ei tunne ja ole sisäistänyt sitä tapaa, miten filosofinen argumentaatio kulkee ja etenkin, miten filosofia aina päätyy merkilliseen - joskus erittäin luovaan ja hgedelmälliseen ristiriitaan dialektiikassaan, ei voi myöskään keskustella sen pohjalta.

Tarkoitan arkipäiväisen, satunnaisen, yksittäisen sekä metatason tai toisin sanottuna yksityisen ja yleisen kytköstä. Filosofia liikkuu ehkä liikaa metatasolla, mutta sen lähtohta joka tapauksessa on aina yksityisessä.

Sinä olet metodisesti pohjimmiltaan yhteiskuntatieteilijä ja induktiivinen ajattelija. Kirjoitat yksityisestä ja selität sitä psykososiaalisilla muuttujilla.

Itse koen tällaisen - 'puolikovan' - metodiikan ja lähestymistavan filosofiselta kannalta loputtomaksi suoksi, jossa tehdään valtavasti tutkimuksia, mutta mitään lopullisesti uutta niillä(kään) ei loppujen lopuksi saada aikaiseksi (mikä ei tarkoita, etteikö näillä tutkimuksilla ja keskusteluilla sinänsä olisi merkitystä ja oikeutusta).

Ellei 'aitoa' muutosta sitten pohjimmiltaan tapahdu makrotasolla - asenneilmaston muuttumisena - kuten Maria Montessorin sitkeys ja lahjakkuus osoittavat.

Mutta Montessorikaan ei itse asiassa ollut sosiologi tai psykologi (hänen aikanaan nuo tieteet olivat tietenkin vasta kehittymässä) vaan lääketieteellisen koulutuksen saanut humanisti.

Dikotomia sekin. Väitän kuitenkin, että Montessorin ideat olivat pikemminkin vahvaa sisäistä vakuuttuneisuutta oman asenteensa oikeellisuudesta kuin - kärjistetysti sanottuna - yksinomaan tieteestä kausaalisesti johdettua päättelyä.

Montessorilla oli - myös aikansa ennakkoluulot huomioon ottaen - äärimmäistä sitkeyttä ja lahjakkuutta tuon asenteensa oikeellisuuden ja tieteellisen sekä moraalisen legitimiteetin osoittamiseksi.

Kirjoita sinä päre Maria Montessorista. Olet sen saattanut joskus tehdäkin.

Itse siis elän kuitenkin oudossa heilurissa: toisaalla on tiukan muodollinen filosofinen argumentaatio (Hesan yliopisto on perinteisesti ollut analyyttista filosofiaa painottava - onneksi vähenevässä määrin) - toisaalla luova, kirjallinen ilmaisu.

Olen tosin sanonut aiemminkin, että jos voisin valita (lahjakkuus- ja motivaatiokysymys), kirjoittaisin vain fiktiota - en riviäkään filosofiaa, mutta tämä on tietysti kärjistys, jonka toteuttaminen on minulle mahdottomuus, ja jota en lopulta itsekään halua.

En pysty jättämään filosofiaa - eikä siihen ole täysin pätevää syytäkään. Tämä asiaintila vain on pakko hyväksyä, sietää ja elää sen kanssa hyödyntäen filosofiaa, miten parhaaksi näkee ja miten sen soveltamisen fiktioon parhaiten kokee ja osaa.
*
Sen verran voin luvata, että villahousupojasta tai ainakin jotakuinkin hänen ikäisestään RR:stä saattaa kyllä hyvinkin tulla lisää tekstiä. Itse asiassa ko. päreeni muistikuva ja kokemus oli jo pitkään ollut ehdolla tulla kirjoitetuksi johonkin muotoon blogissa ja/tai kommenteissa.

Pathoksen kuolema

Kielimafia teki pieniä muutoksia oksennusämpäri vierellään. Viimeisimmät muutokset 22.1-2010.
*
Tehtyään hirveän tekonsa ja vielä makaaberimman ruumiiden asettelun irvokkaaseen asentoon toisiinsa nähden - ikäänkuin kyseessä olisi ollut onnettomien rakastavaisten tekemä kaksoisitsemurha, Pathos yritti kävellä olohuoneen lattialla verilammikkoa vältellen ja meni pesemään veren peitossa olevia käsiään kylpyhuoneeseen.

Pathos ei välittänyt siitä, jäikö hänen käsistään sormenjälkiä huonekaluihin, lavuaariin, kraanaan tai ovenkahvoihin. Niillä eivät rikostutkijat tulisi tekemään hänet löytääkseen yhtään mitään. Eivät myöskään hänen kengänpohjistaan jääneillä verisillä painaumilla.

Katsottuaan viimeisen kerran taakseen - Ernestin ja Doriksen ruumiita - Pathos koki vain syvää surua, joskin samalla hänen epätoivoisen ylpeä ja sairaalloisen mustasukkainen sielunsa oli kuin voipunut siitä vapaudentunteesta, jonka tämä hänen käsittämättömän julma ratkaisunsa oli siinä aikaansaanut.

Ajatukset turtana mutta samalla selkeästi vain yhtä päämäärää ajatellen Pathos painoi Doriksen ulko-oven kiinni mutta ei lukkoon ja lähti portin suljettuaan melko hitaasti ja vaivalloisesti etenemään kävely-ja pyörätietä pitkin kilometrin pituista matkaa kohti Malmin asemaa.

Pathos poistui Dorikselta vähän yli puoli tuntia aiemmin kuin Athos ja Typhus ilmaantuivat sinne. Ulko-ovea kiinni painaessaan hän kuuli vielä kännykän soivan. Soitto tuli edellä mainituilta herroilta, jotka olivat juuri lähdössä keskustasta Dorikselle. Pathos laskelmoi toiveikkaasti, että olipa soittaja kuka tahansa, hänellä itsellään oli tarpeeksi aikaa ehtiä asemalle.

Ja niin hän ehtikin laskeutuen nelosraiteen laiturille ja alkoi katseensa ylöspäin kohdistaen etsiä suuresta aikataulusta, milloin seuraava - hänelle 'sopivin' - juna lähestyisi Malmin asemaa. Pathos tiesi, ettei aikaa ollut kovin paljon jäljellä, jos halusi välttyä joutumasta pidätetyksi, ja juuri hänen löytäessään 'oikean junan' olivat Athos ja Typhus soittamassa poliisin ja ambulanssin Doriksen asunnolle.

Samalla annettiin myös hälytys lähteä nopeasti etsimään Pathoksen tuntomerkeillä varustettua miestä joka puolelta Malmia, ja rautatieasema oli bussipysäkkien sekä taksitolppien ohella ensimmäinen paikka, johon kahden poliisipartion oli määrä suunnata tarkastuskierroksensa.

Pathos löysi melko nopeasti etsimänsä junan. Se oli Pendolino Oulusta Helsinkiin. Saapumisaika määränpäähän 23.30. Kello oli Pathoksen tehdessä tämän häntä helpottavan havainnon 23.10. Juna kulkisi Malmin aseman ohi noin 10 minuutin kuluttua. Pathos kävi istumaan tyhjälle penkille. Tähän aikaan torstai-iltana asemalla ei ollut ruuhkaa.

Mutta se, mitä Pathos nyt eniten pelkäsi, oli siis jo tapahtumassa. Poliisin saatua Pathoksen tuntomerkit jokseenkin samaan aikaan, kun hän oli tehnyt päätöksensä Pendolinon suhteen, partio valmistautui nopeasti kiertämään Malmia ja käymään läpi pääliikenneväylien pysäkit, taksitolpat ja ravintolat.

Athos oli ilmoittanut poliiseille Pickwick Pubin Pathoksen mahdollisena olinpaikkana, vaikka tiesikin, että mikäli Pathos halusi paeta, hän ei ollut niin typerä, että menisi sinne - ikäänkuin valmiina antautumaan ilman vastarintaa.

Minuutit kituivat Pathoksen mielestä eteenpäin tuskallisen hitaasti. Hän ei ajatellut puukotuksiaan kauhulla vaan ainoastaan mielipuolisen mustasukkaisuutensa ainoana mahdollisena ratkaisuna - ja hyväksyi sen, koska ei antaisi armoa itselleenkään hirveän teon tehtyään.

Ernestin ja Doriksen kuolleet, tyhjät silmät kuitenkin palasivat hänen mieleensä ajoittain - ja tämä muistikuva ahdisti häntä. Samoin ruumiiden asettelu. - Perverssiä, hän tuhahti kerran itselleen, mutta jatkoi sitten:

- Kuitenkin se on niin kirotun suloista. Kostoni symboliikka on täydellistä. Ernest ja Doris - nuo intohimoiset rakastavaiset - kuolemassakin yhtä, Pathos kuiskasi itselleen miltei ääneen kenenkään silti kuulematta, mitä hän sanoi.

Ehkä Pathos oli todellakin jo siirtynyt lopullisesti hulluuden tilaan emootioittensa suhteen, mutta ainakaan se ei estänyt häntä ajattelemasta johdonmukaisesti toteuttaakseen oman kohtalonsa haluamallaan tavalla.

Kello näytti 23.17. Poliisit kävelivät aseman yläsiltaa ja aloittivat tarkastuksensa. Toinen poliiseista laskeutui ensimmäisen raiteen laiturille, toinen kakkoselle. Ketään Pathoksen tuntomerkeillä, talvitakin malli ja väri mukaanluettuna, varustettua ei löytynyt.

Kello 23.20 toinen poliisi siirtyi 3:lle laiturille ja toinen käveli kohti neljännen laiturin liukuportaita.

Pathos katsoi kelloa ja kuuli samalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin Pendolinon Oulusta Helsinkiin olevan ohittamassa Malmin aseman minuutin päästä. Junan tulon kumisevan metallinen ääni voimistui koko ajan.

Poliisi laskeutui laiturille. Pendolino oli enää noin kilometrin päässä asemasta ja ajaisi sen ohi melkein 100 kilometrin tuntivauhtia.

Poliisi havaitsi heti, että 50 metrin päässä olevalta penkiltä nousi annettuihin tuntomerkkeihin sopiva mies, joka käveli kohti ratakiskoja.

- Hei mies, te siellä, pysähtykää!, hän huusi lujaa. Pysähtykää!

Pathos oli sammuttanut 'virran' päästään ja laskeutui niin nopeasti kuin pääsi täydellisen blackoutin vallassa poikittain raiteille. Juna ajaisi aseman läpi muutamassa sekunnissa.

Poliisi oli ehtinyt jo hänen kohdalleen, mutta ei voinut enää tehdä mitään junaa odottavien ihmisen haukkoessa kauhusta henkeään nähdessään, mitä tuo iso, eteensä koko ajan tuijottanut, mahdollisesti humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisena ollut mies teki itselleen.

Poliisi käänsi katseensa sivuun, ja kaksi naista kirkaisi hysteerisesti junan ajaessa Pathoksen yli, metallisten pyörien repiessä hänen ruumiinsa kymmeniksi - ehkä sadoiksi kappaleiksi.

Pathoksen toinen jalka lensi asemalaiturille. Hänen haljennut päänsä tuijottavine silmineen löydettiin yli 30 metrin päästä onnettomuuspaikalta. Tunnistamattomaksi murskautuneen ja repeytyneen ruumiin osia kerättiin laiturin ymäristöstä koko yö. Verisiä lihapaloja löytyi kaikkialta nelosraiteen alkupäästä.

Pathoksen filosofointeja ironisesti soveltaaksemme voitaisiin sanoa, että jos jokin oli tällä hetkellä varmaa niin se, että Pathos Fallkullalainen oli kuollut - ja että me eloon jääneet tiesimme sen aivan varmasti. Mutta mikä tärkeintä - me pystyimme tämän kohtalokkaan asiaintilan myös pätevästi todistamaan - sekä rationaaliselta että empiiriseltä kannalta arvioituna. Joskin empiirinen evidenssi taisi nyt käydä itsestäänselvästi vahvemmasta näytöstä kuin rationaalinen argumentaatio.

Edes Lemminkäisen äiti ei olisi saanut parsittua Pathoksesta enää elävää niistä 237:stä osasta, jotka hänen - ikäänkuin jauhelihapursottimen läpi menneestä, silpuiksi hajonneesta ruumiistaan löydettiin.
*
Viimeisessä jaksossa palataan vielä kerran Omenapuunkuja 7:ään - murhattujen rakastavaisten - Doris Häkkisen ja Ernest Sikanovan kauniisti aseteltujen ruumiitten ääreen.
*
Tämä jakso on jatkoa päreelle Välisoitto.

Terapiassa

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle Iineksen päreessä Mikkos-hikka.
*
Kielimafia lisäsi tippa linssissä PS:n, johon tehtiin muutos Iineksen huomautuksen jälkeen - klo:17.35
*
HG kirjoitti: 'Olin yksin kotona.'

Niin minäkin. Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.

Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.

Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.

Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).

Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.

Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.

Näin jälkeenpäin olen ollut oivaltavinani, että äiti pelästyi itse niin paljon minun ahdistustani, että suuttui jo senkin takia.

Vaistosi minussa kai oman itsensä (hän kärsi paniikkihäiriöstä joskus) ja torjui omaa ahdistustaan suuttumalla.

On vaikea rakastaa, olla hellä ja empaattinen, jos itse pelkää toisen (tässä: lapsensa) tunteita.

Entä onko tämä kokemus (joka ei ole minulle ainoa laatuaan) äidistä jättänyt jälkensä persoonallisuuteeni?

Yleistän katkeran itkuni paradoksiksi, jolla on kuitenkin selvä 'päämäärä', ja joka pyrkii ratkaisemaan emotionaalisen umpikujan tai epävarmuuden.

Nimittäin.

Joskus ihminen (sekä mies että nainen) etsii rakkautta jopa suututtamalla sen, jota haluaisi rakastaa, ja jolta toivoo vastarakkautta.

Tuttua?

PS.
Iines kirjoitti blogissaan: Voi pientä villahousupoikaa. Nyt itketät kaikkia äitejä, ainakin minua.

Minä vastaan: Kiitos äiti. Saat anteeksi.

Iines lohduttaa ja opettaa minua vielä lisää: Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.

Ajattelun ja ajattelujärjestelmien ristiriitaisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Ihmisen luokittelusta.
Viimeisin kielimafian muutos tuli englannin kielen kuvaukseen 28.1.
*
I
Tämä aihe on niin laaja, niin vaikea ja ajoittain jopa niin mahdoton, että se melkein kaatuu päälleni.

Minulla on kyllä tästä teemasta sanottavaa ja paljonkin (olen siitä myös kirjoittanut blogeissani), mutta se vaatii ainakin viiden päreen verran pohdintaa, eikä sittenkään päästä tyydyttävään lopputulokseen - koska sellaista tässä asiassa ei ole!

Joka tapauksessa - filosofin näkökulmasta naturalismi on tämän ajan peruseetos. Humanismi lienee kärsinyt - pitkälti myös omaa 'hienoperseisyyttään' - henkisen vararikon.

Osittain myös tämän kehityksen seurauksena meille ilmestyy noitaTakkiraudan tapaisia, naturalismissaan lappusilmäisiä 'kybog-sanakirjoja', jotka tietokoneet aikanaan tulevat täysin korvaamaan.

Luokittelut joka tapauksessa säilyvät. Koko ajatus makrotason rauhanomaisesta rinnakkainelosta maailmakatsomusten välillä on perimmältään tekopyhää toiveajattelua.

Myös mikrotasolla antagonismi erilaisten mielipiteitten, käsitysten ja havaintojen välillä - jopa yhden ja saman ihmisen ajatusmaailmassa - on tosiasia, jota ei voi väistää (näin esim. Nietzsche ja Freud).

Rauhanomaisen rinnakkaiselon kannattajat ehkä luulevat, että myös ihmisen tietoisuudessa voisi vallita yksimielisyys siitä, mikä on tosi tai epätosi käsitys asioista ja asiaintiloista. Tämä aristoteelinen perusaksioona tekee ajattelusta - varsinkin semantiikasta - kuitenkin torson.

Nietzsche piti tällaista käsitystä ihmisen kognitiosta ja psyykestä miltei typeränä - ja aivan perustellusti - sanokoon tekoälyn tutkijat mitä tahansa. Ihminen ei ole tekoäly.

Kaksiarvologiikka ja/eli kolmannen poissuljetun laki on perustavaa laatua oleva malliesimerkki siitä, miten tämä formaalilooginen perusaksiooma (joka on toki välttämätön johdonmukaisen päättelyn kannalta) typistää ihmisen ajattelun moninaisuutta ja syvyyttä (Prokrusteen vuode) yrittäessään saattaa sen järjestykseen, saada siihen koherenssia ja pitää sen puoliväkisin korrespondenssissa empiirisen todellisuuden kanssa.

II
Myös - ja väittäisinpä jopa (Matti Sintosta kompaten) HY:n käytännöllisen filosofian laitoksen professorin, Timo Airaksisen tapaan, että etenkin akateemisessa maailmassa riidat eri ajattelujärjestelmien ja perusnäkemysten välillä tulevat aina olemaan - ainakin täysin vastakkaisten vakaumusten suhteen - syviä ja joskus miltei traumaattisia. Henkilökemiatkin sakkaavat ajoittain niitten takia.

Vaikka tietysti on heti muistettava (mikä olikin Airaksisen varsinainen pointti), että noihin riitoihin kytkeytyy myös kilpailu- ja valtaintressejä - ei aina mutta säännöllisin väliajoin - ainakin silloin, kun kilpaillaan professorinviroista.

Tämä eri filosofisten näkemysten perusantagonismi kävi hyvin selväksi esimerkiksi biologian filosofiasta kirjan toimittaneen, Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksen tieteenfilosofian luennoitsijan, dosentti (-98) Matti Sintosen kommentista kysymykseeni eri filosofisten näkemysten suhteista toisiinsa - esim. Wittgensteinin antirealismi ja Popperin väite filosofian sidoksesta luonnontieteeseen ja tieteeseen ylipäätään - siis tietynlainen, naturalistinen realismi.

Ne kiistat ovat äärimmäisen pahoja akateemisen maailmankin sisällä aina ja edelleen. Hyvä että edes kunnon keskusteluyhteys saadaan aikaan. Richard Dawkins esimerkiksi väisteli vuosikausia Alister McGrathin toivetta käydä julkista debattia Dawkinsin kanssa ateismin ja luonnontieteen suhteesta toisiinsa.

Toisaalta minä voin kyllä hyvin ymmärtää Dawkinsia tässä asiassa: miksi jaaritella ihmisten kanssa, joiden näkemyksiä ei voi sietää eikä muuttaa miksikään (hymiö).

Mutta onhan Dawkins kuitenkin tehnyt todella valtavan paljon hyvää työtä popularisoidessaan evoluutiobiologiaa. Kunnioitan häntä tämän takia paljon, vaikka yhä pidänkin hänen ateismi-kritiikkiään melko alkeellisena.

III
Itse olin aikoinaan huono matematiikassa ja inhosin koko ainetta syvästi. Mutta sitten tapahtui jotain outoa.

Kun suoritin viimein -90-luvun lopulla lukioni loppuun tehdessäni samalla yliopistollisia arvosanoja täyttä häkää, sain kuitenkin melko helposti - lainkaan kotilaskuja tekemättä! - kahdeksikkoja matikan kokeista.

Ja numerot vain paranivat loppua kohden, joten halutessani perehtyä asiaan olisin kai saanut kiitettäviä.

Olin kuitenkin laiska - taas kerran - enkä jaksanut pohtia asiaa, joka ei 'suostunut' selviämään minulle 'tarpeeksi' nopeasti.

Ja vaikka aloinkin silkasta mielenkiinnosta pohtia matematiikkaa metatasolla filosofisesti, ei se minua käytännössä kiinnostanut edelleenkään. Tämä lienee ollut varsinainen pääsyy siihen, etten jaksanut pohtia niitä kotilaskuja.

Kuitenkin matematiikan ja muiden luonnontieteellisten aineitten helppo omaksuminen yllätti ja ihmetytti minua niin suuresti, että puhuin asiasta myös matematiikan opettajalleni sekä eläkkeelle siirtyvälle rehtorille, joka oli biologi.

Kotkan lyseon ilta-/aikuislukio on luonnontieteen reaalia painottava. Jouduin -97-98 suorittamaan kaikki pakolliset kemian, maantiedon, fysiikan ja biologian kurssit myös lukion ensimmäiseltä, jonka olin -70-luvun alussa jo suorittanut (kielilinjalla tietenkin).

Fysiikan kokeesta sain jopa 9½. Biologian pakollinen kakkoskurssi DNA-ketjuineen oli tunnetusti ehkä lukion vaikein, A-englannin ohella, mutta kiitettävä tuli siitäkin - helpommin kuin englannista!

Paras sarja Kotkan aikuislukiossa - aiemman päivälukion arvosanat mukaanlukien - oli kuitenkin 8 historian kurssia, joista kaikista tuli kiitettävä - viimeisestä 10.

Kielistä paras oli - yllätys yllätys - ruotsi, vaikka sanavarastoni siitä englantiin verrattuna on varsinkin nykyään suppeahko. Yo-kokeen ruotsin rakennetestissä mulla oli vain 1 virhe.

Mutta se oli silloin. Nyt on ruotsi jäänyt lingua francan eli englannin - tuon idiomeista koostuvan kiertoilmaisukielen! - jalkoihin.
*
Päivälukion toinen jäi aikoinaan kaksi kertaa kesken keväällä - - Räsänen lähti hullujen huoneelle, kunnes palasi viimein bloggaamaan - vai sanoisinko pikemminkin 'päreilemään', sillä enhän minä mikään informoiva ja keskusteleva tyyppi ole - minä vedän showta!

Hänen katseessaan on sitä jotain

Mitä kuvan mies sanoo? Vastaus: Kuules Mummeli - saanko mä lainata sun DVD:tä?
*

http://www.youtube.com/watch?v=bdK6JXfgMIE&feature=related
Mona Carita - Rasputin (tunnetaan myös Sleepy Sleeperseiden versiona Rapsutin - - p...ni)
*

http://www.youtube.com/watch?v=UmKxKylgtmM&feature=related

Tästä löytyy alkuperäinen versio - Boney M.

http://www.youtube.com/watch?v=J11lsTwnZaw&feature=related

Sama Boney M:n versio mutta täysin erilaisella videolla.

*

Hän tanssii ripaskaa ja balalaika soi,

Hänen katseessaan outo tuli salamoi.

Hän kauhunvaltaan sai niin monet miehet maan,

Mutta naisilleen oli nallekarhu vaan.

Kaikki tiesi, puhuttu ei ääneen,

Maine kasvoi kukaties.

Monta kertaa toiseksi vain jääneen

Kuului toinen mies.

kertosäe:

Raa-Raa-Rasputin, rakastaja Rasputin,

Kuin paholainen tanssi ja joi.

Raa-Raa-Rasputin katsoi silmiin tummiinkin

Ja tyttökansaa hypnotisoi.

Mies oli uskotuin hän vanhan Nikolain,

Mutta mielessään oli Alexandra vain.

Hän iski silmää niin ja tanssi ripaskaa,

Oli sellainen, ettei tyttö unta saa.

Tulta otti moni sydän silloin,

Hiljaa kuiski moni suu.

Kuinka montaa rakasti hän illoin

Tuskin paljastuu.

Hän tanssii ripaskaa ja balalaika soi,

Kautta pohjanmaan viinin myrkytetyn joi.

Hän nikotteli vain, ei mennyt henkikään,

Tyttöön seuraavaan hän jo iski silmiään.

Kenpä oisi namipala parhain,

Ellei kunnon Rasputin?

Heitä näen tiellä aamuvarhain

Vielä tänäänkin.

*

http://www.romanov-memorial.com/Historical.htm

Mummo Mummo - muistan sua!

Hei Mumppeli! Älä suutu mulle! Mä lupaan olla kiltti sulle.
*
Tämä on Mummolle, ja tätä mä täällä Huvikummussa lauleskelen juuri nyt - klo: 01.20.

'Muistan illan, jolloin viettelit mun'. Mmmm!
*
http://www.youtube.com/watch?v=5NmxUmhjfmQ&feature=related
Reterik laulaa:- Mummo Mummo
*
Valitettavasti netistä ei taida löytyä tämän jytkytyksen sanoja.

Äidin pikku hmm....lähtee ulkomaille

Kuva: Ei ikinä irti äidin helmoista!
*

Omistan nämä 'rakastamani' musiikilliset itsepaljastukset Mummolle ja Homo Garrulukselle.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Ct5FRkFmi54
Reterikin versio Tapani Kansan alkuperäisestä kappaleesta Äidin pikku poika.
*
http://www.youtube.com/watch?v=bfwU4i0RpKo&feature=related
Sleepy Sleeperseiden iiihana sovellutus Äidin pikku pojan kertosäkeestä.
*
Niin. Sä sanoit tahdot enemmän ja etten ole niin kuin hän.
Niin. Olit nähnyt rantaleijonan ja mussa näit vain äidin pikku pojan.
Ehei. Ei vetele se enää sun keimailusi voima alkaa olla vähenevää.
Ei liikuta se enää siis etsi joku toinen mies.

Niin. Kun ensi kertaa katsoin niin sun silmäs näin.
Niin. Nyt on metri maskaraa ja kaikki on kuin väärinpäin.
Niin. Oli lämmin kesäyö kun ensi kertaa tavattiin kun kerran pilasit jo ilmaston niin etsi vaan se toinen mies.

2x Kertosäe:
Äidin pikku poika menee muille maille
Äidin pikku poika jää nyt lämpöäs vaille
Äidin pikku poika menee muille maille
Äidin pikku poika menee vaikka ulkomaille

Niin. Elämä on kovaa. Toiset laulaa, toiset sovaa.
On vierasta ja omaa. Minä nyt vain etsiskelen kaunista ja somaa.

Niin. On lämmin kesäyö kun ensi kertaa tavattiin kun pilasit jo ilmaston niin etsi vaan se toinen mies
*
http://www.mtv3.fi/helmi/ihmissuhteet/pisara/parisuhde.shtml?636275

Välisoitto

I
Tässä kohtaa lukijan on hyvä kerrata, mitä tähän mennessä on tapahtunut, koska pahaenteinen tarinamme lähestyy loppuratkaisuaan.

Kertaamme ensin henkilöt:

Doris Häkkinen:
Entinen estetiikan opiskelija, joka erikoistui eroottisesta kirjallisuudesta tekemänsä opinnäytteen jälkeen seksuaaliterapeutiksi mutta vaihtoi alaa ja ryhtyi opettamaan peruskoulun yläasteella poikien tarkkailuluokkaa. Yksikään poika ei ole hänen tunneiltaan koskaan poissa.

Kirjoittaa esikoisromaaniaan, jonka työnimenä on: Runopojan kanssa - ja vähän muidenkin.

Asuu suurimmaksi osaksi yksin omissa oloissaan 'työasunnollaan' Malmilla Omenapuunkuja 7:ssä, joskin on jo vuosia elänyt 'toista elämää' avomielisessä parisuhteessa X:nsä kanssa, jonka luona myös heidän kaksi lastaan asuvat. Strange enough.

Doris tapailee silloin tällöin kirjallisuuden harrastajia - etenkin entistä yliopisto-opettajaansa ja erästä kirjallisuuskolmikkoa. Hän on tosikko, joka saa ajoittain kontrolloimattoman hysteerisiä naurukohtauksia.

Athos:
Parnasson erikoisjulkaisupäällikkö ja kirjoittamisen professionaali yleisammattilainen. Runospesialisti. Realistinen humanisti.

Pathos:
Entinen mielisairaanhoitaja, ikuinen filosofian opiskelija sekä skribentti. Itse hän sanoo olevansa 'diletantta'. Omissa fantasiamaailmoissaan elävä riivattu puolihullu (Kellariloukon mies), joka päättää niin sanotusti haistattaa evoluutiolle paskat.

Typhus:
Kosmopoliitti monitoimikone, joka on erikoistunut tietokirjallisuuteen ja salapoliisiromaaneihin mutta harrastaa myös runoutta. Elää 'etäavoliitossa' tyttäriensä kanssa. Suoraluonteinen ja pragmaattinen romantikko sekä huumorintajuinen kyynikko.

Ernest Sikanova:
Kirjallisuustieteen professori. Tunnettu kolumnisti. Saanut Doriksen ihastumaan itseensä erikoistumalla alkukielellä japanilaiseen haiku-runouteen. Pathoksen mielestä Ernest on myös huijari ja panomies eli Giacomo Casanovan jälkeläinen, koska tapailee Dorista yli 'sallitun määrän'. Syvimmältään Ernest on sovinnollinen, kohtuullinen ja mallikelpoinen ihminen. Pathoksen vastakohta.

II
Kohtalokas tarinamme alkoi siitä, kun entiseen estetiikan opiskelija, himphamppuhempukka Doris Häkkiseen ihastunut kirjallisuusritarikolmikko - Athos, Pathos ja Typhus - tajusi suureksi hämmästyksekseen, että heidän nöpötiaisensa ja honeybeensä oli yhtäkkiä kadonnut jollain järkyttävällä tavalla tietymättömiin.

Tai itse asiassa tämän ylitulkinnan teki Dorikseen tulisen sekopäisesti rakastunut Pathos, joka oli sopinut hänen kanssaan treffit Malmitalon suurelle näyttämölle eli kahvioon puoli neljäksi, jolloin Doris oli jo ehtinyt palata koulusta, mutta Pathos joutuikin odottamaan turhaan. Ja mikä merkillisintä - Doriksen kännykkä ei vastannut, vaikka se olikin päällä. Myöskään ääniviesteihin ei kuulunut vastausta.

Pathos, joka on mustasukkaisempi luonne kuin kolmen paviaanilauman johtavat alfaurokset yhteensä, päätyi sieluaan riipovaan loppupäätelmään: Doriksen entinen opettaja sekä hyvä ystävä yliopistolta - kirjallisuustieteen professori Ernest Sikanova oli - jos ei nyt vallan kidnapannut rouvaa, niin ainakin suostutellut hänet mukaansa lausumalla japaniksi haiku-runoja, joita kuunnellessaan Doris vaipui miltei transsiin.

Puoli tuntia turhaan odotettuaan Pathos kävi yksin Doriksen asunnolla, mutta ovi oli lukossa, eikä ketään siis ilmeisesti ollut kotona. Mutkat suoriksi oikoen Pathos päätteli tästä, että Ernest on vokotellut hänen naisensa. Vienyt kotiinsa ja - - ryhtynyt harjoittamaan japanilaisia haikurituaaleja tämän kanssa. Mikä merkitsi Pathokselle vain sitä yhtä asiaa, mitä Sikanovaan tuli.

Sellainen teko vaati Pathoksen mielestä kostoa ja vähintäinkin kaksintaistelun. Mutta ensin piti selvittää, missä Doris ja Ernest majailivat juuri sillä hetkellä.

Typhus innostui aluksi Pathoksen pateettisesta uhosta, mutta molempien yllätykseksi - hämmästyksensä nopeasti laannuttua - Athos totesi lakonisesti:

- Tämä juttu on Pathos sinun mustasukkaisen mielikuvituksesi kehittämä versio. Sitäpaitsi on täysin Doriksen omassa päätäntävallassa, mitä hän sinun ja Ernestin suhteen tekee. Etkä sinä voi sille asialle yhtään mitään (Itse asiassa Athos tiesi tilanteesta enemmän kuin halusi kertoa).

Nopeasti Typhus asettui tukemaan Athoksen realistista tilannearviota. Pathos tyrmistyi ja häipyi miltei niskojaan nakellen Ala-Malmintorin Pickwick Pubista, jossa kolmikko istui. Masentuneena hän päätti lähteä Malmitalon kirjastoon mutta - toista jalkaansa hieman klenkaten - koukkasi matkallaan pienen näyttämön eli Malmitalon inva-wc:n kautta.

Suuri oli Pathoksen yllätys, kun vahtimestari, joka tunsi hänet, Doriksen ja muut tarinamme henkilöt sekä heidän hassuttelunsa, ilmoitti, että häntä odotetaan inva-wc:ssä. Pathos aavisti heti, kuka häntä odotti heidän yhteisessä runonlausuntapaikassaan.

Mutta Pathos ei ollut suinkaan iloinen löytäessään Doris Häkkisen pieneltä näyttämöltä, koska hänen mustasukkaisuuden sumentamassa päässään jyskytti monomaanisesti vain ajatus siitä, että Doris oli tavannut kyseisessä paikassa sinä iltapäivänä jo aiemmin Ernest Sikanovan, ja että nyt hän vain halusi vokotella myös Pathoksen - ikäänkuin lohdutuspalkinnon antaakseen.

Käytiin kiivas dialogi, jonka Pathos lopetti sen verran perusteellisesti, että Doris ei ehtinyt hämmästykseltään sanoa mitään, kun Pathos jo oli läimäyttänyt vessan oven kiinni perässään.

Pathosta vitutti niin rankasti, että hän päätti vetää pään täyteen - yksin, mutta halusi kuitenkin ensin käydä Pickwick Pubissa ilmoittamassa Athokselle ja Typhukselle, mitä oli tapahtunut ja ihmettelemässä, miten tämä kaikki oikein oli ollut mahdollista.

Pathoksen häivyttyä Malmitalosta torille ja Pickwick Pubiin, josta A. ja T. olivat vähän ennen hänen tuloaan poistuneet, Doris onnistui livahtamaan ulos vahtimestarin huomaamatta. Tämä oli nimittäin mennyt Pathoksen tahallaan esittämästä ironisesta pyynnöstä hakemaan rouvalle vessapaperia - se kun oli päässyt muka loppumaan.

Niin kiire Dorikselle kuitenkin tuli, että hän pudotti huomaamattaan kaoottisesta käsilaukustaan pienen paiväkirjansa, josta löytyi kymmenittäin etenkin miesten nimiä, puhelinnumeroita ja osoitteita mutta myös hänen itsensä kirjoittamaa eroottista Hertta-sarja-proosaa. Tuon muistivihkon vahtimestari löysi vessanpöntön vierestä ja vei päivystyskoppiinsa talteen.

Doris käveli Ala-Malmitorin laitaa nopeasti linja-autopysäkille, tapasi siellä ilmeisen sovitusti Ernest Sikanovan, vaihtoi tämän kanssa kiireisesti ja levoton ilme kasvoillaan muutaman sanan ja lähti kotiinsa Omenakuja 7:ään.

Ernest käveli Doriksen luota suoraan Pickwick Pubiin, jossa hän ja Pathos kävivät tiukan keskustelun siitä, mikä oikein oli heidän suhteensa Dorikseen.

Ernest - Pathoksen arvatessa että hänen selkänsä takana juoniteltiin - tunnusti, miten Doris oli suunnitellut inva-wc-tapaamisen, ja että miten Ernest oli seurannut Pathosta siitä lähtien, kun tämä oli tullut kaveriensa kanssa pubiin - soittanut Dorikselle tämän lähtiessä pubista Malmitalolle ja ylipäätään ollut yhteistyössä Doriksen kanssa, jotta Pathos saataisiin hyväksymään Doriksen ehdotus.

Tuon ehdotuksen mukaan Pathos ja Ernest kirjaimellisesti jakaisivat Doriksen. Pathos tyrmistyi aluksi täysin tästä ajatuksesta, mutta pitkän ja tuskallisen miettimisen jälkeen - tajuttuaan miten taitavasti Doris oli asian junaillut vetämällä itse kaikkia naruja tässä ihmissuhdepelissä, Pathos näytti myöntyvän ja pyysi Ernestiä viemään heidät Doriksen luo.

Doris ja Ernest toistavat Doriksen olohuoneessa Pathokselle saman, minkä Ernest jo aiemmin pubissa. Mutta Pathos on päättänyt toisin. Itse asiassa hän oli päättänyt toisin - vaikkei täysin varma ollutkaan päätöksestään - jo lähtiessään Fallkullasta Malmille ja tunkiessaan nahkatuppisen puukon talvitakkinsa povitaskuun.

Pathos pitää jyrisevän monologin kohdistaen armotonta kritiikkiä Doriksen - ja lopulta ylipäätään kaikkien naisten - petolliseen flirttailuun ja miltei kiusaamistarkoituksessa harjoitettuun miesten kilpailuttamiseen, joka saa miehet joko ihastumaan korviaan myöten, masentumaan epätoivoon asti tai sitten kerta kaikkisen raivon valtaan.

Pathos on ajautunut lopullisesti viimeisen vaihtoehdon kurimukseen. Hänelle on käynyt selväksi, että Doriksen olohuoneesta ei poistu enää elävänä kuin yksi ihminen.

Tällä välin ystävykset Athos ja Typhus käyvät Athoksen saaman puhelinsoiton jälkeen rautatieasemalla tapaamassa tuttua englantilaista venäläisen kirjallisuuden tutkijaa tämän ollessa läpikulkumatkalla Pietariin. Sieltä poistuessaan he päättävät yllättäen lähteä käymään Doriksen luona.

Athos, joka siis tiesi Doriksen työsuunnitelmista ja viikkomenoista, ei epäillyt, etteikö Doris olisi ollut kotona. Sitä hän tosin ei tiennyt, mitä Doris oli suunnitellut Ernestin kanssa Pathoksen suhteen, ja että kyseinen kolmikko tapaisi toisensa Doriksen asunnolla myöhään illalla.

Mutta ei hän myöskään tiennyt, miten karmeaan ratkaisuun Pathos lopulta sinä iltana päätyi selvittääkseen sydäntään viiltävän kolmiodraaman kahdella - voimakkaalla ja nopealla kädenliikkeellä - lopullisesti ja ikuisesti.
*
Tämä kirjoitus on jatkoa päreeseen Hiljaisuus.

Anteeksi, mutta olen sitä mieltä, että teidät pitäisi tappaa

Kirjoitettu kommentiksi lähinnä Jarin kommenttiin Mummon päreessä Profiilia ei ole saatavilla.
Kielimafia tarkesi Pariksen taustoja - klo: 23.40.
*
Mun elämäni on fiktio, näytelmä, mielen luoma draama.

Siteeraan itseäni tämänpäiväisesssä kommentissani HG:lle päreessä Jalo kilpa:

'Sinä (kuten kuka tahansa Muu - pun intended) olet minun blogissani just sitä, mitä minä haluan - jos haluan....
Minä taas puolestani 'vain' leikin oikeaa elämää. Mutta sellaista 'oikeaa oikeaa' elämää minulle ei ole olemassakaan.
*
Olin itse esikoinen 7 vuotta 23 päivää. Sitten mulle syntyi ensimmäinen veli. 5 vuotta liian myöhään, jotta siitä olis voinut tulla mun leikkikaveri.

Olin seitsemän vuotta molempien sukujen lellikki. Sain kaiken ja kiukuttelin kaikesta. Mitä nyt välillä olin kuulemma aivan ihana. Tällainen 'heiluri' olen yhä vielä tänä päivänä.

Veljen nimi on muuten Jari (ei se hiihtäjä).

Mitä siihen mainitsemaasi miesten väliseen 'mittailuun' tulee, niin kieltämättä - minä olen erittäin dominoiva ja koleerinen tyyppi.

Mutta tämä depressiota pakeneva hysteeris-panikoituva koleerisuus ja dominoivuus periytyy äidiltä.

Isäni oli - kuten aiemmin olen täällä kirjoittanut - hyvin etäinen joskin mitä suurimmassa määrin turvallinen, kohtelias ja jopa kiltti ihminen.

Tällainen geeni- ja persoonallisuus-sekoitus kaikkine muine sukurasituksineen sitten synnytti minunlaiseni äksyn narrin.

On kuitenkin itsestään selvää - ja nyt uskon vakaasti myös evoluutiobiologisiin perusteluihin, että miehet kilpailevat aina keskenään naisista ja vallasta ylipäätään.

Käytän mieluusti tässä yhteydessä esimerkkiä myyttisestä Troijan sodasta.

Troijan prinssi Paris ryösti Spartan kuninkaan Menelaoksen puolison Helenan ja vei Troijaan (tosin he molemmat olivat rakastuneet toisiinsa), ja Kreikan miehet päättivät kostaa moisen kunnianloukkauksen, koska tuo nainen sattui edustamaan heidän korkeinta aateliaan ja symboloi siten paitsi heidän valtiollista (heimojen, kaupunkivaltioiden) autarkiaansa myös heidän henkilökohtaista kunniaansa.

Nykyään emme juurikaan tunne poliittisesti tällaista paatosta, koska elämme kulutuksen, julkisuuden ja vaihtuvien identiteettien (imagojen) sivilisaatiossa. Kunnian kulttuuri on muuttunut itsensä häpäisemisen, häpeän ja tunnustamisen kulttuuriksi - tosi-TV:ksi.

(Valitettavasti Foucault'a jäi kesken luonnostelemansa neljäs osa Seksuaalisuuden historiaan, jossa hän olisi käsitellyt juuri näitä - kristinuskon eetoksesta ja mentaliteetista periytyviä ja modifioituneita - teemoja).

Mutta kyllähän esimerkiksi islamin ja kristinuskon välinen kiista, mitä kunnianloukkauksiin tulee, sisältää mutatis mutandis analogisia aineksia kreikkalaisten 'Troija-trauman' kanssa.

Lakiuskonnollisessa islamissa kunnianloukkauskynnys on paljon matalampi kuin liberaalissa ja kaksinaismoralistisessa kristinuskossa.

(Minulla on tässä asiassa - kunnian kulttuuria sympatiseeraavana 'Pathoksena' - paljon pohdittavaa ja vaiettavaa, mutta oli nyt miten vain, niin satiirikkojen tappaminen merkitsee aina tyrannian valtaan pääsyä - siis vapauden ja luovuuden tukahduttamista.)

Troijan sodan alkusyy on melko yksinkertainen ja siten myös hyvä esimerkki siitä, miten arvovaltakiistat syntyvät.

Ensin kiistellään yleisellä tasolla, sitten joku menettää itsekontrollinsa ja kohdistaa toiseen osapuoleen henkilökohtaisen loukkauksen, ja jos toinen ottaa siitä nokkiinsa, edessä on 'kaksintaistelu' - jopa konkreettisesti.

Aiemmin duel oli etenkin nuorten miesten perinteinen tapa selvitellä välejään mm. Saksassa, kunnes se kiellettiin lopullisesti lailla. Jopa Nietzschellä - kiltillä ja kohteliaalla Nietzschellämme oli miekasta saatu pieni arpi nenässään kaksintaistelun seurauksena! Crazy enough. Lukenut liikaa Homerosta...

Englantilaiset sen sijaan 'keksivät' small talkin ja ryhtyivät kohteliaiksi toisilleen. Britit tekevät vain 'verettömiä' vallankumouksia (1688/-89), ja siksi heistä onkin tullut niin mestarillisia vittuilijoita - anteeksi satiirikkoja. Vastapuoli 'tapetaan' sanoilla.

Pinnan alla siis kytee kuitenkin viha - kuten Englannissa syntyneet punk- ja hevi-kulttuuri paljastavat.

Arvovaltakiistat eivät pahimmillaan nykyäänkään ratkea kuin tappamalla toinen. - - - Ellei Nobel-Mara sitten ehdi väliin sovittelemaan onnistuneesti. Tai poliisi - tai psykoterapeutti, joita nykykulttuurissamme riittää joka lähtöön, tarpeeseen ja vitutukseen - kunhan vain rahaa löytyy tai ylipäätään joku instanssi maksaa heille 'muka muka-terapioistaan'.

Psykokulttuuri on kapitalismia par excellence. Ja kapitalismi on laillistettua riistoa.

Jalo kilpa

Kuvassa Rane, HG ja Komposti. Mutta kuka on kukin?
*

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garruluksen 23.1 päreeseen.
*
komposti kyselee HG:ltä:
'Ainako se rauski sua uhkailee? Kuka onkaan lopulta sairain?'

Tästä aiheesta jaloon kilpaan ryhtykäämme! Ja johan me olemme ryhtyneetkin.
*
Ken hulluin meistä lienee,
Garrulusko voiton vienee?
Ei - vaan Raunon kaulaan ripustetaan kultaa,
Chris rinnanmitallansa saa vain multaa.
Pronssin ottaa Komposti,
ja tappionsa hällä verenpaineen nosti.
*
finland.fi/kuvapankki/fi/picture/11497/Kissanpentuja.html

Hiljaisuus

Kielimafia jakoi ensimmäisen kappaleen kahtia, muotoili sen uusiksi ja teki lisäyksiä 25.1 - viimeksi klo: 12.35.
*
Vähän ennen kuin Pathos palasi pieneltä näyttämöltä (Malmitalon inva-wc) jätettyään Doris Häkkisen ylipateettisesti stanislavskilaiseen tyyliinsä replikoiden, Athos ja Typhus olivat päättäneet lähteä Pickwick Pubista keskustaan tapaamaan erästä Athoksen Parnasso-kaveria, joka oli sattumalta läpikulkumatkalla Lontoosta Helsingin kautta Pietariin.

Tämä Typhuksenkin tietämä englantilainen venäläisen kirjallisuuden tutkija, jonka piti jatkaa aamujunalla matkaa, soitti yllättäen Athokselle ja ilmoitti saapuneensa juuri hotelliin ja menevänsä käymään rautatieasemalla. Athos vastasi tapaamiskutsuun myöntävästi hetkeäkään epäröimättä.

Kirjallisuusveljekset tosin manailivat keskenään Pathoksen puuttumista, koska heistä olisi ollut kovin hauskaa todistaa oikein asiantuntijalle, että Suomesta löytyi ilmielävä Rasputinin, Raskolnikovin sekä Ivan ja Dmitri Karamazovin kaljupäinen klooni, joka väitti syvimpänä pyrkimyksenään olevan muuttua munkki Aljoshaksi - Karamazovien nuorimmaksi veljeksi.

Jospa he olisivatkin voineet aavistaa, mitä oli tapahtumassa. Jospa he olisivatkin ehtineet estää Pathoksen muuttumisen irstaan juopottelevasta, röyhkeän sanavalmiista ja vastustamattoman viettelevästä Rasputinista kirveensä kanssa huitovaksi, kostonhimoiseksi Raskolnikoviksi. Mutta niin suopea ei kohtalon draama suostunut sinä iltana olemaan kenellekään sen roolihenkilöistä.

Athos ja Typhus keskustelivat intensiivisesti kolme tuntia englantilaisen matkamiehen kanssa yhteisestä rakkaudestaan - kirjallisuudesta - rautatieaseman yläravintolassa, kunnes tämä halusi lähteä nukkumaan. Sibelius lähtisi klo 07.23, joten hereillä piti olla jo kuuden aikaan aamulla.

Hyvästeltyään matkalaisen Typhus, joka oli ottanut jälleen maailmanmiehen roolin kieltäytyi käyttämästä junaa tai linja-autoa ja tokaisi lievässä konjakkihiprakassaan Athokselle:

- Sinä tiedät Parnasso, missä Doris Häkkinen asuu. Me mennään nyt sinne. Kello on vasta vähän yli kymmenen ja Dorishan valvoo yleensä yli puolenyön. Ja onhan sulla sen puhelinnumero.

Athos soitti, mutta puhelin ei vastannut, vaikka hälyttikin. Athos jätti kännykkään ääniviestin:

- Hei sinä suloisin haiku! Minä ja Volgan lautturi olemme sinun luonasi puolen tunnin kuluttua. Ostin sinulle oman Doriksen kukkakaupasta. Se on verenpunainen.

Typhus änkesi vielä hihkaisemaan ääniviestin lopuksi:

- Ja minä ostin sinulle, nöpötiainen, neekerisuukkoja. Entisen appeni kauppaketjun sekanamitavarakioskista, jota pitää täällä rautatieasemalla marokkolainen ystäväni Ahmed Abu-Hanna - Umayya Abu-Hannan sudanilainen velipuoli. Kohta nähdään sinä runotyttöni mun!

Ja niin he ottivat taksin lennosta ja ilmoittivat kuskille Doriksen osoitteen.

- Garcon! - Omenapuunkuja 7, Malmi, ilmoitti Athos luontaiseen olemukseensa ja tapoihinsa nähden epätavallisen suureellisesti nuorelle taksimiehelle. Mutta seitsemän ison oluttuopin jälkeen ei olla köyhiä, kipeitä eikä nöyriä.

Taksissa Typhus kysyi:

- Entäpä jos Doris ei ole kotona?

- Kyllä se melko varmasti on. Se pitää kirjoittaessaan usein puhelinta kiinni ja hälytysäänen nollilla. Sitäpaitsi mä tiedän, että sillä ei ole mitään iltamenoja tällä viikolla. Juteltiin nimittäin viimeksi sunnuntaina yhdestä kirjallisuusarvostelusta, ja siinä yhteydessä Doris tuli kertoneeksi tämän viikon suunnitelmistaan.

Typhus katsoi Athokseen vinosti myhäillen - ikäänkuin olisi selvillä jotakuinkin kaikesta, mitä Athoksen ja Doriksen välillä oli muka tapahtunut:

- Sinä tunnet hyvin Doriksen asioita. Mutta eikös teillä ollutkin aikoinaan läheinen suhde - muutaman hetken verran? Siis tarkoitan tietysti työn merkeissä, Typhus lopetti vakavoituen joskin sarkastinen virne naamallaan.

- So so. Annas nyt olla. Menneet on menneitä ja minä olen naimisissa - ollut jo melkein tarpeeksi kauan.

- Entäs se meidän rakas hullumme - Alfa-Romeo eli Pathos Fallkullalainen?, jatkoi Typhus. Missähän se luuraa tällä hetkellä? Pitää kai sikahumalassa yksinpuhelua kaksiossaan olemattomille naisilleen ja kilpaileville uroksille. Se voittaa kaikki väittelyt - tai julistaa muussa tapauksessa keskustelun päättyneeksi. Nakkelee niskojaan ja haistattaa pitkät niillä, jotka näyttävät pääsevän vähänkään horjuttamaan sen mielipiteitä.

- En yhtään osaa sanoa, Athos pohti. Kuten hyvin muistat, Pathoshan otti aika pahasti nokkiinsa, kun me ei lähdetty sen kanssa etsimään Dorista Sikanovan asunnolta. Mitä siitäkin nyt olis tullut? Täysi farssi. Ei ei! Minä en lyö käsiäni ruskeaan aineeseen, koska se juttu on täysin Doriksen heiniä. Jos on totta, että Doris lähti Ernestin matkaan vapaaehtoisesti, niin kenelläkään meistä ei ole siihen mitään sanomista. Nainen tekee valinnan. Mies vain vonkaa.

- Tuolla asenteella sä voisit ihan rauhassa erehtyä biologian ja estetiikan luentosaleista. Kummassakin paikassa ja tapauksessa kuulijasi saisivat relevanttia tietoa oppiaineestaan.

- No hehheh!, naurahti Athos kyynisesti Typhuksen letkautukselle. Kyllä kai mä nyt sentään Hellaakoskeni osaan. Nousen puuhun laulamaan. Vesistötutkija kun olen.

Typhus päätti olla vinoilematta sen enempää. Vastassa oli nimittäin melko kuva luu, mitä runouden ja runoilijoiden tuntemiseen tuli. Typhus itse lukeutui enemmän dekkarimiehiin - Poen nerokas C. Auguste Dupin suurena ihanteenaan. Mutta se, mikä häntä ja Athosta odotti Doriksella, olisi yllättänyt itse huipputerävän Dupininkin.

Taksi ajoi nopeasti perille, sillä yhdentoista aikaan illalla eivät ruuhkat enää hidastaneet matkantekoa keskustasta Pohjois-Helsingin suuntaan.

Auto pysähtyi sievästi veistetyn valkoisen portin eteen, Typhus latasi kuljettajan käteen tasarahan, ja parivaljakko pysähtyi hetkeksi aikaa vilkuilemaan puutarhaa ja taloa pantuaan portin uudelleen säppiin takanaan.

- Kaunis piha. Ja sisältä näkyy valot. Kyllä Doris kotona on. Olit oikeassa, hihkaisi Typhus.

Pihavalo valaisi melko himmeästi, eivätkä miehet huomanneet lumeen jääneitä jälkiä, jotka oli havaittavissa myös rappusilla. Ne olivat jotenkin oudon tummia jälkiä. Olisi luullut, että kengänpohjiin tarttunut ohut, jäinen lumikerros jättäisi porraslankkuihin ja kuistin lattialle paljon vaaleammat painaumat.

Mutta Athos ja Typhus eivät edes pohtineet koko asiaa, vaikka sen kyllä ohimennen havaitsivat. He vain kävelivät innoissaan nopeasti läpi kujan, raput ylös kuistille ja soittivat ovikelloa.

Kukaan ei vastannut, vaikka talon sisältä heijastui kirkasta valoa, ainakin kahdesta huoneesta. He koputtivat vielä myös ovea useaan kertaan. Ei vastausta. Viimein Athos käänsi ulko-oven kahvaa, ja vedettäessä ovi avautui.

- Onko ketään kotona? Täällä on kaksi postimiestä, jotka soittavat aina niin monta kertaa, että vastataan, heitti Typhus oven suusta.

Vain hiljaisuus vastasi.

Miehet astelivat viimein varovasti suureen eteiseen, koputtivat eteisen ja olohuoneen erottavaa ovea. Äänettömyys alkoi tuntua heistä jo sangen oudolta täysin valaistussa talossa. Eteinen oli kuitenkin pimeä, eivätkä he huomanneet mattoon imeytyneitä punaisia tahroja.

- Avaa jo, Typhus sanoi levottomana. Tässä on nyt jotain omituista.

Varovasti Athos käänsi olohuoneen ovea saranoillaan Typhuksen kurkkiessa hänen vieressään sisälle, ja kun ovi aukeni kokonaan, heille selvisi kuin lähelle iskenyt salama olisi jyrähtänyt, mitä Doriksen luona aivan äskettäin oli tapahtunut.
*
Tämä teksti on jatkoa päreelle Kairos-hetki.

Kairos-hetki

Kielimafia teki tarkennuksen ja lisäyksen Pathoksen piiloutumiseen klo: 17.55.

Pathos oli tarttunut talvitakkinsa liepeeseen, mutta pysähtyi yhtäkkiä, veti kätensä takaisin ja kääntyi katsoen pöydälle asetettuja, tyhjiä laseja. Itse asiassa vain hänen ja Ernestin lasit oli juotu tyhjiksi, mutta Doriksella oli vielä hiukan jäljellä valkoviini-sitruunatee-juomaansa. Pathos sanoi kuitenkin rauhallisesti:

- Doris - kaataisitko meille uudet paukut? Ja ota itsekin lasisi tyhjäksi. Meillä menee vielä tovi uuden ehdotukseni kanssa, josta olen kirjoittanut hölmöyksissäni oikein luonnoksen ja printannut sen. Ernest - sinä voisit mennä auttamaan Dorista keittiöön. Ei hän saa kolmea lasia kannettua kunnolla yhtä aikaa.

Doris siemaisi nopeasti loput pari senttiä lasinsa pohjasta ja kiltisti kuin lampaat - mitä ilmeisimmin hyvin säikähtyneinä joskin Pathoksen pyynnön ja selityksen jälkeen jo helpottuneesti hymyillen kirjallisuustieteen professori ja hänen entinen oppilaansa, nykyinen rakastajattarensa, lähtivät yhdessä keittiöön tekemään uusia drinkkejä.

Pathoksen otsaan kihosi hiki. Hänen sydämensä hakkasi yhä nopeammin. Takahampaat pureutuivat tiukasti toisiaan vasten ja hänen silmistään näkyi tuijottava, tyhjä katse.

Varmistuttuaan että Doris ja Ernest olivat keittössä ja kuultuaan heidän alkavan jutella jotain lasien kilistessä ja jääkaapin oven avautuessa Pathos kääntyi uudelleen talvitakkiinsa päin, työnsi kätensä sen povitaskuun ja otti sieltä nahkaisen tupen, josta irrotti kiiltäväteräisen puukon. Se kimmelsi olohuoneen kattolampun valossa.

Pathos ei enää ajatellut mitään vaan toimi täysin robottimaisesti. Hän työnsi nahkatupen takaisin povitaskuun, piti puukkoa oikeassa kädessään ja astui muutaman lyhyen askeleen jääden seisomaan osittain näkymättömiin keittiön oven ja seinän väliin. Keittiöstä tuleva ei pystynyt häntä näkemään kuin vasta olohuoneen puolella.

- Mitähän se Pathos nyt oikein on keksinyt?, kysyi Doris Ernestiltä huolestuneella äänellä. Se kun kuulosti niin hirveän omituiselta. Vaikka ainahan se vähän omituinen on ollut. Joskin enimmäkseen hirveän hauska - paitsi silloin, kun se on mustasukkainen minulle. Silloin se on aivan kauhea. Tuntuu kuin se vihaisi koko maailmaa eikä vain minua. Sitten se taas leppyy ja on ihan kiltti - melkein hellä.

- Hupsu filosofi ja taitava verbaalikko. Sitä se on, tokaisi Ernest takaisin. Mutta jotenkin epätasapainoinen luonne. Minäkään en kyllä nyt ymmärrä, minkä ehdotuksen se muka on kehitellyt. Johan tämä asia on tehty selväksi ainakin kymmenen kertaa.

Pathos kuuli oven takaa heidän keskustelunsa. Käsi puristi puukon perää, ja sen 15-senttinen terä osoitti kohti vastapäistä, ikkunallista seinää. Verhojen takana häämötti kellertävän harmaa pimeys.

Pathos katsoi Doriksen seinäkelloa: 21.44. Minuuttiviisari oli jo siirtymässä seuraavan numeron kohdalle. Kairos-hetki, hänen mielessään vilahti. Ikuisuus tunkeutuu aikaan.

Hetken kuluttua Doris ja Ernest lähtivät miltei kiirehtien peräkanaa lasit käsissään olohuoneeseen. Heidän silmänsä reagoivat vielä outoon välähdykseen, joka heijastui nopeasti katosta, mutta jonka syytä ja alkuperää he eivät ehtineet ymmärtää.

Ja vaikka he olisivatkin ehtineet, sillä ei olisi ollut enää mitään merkitystä heidän kohtalonsa kannalta, jonka päätepiste odotti enää vajaan kahden metrin päässä.

Ernest, joka astui ensin olohuoneeseen huudahti:

- Nonniin Pathos - täss...
*
Tämä teksti on jatkoa päreeseen Doriksen olohuoneessa.

Iltapäiväkahvilla moraaliteoreetikoiden kanssa

Kirjoitettu kommentiksi Ma-Riikan päreeseen Lukuromaaneista Plantingaan.
*
Mistä sinä sitten moraalin 'taiot' itsellesi, jos evoluutioteorioista ei voi johtaa kuin psykologisen egoismin ja altruistisen egoismin?

Konstruoit itsellesi moraalin? Teet sopimuksia muiden kanssa jne? Näinhän se menee. Myönnän. Mutta ei siinä ole kyse moraalista vaan utilitaristisista pelisäännöistä.

Okei. Käykööt liikenteen ja eri pelien säännöt sitten ikäänkuin moraalista.

Mutta korostan adverbia 'ikäänkuin' - as if.

Ja jos moraali on as if, eli sitä noudatetaan vain tiettyjen sopimusten ja pelien yhteydessä, niin kyllähän tässä ajaudutaan ilman muuta relativismiin, joka implikoi nihilismin.

Toisin sanoen - väitän, että jopa skeptikko on moraalisempi kuin moraalikonstruktivismin kannattaja, joiksi luokittelen nuo perspektivistiset sääntö-ja sopimusteoreetikot.

Moraalikonstruktivismi johtaa aina relativismiin ja relativismi nihilismiin - edellyttäen siis, että relativismi ei ole itsensä kumoava kanta (kuten transsendentaaliargumenttiin vetoavat väittävät - esim. Habermas contra Foucault).

Mutta esittämäsi evoluutioteorian ja moraalifilosofisten pohdintojen erottaminen toisistaan eri kertaluokan asioiksi on mielestäni virhe.

Jos evoluutioteoria ei muka implikoi tietynlaista moraalista tai sellaiseksi nimitettyä agenttia - toimijaa, niin - toistan - mistä ihmeestä sinä sen moraalisen agentin sitten kehität, mikäli edustat ontologisesti evoluutioteoriaa?

Minua ei nyt tässä jälleen kerran kiinnosta niinkään se, mitä seuraa siitä, jos hyväksymme evoluutioteorian implikoiman moraalisen toimijuuden luonteen vaan se, miten on mahdollista perustella tuon toimijuuden olevan nimenomaan moraalinen - olipa se sitten johdettu evoluutioteorian lähtökohdista tai irrotettu siitä.

Ja toistan edelleen, että mikäli etsimme moraalia maailmankatsomuksellisen näkemyksemme - tässä evoluutioteorian - ulkopuolelta, meillä on kaksi vaihtoehtoa:

a) moraalikonstruktivismi=relativismi=nihilismi tai b) moraalirealismi eli usko platonis-kristillistyyppiseen oletukseen moraalin metafyysis-uskonnollisesta perustasta.

Itse en hyväksy kumpaakaan.

En tiedä mitään näistäkään asioista. Enkä tule koskaan tietämään.

Luulla voin sitäkin enemmän a) tekemällä empiirisiä yleistyksiä, b) rakentamalla rationalistisen moraalimallin (Kant) tai c) uskomalla jumalalliseen ilmoitukseen.

Tehdäkseni asian vielä hämmentävämmäksi, väitän, että kaikissa näissä kolmessa 'luulottelussa' on kyse perimmältään uskosta oletuksiin, jotka eivät ole pätevästi verifioitavissa perustastaan käsin - eivät empiirisesti eivätkä rationaalisesti.

Empiristit uskovat sitä enemmän, mitä suurempi on ilmiön saama tilastollisen evidenssin voima tiedeyhteisössä, rationalistit uskovat aksiomiinsa, jotka on rakennettu tyhjän päälle ja Jumalaan uskovat uskovat tämän antamaan ilmoitukseen, joka löytyy Raamatusta.

Empiristit vaativat nyt itselleen enemmän luottamusta, koska heillä on osoittaa havaintoaineistoa, johon vedota - toisin kuin rationalisteilla ja Jumalaan uskovilla.

Tämä vaatimus on oikeutettu, mutta sitä voi horjuttaa tiukentamalla tiedon kriteereitä ja esittämällä vaikka seuraava, arkinen esimerkki:

Voidaan siis olettaa, että esimerkiksi moraalitunteet kyetään tietyllä todennäköisyydellä johtamaan havaintomateriaalin antamasta todistusaineistosta. Mutta kyse on - kuten jokainen tiedemies varmasti myöntää - jällen kerran tietystä todennäköisyyden asteesta, josta sitten tehdään empiirisiä yleistyksiä nimenomaan silloin, kun tuo aste tai etsitty korrelaatio kahden muuttujan välillä on mahdollisimman vahva.

Ongelma vain piilee siinä, että ollakseen moraalia, moraali ei voi olla vain 'vähän' moraalia vaan täysin varmaa - kantilaiseen tapaan tai moraalirealismiin uskoen, mikä - kuten sanottu - vaatii metafyysis-uskonnollisen asenteen lähtökohdakseen. Eihän nainenkaan voi olla vain vähän raskaana. Sama pätee mielestäni moraaliin.

Omana johtopäätelmänäni kertaan vielä, että mitään moraalia ilman uskoa Jumalaan tai päättelyketjuun, jonka Kant esittää kategorisen imperatiivinsa tueksi, ei ole olemassakaan.

Utilitarismi ei ole moraalia vaan hyödyn, hedonismin ja preferenssien kalkyloimista. Habermasilainen konsesus ei ole moraalia vaan muodollista demokratiaa, joka käytännössä toimii pienen eliitin ohjauksessa.
*
On parempi elää ilman illuusioita, vaikka nihilismi kolkuttaakin ikkunan takana. Tai hyväuskoinen empiristi, joka haluaa vakuuttaa sinut uusien havaintojensa implikoimista moraalitoimijuuden perusteista.

Moraalirealistisen fundamentalistin voit kyllä päästää sisälle ja tarjota hänelle vaikka kahvit ja suhtautua häneen ystävällismielisesti, mutta älä koskaan anna hänelle pienintäkään toivoa siitä, että kääntyisit uskovaikseksi - vaikka sisimmältäsi haluaisitkin...

PS.
En halunnut päätekstissä paljastaa, että fideisti Sören Kierkegaard käy joka päivä luonani iltapäiväkahvin ja myös moraalifilosofian merkeissä. Meidän välillemme on kehittynyt läheinen suhde.
*
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://en.wikipedia.org/wiki/Fideism

Elämäni traumaattisin tieto

Kuva: Olen juuri löytänyt Doriksen. Ikää taitaa olla tässä about ne kuuluisat 5v.

Äitini kertoi minulle aikoinaan, miten olin kysynyt häneltä joskus muutaman vuoden ikäisenä, että mistä minä oikein olen tullut tähän maailmaan. Äiti oli vastannut siihen ihan rehellisesti, että täältä - äidin vatsasta, johon minä - hyvin vakavana - olin muutaman hetken hiljaisuuden jälkeen todennut: - Ei kerrota kenellekään.

*
http://sethar.wordpress.com/2006/11/07/whatever-happened-to-training-wheels-part-2-of-3-the-doing-away-of-childhood/

Dorista urkuharmoonilla jne.

Incredible!

http://www.youtube.com/watch?v=92wAk81k9jM
J. Karjalainen - Doris

http://whetman.co.uk/index.php?main_page=product_info&products_id=19