Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...