January 28, 2009

Terapiassa

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle Iineksen päreessä Mikkos-hikka.
*
Kielimafia lisäsi tippa linssissä PS:n, johon tehtiin muutos Iineksen huomautuksen jälkeen - klo:17.35
*
HG kirjoitti: 'Olin yksin kotona.'

Niin minäkin. Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.

Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.

Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.

Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).

Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.

Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.

Näin jälkeenpäin olen ollut oivaltavinani, että äiti pelästyi itse niin paljon minun ahdistustani, että suuttui jo senkin takia.

Vaistosi minussa kai oman itsensä (hän kärsi paniikkihäiriöstä joskus) ja torjui omaa ahdistustaan suuttumalla.

On vaikea rakastaa, olla hellä ja empaattinen, jos itse pelkää toisen (tässä: lapsensa) tunteita.

Entä onko tämä kokemus (joka ei ole minulle ainoa laatuaan) äidistä jättänyt jälkensä persoonallisuuteeni?

Yleistän katkeran itkuni paradoksiksi, jolla on kuitenkin selvä 'päämäärä', ja joka pyrkii ratkaisemaan emotionaalisen umpikujan tai epävarmuuden.

Nimittäin.

Joskus ihminen (sekä mies että nainen) etsii rakkautta jopa suututtamalla sen, jota haluaisi rakastaa, ja jolta toivoo vastarakkautta.

Tuttua?

PS.
Iines kirjoitti blogissaan: Voi pientä villahousupoikaa. Nyt itketät kaikkia äitejä, ainakin minua.

Minä vastaan: Kiitos äiti. Saat anteeksi.

Iines lohduttaa ja opettaa minua vielä lisää: Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.

14 comments:

Homo Garrulus said...

Joskus olisi kiva edes saada jotain tunnetilaa avatuksi siltä jonka kanssa on mennyt naimisiin. Paitsi pelkoa, että joutuu roskakoriin ja muut tanssivat kannella.

Homo Garrulus said...

Joskus olisi tulla kohdatuksi ihan täysikäisenä ammattilaisilta, joiden luo kääntyy. Mutta kun he kääntyvät ensin kaikkien muiden (kiusaajien) luo niin tilanne menee solmuun. Sitten tulee näitä känkkäränkkä kirjeitä.

Missä siis aukko ulos? Jonnekin, for heavens sake?

Homo Garrulus said...

Joskus olisi kiva päästä sosiaaliseen kanssakäymiseen ilman, että on kustu matolle mille laitetaan seisomaan.

Homo Garrulus said...

Joskus olisi kiva jos kouluttamisen ammattilaiset muistaisivat, ettei koulutus pohjimmiltaan ole viihdyttämistä eikä nostamista vaan opettamista. Jotenkin tuntuu, että koulutusareena on mennyt teatteriksi ja teatterista on tullut eeppinen koulu.

Ottivat ja vaihtoivat. Mitäs jos vaihtaisivat takaisin?

Homo Garrulus said...

Joskus tuntuu, että olen ainoa aikuinen koko maailmassa kun joudun lukemaan mitä ns. akateemiset kirjoittavat. Vaikka (!) kirjoittavat tyylikkäästi ja akateemista idiomaa noudattaen.

Minä olen lentäjän poika, eiku friidu. Eikö se ole mitään - rakennelmia maassa ja ilmassa ja joskus vedenpohjallakin.

Rauno Rasanen said...

HG

Okei. Kuittaan. Kommenttisarjasi oli tyylikäs ja naseva.

Homo Garrulus said...

Traumoja on vain niillä, joiden pää ei toimi. Minun traumat ovat käsitelty n. 15-18 vuotta sitten mutta en ole vapaa tekemään mitään ennenkuin viimeinenkin vellihousu omasta kulttuuristani on snaijannut miten he ovat itse tulkitsijoina olleet typeriä ja väärässä. Minun pitää siis opettaa, opettaa, selittää, selittää, kertoa ja kertoa uudelleen koska areena vaihtuu ja porukka vaihtuu - uudelleen ja uudelleen sen minkä yritin jo selittää kun hain ensimmäisen kerran vanhempainyhdistykseen missä minut syötiin ulos! Anoivat rahaa koulukiusauskampanjaan, lähettivät tarroja sinne tänne missä luki "vi mobbar int" ja sitten kiusasivat minut kesken kauden ulos. Koska joku oli saanut päähänsä ,että minun historia oli vielä terapian tarpeessa. Tämä oli vuonna 1993. Nyt eletään vuotta 2009 eli mennyt on aika monta vuotta ja olen toki vapauttanut tuhansia heidän terapiatarpeestaan (saivat hävetä näin suoraan) mutta vielä on miljoonia joita pitäisi ns. vapauttaaa mutta minulta loppuu elämä.

Kun eivät v*u usko mitään vaan turvautuvat sotimaan, herjaamaan, kiusaamaan ja sitten kieltäytymään siitä, että ovat itse suurin riski tälle maalle.

Puhukoot, että on Mannerheim jne - olen Kemppisen kanssa samaa mieltä, että mitalit lentää sadisteille eikä kansaa suojaaville. Ei se Kemppinen sitä niin sanonut, mutta tarkoitti, ettei mitalit aina lennä sinne minne pitäisi: sinne minne pommit lensi. Ihan muualle menee ja siksi ymmärrän myös mitä Kemppinen tarkoittaa sillä, että Ylppö oli kaverina ihan samaa sorttia vaikka oli aika toinen ja osaamiset toiset. Heidän intressi oli paukauttaa ja ns. turvata. Oli rahaa tuottavaa, siksi.

Anteeksi kurja eetos: olen vain pahalla päällä ,ettei toista päästetä mitenkään ulos ihmisten pariin tekemään sitä mitä todella osaa. PItää tilittää jotenkin jostakin joka koskettaa lukijan eli minua tulkitsevien terapiatarvetta.

Menkää terapiaan.

Homo Garrulus said...

Isäni jäi äidittömäksi alle kaksivuotiaana. Sama sukupolvi - viime sukupolvi, joiden elämä alkoi sodasta - ovat kokonaisuudessaan vinksahtaneita ja vähän hulluja. Kokonaisuudessaan ja se heijastuu.

Det blir nog bra, lilla gubben.

Iines said...

Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.

Rauski,


tämä on minun kirjoitamani kommentii, ei HG:n. Minun äitini oli puolitoistavuotias, kun jäi orvoksi.

Iines said...

Tämä villahouspoikatarina kaipaa jatkoa. Ehdottomasti lisää. Eikä sitten mitään bluffia, vaan villahousupoikaa.

Mummo said...

Juu, Rauno, minäkin haluan lisää villahousupoikaa.

Homo Garrulus said...

Ja minä.

Rauno Rasanen said...

No voi Kiesus Maria.

Villahousupoika? Hmm. Ai että tottako pitää kirjoittaa, vaatii Iines? En minä semmoiseen pysty - vaikka päreeni tarina olikin niin totisinta totta kuin ikinä. Se on eräs voimakkaimpia muistojani lapsuudesta.

Ajatelkaa nyt. Pieni poika ikävöi äitään ihan paniikkiin asti, ja sitten kun hän pääsee äidin luokse, niin tämä suuttuu. On se niin väärin.

Mutta kyseinen villahousupoika on minulle myös kovin läheinen ja lämmin muistikuva itsestäni. Sen kautta ja avulla muistan selvästi, minkä näköinen ja oloinen olin tuon ikäisenä.

Iines said...

Villahousupoika oli mielestäni parasta, mitä olit aikoihin kirjoittanut. Minua alkoi tosissaan kiinnostaa tietää lisää villahousupojasta, hänen tapahtumistaan ja ajatuksistaan, juuri noin kuin kirjoitit.

Harvoin muuten kirjallisuudessa on kuvattu villahouspoikia tai muita pikkumiehiä näin koskettavasta tai sanoisinko herkästä näkökulmasta. Minä lukisin tuommoisen kirjan yhdeltä istumalta.

Jos joskus tulee inspis, niin panehan kuitenkin lisää villahousupojan tunnelmia. Jotenkin muuten tuli mieleen Pojat-elokuvan Vesa-Matti Loiri juoksemassa junaradalla äidin Saksan-junan perässä.