February 1, 2009

Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...

22 comments:

Iines said...

Ihan triviaali retorinen kysymys, joka on mielestäni kuitenkin äärimmäisen merkitsevä: lukeeko S. tätä blogiasi?

Tapsa P said...

Koskettava tarina. Monellakin tavalla.

Mieleen tulee tietysti, että millaisenhan tarinan Satu kertoisi? Ja IIneksen kysymys on hyvä. Tiedätkö vastauksen?

Yhtä asiaa ihmettelen suuresti: tässä maassa on tuhansia fiksuja ja koutettuja naisia – viittaan vaikkapa tuoreeseen keskusteluun Iineksen akkunalla - jotka puheidensa mukaan olisivat ikionnellisia kaltaisestasi miehestä:

Kookas, älykäs, syvällinen, äärimmäisen tunteikas, erittäin kirjoitus- ja keskustelutaitoinen, täysissä järjissään oleva, suhteellisen kunnollinen - ja herra varjele - takuulla täysin vapaa!

Mitä te naiset oikein ajattelette ja haluatte, kun annatte tällaisen miehen itkeä ikäväänsä yksin?

Iines said...

Tiedätkö Tapsa, samaa voisin minä kysyä - mitä te miehet oikein ajattelette, kun annatte tällaisen naisen kulkea yksin.

Kyse on ihmisten kohtaamattomuudesta, laivojen lipumisesta sumuisella ulapalla toistensa ohi, toistensa kylkiä viistäen.

Toisaalta kyse on siitä, että jotkut laivat vain purjehtivat yksin, näkevät muita mutta eivät osaa tai tahdo tarttua, tuuttavat sumutorviaan, ja jatkavat eteenpäin ja ohi ja katoavat horisonttiin.

Anonymous said...

Rauno voisi olla 152-senttinen, 89-kiloinen hölöttävästi puhuva hupsakko, ja kuitenkin kaikitenkin hänellä olisi aina naisseuraa, hienojan, kauniita, keskustelutaitoisia, opiskelleita naisia. Kunhan hänellä vain olisi rahaa, oikein paljon rahaa.

Pelle Peloton

Rauno Rasanen said...

Iines kysyi:

'lukeeko S. tätä blogiasi?'

Kysyit aivan saman, 'äärimmäisen merkitsevän' kysymyksen minulta ainakin jo kerran aiemmin oman blogisi jossain kommenttilaatikossa, kun olin jostain keskustellusta ihmissuhdeaiheesta yrittänyt antaa ikäänkuin omakohtaista esimerkkiä.

Vastaus kysymykseesi on:

En tiedä. En todellakaan tiedä. Mitään viestejä en ole S:ltä tätä asiaa koskien saanut. Enkä juuri paljon muutakaan viestiä vuoden 2004 jälkeen.

Itse tiedän S:n elämästä hyvin vähän, enkä siitä toisaalta ole kovin paljon myöskään muilta udellut etenkään viime vuosina.

Vain muutaman sanan tiedän veljeni kautta (joka sentään asuu melko lähellä S:n Kotkan, ainakin silloista, asuntoa, jossa minäkin siis asuin vuosia) ja googlesta yhden julkisen faktan erään Kotkan ala-asteen opettajalistalta.

Entä mitä Iines tarkoitat kysymykselläsi?

Ylitinkö tässä päreessä mielestäsi yksityisyyden suojaa koskevan rajan?

Jos ylitin, niin on kai kaksi vaihtoehtoa: a) minut pitää tuomita b) minua pitää sääliä (hymiö), c) minut pitää tuomita ja minua pitää sääliä yhtä aikaa. On tietysti vielä vaihtoehto d: minut pitää tuomita ja minua pitää halveksia ja vihata - ehkä vielä jopa ripaus sääliä päälle.

Kyseessä on kuitenkin - kuten edellä sen tunnustan - niin kipeä asia minulle, että ajaudun näköjään kirjoittamaan siitä aina tietyin väliajoin, - - mutta eiköhän tämä taas riitä tällä erää, vähäksi aikaa.

Yritän itse muistaa virallisesti käyttää koko etunimen sijaan kirjainta S., vaikka joskus tuleekin lipsauteltua tuo 'nimeltä mainitsematon' kutsumanimi tekstiin.

Silti vielä etunimestäkään eivät henkilöllisyyttä voi päätellä kuin po. henkilö itse tai hänelle kaikkein läheisimmät ihmiset - eivät aina hekään.

Miten vain. Tarkenna kysymystäsi Iines - jos haluat tai näet siihen tarvetta tai mahdollisuutta tässä foorumilla.

Vaikka luulen ymmärtäväni tarkoituksesi, niin toisin kuin väität, oletan, ettei kysmyksesi ole sinulle täysin triviaali vaan lähtee siitä pohdinnasta, miten sinä kokisit, jos olisit oikeassa elämässä S. tai ylipäätään hänen asemassaan.

Tekisitkö kirjoituksistani tutkintapynnöön poliisille, kuten eräs toinen nimeltä mainitsematon uhkasi tehdä, mutta veti sen ainakin toistaiseksi takaisin?

Silloin - eli jos S. kokee minun loukanneen yksityisyyttään, ei taida paljon auttaa, jos vakuutan, että motiivini - tarkoitan nyt juuri tätä tekstiä - ovat olleet ihan aidosti pikemminkin katuvia ja kaipaavia kuin pahantahtoisia.

Toki myönnän, että jossain se yksityisen ja julkisen raja näissä asioissa muodollisesti kulkee ja että sen täytyykin olla juridisesti määriteltävissä.

Eettisestä näkökulmasta katsottuna asia sen sijaan ei ole lainkaan selvä. Paitsi tietenkin jos on kirjoitettu ns. eettiset säännöt, mikä ohjeistus kuitenkin yrittää olla yhtä selkeästi (tai sekavasti) sovellettavissa kuin muodollinen lakiteksti.

*
Mutta eiväthän edes kymmenen käskyä - vaikka konkreettisia ohjeita antavatkin (etenkin Mooseksen ajan ihmisille) - ole positivistista lakitekstiä vaan eettisiä velvoitteita, joista voidaan poiketa, mikäli laki sen sallii!

Koko juutalaisuus on kasualismia - täynnä tapauskohtaisia poikkeuksia säännöstä! Tätä peruslinjaa Kant piti moraalin kannalta turmiollisena.

Laki ei ole välittömästi palautettavissa moraaliin eikä se siten myöskään heijasta suoraan moraalista eetosta.

*
Mutta koska kyseinen ongelma kykeytyy erottamattomasti ihmisten väliseen - sen hetkiseen - henkilökemiaan, eli ollaanko hyvissä vai huonoissa väleissä, on aika vaikea määritellä lakiteitse jotain kaikkiin yksittäistapauksiin kätevästi sovellettavaa perussäännöstöä siitä, mitä toisesta saa ja ei saa sanoa.

Meillä jokaisella on yksityisyytemme suhteen toisista ainakin jossain määrin poikkeava toleranssi. Siedämme eri asioita enemmän (tai vähemmän) riippuen pitkälti siitä, kuka ne asiat sanoo ja missä.

Pätevien muodollisten rajojen määrittäminen yksityisyyden loukkaamisen suhteen lailla onkin sen vuoksi liki mahdotonta.

Rajatapauksissa - esimerkiksi juuri minun tapauksessani - ei kiistellä siitä, kuka rikkoi lakia vaan siitä kuka otti nokkiinsa siitä, mitä minä kirjoitin tai sanoin ääneen!

Itse luulisin sietäväni persoonaani kohdistuvaa 'paljastelua' ja kritiikkiä melko hyvin (ellen sitten ota nokkiini syistä, joita en ymmärrä itsekään (hymiö).

Koska kuitenkin vastaan yleensä enemmän kuin samalla mitalla, jolla minua itseäni on mitattu eli haukun halutessani ilkeilijän maan rakoon, en taida tarvita poliisia kuin vasta sitten, kun minut itseni haastetaan oikeiteen.

Asia ei tietysti välttämättä ole noinkaan, jos kyseessä on tieto/fakta, jonka haluan ehdottomasti pysyvän salassa. Tai minua koskevan täysin väärän tiedon levittäminen.

Toisin sanoen - pidän kyllä selvää rajaa oman yksityisyyteni ja julkisuuteni välillä, vaikka tekstini ajoittain ihan päinvastaista todistaisivatkin.

Itse asiassa kammoksun julkisuutta...

Rauno Rasanen said...

Tapsa kirjoitti

'Mitä te naiset oikein ajattelette ja haluatte, kun annatte tällaisen miehen itkeä ikäväänsä yksin?'

Iines kirjoitti:

'mitä te miehet oikein ajattelette, kun annatte tällaisen naisen kulkea yksin.'

*
Totuus taitaa olla - mitä sitoutumiseen tulee, että kaikesta 'ruikutuksesta' ja yksinäisyyden tunteesta huolimatta haluan (tai ehken halua mutta koen sen sittenkin parhaaksi ja lopulta siedettävimmäksi vaihtoehdoksi) elää omissa oloissani, ja olen jotenkin aavistavinani (viittaan Iineksen vertaukseen ihmisistä yksinäisinä laivoina sumussa), että tämä fakta pätee myös Iinekseen.

*
Edellisestä teemasta assosioituu ja muistuu mieleeni seuraavaa:

S. sanoi minulle parikin kertaa, että mikäli me eroamme, niin hän ei enää kolmatta kertaa aio sitoutua mieheen samalla tavalla kuin P:en tai minuun.

En tiedä, miten S:n asiat tässäkään mielessä nykyään ovat, mutta en yhtään ihmettelisi, jos hän asuisi yksin. Toisaalta - omapahan on asiansa.

Silti tuntuu jotenkin kummalliselta (tämä saattaa olla hieman subjektiivis-sovinistista ihmettelyä), että vielä keski-iässäänkin niin hyvän näköinen nainen haluaa mieluummin luostaria kuin uutta miestä (tai uutta seksuaali-parisuhdetta ylipäätään), mikäli jää syystä tai toisesta yksin.

Mutta eikös minun olisi nyt jo syytä pitää turpani kiinni. Herrajumala sentään! (sanoi Mummokin).

Antaa ihmisten olla, mitä ovat.

Mummo said...

Rauno,
minusta sinä et koskaan kirjoita S:sta niin, että tulisi edes mieleeni jonkun voivan loukkaantua tai repiä oikeusjuttua. Minusta sinä puhut naisistasi kauniisti.

Toisaalta olen ehkä huono kommentoimaan asiaa, koska en jotenkin syvästä sydämestäni ymmärrä yksityisyyttä yhtään ja jollain lailla olen samaa mieltä kanssasi siitä, että blogit rinnastuvat kaunokirjallisuuteen ja sellaisena ne tulisi lukeakin.

Jos jotakuta rakastaa (kuten sinä S:a), ei hänestä kovin ilkeästi osaa kirjoittaa.

Tapsa P said...

Aika hassua, että ajattelit Iineksen kysymystä heti juridisessa mielessä, kun minulla sellainen ei tullut mieleenikään.

Melkeinpä luulen, ettei Iinekselläkään?

Minä ajattelin Iineksen vihjanneen, että sinä kirjoitat tätä blogiasi S:lle.

Kirjoitatko?

Iines said...

Tapsa oivalsi ytimen!

Mieleeni ei edes tullut mikään yksityisyydensuoja-asia, tai loukkaus, enkä ymmärrä, että edes sinun mieleesi tulee mikään lakijuttu. Olet kirjoittanut S:stä rakkaudella, voimattomalla epätoivoisella rakkaudella, joka ei ketään loukkaa.

Muistan kun jo pari vuotta sitten kirjoitit blogiisi väsyneen miehen toivottoman huokauksen: "S., en jaksa enää rakastaa!"Puhuttelit häntä silloin suoraan.

Sitä mietin, että jos itse lukisin rakastamani miehen päiväkirjaa netistä, en välttämättä tekisi itse mitään, vaikka se minua liikuttaisikin. Minä odottaisin jotain.

Toisaalta arvelen, että kirjoitat blogia kuitenkin itsellesi, saadaksesi selon itsestäsi.

Rauno Rasanen said...

Tapsa kirjoitti:

'Minä ajattelin Iineksen vihjanneen, että sinä kirjoitat tätä blogiasi S:lle.'

Iines vastasi:

'Tapsa oivalsi ytimen!'

*
Kyllä tämä kävi mielessäni ja vahvasti, mutta - - koska olin omaa syytäni joutunut tilanteeseen, jossa Meri ihan oikeutetusti palautti minut todellisuuteen sen suhteen, mitä toisesta ihmisestä saa blogeissa ja kommenteissa kirjoittaa varsinkin, jos/kun on sopinut sormet näppiksellä tai skypekuulokkeet korvissa, että kumpikaan ei saa käyttää toisen nimeä epäasiallisesti vinoilusta tai - herrajumala! - uhkailusta nyt puhumattakaan, niin lähinnä tämän muistuman vuoksi aloin pohtia Iineksen kysymystä nimenomaan juridiselta kannalta.

Oli näistä asioista kyllä aikoinaan S:nkin kanssa puhetta joskin hieman eri yhteyksissä.

Sen sanon vielä kuitenkin mielipiteenäni, että myös S. (kuten niin moni muukin nainen - paitsi ehkä varauksin M. Muu) on etenkin toisista henkilöistä keskustelemis- eli 'juoruamis-asioissa' mielestäni ylifoobinen nainen, joka pelkää maineensa puolesta ja loukkaantuu, jos hän alkaa vähänkään tulkita toisten ihmisten kommentteja jotenkin tuomitseviksi tai halventaviksi.

Hitto! Ihmisenä kunnollisempaa, alkuopetukseen täysin pätevöitynyttä ja siinä työssä ammattitaitoisempaa, työmoraaliltaan tunnollisempaa ja ylipäätään muussakin mielessä siveämpää naista kuin S. oli/on, saa etsiä - oikein kissojen koirien kanssa! (no siinä tuli kehuja yhteen kappaleeseen ihan kohtuullinen määrä).

En valita muusta kuin - ehkä en sentään moralistisuudesta vaan siis lievästä 'pakkoneuroottisesta' (huom! S., jos tätä luet lainausmerkit; - termin käyttöön sisältyy huumoria) säntillisyydestä muitten ihmisten - siis julkisuuden suhteen.

Toisin sanoen - ettei kenelläkään olisi huomauttamista esim. siitä, että hänen elämääsä voisi epäillä jotenkin 'moraalisesti' kyseenalaiseksi - ikäänkuin paheelliseksi.

Tällainen asenne menee äärimmillään jo foobisen neuroosin puolelle. Ainakin sillä saa itselleen pahan mielen aivan liian herkästi.

Hmm. Mitähän sitten uskaltaisi kritisoida?

Jos nimittäin urputan esimerkiksi seksielämästämme, niin osun samalla tahtomattani aivan varmasti myös omaan nilkkaani, joten parempi - ja rehellisempää/reilumpaa on vain todeta, että olen ihan tyytyväinen, vaikka olisinkin niissä asioissa mieluusti soveltanut paljon enemmän omaa 'villimpää' luonnettani, kuin minkä S. hyväksyi.

Kuitenkaan en voi moittia S:a kylmäksi - päinvastoin, kunhan vain 'koneensa sai ensin käyntiin' (hymiö).

'Herättely' (hänen oma terminsä!) ja lämmittely, viettely, flirtti jne. vei joskus ärsyttävästi aikaa, mutta ymmärrän kyllä, että se osa seksuaalista 'rituaaliamme' oli toisaalta myös hänen omaa peliään/leikkiään minun suhteeni - pyrkimystä hallita tilanne omalta puoleltaan ja halu kontrolloida minun haluani.

Sinänsä täysin luonnollista...(jokohan nyt alkaa jo ylihuomenna tipahtaa postiluukusta haasteita poliisikuulusteluihin kunnianloukkauksesta?).

Mutta kuten Iineksellekin taisin vihjata siinä hänen bloginsa orkku-keskustelussa: seksissä pitää sallia molemminpuolin positiivisessa mielessä anarkistisempia juttuja/kokeiluja kuin pelkästään tuo 'sisään-ulos ja aamujunaan-akti' (hymiö x 1000)!

*
Siis. En kirjoittanut tätä pärettä suoraan S:lle, koska olen ilmaissut hänelle sähköpostissa nämä asiat kymmenen kertaa yksityiskohtaisemmin ja anteeksipyyntöni selkeämmin esittäen.

Mutta hänen reaktioitaan en tiedä - en edes sitä, onko hän lukenut ne pitkät eemelit. Ehkä en halua tai edes uskalla haluta tietää, jos totuus on jotain muuta kuin toivon (en sano, mitä toivon).

Minusta on kuitenkin epäreilua piiloutua tuolla tavalla ihmiseltä, joka yhä vielä väittää rakastavansa.

No - minkäs teet. En voi mitään.

Jos otan askeleen lähemnmäs - liian lähelle - saatan saada poliisin kimppuuni kuten S. 2003 minulle ilmoitti, mutta kieltämättä lähettämäni sähköpostit olivat silloin harkitsemattoman ja kontrolloimattoman sekopäisiä - ei kuitenkaan sentään mitään uhkaavia.

***
Olen siis kirjoittanut S:lle jo niin monesti, että tämä teksti suuntautui hänelle vasta toissijaisesti.

Toki suuntautui mutta ensisijaisesti halusin hälventää Tapsalta sen luulon, että nimenomaan nämä juttuni S:stä olisivat samaa genreä kuin Doris Häkkisestä fantisoimani tarina.

Ja sekin kykeytyy todellisuuteen, eikä liene ehkä kovinkaan vaikea arvata, ketkä oikein ovat todelliset Doris ja Ernest (tai sitten on).

Yhtä lailla - olen asian Iinekselle paljastanut - 'Yöllisen tapaamisen' kauhukorva ei ole Iines muuten kuin erinomaisen inspiraation muodossa (sen verran on rehellisyyden nimissä pakko lisätä ja myöntää, että kyllä siinä fantisoitua Iinestäkin vähän löytyy), mutta itse 'kauhukorvan' alkuperänä on jälleen eräs toinen, blogeista tuttu nainen - joskaan ei siitä sen enempää tällä foorumilla.

Rauno Rasanen said...

Mummo kirjoitti:

'Jos jotakuta rakastaa (kuten sinä S:a), ei hänestä kovin ilkeästi osaa kirjoittaa.'

Aivan. Vaikeaa on sellainen kahtiajakoisuus, jos kyseessä pitää olla aidosti koettu, pahantahtoinen ilkeys.

Kiusaamista on kahta lajia:

a) Pahantahtoinen ilkeily, jolloin ei varmastikaan rakasteta kiusaamisen kohdetta vaan halutaan nöyryyttää, vainota ja pelotella tätä - ylipäätään alistaa, saada tämä syrjäytyneeksi ja pakenemaan vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tällainen kiusaaminen on saatanallista. Siitä löytyy aineksia tragediaan ja/tai inhorealistiseen naturalismiin (esim. Hugon Kurjat).

Se onnistuu helpommin, jos kiusaamisen kohde on valmiiksi psyykkisesti puolustuskyvytön, ihmisarka ja foobinen ihmissuhteissaan.

Toinen kiusaamisen laji kuuluu lähinnä b) viettelyyn, rakkauteen ja komediaan.

Mutta sen kiusaaminen, johon on ihastunut, tai jonka haluaa saada ihastumaan itseensä ei siis ole ilkeilyä oikeastaan lainkaan vaan väline päästä lähemmäs toista ja/tai tuoda hänet lähemmäs eli saada hänet kiinnostumaan itsestään.

Sellainen kiusaaminen on siten lopulta rakastamisen 'väline', ja englanninkieliset termit 'tease/teasing' kuvaavat tätä intentiota erittäin hyvin.

En kuitenkaan kiellä, etteikö ihminen voisi olla vaikka ihan vain pahuuttaan - esim. kateellisuuttaan tai tosi pahaa mustasukkaisuuttaan (jolloin kyse on itsensä rakastamisesta, itsetunnon (loputtomasta!) vajauksesta, ei niinkään toisen rakkauden epäilemisestä) ilkeä sille, jota silti - ainakin haluaisi rakastaa.

Silloin, Mummo, ihminen saattaa jopa onnistua kirjoittamaan tosi ilkeästi siitä, jota (muka) rakastaa.

Lisäsin kuitenkin tuon muka, koska kyllähän rakkaus aina kyseenalaistuu jollain tasolla, mikäli rakastava sekoittaa rakastettuunsa kohdistuviin tunteisiin myös pahantahtoisen ikeyden.

Mutta.

Annan - Augustinuksen ja Rousseaun perinteitä kun pyrin tunnustuksissani ikäänkuin jatkamaan - kipeän ja läheisen esimerkin rakkauden ja 'aidon' ilkeyden yhtäaikaisesta mahdollisuudesta:

Aiheutin myös omaa syytäni ainakin kaksi välirikkoa äitini ja minun välillä, mutta niin kyllä hänkin - omaa syytään aiheutti pari kertaa meidän kahden välirikon.

Hän sellaisen kerran jopa S:lle itkien tunnusti.

Yksityiskohtiin menemättä kysynkin - sekä itseltäni että lukijoilta, että mistä ihmeestä syntyy tällainen kieroutuma, jossa äidin ja pojan välit saattavat mennä solmuun niin pahasti kuin meidän välillämme usein kävi.

Itse aiheutin noita solmuja omalla käytökselläni.

Äiti sanoi kerran, että vaikka nuorin veljeni - minua 10 vuotta nuorempi, joka ensi alkuun nuorta aikuisuuttaan mokasi sekä työelämässä että avioliitossaan lähes totaalisti, omien typerien ja ajattelemattoman itsekkäitten ratkaisujensa vuoksi; - vaikka siis Jukka oli varsinainen tuuliviiri, niin yhdessä asiassa hän oli ikäänkuin parempi kuin minä: Jukka totteli, kun sanottiin - hän oli kuuliainen.

Minä taas äidin mukaan en ollut kuuliainen vaan tein omavaltaisesti, muista välittämättä, mitä tein ja halusin.

Nämä sanat eivät sillä kertaa olleet äidin ilkeilyä vaan osuivat psykologisesti täysin kohdalleen (äiti ei ylipäätään ollut mikään tyhmä nainen - ajoittain vain liian paranoidi ja koleerinen 'puolihullu' (surullinen hymiö).

Mutta äiti osasi halutessaan olla pahantahtoinen - myös minua kohtaan, vaikka on aivan selvää ja varmaa, että hän myös rakasti minua paljon - kuten kaikkia poikiaan.

Siihen juuri viittaan tuolla aiemmin kertomallani. Ihmettelin melkoisesti, että äiti meni tällaista tunnustamaan nimenomaan S:lle, mutta siihen on olemassa selvä syy.

En taaskaan kerro yksityiskohtia ja taustoja, mutta S. ilmestyi lopullisesti kuvioihin juuri silloin, kun äiti olisi tarvinnut ja jopa 'valmentanut' minusta jonkinlaista vanhempien päiviensä hoitajaa ja/tai avustajaa.

Hän oli 61 kevättalvella 1994. Minä tasan 40. Toisin kävi. Minusta ei tullut hänen autokuskiaan.

Minä rakastuin S:n ja häivyin tämän luo. Se oli äidille melkein liikaa, vaikka siinä vihon viimein toteutuikin se toive, että minä lopulta vakiintuisin elämään jonkun 'kunnollisen' naisen kanssa rauhallista, arkista ja säännöllistä elämää.

Eikä äiti kai voinut pettymyksen tunteelleen mitään, vaikka järki sanoikin toista. Osaltaan tämän vuoksi hän myös ärsytti minut tosi ilkeillä puheillaan miltei raivokohtaukseen asti.

Häivyin hänen hoteistaan, enkä enää koskaan palannut kuin hetkeksi - S:n (joka piti järkevästi etäisyyttä häneen) kanssa vieraillessamme äitini luona ja myöhemmin - välien parannuttua - myös useammin kahden kesken tavatessamme.

Viimein sairaalassa. 2005 kesällä hän kuoli. Tunsin helpotusta. Ehkä käyn vielä itsekin ennen kuolemaani äidin haudalla - ehkä en. Hautajaisissa en ollut.

Tapsa P said...

Kenestä minä sanoinkaan, että hän kätkeytyy kertomalla kaiken?

Emmekä me, Rauno, Iineksen kanssa (otan oikeuden arvata tämän) tarkoittaneet, että kirjoitit tämän päreen S:lle - vaan että kirjoitat kaiken tässä blogssa S:lle.

Kirjoitat S:n takia, S:stä selviytyäksesi ja S:lle jotakin todistaaksesi. Minä kyllä tiedän mitä, mutta tiedätkö itse?

Joskus lähelle on niin vaikea nähdä.

Rauno Rasanen said...

Tapsa kirjoitti:

'Kirjoitat S:n takia, S:stä selviytyäksesi ja S:lle jotakin todistaaksesi. Minä kyllä tiedän mitä, mutta tiedätkö itse?'

Älä viitsi. Ikäänkuin tietäisit jotain, mitä minä en tiedä. Älä leiki psykiatria minun leikkikentälläni.

Sitäpaitsi kaikki psykiatrit saavat minun puolestani haistaa pitkän - - Volkswagenin!

Se on heille mannaa...

Rauno Rasanen said...

Tapsa, Mummo, Iines ym.

Myönnän, että tässä älyttömässä tunnustuksellisuudessa ja vonkaamisessa ei juurikaan ole järkeä, mutta minkäs teen?

Olen rehellinen. Toisin kuin useimmat muut - pelkurit, jotka mieluummin kusettavat muita kuin ovat rehellisiä.

No - yleistetään: ihmisten välinen kanssakäyminen, kapitalismi ja kauppa ylipäätään perustuu kusetukselle - - joten...

*
So - dont't you mess with me. I like - - - - - - - with love.

Iines said...
This comment has been removed by the author.
Iines said...

En ole ihan varma, onko tämä blogi pohjimmiltaan kuitenkaan S:lle tai edes S:stä, vaikka jossain mielessä vahvasti siltä näyttää. S tarjoutuu fata morganaksi, kerran saavutettu, nyt saavuttamaton, ja siksi turvallinen paikka sijoittaa unelmat ja haaveet rakkaudesta ja antaa niiden pysyä hengissä.

Jotenkin alkaa tuntua siltä, että tämä voimallinen ilmaisu onkin siis R:lle ja R:stä, kaikki sekin, ja ennen kaikkea se, mikä koskee S:ää. S on vain elementti, jonka avulla R koettaa ja kokeilee tunteittensa laatua, sitä mihin ne pystyvät ja mihin eivät pysty, missä tulee seinä vastaan. Samoin muut naishahmot ovat apupalikoita, statisteja, jotka paljastavat uusia puolia R:stä, ei naisista itsessään, sillä he eivät lopulta ole tärkeitä.

Suhde äitiin, villahousupoika, on kaiken ydin, merkitsevin elementti tässä tarinassa, ja siksi se villahouspoika pitäisi laajentaa kertomukseski, isoksi fiktioksi.

Anonymous said...

Tapsa, Raunon kohdalla strateginen virhe on valokuva..mutta muuten kyllä. Nainen tarvitsee ennen kaikkea
aikaa....

Tapsa P said...

"Olen rehellinen. Toisin kuin useimmat muut - pelkurit, jotka mieluummin kusettavat muita kuin ovat rehellisiä."

Rauno, sinähän puhut kuin HG!

Olet mukavan kiivasluontoinen, se on ihaillen myönnettävä.

En minä pahalla sinua töki. Vaan siksi, että voit peilata itseäsi meidän näkemyksistämme.

Olen vino peili.

Anonymous said...

Asian vierestä, tämä saattaisi kiinnostaa sinua Rauno.

Homo Garrulus said...

Re Hell = takaisin helvettiin on sitä mitä rehellisyys on. Minä en siksi myönnä mitään, ei piru vie. Mutta uskon silti.

Ra Kasta = Ra on auringon jumala ja kaste on se, mistä minutkin tunnetaan. Kastar upp hela tiden, yöööööökkk

jne
Mutta hulluksi tulin PYrrhonin ja Skeptikon tiellä ja oikeastaan se mitä tapahtui onkin nainen (meemi) miesten tarhassa (kulttuuri) ja siksi meemi oli virus heidän paskassa pelissä ja poikakerho (kikkelikerho sanottiin virastossa) piti huolen, että paikkasivat oman menetyksensä heti.

Heti.

Naiset sen teki. Antoivat kaikki uudet pelinappulat jätkille. Nyt en enää ole ainakaan naisten asialla.

Mitä tekisin? Helvetissä ollaan ja sinne ei kannata enää mennä. Minun pitää oppia miesten tavat tappaa tai ainakin lähes tappaa: kovaa vaan??

En olisi uskonut ,että se on pakko kun miehet ovat enemmistössä itse prosessien osalta. Naiset pidetään viruksina ja puhtaanapito tulee ja viskaa pois. Hulluksi saa luetella.

Voi piru. En ole itse mitään enää varsinaisesti saanut aikaan: sen, että jätkät osaavat tappaa entistä tarkemmmin..

Rauno Rasanen said...

Iines

Mutta oman napasi ympärillähän se sinäkin pyörit! Muutoin kai olisit aivan varmasti jo löytänyt/etsinyt/saanut/hankkinut jne. itsellesi vakituisemman mieskaverin oikeasta elämästä.

Vaikka toki 2000-luvun vaikeutesi äänenmuodostuksen kanssa lienevät yksi suuri 'jarru' tämän asian etenemiselle.

Muussa tapauksessa luulen jopa (tähän kirjoitan hymiön suu mutrussa), että me kaksi olisimme jo tavanneet - mikäli vain minä puolestani olisin päässyt 'sovintoon' omien halujeni, pelkojeni, uteliaisuuteni, torjuntani, ailahtelevan itsetuntoni sekä hellyyden ja läheisyyden tarpeeni kanssa...

Allekirjoitan edellisen ystävyydellä ja virtuaalirakkaudella (mutta tämänhän sinä jo tiesitkin).

Rauno

PS.

Mutta villahousupoika. Sitä minä olen. Aika herkkä kaveri - suuntaan ja toiseen - sekä rakkauteen että vihaan. Mutta en ole pitkävihainen. Entä rakastanko pitkään vai pelkästään ihastun?

Merin kanssa tästä käytiin yleiselle tasolla todella perusteellinen keskustelu.

Syntyykö rakkaus ensi silmäyksellä vai ajan mittaan?

Itse väitin, että ihastua voi satoja kertoja - loputtomiin eri asteisesti, mutta rakastaminen vaatii aikaa - tunteiden ja järjen synkroniaa sekä synergiaa, mikä ei tapahdu ihastuksen - 'ajattomalla' nopeudella.

Olkoonkin, että ihastuminen saattaa monesti osua oikeaan, mitä myös rakkauden syntymiseen/kehittymiseen jonkun ihmisen suhteen aikanaan tulee.

Joka tapauksessa rakkaus on äärimmäisen harvinaista ihastuksiin verrattuna.

Meri ajatteli asian päinvastoin eli, että miltei jokainen todella suuri ihastuminen on jo itsessään rakastumista.

Olimme lopulta molemmat ristiriidassa jopa omien kokemustemme kanssa.

Minä siinä, että ensimmäisestä suuresta ihastumisesta tuli sittenkin (tosin) ajan mittaan myös suuri - ehkä kaikkein suurin - rakkauteni.

Meri puolestaan siinä mielessä väärässä, että hänen ainoastakaan suuresta ihastuksestaan = rakastumisestaan ei kehittynyt sitä todella suurta ja pysyvää - 'ainoaa' oikeaa - rakkautta. (Ei edes minusta (haha - vähänx mä olen vaatimaton!).

Toinen juttu on sitten se, pystyykö ihminen elämään yhteiselämää suuren rakkautensa kanssa?

Minä en pystynyt, koska en ollut tarpeeksi kuuliainen ja pitänyt kiinni tietyistä - esimerkiksi alkoholinkäyttöön liittyvistä - sopimuksista ja säännöistä.

Rauno Rasanen said...

Iines kirjoitti:

'Suhde äitiin, villahousupoika, on kaiken ydin, merkitsevin elementti tässä tarinassa, ja siksi se villahouspoika pitäisi laajentaa kertomukseski, isoksi fiktioksi.'

*
Vastasin tähän väittämään vilpittömän myöntävästi jo ehkä kahdesti, mutta sanon vielä kerran:

Arvaapa, Iines, miten rankka paikka on mennä uudestaan tuon 5-6-vuotiaan pojan villahousuihin uudestaan.

Kuin hyppäisi niiden sen aikaisen maailman ja todellisuuden sekä aitoihin että fantasiapohjaisiin pelkoihin ja iloihin uudemman kerran ja tosissaan, joskin sentään aina omaten mahdollisuuden tulla sieltä takaisin pois - takaisin tänne - yli 55-vuotiaan, kirjoittamista, mielikuvistustaan ja siten kokemuksiaan ja tunteitaan paljon paremmin ymmärtävänä ja hallitsevana kuin, miten oli mahdollista pikkupoikana, jolloin kognitiiviset, emotionaaliset ja hormonaaliset edellytykset tunteitten ja maailman tajuamiseen olivat kovin vajaita ja kaikki muukin niin kovin perusteellisen uutta ja yllättävää.

Trippi tuohon villahousupojan maailmaan samanaikaisesti sekä kiihottaa että pelottaa luovaa mielikuvitustani ja kirjoituskokeilujeni käyttöä.

Mutta melko surullista tarinaa siitä saattaisi ensi alkuun kehkeytyä. Ei kuitenkaan aina - ei suinkaan.

Olin seitsemän yksinäisen esikoisvuoteni ajan kuitenkin niin kirotun jämähtänyt äidin ja kahden suvun naisten (ja he minuun) helmoíhin, että oikein ihmetyttää, ettei minusta tullut automaattisesti homoa siinä ylettömässä hössäämisessä.

Ei ainakaan manifestia eli miespartnereita etsivää homoa - - mutta piilevästi kai sitten tuli - sillä tavoin kuin itseään tehostavista narsisteista aina tuppaa tulemaan (esim. Saarikoski, vaikken minä hänen tasollaan lahkakkuuden suhteen missään nimessä olekaan).