Vielä kerran tieteestä, totuudesta, totuudenkaltaisuudesta ja uskosta

Kirjoitettu kommentiksi Timolle päreessäni Filosofia, Maria Montessori ja puolikovat metodit.
(Kielimafia harrasti geometriaa klo:16.15.)
*
Timo kirjoitti:
'Ajatustekstisi, esseistinen ilmaisusi, on suunnilleen plastisinta, mitä saa lukea.'

Kiitos. Tuo kehu lämmittää, koska nimenomaan määrittelemäsi ilmaisutyylin ja ilmaisusisällön plastisuus on kaiken kirjoittamiseni perimmäinen ideaali.
*
Mitä kommenttisi analyyttisempaan osaan tulee, niin olen samaa mieltä kanssasi - myös ja etenkin sulkukappaleen väitteen osalta.

Objektiivinen idealismi leijuu - ei ainoastaan lähes kaiken saksalaisen idealismin vaan myös - vaikkei joku Takkirauta tämän väitteen pointtia jälleen ymmärtäisikään - myös naturalistisen tietoteorian yläpuolella.

Näin on sen vuoksi, että naturalismi joutuu turvautumaan paitsi tutkimuksen etiikassaan ihan aidosti ja väistämättä paitsi tiettyjen tutkimuksellisten hyveiden noudattamiseen ja kehittämiseen myös pragmaattiseen verifikatioon ja legitimaatioon, jotta tietyt/kulloisetkin induktiiviset yleistykset (johtopäätelmät) kyettäisiin sovittamaan koherentisti kyseistä diskurssia koossapitävään laajempaan teoriakehikkoon.

Ja jos nyt empiristien taholta tähän kommenttiin jälleen vastaväitetään, että ei naturalismissa suinkaan ole kyse mistään idealismista vaan tilastollisen evidenssin vakuuttavuudesta, niin mikäs siinä.

Olkoon niin - mutta siltikään älyllinen temperamenttini ei suostu vaihtamaan semanttista kantaani eikä muuttamaan itseymmärrystäni induktiivisten yleistysten tiedollisen (tekniset sovellutukset ja tutkimukselliset jatkohypoteesit ovat asia erikseen) oikeutuksen ja legitimaation suhteen.

Varmaa tietoa ei ole, mutta sitä en tietenkään kiellä, etteikö enemmän tai vähemmän epävarmoista tutkimustuloksista ehdottomasti voisi ja pitäisi keskustella ja niitä pitäisi tutkia edelleen.

Tämä ei ole argumentatiivis-retorista 'pilkun-väkisinmakuuta' vaan itse asiassa vakava muistustus siitä, etteivät luonnontieteilijät ole havainnon ja tieteellisen tutkimuksen suhteen lähes kaikkinäkeviä jumalia 'yhden asian deskriptiivisessä eksaktiudessaan' vaan omaan diskurssiinsa professionaalisti (mutta ajoittain ylioptimistisella vakuuttuneisuudella) perehtyneitä totuuden etsijöitä ja jopa sen rakastajia - - kuten minä (ehkä) ja kaikki muutkin totuutta 'kaipaavat' ihmiset.

Mutta onko totuus a) määritelmäkysymys (ikäänkuin 'aksiomaattiseksi korotettu hypoteesi') vai b) informaation loputtomuutta - arvauksia ja kumoamisia - kuten Karl Popper sanoisi?

Niiniluoto yrittää truthlikeness-teoriassaan yhdistää sekä ensimmäisen että jälkimmäisen - siis rationalismin ja empirismin - väittämällä, että me lähestymme totuutta, mutta havaintoinformaatiomme ei koskaan saavuta sitä lopullisesti (ks. PS.)

Toistan ties kuinka monennen kerran, että tämä tieteelliseen naturalismiin (siten empiiriseen tutkimukseen) ja totuuden suhteen 'piilo-aksiomaattiseen' eli metafyysiseen realismiin tukeutuva näkemys on minun mielestäni ainakin totuudesta (myös kirjaimellisesti totuudenkaltaisuudesta! - ks. jälleen PS.) puhuttaessa miltei humpuukiväite, jota on paitsi naturalismin myös tietoisuuden dialektiikan kannalta katsottuna epäuskottavaa puolustaa edes metodisena välttämättömyytenä.

Miksi näin? Siksi, että Niiniluoto ei käytä eikä edes voi - ko. teorian muiden ehtojen ja kriteerien vallitessa - välttyä käyttämästä lähinnä metodiseksi määreeksi tarkoittaansa totuudenkaltaisuutta ontologisena lähtökohtana - siis olemisen/olevan = totuuden - synonyymina!

Niiniluodon nimittäin pitäisi - jotta hänen rationalistis-naturalistisella peruslähtökohdallaan tiedon, tieteen ja tutkimuksen suhteen olisi mitään pätevyyttä - tietää jo etukäteen, mikä/mitä totuus, jota lähestytään, an sich on, voidakseen esittää väitteen tieteestä totuutta approksimoivana operaationa.

Mutta - kärjistetysti - vielä kerran: miksi hänen ylipäätään tarvitsisi silloin enää tutkia yhtään mitään, jos hän jo tietää ja tunnistaa sen asiaintilan (totuuden), jota lähestytään.

Ja edelleen vielä kerran: tämä ei ole retorista saivartelua vaan osoittaa ilmeisen ja perustavaa laatua olevan ristiriidan - särön, halkeaman - truthlikeness-teoreetikoiden aksiomaattisissa lähtökohdissa.

PS.
Totuudenkaltaisuudesta tulee analogista rinnastusta käyttääkseni mieleen teologiasta, että Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että ihmisellä on siten mahdollisuus - ainakin kreikkalaista, eros-rakkauteen (-motiiviin) perustuvaa rakkauskäsitystä (erotuksena agape-motiiviin: Anders Nygren) soveltaaksemme lähestyä Jumalaa, vaikkei hän itse koskaan olemukseltaan Jumalaksi voi, kykene eikä tietenkään edes saa haluta muuttua (vrt. ortodoksisen kirkon soteriologinen perinne).

Tätä teologista näkemystä 'ekstrapoloiden' ja analogisesti soveltaen väitän, että totuudenkaltaisuus-teoriaa tieteenfilosofiassaan edustavat ajautuvat väitteessään: - tieto voi parabelina vain lähestyä - ei saavuttaa lopullisesti - totuutta = x-akselia - samaan dilemmaan kuin ortodoksinen dogmatiikkakin.

Ja jotta olisi mielekästä edes puhua tiedon totuudenkaltaisuudesta eli siitä, että tieto/tiede lähestyy totuutta, on ensin uskottava totuuteen ontologisena - siis olevan olemisen perusolemuksena - mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaa ja/tai sisältääkään! (Ilmeisesti juuri 'ihmettä').

Kaltaisuuden käsitteellä ei siten oikeastaan voi tehdä muuta kuin lykätä tuonnemmaksi itse loogista väistämättömyyttä, että väittämä: tieto lähestyy totuutta, välttämättä edellyttää uskoa totuuden olemassaoloon analogisesti (eikä vain analogisesti!) samaan tapaan kuin, mitä ihmisen uskon Jumalaan hänen kaltaisenaan ainakin implikaatioiltaan (semioottis-psykologisesti) on mahdollista merkitä.