"Te murenette vielä mukavat!"

Saakoon Sven Käymälä Laakson Myötäkärsimisestä eli "Nietzschekö sosiopaatti?" osa 1 blogiini esittämään kommenttiin kirjoittamani vastaus sijansa oikein itsenäisenä postauksena, koska asia on minulle todella suuria, älyllis-moraalisia - intohimoja herättävä.

Tiedostan tilanteen.

Tietoyhteiskunta-antiutopiasi on yksi "kammottavia" paradokseja, joita yli-ihmis-visiosta ja Foucault`n, (en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault) mm. Nietzscheen pohjaavasta identiteettitekniikat- etiikasta on seurannut markkinatalouden "arvottomassa" tai osuvammin arvo=brändi=money- maailmassa.

"Se, mikä ei minua tapa, vahvistaa minua." Tätä Zarathustran (toki kritiikille altista (1)) lausumaa hokee mielessään jokainen Bushinsa sisäistänyt "trendi-aivo" Amerikassa (Allan Bloomia (1987) hieman versioiden, The Closing of the American Mind by Allan Bloom, A Review, en.wikipedia.org/wiki/Allan_Bloom, Allan Bloom).

Nietzschen hyve-etiikan eräs kivijalka eli "esteettisen elämän ylistys: "Luoda tyyliä luonteeseensa, suuri ja harvinainen taide" (Nietzsche, Iloinen tiede, § 290 (2), Giving style to one's character) - sitaatti, joka toimii myös Foucault`n identiteettitekniikat-idean perusajatuksena, onkin muuttunut markkinavoimien kaiken reifikoivassa (esineellistävässä) myllyssä imagotekniikaksi=muodiksi=trendiksi=brandyksi=rahaksi - ja siten "sikanauta-jauhelihaksi" (kuten esteettisten arvojen reifikaatiosta käyttämäni termi kuuluu).

Kapitalismi on kuin Midaksen King Midas And His Golden Touch, en.wikipedia.org/wiki/Midas kosketus: se muuttaaa kaiken kullaksi=rahaksi, aivan kaiken! Sliti raha ei koskaan voi olla itseisarvo (paitsi ahneuden perversiota sairastaville) vaan väline johonkin - aina!

Myös pysyvimmät ja "henkisimmät" arvot reifikoituvat markkinavoimien vaikutuksesta "kullaksi" - arvot, joilla ei ole lähtökohdissaan mitään tekemistä rahan kanssa (esim. ihmisen arvo(-kkuus) ei ole rahalla mitattavissa (Kant: Morality, Kant’s Moral Philosophy, Kant's Moral Philosophy); - arvot, jotka rahalla mitattavuus suorastaan raiskaa, koska rahan universaalisuus ei ole puolueettomuutta, tasa-arvoisuutta, oikeudenmukaisuutta tai edes luovan elämän peruslähtökohta.

Esimerkkini amerikkalaiset pikku-nietzschet ja pikku-foucaultit ovat NIMENOMAAN noita Nietzschen/Zarathustran ivaamia "viimeisiä ihmisiä", jotka - incredible enough - väittävät keksineensä lopullisen Jumalan: ONNEN!

"Mutta te murenette vielä mukavat", kirjoittaa Nietzsche.

Monikohan tuota ensimmäistä - Bloomin kriittisesti käyttämää sitaattia hokevista on yhtä innokkaasti toistamassa myös tätä Zarathustran jälkimmäistä.
Ei ainakaan Esa Saarinen tai Jari Sarasvuo, nämä Suomen Midakset, joiden Nietzsche-ymmärryksen yksipuolisuus lähenee tahatonta komiikkaa!

PS. Paavi teki aikoinaan hyvää businesta aneilla eli myymällä sielunpelastusta vähän jokaiselle - kuolleillekin!
Nykyään imagotekniikoilla myydään omanarvon tuntoa (psykologien klisheellä: itsetuntoa) ja yhteiskunnallista "arvoa" (sosiaalista erottelevuutta: " ylemmyyttä ja 'alemmuutta'"; vrt. Nietzschen "distanssin paatos" ja Bourdieun "distinktio", La distinction, "tämänpuoleisen ikuisuuden" saavuttamiseksi. (Kts. myös en.wikipedia.org/wiki/Bourdieu, Habitus.)

O tempora o mores!

(1) On aivan oikein huomautettu, että ihminen saattaa kokea niin traumaattisia vastoinkäymisiä, että ne invalidisoivat hänet henkisesti loppuiäkseen.
Nietzschen "uho" on tässä sitäkin arveluttavampaa, koska tiedämme, miten vakavista, psykofyysisistä oireista hän itse kärsi ja miten hänen lopulta kävi!

Toisaalta - erään italialaisen biografin - jonka nimeä en nyt tähän hätään muista - tapa kutsua Nietzscheä "pakkomielteiseksi valittajaksi" (lähinnä sadoissa kirjeissään, ei kirjoissaan) on tyrmistyttävää kielenkäyttöä!
Olisin odottanut vastaavaa joltain engelsmannilta - mutta italialainen! Nietzschehän asui noin kymmenkunta talvea (1879-1889) Italiassa ja arvosti tämän kansan etelämaalaista välittömyyttä.

Sunnittelipa Nietzsche kerran jopa muuttoa Tunisiaan - Karthagon raunioden läheisyyteen - oppimaan samalla ymmärtämään muslimeita.
Muistakaammme tässä yhteydessä Karthagon suuri merkitys kristinuskon kehityksessä: kirkkoisät Tertullianus, Cyprianus ja Augustinus, josta tuli sittemmin - ei Karthagon vaan läheisen, antiikin aikaisen, Hippon kaupungin piispa.
Nietzschen hanke kariutui mm. siihen, että matkatoveri peruutti lupauksensa.
(Kuriositeettina mainittakoon, että Michel Foucault opetti hetken aikaa (vajaa kaksi vuotta) Tunisissa 1960-luvun lopulla.)

(2)
290.
One thing is needful.
— To "give style" to one's character—a great and rare art! It is practiced by those who survey all the strengths and weaknesses of their nature and then fit them into an artistic plan until every one of them appears as art and reason and even weaknesses delight the eye. Here a large mass of second nature has been added, there a piece of original nature has been removed:—both times through long practice and daily work at it. Here the ugly that could not be removed is concealed, there it has been reinterpreted and made sublime. Much that is vague and resisted shaping has been saved and exploited for distant views:—it is meant to beckon toward the far and immeasurable. In the end, when the work is finished, it becomes evident how the constraint of a single taste governed and formed everything large and small: whether this taste was good or bad is less important than one might suppose,—if only it was a single taste!— It will be the strong and domineering natures that enjoy their finest gaiety in such constraint and perfection under a law of their own; the passion of their tremendous will relents in the face of all stylized nature, of all conquered and serving nature; even when they have to build palaces and design gardens they demur at giving nature freedom.

— Conversely, it is the weak characters without power over themselves that hate the constraint of style: they feel that if this bitter and evil constraint were imposed upon them they would be demeaned:— they become slaves as soon as they serve; they hate to serve. Such spirits—and they may be of the first rank—are always out to shape and interpret their environment as free nature—wild, arbitrary, fantastic, disorderly, and surprising. And they are well advised because it is only in this way that they can give pleasure to themselves! For one thing is needful: that a human being should attain satisfaction with himself—whether it be by means of this or that poetry and art: only then is a human being at all tolerable to behold! Whoever is dissatisfied with himself is continually ready for revenge: and we others will be his victims, if only by having to endure his ugly sight. For the sight of what is ugly makes one bad and gloomy.

290
Eins ist Noth.
— Seinem Charakter "Stil geben"—eine grosse und seltene Kunst! Sie übt Der, welcher Alles übersieht, was seine Natur an Kräften und Schwächen bietet, und es dann einem künstlerischen Plane einfügt, bis ein jedes als Kunst und Vernunft erscheint und auch die Schwäche noch das Auge entzückt. Hier ist eine grosse Masse zweiter Natur hinzugetragen worden, dort ein Stück erster Natur abgetragen:—beidemal mit langer Uebung und täglicher Arbeit daran. Hier ist das Hässliche, welches sich nicht abtragen liess, versteckt, dort ist es in's Erhabene umgedeutet. Vieles Vage, der Formung Widerstrebende ist für Fernsichten aufgespart und ausgenutzt worden:—es soll in das Weite und Unermessliche hinaus winken. Zuletzt, wenn das Werk vollendet ist, offenbart sich, wie es der Zwang des selben Geschmacks war, der im Grossen und Kleinen herrschte und bildete: ob der Geschmack ein guter oder ein schlechter war, bedeutet weniger, als man denkt,—genug, dass es Ein Geschmack ist!—Es werden die starken, herrschsüditigen Naturen sein, welche in einem solchen Zwange, in einer solchen Gebundenheit und Vollendung unter dem eigenen Gesetz ihre feinste Freude geniessen; die Leidenschaft ihres gewaltigen Wollens erleichtert sich beim Anblick aller stilisirten Natur, aller besiegten und dienenden Natur; auch wenn sie Paläste zu bauen und Gärten anzulegen haben, widerstrebt es ihnen, die Natur frei zu geben.

— Umgekehrt sind es die schwachen, ihrer selber nicht mächtigen Charaktere, welche die Gebundenheit des Stils hassen: sie fühlen, dass, wenn ihnen dieser bitterböse Zwang auferlegt würde, sie unter ihm gemein werden müssten:—sie werden Sclaven, sobald sie dienen, sie hassen das Dienen. Solche Geister—es können Geister ersten Rangs sein—sind immer darauf aus, sich selber und ihre Umgebungen als freie Natur—wild, willkürlich, phantastisch, unordentlich, überraschend—zu gestalten oder auszudeuten.—und sie thun wohl daran, weil sie nur so sich selber wohlthun! Denn Eins ist Noth: dass der Mensch seine Zufriedenheit mit sich erreiche—sei es nun durch diese oder jene Dichtung und Kunst: nur dann erst ist der Mensch überhaupt erträglich anzusehen! Wer mit sich unzufrieden ist, ist fortwährend bereit, sich dafür zu rächen: wir Anderen werden seine Opfer sein, und sei es auch nur darin, dass wir immer seinen hässlichen Anblick zu ertragen haben. Denn der Anblick des Hässlichen macht schlecht und düster.