"Herra kapteeni, seisonko minä nyt tarpeeksi suorassa?"

"MEHR LICHT" - Goethen viimeiset sanat - fragmentissa käytin alunperin Plöki-Panun juttuun kirjoittamaani kommenttia, josta seuraavassa siteerattu ote toimikoon johdantona sille, mitä aion nyt pohtia - esseemuodossa.

"Meitä on pelastusveneessä kaksi ihmistä, eikä se uppoamatta kestä kuin yhden.
Toisen täytyy hypätä mereen tai molemmat kuolevat.
Jos ollaan "hyveellisiä" ja siten "argumentatiivisia" filosofeja, suostutaan tilanteen ratkaisemiseksi puolueettomalla tavalla heittämään kaikessa yhteisymmärryksessä ja sovussa lanttia siitä, kumpi hyppää yli laidan kuolemaan...?
Voi jessus! Jos vakaumuksesta, järjestä ja filosofiasta ei viime kädessä jää käteen kuin LANTTI=SATTUMA, jolla arvotaan kumpi jää eloon ja kumpi ei, niin oliko tosiaankaan järkevää ja hyödyllistä lukea ne taas tuhannet ja tuhannet sivut filosofiaa näitten vuosien aikana, käydä kymmenillä luentokursseilla jne?
Mikään - ei jumala ei moraalilaki, ei itsekunnioitus tai toisen kunnioitus, ei mikään voi estää minua puolustamasta omaa henkeäni jopa väkivalloin (Sorry Jeesus).
Eikä mikään siten estä minua myöskään kieltäytymästä lantinheitosta tai sen minulle negatiivisen tuloksen noudattamisesta!
Valintani tapahtuu pelkästään omien intressieni ja oman "makuni" perusteella.
Jos veneessä oleva toinen osapuoli on vaikka oma lapseni, on jopa mieletöntä kysyä argumentaation=lantiheiton oikeutusta.
Se, mitä valitsen on OMASSATUNNOSSANI - hyppäsinpä sitten itse kuolemaan eli uhraudun tai heitinkö lapseni sinne! Mutta mitään moraalifilosofiaa tai suurta vakaumusta - suuria arvoja tähän ei (enää?) tarvita!"

***
Olen täydellisen yksin valintani kanssa, ja tämä tilanne on vähintäinkin kauhistuttava. Muistakaamme esimerkiksi kirja/elokuva Sophien valinta. Sophie joutui pakon edessä valitsemaan toisen lapsistaan lähetettäväksi varmaan kuolemaan saadakseen pitää edes toisen.
Mutta tilanne on - selvästä erilaisuudestaankin huolimatta - siinä mielessä samanlainen Humen pelastusvene-esimerkin kanssa, että kahdella veneessä olijallakaan ei ole mitään TODELLISTA vapautta päätöksensä suhteen.

Kuten edellä osoitin - lantinheitto viimeisenä filosofisesta argumentaatiosta jäljelle jäävänä "puolueettomana ja neutraalina" tapana ratkaista kahden veneessä olevan kohtalo ei lopultakaan merkitse mitään muuta kuin turvautumista keinoon, joka on yhtä kuin SATTUMA.
Mutta sellainen menettelytapa ei mielestäni velvoita ketään mihinkään, eikä sellaiseen tarvitse myöskään suostua. Ongelmaksi jää nyt, mikä itse asiassa ratkaisee valinnan.

"Mukavuussyistä" tuskin kukaan meistä haluaisi hukuttautua - ei vapaaehtoisesti uhrautuen eikä "puolueettoman argumentatiivisen menettelytavan" eli tässä: Sattuman seurauksena. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää väkivaltainen loppuratkaisu.

*
Tätä asetelmaa voidaan kritisoida - myös itse David Hume teki niin - sen vuoksi, että se on esimerkki tilanteesta, jossa moraalin toteutumiselle välttämättömät olosuhteet eivät vallitse. Siten ratkaisut, joita joudutaan tekemään ovat ikäänkuin "hyvän ja pahan tuolla puolen."

Huomautuksessa on toki perää, koska yleensä moraaliset valintamme tapahtuvat suhteellisen vapauden ilmapiirissä, tai ainakin meillä on niiden suhteen huomattavasti enemmän sananvaltaa ja tukenamme usein samoinajattelevia.
Mutta jos moraali ei ulotu ihmiselämän äärimmäisimpiin tilanteisiin, syntymän ja kuoleman tilanteisiin, ja että niitä koskevat päätökset viime kädessä joudutaan tekemään lääketieteellisten priorisointien (jotka ovat kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyjä tai edes julkisia!), niin mitä oleellista eroa tällaisilla päätöksillä on moraalin tarkoituksenmukaisuuden (relevanssin) kannalta Sophien valinnan ja Humen pelastusveneen dilemman suhteen?

Takana on tietysti enemmän tieteellistä auktoriteettia, joka perustuu lopultakin "kannattavuuslaskelmiin!" Vammainen sikiö pitää voida abortoida. Koomassa, hengitykoneen avulla keinotekoisesti elävän aivokuolleen letkut ja töpselit irrotetaan ja hänen annetaan kuolla - "luonnollisesti."

Nämä ovat talous- ja yhteiskuntapoliittisesti hyvin perusteltuja ratkaisuja, mutta niillä - mikäli minä asiaa tulkitsen - ei ole enää juurikaan tekemistä traditionaalisen - arvoihin, velvotteisiin ja oikeuksiin perustuvan moraalin kanssa, vaan kyseessä on lopultakin ulkopuolisen pakon (lain) sanelema ratkaisu, jonka edusmiehinä toimivat lääkärit ja omaiset - eivätkä näiden kahden instanssin intressit välttämättä käy lainkaan yksiin kuten muistetaan esimerkiksi USA:ssa äsken sattuneesta tapauksesta, jossa aviomies hyväksyi aivokuolleen vaimonsa aktiivisen eutanasian mutta hänen vanhempansa eivät.
Itse Yrjö II (G.W.B.) "eettisenä fundamentalistina" jopa uhkasi kaataa lain, jonka pohjalta päätös tehtiin.

Mutta olennainen pointtini on - kertauksen vuoksi - se, että kun joudutaan konkreettisiin valintoihin elämän ja kuoleman kysymyksissä, moraali menettää tavanomaisen merkityksensä, eikä tätä asiaintilaa voi muuttaa mitenkään - esim. luomalla muka sellaiset olosuhteet, jossa moraali voisi toimia mm. abortti- ja eutanasia- päätösten "uskottavana" perustana.

Me olemme konkreettisissa abortin ja eutanasian kysymyksissä aina samassa tilanteessa kuin Sophie tai Humen pelastusveneen kaksi - ymmärrettävästi epätoivoista ihmistä.

*
"Jos veneessä oleva toinen osapuoli on vaikka oma lapseni, on jopa mieletöntä kysyä argumentaation=lantiheiton oikeutusta. Se, mitä valitsen on OMASSATUNNOSSANI - hyppäsinpä sitten itse kuolemaan eli uhraudun tai heitinkö lapseni sinne!"

Tätä argumenttia on syytä tarkastella lähemmin, koska siihen sisältyy ristiriita, vaikka se vaikuttaakin aivan järkeenkäyvältä.
Kaikki varmaankin pitävät pöyristyttävänä ajatusta, että esimerkiksi lapsen äiti "mukavuussyistä" heittäisi lapsensa mereen pelastaakseen itsensä, tai että Sophien valinta perustui laskelmointiin ja siten "mukavuussyihin."

Se, mikä tässä ratkaisee on omatunto, mutta mitä omatunto sitten oikeastaan on - mukavuussyiden mystifiointiako? Voi olla niinkin, mutta ei varmasti esimerkkitapausteni kohdalla!
Sophien valinta on vielä kauhistuttavampi tilanne kuin pelastusvene-esimerkin äiti-lapsi vaihtoehto, koska Sophie joutuu tekemään ratkaisun, jota hän EI voi perustella edes omantunnon syillä.
Pelastusveneessä oleva äiti saattaa pitää itsestään selvänänä, että lapsen pitää pelastua, ja tällöin hän on täysin valmis hyppäämään kuolemaan. Se on hänelle itsestään selvyys, johon ei tarvita laskelmointeja, ei priorisonteja, ei "mukavuussyitä."
Se on valinta, joka ei tarvitse mitään argumentatiivisia perusteluja, koska se on oman sisäisen vakaumuksen eli omantunnon sanelema. Kaikki laskelmointiin vähänkin viittaava tekisi siitä jotain muuta kuin omantunnon ratkaisun.

Valinta on siinä mielessä kantilaisen moraalin mukainen, että se tapahtuu ikäänkuin ehdotonta käskyä (katgorinen imperatiivi) noudattamalla, mutta eroaa Kantin deontologisesta moraalista siinä, että valinta ei tapahdu minkään vapauden kausaliteetin eli äärimmäisen autonomisuuden=rationaalisuuden pohjalta.
Se on uhraus, jolle ei ole vaihtoehtoja - se on omantunnon teko! - Kant's Deontological Moral Theory, Jyrki Rossin viralliset kotisivut.

Kantin mukaanhan uhrautuminen (supererogaatio) ei ole mikään velvollisuus vaan vapaaehtoinen valinta. Kenelläkään ei ole velvollisuutta vaarantaa henkeään toisen puolesta. Esimerkkitapauksemme kuitenkin osoittaa, että Kantin moraalifilosofian eräs suurista aukoista - omissio - eli auttavan teon tekemättä jättäminen rinnastuu joskus laiminlyöntiin, jota voi pitää jopa kuolemantuottamuksena.

Kantin moraalifilosofia ei siis voi vaatia omantunnon ratkaisua, koska tämä ratkaisu on Kantin mielestä a) motiiveiltaan liian epämääräinen ja b) uhrautumista toisen puolesta ei voi pitää pakollisena velvoitteena.

Mutta Sophien tilanne on siis vielä kammottavampi kuin pelastuveneen äidin ja lapsen. Valitsipa hän miten vain, hän joutuu syyttämään itseään lapsensa murhasta. Valinnan tekemättä jättämisestä taas seuraisi, että molemmat lapset viedään keskitysleiriin.

Tämän takia Sophien valinta on kaikessa karmeudessaan ehkä kaikkein hienoin ja äärimmäisellä tavalla jopa kaikkein opettavaisin ja analyyttisin esimerkki moraalin - varsinkin kantilaisen moraalin, jolla nyt nimenomaan luusisi olevan tässä asiassa jotain sanottavaa - epäonnistumisesta.
Utilitaristiset sovellutukset tällaisen tapauksen kohdalla ovat lähinnä mustaa huumoria! - Utilitarismi - Wikipedia, vapaa tietosanakirja, Utilitarian Ethics, Utilitarism - Wikipedia
*
Pelastusveneen äitiä voisi tietenkin kutsua hyveelliseksi, mutta eikö kuulostakin hieman oudolta sanoa, että "kylläpä oli hyveellinen äiti: hyppäsi mereen ja pelasti siten lapsensa." Hyveisiin kun ei antiikin kreikkalaisen ajattelun mukaan kuulunut valita vapaaehtoisesti itsemurhaa eli omaa tuhoaan. Päinvastoin - hyveitten luonne ainakin Aristoteleella voidaan ymmärtää hyvinkin egoistis-painotteisiksi.

Mutta kieltämättä: äidin luonnolliseen käyttäytymiseen, psykofyysiseen luonteeseen, joka toimii kaiken hyveellisyyden alkuperänä (tai korrelaattina), kuuluu suojella lastaan niin pitkälle kuin se vain on mahdollista, ja jos hän uhrautuu pelastaen lapsen, häntä voinee sanoa hyveelliseksi äidiksi. Päinvastainen ratkaisuhan tekisi hänen murhaajan!

Joudun siis pohtimaan hieman lisää omantunnon ja hyveen yhteyksiä. Kristinusko lisäsi kreikkalaisiin - egoististyyppisiin, oman luonteensa ja lahjojensa kehittämisen hyveisiin kristilliset - aatteellis-yhteisölliset - hyveensä: uskon, toivon ja rakkauden - Charity, Theological Virtue of.

Jos nyt ajattelen, että pelastusveneen äiti toimi rakkauden hyveen perusteella, jota voidaan täydellä syyllä kutsua myös omaksitunnoksi, niin luulen, että olen päätynyt ainakin suhteellisen tydyttävään ratkaisuun Humen pelastuveneen tapauksessa. Virtue Ethics [Internet Encyclopedia of Philosophy], Virtue ethics - Wikipedia, the free encyclopedia, Virtue Ethics, Hyve-etiikka - Wikipedia, vapaa tietosanakirja.

Sen sijaan Sophie ei voi pitää itseään hyveellisenä, emmekä myös mekään, vaikka kuinka haluaisimme.
Meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin todeta juuri Sophien tapauksen ilmentävän jopa sietämättömän traagisesti, että ihminen saattaa joutua maailmassa niin mielettömän vääryyden uhriksi, ettei hän ehkä koskaan enää voi kunnioittaa itseään tekemänsä valinnan takia, vaan joutuu kärsimään koko elämänsä syyllisyyttä teosta, johon hän itse asiassa ei syyllistynyt, mutta jonka seurauksena hän kuitenkin "luovutti" toisen lapsistaan teloitettavaksi...

Vielä kerran: Tällaisessa tilanteessa Jumala ja siten myös moraali on totisesti kuollut!

Ja jos jostain niin tästä aiheesta ja esimerkistä olisin halunnut keskustella nimenomaan Friedrich Wilhelm Nietzschen kanssa kahden kesken ja kasvokkain...

*
Lopuksi tarina, joka vaikutti ainakin meikäläiseen luita ja ytimiä myöten. Kuulin sen Radio Ylen 1:stä pitkänäperjantaina vuonna 2003.
Siinä Asko Sarkolaa haastateltiin Kansallisteatterin uuden - Hitlerin luottoarkkitehdin, Albert Speerin kohtaloa kuvaavan näytelmän tiimoilta. Sarkola itse esitti Speeriä ja ohjaaja Kari Heiskanen Hitleriä.
Kummatkin olivat käyneet tutustumassa mm. Auschwitziin näytelmäprojektin alkuvaiheessa.

Kyseessä oli rankka roolityö Sarkolalle, mutta erityisen satuttavasti jäi mieleeni, kun hän kertoi, miten natsien joukossa saattoi tapahtua myös täydellisiä mielenmuutoksiakin itse sodasta periaatteessa täysin irrallisen projektin eli juutalaisten internoinnin ja murhaamisen suhteen.
Nämä mielenmuutokset olivat toki harvinaisia ja tietysti vaarallisiakin niille, jotka eivät ainoastaan kokeneet niitä vaan myös toimivat kokemuksensa mukaisesti.

Sarkola kertoi kuinka eräs kapteeni oli määrätty johtamaan - muistaakseni jonkin Puolan kaupungin juutalaisten internointia keskitysleiriin (siis varmaan kuolemaan!).

Väkijoukko oli asettumassa jonkilaiseen rivistöön sotilaitten huudellessa uhkauksiaan ja käskyjään. Ensimmäisessä rivissä - suoraan kyseistä kapteenia vastapäätä - seisoi ehkä kymmenvuotias poika, joka ei vielä ymmärtänyt mitään siitä, mitä todella oli tapahtumassa vaan ihaili suuresti sotilaitten auktoriteettia, aseita, univormuja ja tietysti etenkin kapteenin kaulusmerkkejä ja värikkäitä nauhoja hihansuissa sekä takissa.

Poika pinnisteli itseään ryhdikkääseen ojennukseen, nosti "käden lippaan" kunnianosoituksen merkiksi, kysyi sitten kapteenilta kovalla äänellä ja aivan tosissaan: Herra kapteeni, seisonko minä nyt tarpeeksi suorassa ja oikein?

Kapteeni valahti aivan kalpeaksi. Hän katsoi poikaa vain hetkisen sanomatta sanaakaan - teki täyskäännöksen, poistui paikalta eikä palannut enää. Hän oli mennyt siltä seisomalta esikuntaan ja ilmoittanut eroavansa Saksan armeijan palveluksesta - lopullisesti...