"AIKA HYVÄ IHMISEKSI"

Viimeinen kappale Plöki-Panun jutusta niedziela, czerwiec 12, 2005

Tearcandyn meemi

*****
Yksi asia, jonka haluat kaikkien tietävän minusta:En ole koskaan lyönyt Maria Kristiinaa. Itse asiassa koko ajatuskin tuntuu huomattavasti mahdottomammalta kuin esim. torilla virtsaaminen keskellä päivää. Koko asiaa ei tarvitsisi edes mainita erikseen, jollei riehumiseni netissä olisi saanut varsinkin naisbloggaajia vakuuttuneeksi siitä, että tyttöystäväni täytyy ehdottomasti olla paatunut masokisti, joka nyt lähes vuoden kanssani seurusteltuaan näyttää lähinnä pihvilihalta jatkuvan nuijimisen jälkeen. Ei sinne päinkään!

Kirjoitti Panu at niedziela, czerwiec 12, 2005

1 kommenttia:

Conclusion: Aika hyvä ihmiseksi. Amen.

Mikähän muuten - kenenkin mielestä - on niin sanotun tunnustuskirjallisuuden huipputeos?
Augustinus kai tämän genren taisi nyt tunnetussa muodossaan aloittaa - ellei sitten jo Raamatun Vanhaa Testamenttia oteta huomioon.
VT kyllä ansaitsisi kirjallisuuden Nobelin palkinnon joka vuosi (mutta EI rauhan palkintoa!)

Rousseaun tunnustukset kalpenevat Markiisi de Saden rinnalla mennen tullen, mutta kyllähän Dostojevskin "Kirjoituksia kellarista" voi pitää tämän sarjan yhtenä huippuna - olkoonkin, että se on fiktiivinen.

Nietzschen "Ecce Homo" on tietysti Confessiones-sarjan yksi merkillisimpiä ja vaikuttavimpia pläjäyksiä.
Vaikea sanoa (toisaalta myös epäolennaista), kuinka paljon se on fiktiota ja kuinka paljon "totta", mutta aika hyvin Nietzsche onnistuu siinä muuntamaan nopeasti lähestymässä olevan hulluutensa suorastaan "mikroskooppisen"(miksei myös "makroskooppisen") oivaltaviksi ajatelmiksi itsestään ja kirjoistaan.

Sartren Sanat (1964) on kieltämättä aika mielenkiintoinen tekele sekin. Ei mitään augustinolais-rousseuaulaista "synnintunnossa" piehtaroivaa paljastuskirjallisuutta vaan kirjaimellisesti - sanojen ja kirjojen "taikamaailmassa" eläneen miehen "dokumentti" jostain, jota on kutsuttu Jean- Paul Sartreksi, mutta joka on muuttunut lopulta itsekin kirjallisuudeksi - tai sitten häntä ei oikeastaan missään muualla ole edes olemassa.

Sartre totesi yleisesti ottaen jotenkin niin, että paljastava (persoonallisuusteorioita kehittelevä) ego-psykologia on huuhaata eli pseudotiedettä, mutta kirjalijoiden elämänkertoja voidaan kyllä tarkentaa.

Tässä piilee mielestäni outo paradoksi. Eksistentialismi korostaa aina vahvaa yksilövastuista valintaa, mutta samalla Sartren mukaan mitään synnynnäistä tai sisäsyntyistä minuutta - cogitoa - ei ole olemassakaan muuten kuin ulkoisten vaikutusten roolittamana.

By Rauno Rasanen, at 10:35 AM