Olen mainostanut John Fogertya en.wikipedia.org/wiki/John_Fogerty, John Fogerty official site: johnfogerty.com tässä blogissa varsin paljon - kahdesta syystä. Henkilökohtaisesti pidän Fogertyn rehellisestä - inspiroituneesta (te tuotannollista rockia apinoivat!) - rockista ja toisaalta - hän on tunnustetusti Amerikan ehkä tärkein niin sanotun vanhemman rocktyylin yksittäinen singer/songwriter kautta aikojen.
Rock-luokitteluissa CCR/Fogertyn musiikki luokitellaan usein southern-rockiksi tai vielä yksityiskohtaisemmin swamp-rockiksi - Fogerty Fest Finland.
Mutta olen harrastanut rock-musiikkia toki enemmänkin- paljon enemmän, ja seuraavassa aloitus "lyhyeen" katsaukseen favoriiteistani.
Pakko sanoa kuten Esa Pulliainen, Uutiset: sieltä mutsin 50-60-luvun levyvarastoista(tarkoittaa minulla lähinnä radiota) ne meikäläisenkin perusjutut on lähteneet.
Esa on mua yli 4 vuotta nuorempi, mutta se ei nyt tässä merkitse mitään.
Todellinen - radikaali muutos Suomen rock-elämässä tapahtui vasta -70-luvun alussa - mm. Hurriganesien ja Dave Lindholmin myötä.
Huomiotakoon tietysti myös Hector, Juice ja progebändit Tasavallan Presidentti sekä Wigwam.
Mutta hieman tätä ennen Mr. Räsänen oli jo saanut rock-herätyksen eikä se herätys suinkaan ollut mikään trendiherätys - itse asiassa ajauduin skitsofreeniseen tilanteeseen.
Kun radiossa vihdoinkin alettiin soittaa muuta kuin Iltatuulen viestiä (kaunis kappale, ei siinä mitään...) tai vanhoja venäläisiä valsseja tai ylipäätään Toivo Kärjen inspiroimia iskelmiä, olin valmis. Ensimmäiselle ostamalleni kasettimankalle äänitin myös ensimmäisen ylipäätään koskaan äänittämäni piisin.
Se tapahtui kesällä - 70, ja biisi oli Led Zeppelinin (Led Zeppelin - Wikipedia, the free encyclopedia) yli vuosi aiemmin ilmestyneen eka LP:een single "Good Times Bad Times".
Saman yhtyeen toisen LP:een legendaarinen single Whole lotta love oli ilmestynyt myös jo lähes puoli vuotta aiemmin, joten olin hieman jälkijunassa - itse asiassa koko rockin uudistumisen suhteen, mutta otin "vahingon" takaisin 3-4 vuodessa melko perusteellisesti.
Kuuntelin Zeppelinin varsin karismaattista kappaletta keittiön pöydän ääressä varmaankin kymmenen kertaa ennenkuin äiti ja nuoremmat veljeni tulivat himaan. Tämän kokemuksen jälkeen ei enää ollut paluuta menneeseen. CCR tuli lopullisesti kolme kuukautta myöhemmin. Ja yhtä rankasti.
Mutta niin tulivat sitten sekä proge- ja heavy-yhtyeet - sekä etenkin blues. Näissä piireissä - ja nimenomaan proge-sellaisissa - pidettiin John Fogertyä ja CCR:ää pelkkänä hittikoneena - siis jonain poppipoikien trendibändinä.
Mutta tuskin mikään muu arviointi on mennyt jonkun rock- bändin suhteen niin pieleen kuin CCR:n ja John Fogertyn halveksunta.
Muistan kyllä Juha Torvisen (Eput) kertoneen, kuinka hän kuunteli CCR:ää hieman salaa - ikäänkuin häpeillen, kuten vähän kaikki musiikkia aktiivisemmin harrastavat, koska yhtyeen biisit vaikuttivat niin kovin yksinkertaiselta.
Tähän yhteyteen sopiikin kommentti kitaraässä Eddie van Halenilta, joka ihastui myös John Fogertyn "ensimmäiseen come-back-LP:een - Centerfield - vuodelta - 84. "Because it`s so simple", kuului perustelu (hah!). Van Halen onkin soittanut ohjelmistossaan CCR:n toisen LP:n - Bayou Countryn aloitusraitaa Born on the Bayou.
Joka tapauksessa - ajauduin proge-, heavy-, blues- CCR-rock-innostuksessani ikäänkuin skitsofreeniseen tilanteeseen, jonka eräänlaisina "välimiehinä tai välittäjinä" toimivat sellaiset huippuyhtyeet kuin The Cream ja alkuaikojen Jethro Tull.
Led Zeppeliinkään ei ollut mikään varsinainen heavy tai progebändi vaan kategorisoin sen kahden edellisen tapaan eräänlaiseksi "hybridi-bändiksi", jonka lähtökohta oli lähinnä bluesissa kuten Creamilla.
Jethro Tullin eli Ian Andersonin sävellykset, laulanta ja huilunsoitto sen sijaan eivät kummunneet bluesista vaan olivat äärimmäisen persoonallinen kombinaatio folkista, klassisesta musiikista ja heavystä. Jotkut varmaan - syystäkin - luokittelisivat Jethron progebändiksi.
Alkuaikojen hevareihin kuului etenkin Deep Purple, jonka In Rock-LP:een avausraita Speed king vei tajun mennessään. Black Sabbathiin en koskaan innostunut yhtä paljon kuin Purpleen, mutta kyllä Sabbathin kolmessa ensimmäisessä LP:ssä riittää edelleenkin potkua. Ozzy on merkillisen ihmeellisen omituisen "herkkä (?)"
Alkuaikojen Uriah Heeppiä tuli myös kuunneltua. July morning LP:ltä Look at yourself (- 72) kuulostaa edelleen kauniin jylhältä - suorastaan ylväältä.
Heavyn suhteen "sietorajani" kulkee jossain Motorheadin ja Metallican välillä. Lemmy on joka tapauksessa mielestäni one of rock`s most "awesome" persons: a man with a special and deep rock-attitude, that is - did you get it? - more ironic than heroic if compared with e.g. the bulk of unintentionally comical speed metal and gothic rock bands.
Metallica on parhaimmillaan erinomainen, pahimmillaan moottorisahaa muistuttava. Edesmenneeseen Pantheraan suhtauduin tosin kunnioituksella, joskin lähestulkoon vain heidän - sinänsä taitavan - sirkusmaisuutensa ja mörinänsä takia. Mutta musiikkina en kestä sitä kymmentä minuuttia kauempaa.
Opin - 70-luvun alussa pitämään suuresti myös sellaisista - progeksi luokiteltavista bändeistä kuin Procol Harum, jonka Salty Dog on ehkä paras koskaan kuulemani proge-biisi.
Myös Blood Sweat and Tears kuului suosikkeihin, samoin Nice ja siitä kehkeytynyt ELP.
Yes -yhtyeeltä taisin ostaa massiivisen Yessongs - live-koosteen.
Pink Floydia voinee kuitenkin pitää progen ehkä tunnusomaisimpana bändinä. Umma Gumma ja Live at Colosseum kuulostivat ehkä merkillisiltä perusrockkarin korvaan, mutta Wish you were here (1975) oli mielestäni hieno LP. Se oli yksi niitä melko harvoja proge-levyjä, joita ostin. Jopa Dark side of the moon (1973) jäi pelkästään lainausten varaan. Mutta onhan tuon LP:n hittibiisiä Money kuultu vuosikymmenten mittaan sitäkin enemmän mm. radiosta.
King Krimson ja - näin jälkeenpäin perusteellisemmin oivallettuna - aivan fantastinen Renaissance sekä It´s a beautiful day tuli myös noteerattua.
Punk-rockin erääksi edeltäjäksi sanottu ns. "pub-rockin" lahjomaton mestari Dr. Feelgood - etenkin sen kolme ensimmäistä LP:tä (joissa on kitaristina Wilko Jonson) kuuluu myös mainita. Tätäkään yhtyettä ei ole kovin helppo kategorisoida, vaikkei se varsinaisesti mitään uutta rockiin tuonutkaan.
Mutta voin kritiikittä yhtyä Esa Pulliaisen kommenttiin, kun hän sanoo, että nähtyään Wilko Johnsonin (olisko ollut - 74) paukuttavan Telecasteriaan rystyset verillä kappaleessa She does it right - hän lopulta ymmärsi kertalaakista, "mistä rockissa oikein oli kysymys."
Huomataan, etten ole maninnut vielä kertaakaan esim. The Beatlesiä tai Rolling Stonesia. No - CCR tavallaan nappasi niiden paikan superbändin ominaisuudessa, mutta asia on toisaalta niinkin, että tutustuin kumpaankin yhtyeeseen paremmin vasta ensimmäisen rock-huumaukseni jälkeen.
Beatles on edelleen huippu. Rollareitten luova kausi loppui sekin -70-luvun alkuun, mutta sen jälkeen kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tuota kuuluisaa "self-plagiarismia", josta John Fogerty joutui syytteeseen - 85.
Johnin kun väitettiin plagioineen yhdessä Centerfield-biisissään omaa, CCR-aikaista kappalettaan Run Through The Jungle ja koska hän ei enää omistanut lainkaan oikeuksia omiin CCR-biiseihinsä, nosti omistaja - jo silloinen filmimoguli Saul Zaentz (Fantasy Records-pomo) syytteen toisen omaisuuden varastamisesta!
(Tästä lisää myöhemmin. Fogerty-Fantasy (Zaentz) oikeudenkäynti on koomisessa absurdiudessaan kertomisen arvoinen ja filosofisestikin opettavainen juttu. Sen takaan. Sitäpaitsi Johnista - joka jutun voitti - jopa oikeudenkäyntikuluja myöten, tuli siten rock-tähteyden ohella myös osa USA:n intellectual property-lainsäädännön historiaa!)
Mutta missä ovat esimerkiksi Jimi Hendrix ja Bob Dylan? Hendrix oli kyllä mukana alusta lähtien, muttei kuulunut aivan kuuntelulistan kärkeen (immediately bubbling under, though) Hey Joeta ja (Dylanin) All along the Watchtoweria lukuunottamatta, mutta häntä olen oppinut ajan mittaan arvostamaan aina vain enemmän. Jimi kuulosti minusta rock-huumani alkuaikoina ajoittain jopa liian heavyltä blues-rockkariksi, mutta kyse oli lopulta vain omasta tottumattomuudestani hänen musisointiinsa.
Bob Dylan on tullut minulle tutuksi - kuten kai aika monelle muullekin, jonka englanninkielen taito ei aikoinaan ollut sitä luokkaa mitä nykyään, juuri muitten tekemien cover-versioitten kautta, joissa hänen biisiensä musiikillinen puoli, joka ei ole koskaan ollut Dylanin vahvuus, pantiin uuteen uskoon.
Klassisina esimerkkeinä juuri Hendrixin- 68 esittämä "Watchtower" ja paria vuotta aiemmin julkaistu The Byrdsien versio "Mister Tamburine Man" kappaleesta.
Dylan merkitsee - aktiivisesta muusikkoudestaan huolimatta ja myös juuri sen takia - minulle folkin, bluesin ja rockin eräänlaista "harmaata eminenssiä", jonka taustavaikutus heijastui -60 ja -70-luvulla miltei kaikkialle. Häntä pidetään nimenomaan sanoitustensa osalta rockin ehkä kaikkein merkittävimpänä hahmona.
Ja Bobhan oli alunperin ollut myös kirjallisuuden opiskelija ja siis lukenut T.S. Eliotinsa (jota hän siteerasi ensimmäisellä Englannin keikallaan, jossa mm. The Beatles oli läsnä).
Esimerkiksi Zeppelinin laulusolistin Robert Plantin macho- sanoitukset eivät kuulu edes samalle planeetalle Dylanin vastaavien kanssa - jos saa vähän kärjistää. (Ja kärjistän, vaikken saisikaan...)
*
14.6 Bluesin vaikutus oli aluksi hiukan epäsuoraa - lähinnä Creamin ja Jimi Hendrixin, Rolling Stonesin ja Led Zeppelinin kautta tulevaa, mutta toki John Mayall, Eric Clapton, Peter Green ja Fleetwood Mac, Johnny Winter sekä Paul Butterfield Blues Band edustivat valkoista bluesia parhaimmillaan.
Mutta "oikea" blues on sittenkin mustien miesten (ja naisten) sielunelämää, ja muistan, kun ostin jostain divarista -7o-luvun lopulla jonkun kokooma LP:n, josta löytyi mm. pari Howlin' Wolfin esitystä. Samaa bluesia olivat valkoiset soittaneet jo kauan, mutta tämä kuulosti toisenlaiselta - jotenkin voimakkaammalta ja elävämmältä.
Wolfin veroista saa etsiä yhä tänä päivänä! Turhaan ei John Fogerty ole pitänyt häntä yhtenä esikuvanaan sekä spiritiltään että etenkin laulusoundillisesti - Howlin' Wolf, Mississippi musician.
Wolfilla oli todella vahva ja täysin ainutlaatuinen ääni - aivan kuten John Fogertyllakin - tsekatkaa vertailun vuoksi vaikka I Put a Spell on You " - Amazon.com: Music: "Creedence Clearwater Revival - Chronicle, Amazon.com: Music: Chronicle Vol. 2: Twenty Great CCR Classics.
Anekdoottina kerrottakoon, että kun Wolfin levy-yhtiöön tuli uusi nuori äänittäjä, tämä kertoi luulleensa mikrofonien olevan rikki kuultuaan Wolfin ensimmäisen kerran laulavan!
(2.7) Huomataan, etten ole maininnut sellaisia nimiä kuin David Bowie , Alice Cooper , Marc Bolan , Slade, Elton John , jotka voitaneen luokitella niin sanotun Glam rockin piiriin kuuluviksi.
Tämä suuntaus ei ollut minulle yhtä merkityksellinen kuin muut edellä mainitut, joskaan en kiellä, etteikö sen tekijöissä olisi ollut huippukykyjä, ja ettenkö olisi kuunnellut eräitä näitten artistien yksittäisiä biisejä tosi paljonkin.
***
Linkkejä:
Rock and roll - Wikipedia
Rock - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Rock - Wikipedia (Luokitusten ystäville - keskeneräinen mammutti-info)
Folk rock - Wikipedia
Southern rock - Wikipedia, the free encyclopedia
Music of Louisiana - Wikipedia, the free encyclopedia
blues-rock:
Blues-rock - Wikipedia
Garage rock - Wikipedia, the free encyclopedia
hard rock:
en.wikipedia.org/wiki/Hard_rock
Upto11.net - Wikipedia Article for Heavy metal music (Käsittelee hyvin laajasti heavyn eri lähtökohtia ja ilmentymiä; - kyseessä on oikeastaan katsaus koko rockin maailmaan heavy-teeman nimissä)
Progressive rock - Wikipedia
Progressive Rock Ultimate Discography ... with MP3 and reviews
Heavy-metal umlaut - Wikipedia
Grunge rock - Wikipedia
Glam rock - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
(jatkuu)
No comments:
Post a Comment