Oikeudenmukaisuus ansiona: Aristoteles ja 'luonnollinen rasismi’

Jos Platonia voi pitää sekä proto-natsina että proto-kommunistina, ei Aristoteles ollut kuin enintään rasisti. Parlamentaarisen demokratian [erotuksena antiikin Kreikan suoraan demokratiaan, jossa suurin osa ihmisistä jätettiin kaiken poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle] perimmäinen lähtökohta sen sijaan juontuu stoalaisuudesta ja Paavalin stoalaisvaikutteisesta kristinuskosta, joka teki Jumalasta universaalin ja siten myös jokaisesta ihmisestä perimmältään tasavertaisen Jumalan edessä. Toki tämä periaate löytyy [joskin hieman ehdollisena johtuen Jumalan tekemästä liitosta nimenomaan Israelin kansa kanssa] myös Raamatun deuteronomisista teksteistä.

*

Demokratian ikuinen ongelma on siinä, miten oikeudenmukaisuus [mikä on oikein, mikä väärin] ja ansio [meriittinä ja aatteellisena arvona] voidaan sovittaa yhteen. Aristoteles ratkaisee tämän ongelman ehkä kaikkein käytännöllisimmin, mutta hänelle kyseessä on aina tietyn poliksen eli yhteisön sisäisistä, siis paikallissidonnaisista, ratkaisuista, joita ei voi soveltaa universaalisti.

*

Platonin ongelmana oli se, miten oikeudenmukaisuus voidaan määritellä ja oikeuttaa argumentatiivisesti pätevällä tavalla [varmana tietona], ja siten universaalisti. Kysymys on siitä, palautuuko oikeudenmukaisuus aina tehokkuuteen [hyöty, intressi, voima] vai voidaanko sille osoittaa jokin perustavaa laatua oleva Hyvän idea, jota tietyt perusarvot edustavat ja joita oikeudenmukaisuus yhteiskunnallisena organisaationa ilmentää.

*

Platon ei anna tähän kysymykseen lopullista ratkaisua, vaikka kehitteleekin Valtio-dialogissaan yhteiskunnan, jossa oikeudenmukaisuus muka toteutuu universaalisti ansioiden, kykyjen ja tasa-arvon periaatteen ‘sopusointuna’. Mutta Platonin valtiomalli muistuttaa pikemminkin jonkinlaista kastijärjestelmää [‘natsitettua’ kommunismia] kuin yhteisöorganismia, joka pystyy säätelemään itseään joustavasti. Tässä yhteiskuntamallissa ihmisten ansiot [siten myös oikeudet ja tarpeet] on arvioitu lopullisesti määriteltyjen kykyjen mukaan ammattien ja meriittien perusteella [vrt. systemaattinen älykkyysosamäärä-eugeniikka, johon eräät piilorasistit ovat hurahtaneet].

*

Aristoteleen vaihtoehto on yhteisöllisesti joustavampi ja siten käytännöllisempi, mutta voidaanko oikeudenmukaiseksi kutsua mitä tahansa yhteisöä, joka organisoituu paikallisesti tulkitun ansioperiaatteen ja arvoperustan mukaan? Aristoteleen malli on jos ei sentään yhtä idealistinen kuin Platonin, niin ainakin siinä vähät välitetään ihmisten välille syntyvän eriarvoisuuden oikeudenmukaisuusperustasta, mikäli se täyttää ne paikallisesti hyväksytyt hyvekriteerit, joilla ko. yhteisön ansioperiaate legitimoituu. Aristoteleelle mikä tahansa yhteisö, jossa toteutuu hyveellisen käytännön mukainen ansioperiaate, on myös oikeudenmukainen yhteisö, eikä hän problematisoi erikseen itse legitimaatio- ja päätösprosessia, jossa tietyt arvot ja ansiot arvioidaan jonkin erillisen oikeudenmukaisuusperiaatteen tai normatiivisen hyötykriteerin mukaan [vrt. Habermasin ‘tarkennettu’ desisionismi, jossa päätöksenteon ideaalinormisto takaa oikeudenmukaisuuden toteutumisen tai Rawlsin reflektiivisen tasapainon periaate].

*

Mitähän empiristi mutta ‘umpirationalistinen’ hyveteoreetikko Aristoteles sanoisi meidän arvoliberaalista demokratiastamme? Entä islamilaisten valtioiden  teokraattistyyppisestä järjestelmästä? Luultavasti pitäisi niiden käsitystä hyveellisistä käytännöistä enemmän tai vähemmän väärinä. Demokratiaa hän kritisoisi, koska siinä arvot ja siten myös päämäärät on korvattu keinoilla [menetelmäoikeus ~ proseduuri, enemmistöpäätös], jolloin demokratia on kykenemätön ansioihin perustuvan hyveen oikeaan soveltamiseen politiikassa. Islamia hän luultavasti pitäisi demokratiaa parempana vaihtoehtona, mutta kritisoisi sen liian dogmaattista arvoperustaa, joka estää ansioitten joustavan poliittisen arvioinnin kulloisestakin tilanteesta käsin sovellettuna käytäntönä. Aristoteles ei ollut fundamentalisti jos kohta ei myöskään demokraatti, pikemminkin jonkinlainen valistunutta itsevaltiutta kannattava konservatiivi.

*

Oletan, että Aristoteles olisi suhtautunut melko myötämielisesti älykkyysosamäärä-eugeenikkojen endogamia-projektiin eikä olisi pitänyt sitä ainakaan ‘väärällä tavalla’ rasistisena: perustaahan se lähtökohtansa määriteltävissä ja jopa laskettavissa[?] oleviin kykyihin, taipumuksiin ja tietynlaisiin tunteisiin, jotka tulkitaan hyveiksi ja joiden edistäminen tuottaa ansioita. Näin ajatellen Aristoteles hyväksyisi sellaisen politiikan, jota nykyään pidetään ainakin liberaalissa ja demokraattisessa järjestelmässä rasistisena.

*

Platonin hahmottelema universaalisti oikeudenmukainen ideaaliyhteiskunta ei siis ole Aristoteleelle toteutettavissa oleva malli, koska politiikka tapahtuu aina kaupunkivaltion [poliksen] sisäisinä käytäntöinä, ei alunperin utooppisessa teoreettisessa kuvitelmassa, joka väen väkisin yritetään saada toimimaan kaikkialla riippumatta siitä, miten se lopulta soveltuu erityyppisten ihmisryhmien käytännöksi. Yhteisöjä on monenlaisia ja Aristoteles pitää niitä suhteellisen itsenäisinä ja siten toisistaan poliittisesti riippumattomina yksikköinä. Aristoteleen yhteiskunnallinen perusyksikkö ei ole yksilö, kansa tai peräti utopia vaan kotitalous ja polis.

*

Demokratiassa taitava retorikko voi Aristoteleen [myös Platonin] mukaan manipuloida äänestäjänsä katteettomilla lupauksilla jopa siinä määrin ja sillä seurauksella, että poliittinen valta saattaa keskittyä harvojen käsiin tai nostaa valtaan tyrannin [vrt. pankkien valta liberaalissa demokratiassa, jota Alain Badiou kutsuu pääomaparlamentarismiksi].

***

Mutta miten ansio ja oikeudenmukaisuus lopultakin kytkeytyvät periaatteellisesti toisiinsa? Sitä minä en vieläkään ymmärrä. Aristoteles nimittäin esittää pelkästään hyper-rationaalisen mallin, jonka mukaan poliittisten käytäntöjen tulee kussakin yhteisössä rakentua, käytäntöjen sisällöistä riippumatta. Minun mielestäni myös tällainen etiikka ja politiikka, olipa se sitten miten joustavaa tahansa, mitä se ei loputtomiin tietenkään voi olla, koska ratkaisut eivät synny itsestään eli suoraan hyveellisistä käytännöistä [*], on lopulta vain pelkkä malli ja proseduuri myös sen vuoksi, että se jättää arvo- ja normikysymykset kunkin yhteisön erikseen ratkaistavaksi. Ikään kuin juuri ne eivät aiheuttaisi suurimpia kiistoja ihmisten välillä.

.

Itse olen sitä mieltä, että jos aristoteelinen malli toimii, se ei johdu itse mallista vaan jostain muusta, mutta siihen muuhun ei  Aristoteles juurikaan ota kantaa, vaikka tiedämme, että hän oli jonkinlaisen valistuneen itsevaltiuden kannalla, joskin perimmältään kai jonkinlainen eklektikko, mitä poliittiseen järjestelmään tulee.

* 

[* ] Aristoteles-spesialisti Alasdair MacIntyre kuitenkin olettaa, että juuri tämä on yksi Aristoteleen käytännöllisen järjen peruslähtökohtia. Tiedollisesti pätevä praktinen syllogismi, joka Aristoteleella väistämättä implikoi perustakseen ja päämääräkseen hyveellisen käytännön, ei toteutuakseen tarvitse erillistä päätösaktia [ja siten erillistä legitimaatiota] vaan toteuttaa itse itsensä. Tiedollinen, hyveellinen ja käytännöllinen ovat Aristoteleella yksi ja sama asia [vrt. muodon, aineen ja liikkeen ykseys Aristoteleen biologis-metafyysisessä teleologiassa]. Legitimaatio sisältyy jo tähän prosessiin itsessään.

*

Eräät modernin poliittisen teorian suuntaukset [arvoliberalismi, sosialismi] eivät kuitenkaan ole tästä asiasta Aristoteleen kanssa samaa mieltä vaan pitävät sitä kehäisenä ja metafyysisenä verbaliikkana, joka ei pysty tekemään ja jossa ei kai edes haluta tehdä eroa esim. rasististen ja ei-rasististen käytäntöjen välillä, mikä tietenkin vaatisi rasismin kieltäviä lakeja. Aristoteleen oma, positiivinen, näkemys sellaisesta eriarvoisuudesta, jota me kutsumme rasismiksi, mutta jota ei hänen aikanaan pidetty lainkaan samassa mielessä tuomittavana kuin nykyään, ei Aristoteleen teorian kannalta ole kuitenkaan olennaista, koska sen lähtökohta ei ole yksittäisissä arvoissa tai oikeuksissa vaan kunkin yhteisön hyveellisissä käytännöissä, jotka vaihtelevat.

*

Mutta onko rasismi lopulta vain määritelmäkysymys eikä kuvaa todellisia ihmisten välisiä suhteita ja hierarkioita, mikä merkitsee, että ainakin liberaalidemokraattiset lait ovat tässäkin asiassa enemmän tai vähemmän ‘luonnottomia’? Ehkä meidän pitäisi tosiaan unohtaa koko rasismin ajatus, kuten nimimerkki Valkea [Hiljaista pohdintaa] toteaa, ja ryhtyä kaikin voimin toteuttamaan yhteiskuntaa, jossa eriarvoisuus toteutuu luonnonmukaisesti ja toimivasti, siten myös hyveellisesti, kuten hyveellinen hylomorfisti Aristoteles asian ymmärsi. Vai mitä? Eikö tämä ole vakavan pohtimisen arvoinen asia? Hm. Joku pyörittelee päätään...ei, se ei ole vain minun peilikuvani vaan myös joku muu. Itse asiassa moni muu.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre#Whose_Justice.3F_Which_Rationality.3F_.281988.29

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4yt%C3%A4nn%C3%B6llinen_syllogismi