Tietoisuus on pullon henki

Anonyymi kysyi edellisen päreeni kommentissaan: ‘Oletko lukenut Ken Wilberiä?’

.

No en todellakaan. Nimi on tullut jossain vastaan, mutta mikäli ensivaikutelmiini ja wikipedian tietoihin on luottaminen, en tule koskaan lukemaankaan. Lähestymistapani on täysin käsitteellinen eikä pyri sekoittamaan päättelyyn mitään empiristis-kognitiivisia [huuhaa-]oletuksia minän mystisestä evoluutiosta. Tietenkin myös minän evoluutiota on tapahtunut, mutta Wilberin lähestymistapa tähän asiaan on minulle jos ei nyt vastenmielinen niin ainakin vieras ja outo. Korostan vielä, että ‘pelaan’ tässä filosofista käsitepeliä, enkä pyri todistamaan yhtään mitään, en ainakaan käsitteiden ‘ulkopuoliseen’ todellisuuteen vetoamalla.

.

En pyri tietoisesti ‘nondualismiin’, vaikka kieltämättä tästä tekstistä sellainen vaikutelma saattaa jäädä, eikä se toki ole ihan väärin päätelty. Monismin ja dualismin ongelma on perustava myös tietoisuutta käsittelevässä ajattelussa. Mutta kuten olen viime aikoina enemmän kuin useasti pyrkinyt korostamaan [myös ja etenkin hylomorfismi-kritiikissäni], tietoisuus on peruuttamattomasti vieraantunut fysikaalisesta. Emme pääse ‘takaisin’ fysikaaliseen elävinä, tietoisina olioina, vaikka miten nerokkaasti havainnoisimme maailmaa. Tässä mielessä ontologinen dualismi on ihmisen kohtalo. Kaikki puhe kuolemattomasta sielusta, sielunvaelluksesta tai jälleensyntymästä ja mystisistä kokemuksista ovat minulle huuhaata. Kokemuksia ja tunteita toki on kaikensorttisia, mutta jopa tunneäly on minun mielestäni pikemminkin kategorinen väärinkäsitys kuin todella olemassa olevaa ei-käsitteellistä todellisuutta. Itse asiassa mitään ei-käsitteellistä todellisuutta ei ihmiselle ole olemassakaan, ei ainakaan niin kauan kuin hän on tietoinen olio.

.

Ihminen on maksanut tietoisuudestaan todella kovan hinnan. Evoluution ‘jumala karkotti’ hänet lopullisesti vaistojen ‘paratiisista’ tottelemattomuuden eli hyvän ja pahan omavaltaisen ‘haltuun ottamisen’ jälkeen käsitteellisen tiedon helvettiin. Oliko tottelemattomuudessa kyseessä ihmisen prometheusmaisesta hybriksestä vai oidipusmaisesta hamartiasta, jääköön tällä erää pohtimatta. Ulospääsy tietoisuuskuplasta on kuitenkin mahdotonta. Olemme kuin kärpäsiä tietoisuus-pullossamme. Luulemme pääsevämme sieltä joskus pois järkemme säilyttäen ja jopa älyllisesti parempina kuin ennen. Ei onnistu, ellei sitten pysty ‘valehtelemaan’ itselleen [ja muille] todella taitavasti.

.

Sorry Platon [sinä, joka olet edelleen yksi kaikkein suurimmista], minä en usko siihen luolan [pullon] ulkopuoliseen, häikäisevään totuuden valoon, en vaikka olettaisimme, että pullo [luola] on läpinäkyvä. Itse asiassa juuri pullon läpinäkyvyys osoittaa lopullisesti yrityksemme mahdottomuuden. Me kyllä näemme ja koemme todellisuuden sellaisenaan, tosin yhä suuremmassa määrin vain mittalaitteiden kautta. Tajuamme samalla myös erillisyytemme ja irrallisuutemme todellisuudesta, joka ei koskaan avaudu meille singulaareina olioina universaalisti vaan pala palalta, perspektiivi perspektiiviltä, mutta ei koskaan kokonaisuutena – paitsi teorioissa, mutta teoriat ovat pelkkiä symboleita, eivät todellisuutta. Todellisuudessa ei ole symboleita. Siellä on vain ‘puhdasta’ olemista, joka ei eroa olemattomuudesta. Meidän pitäisikin lähes ‘itsestään selvästi’ ymmärtää, että tämä ‘irrallisuus’ myös ja nimenomaan johtuu tietoisuudesta eli se, mikä mahdollistaa todellisuuden yhä tarkemman havainnoinnin [tietoisuus], erottaa meidät siitä.

.

Yritys päästä ‘ulos’ tietoisuuden vankilasta sekoittamalla päätään esim. meditaatiolla tai muulla huumeella ei auta, koska minkään päihteen vaikutus ei kestä loputtomiin. Nirvana tässä elämässä on harhaa. ‘Jossain muussa’ elämässä sitä ei tarvitse edes miettiä, mutta siitä elämästä emme voi tietää muuta kuin sen, minkä mielikuvituksemme taikoo esiin. Eikä se tietenkään välttämättä ole vähän. Nähtävästi myös Ken Wilber kuuluu näihin fantasia-jengiläisiin. Suhtaudun heihin kuin filosofinen mutta kolonialistinen antropologi täysin vieraaseen kulttuuriin [kaikki antropologit ovat väistämättä jonkinlaisia kolonialisteja]. En kuitenkaan edes teeskentele suvaitsevaisuutta vaan yritän pelkästään sietää ja joskus jopa ymmärtää.

.

Kärjistäen ja metaforisesti sanottuna Jumala on minulle se pullo, jonka läpi kärpänen katselee. Pullo ‘aiheuttaa’ tietoisuuden syntymisen. Kärpänen eli tietoisuus on tuon pullon vangittu henki [tämän enempää en anna periksi gnostilaisuudelle]. Pullon ulkopuolella on jotain, mistä emme [huolimatta nerokkaista ajattelujärjestelmistämme ja mittauslaitteistamme sekä juuri niiden takia] voi lopulta tietää mitään muuta kuin, että se on kaikki eikä mitään eikä senkään vuoksi voi ‘sijaita’ meidän representatiivisten ajattelujärjestelmiemme ulottuvuudessa.

.

Mikään ei ole niin mieletöntä kuin sanoa, että tieto ja tiede lähestyy totuutta. Metaforisesti, narratiivin puitteissa ilmaistuna vain kokemus voi päästä totuuden ‘läheisyyteen’, mutta edes kokemus ei voi sitä saavuttaa – tuhoutumatta: ‘Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.’ [2. Moos. 33:17-23].

*

http://www.evl.fi/arkkipiispa/jp17-1-99.htm

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/07/mahdollista-ja-mahdotonta-puhetta.html