Minkälaisia ajatuksia puuttuvat pilkut saattavat herättää?

Iines kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: 'Minua taas häiritsevät anonyymin puuttuvat pilkut, jotka tekevät lauseesta lukukelvottoman.', johon RR: ‘Puuttuvat pilkut? No jos muuta ei puutu, niin soon ISMO’.

.

Rehellinen ollakseni, pilkut ovat tärkeitä, koska ne rytmittävät luetussa ilmenevän ajatuksen kulkua ja tekevät siitä samalla ymmärrettävämpää. Englanninkielisen tekstin lukeminen on tässä mielessä hieman ongelmallisempaa. Kun on tottunut 'suomenkieliseen' pilkutukseen, se saattaa hankaloittaa erittäin pitkien virkerakenteiden ilmaisemien ajatusten avautumista. Mutta tällaiset ongelmat tietysti minimoituvat, jos lukee jatkuvasti eri tyyppistä englanninkielistä tekstiä ja etenkin jos joutuu keskustelemaan englanniksi päivittäin. Tätä jälkimmäistä ‘vaaraa’ ei minulla taida olla, enää.

.

Lukemisen suhteen olen vuosi vuodelta päätynyt yhä valikoidumpaan ja rajatumpaan makuun, eikä tämä blogikaan tunnu enää pyörivän kuin tietoisuuden ongelman ympärillä, ikään kuin kissa kuumaa puuroa kiertäen. ‘Pelkän’ historian, jos sellaista nyt on olemassakaan [tarkoitan historiaa historian itsensä takia: en voi ymmärtää sellaista tutkimusmotivaatiota, jossa ollaan kiinnostuneita ‘vain’ tosiasioista (mitä ne ovat)?] osuus on vähentynyt jatkuvasti 15-20 vuotta sitten suorittamani kolmen historian perusopintoarvosanan jälkeen [kulttuuri-, yhteiskunta-, sekä Suomen ja maailmanhistorian perusopinnot]. 
.
Mutta tietenkin historia on koko ajan läsnä, niin filosofiassa kuin tieteessä. Joka muuta väittää, ymmärtää rationaliteetin [ja järjenkäytön ylipäätään] jos ei valheellisesti ja väärin niin ainakin toivottoman yksipuolisesti ja siten fundamentalistisesti. Silti koen 'pelkän' historian nykyään peräti tylsäksi projektiksi tai pidän sitä jonkinlaisena anekdoottikokoelmana, joka voi viihdyttää, mutta joka ei esimerkeistä huolimatta anna valmiita [jos minkäälaisia] ratkaisuja mihinkään ongelmaan. Viimeinen päätös jää aina oman henkilökohtaisen vakuuttuneisuuden varaan; sitä ei voi johtaa menneisyydestä [ks. MacIntyre , joka ei ole näin pessimistinen historian suhteen].

.

Myöskään 'kauno'kirjallisuutta en enää nykyään kovin paljon lue. Olen kai laiskistunut lopullisesti sairauden myötä. Sitä paitsi kirjallisuudesta on tullut nykyään siistiä genre- ja bulkkityyppistä tavaraa [esim. dekkarit], jos kohta kirjallisuus on jo 1800-luvulta lähtien ollut lisääntyvässä määrin myös massojen kertakäyttökamaa. Jopa ja nimenomaan dada on ‘myynyt itsensä’ kulutushömpälle. Mutta dadahan elää ei ainoastaan tässä hetkessä vaan myös tulevaisuudessa, ehkä jopa ikuisuudessa. Onko dada siis perimmältään romanttinen projekti?

*

Jos joku haluaa tietää, mitä kirjoja arvostan eniten juuri nyt [ja ehkä aina], suosittelen Alasdair MacIntyren 1980-luvun aikana julkaistuja teoksia: 'After Virtue, Whose Justice? Which Rationality? ja Three rival versions of moral enquiry'.

.

Mutta olenko minä kuten skotti MacIntyre, roomalaiskatolisuuteen kääntynyt, skotlantilaista skeptisismin ja utilitarismin perinnettä kritisoiva entinen marxilainen? No en todellakaan ole, joskin mieluusti haluaisin olla. MacIntyren hyve-etiikan kehitykseen painottuvat tutkimukset edustavat minulle laaja-alaisimmin ja koherenteimmin perusteltua näkemystä siitä, mitä järjenkäyttö [‘optimaalinen’ rationaliteetti] parhaimmillaan voi olla, koska hän pystyy uskottavasti ellei peräti vakuuttavasti yhdistämään analyyttisen filosofoinnin, poliittisen filosofian ja uskonnollisen tradition vertailemalla intellektuaalisen historian eri kehityslinjojen yrityksiä ratkaista aiemman päälinjan perusratkaisujen ongelmat, joita tuo aiempi linja ei omista rationaalisista lähtökohdistaan käsin pysty välttämättä edes näkemään. Intellektuaalisella kehityksellä on MacIntyren mukaan paitsi historialliset alkuehtonsa myös jonkinlainen päätepiste, joka MacIntyrelle itselleen on Tuomas Akvinolaisen Summa Theologicassa tekemä synteesi Aristoteleen empiristisestä [joskin äärimmäisen rationaalisesta] teleologiasta ja Augustinuksen [uus-]platonilaisesta teologiasta.

.

MacIntyrea voi pitää kommunitaristina [mikä ei tarkoita lainkaan samaa kuin kommunismi]. Minä itse taas olen hyveeseen pyrkivä nihilisti, jonkinlainen Nietzschen ‘vammauttama’ uskonnollis-filosofinen desperado. Mutta MacIntyre siis edustaa minulle tällä hetkellä filosofisen ajattelun perinteen [laajasti käsitettynä] ehkä kaikkein merkittävintä eettis-poliittista vaihtoehtoa, olkoonkin, että käytännössä hän tulee pysymään enintään eräänlaisena oman ajatteluni ‘filosofisena ideaalina’, ei de facto sellaisen filosofisen vaihtoehdon edustajana, johon itse avoimesti sitoutuisin ja jonkalaista filosofiaa itse kirjoittaisin, jos ylipäätään sellaista kirjoitan. Mutta pitäähän ihanteita olla, vai mitä?

*

Niin, olenhan minä nyt jonkun nykyromaaninkin lukenut. Esimerkkinä Joel Haahtelan ‘Tähtikirkas, lumivalkea’. Ei Kemppinen sitä turhaan ole kehunut. Se on kiehtovaa ja sielun syvyyksiin luotaavaa tekstiä: päiväkirjamerkintöihin perustuva tarina ihmisestä, jonka elämän ja ajattelun vaellus päätyy liian pitkälle mielen syvyyksiin ja joka lopulta tuhoutuu tai itse asiassa tuhotaan systemaattisen endogaamis-eugeenisen yhteiskunnan ihmisjalostuskoneistossa: natsien eutanasiaprojektissa, Bernburgin psykiatrisessa sairaalassa. Kirjoittajan tietty impressionismi tuo ajoittain mieleen minäkertojaksi ryhtyneen Tsehovin, joka samaistuu päähenkilöönsä tällä kertaa psykiatriaan erikoistuneen lääkärin näkökulmasta.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Communitarianism

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunitarismi

http://www.iep.utm.edu/p-macint/

http://en.wikipedia.org/wiki/Summa_Theologica

http://en.wikipedia.org/wiki/Rationality

http://en.wikipedia.org/wiki/Bernburg_Euthanasia_Centre