Luonnosta ja ymmärryksestä

Voin kuulla ja nähdä vain sen, minkä ymmärrän. Aistihavainto ja kokemus sellaisenaan, ilman järkeä, on joko vaistonvarainen reaktio, tottumuksen ja tavan ehdollistama ärsyke tai tunteen ja halun suuntaamaa ‘orjuutta’. Ymmärrykseen aistihavainnosta on matkaa vähintään [vain] yhden ‘luonnollisen’ symbolin verran, mutta kukaan ei tiedä [eikä voi tietää], mitä luonnollinen todella merkitsee ja tarkoittaa. Niinpä ymmärrys on ikään kuin eri suuntiin vetävien intressien [halut, tunteet, taipumukset] välinen sopimus, jonka nuo intressit pyrkivät koko ajan rikkomaan. Jos luonnollisille eli fysiologiastamme kumpuaville tunteille annetaan nimi, ne muutetaan nimeämisen ja määrittelyn prosessissa ymmärrykseksi symbolisilla käsitteillä, joilla on jokin enemmän tai vähemmän epämääräinen funktio, jota yritetään tarkentaa antamalla sille erilaisia arvoja. Ei siis ole mitään tunneälyä vaan älyllistettyjä tunteita eli käsitteellistä ymmärrystä. Juuri ymmärrys tekee ihmisestä ihmisen eli ‘ei-luonnollisen’, rationaalisen eläimen, sillä luonnossa ei ole itsereflektiivistä ymmärrystä vaan pelkkää muutosta ja lisääntymistä. Ihminen tietenkin pystyy havainnoimaan luonnosta syiden ja seurausten ketjuja, mutta myös kausaalisuus kuuluu vain hänen ajattelujärjestelmäänsä, ei itse luontoon. Luonto on triviaali: itsestään selvä ja itsessään täydellinen; järki on ei-triviaalia: havainnon ja kokemuksen symbolis-käsitteellistä rajaamista ja tarkentamista eli dialektista representaatiota - siten myös väistämätöntä vieraantumista luonnosta.