Mitä ajatuksia rap saattaa herättää?

Kommentti Kullervon kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

Rap on rakenteellisesti vähintäänkin yhtä rajattua musiikkia kuin perinteinen rock&roll, joskin sanoitusten rytminen riimitysrakenne rajoittaa sitä vielä enemmän kuin trad.-rockia. Mutta ilman muuta myös rap voi olla ‘aitoa’ ja esimerkkisi esitykset ovat luultavasti sieltä parhaimmasta päästä. En osaa asiaa kovin hyvin arvioida, koska rap-tuntemukseni on niin perin vähäistä. Palefacea arvostan etenkin sanoitusten takia paljon, mutta noin ylipäätään rap on jäänyt ja tulee jäämään minulle vieraaksi, ja hyvä niin. En kaipaa rap-tyyppistä hytkymistä ja toistoa, etsin ‘suuria melankolisia tunteita’ a la ‘En antaa muuta voi’ tai raakaa suoraviivaista energiaa, jota löytyy mm. Dr. Feelgood’ista. Myös hyvät lauluntekijät saavat pisteitä minun raadissani, esim. Lennon ja McCartney tai John Fogerty. Tätä hyvien lauluntekijöiden listaa voisi jatkaa usealla nimellä, mutta epäilen, ettei sinne montaa rapparia pääse, vaikka sitä musiikki-genreä paremmin tuntisinkin.

*

Jokaisella sukupolvella on tietysti omat suosikkinsa, joista on lähes mahdoton luopua myöhemmin. Asia on hiukan sama kuin ensirakkaudessa, joka ei kuole koskaan. Itse olen kuitenkin varsin tyytyväinen, että varhaisempi nuoruuteni sattui juuri 60-70-lukujen vaihteeseen. Silloin rockin luovuus saavutti eräänlaisen lakipisteensä monessa mielessä. Loppu on ollut hajoamista genre-strategioiden kaupalliseen markkinahumuun. Lajityyppien pirstoutuminen lienee kuitenkin väistämätöntä ‘evoluutiota’, mutta niiden kaupallistuminen kertakulutustuotteiksi kapitalismin myllyssä on sen sijaan yhtä lailla poliittinen valinta kuin ‘luonnollista’ kehitystä, johon markkinatalouden kustannustehokkuutta ensisijaisena arvonaan korostavat aina vetoavat pääomien kasaantumista oikeuttaessaan.

* 

Pessimistinä pysähdyn aina tähän, jään miettimään ja joudun myöntämään, että ehkä sittenkin on niin, huolimatta poliittisesta tahdosta arvokysymyksissä, ettemme voi tälle kehitykselle yhtään mitään, sillä jatkuvasti uudistuva teknologia, joka toimiamme lopulta deterministisesti ohjaa, näyttäisi olevan kaiken kapitalismin ‘luonnollisin’ liittolainen. Sekä erikoistuminen että hajoaminen ovat yhtäaikaisesti kaiken evoluution perimmäinen ei päämäärä vaan prosessi, liike ja kulkusuunta. Päämäärää evoluutiolla ei ole.

* 

Musiikkilajien pirstoutumisen lopputulema saavutettiin kuitenkin jo 1960 alkuun tultaessa freejazz-kokeilujen alkaessa. Freejazzin ‘ulkopuolelle’ on enää mahdoton päästä musiikkityylejä vertailemalla ja erottelemalla. Eikä tuo erottaminen onnistu enää freejazzissakaan, sillä freejazz-improvisaatiossa ‘menetämme’ kyvyn määritellä/erotella satunnainen ääni tai melu niin sanotusta musiikista [tai pikemminkin tahdomme jotain, joka on ‘ei mitään’ tietoisuuden tasolla, mutta silti intuitiivisesti ‘jotain’ itsessään ‘vapaasti leijuvien’ äänten ketjuna]. Jäljelle jää pelkkä tunne, mitä se sitten ikinä onkaan ja merkitseekään. Ja tunteethan ovat tunnetusti yhtä häilyviä kuin varmoja, mikä merkitsee, että ne ovat rationaalisesti [symbolisesti, käsitteellisesti] äärimmäisen epäselviä ja epäluotettavia. Mielestäni tunteista onkin turha jankata subjektiivisella tasolla, koska sellainen keskustelu johtaa joko kaaokseen tai ‘vahvimman’ tunteen yksinvaltaan. Jokainen joskus rakastunut ‘tietää’, mistä puhun. Kärjistetysti sanottuna tällainen tilanne merkitsee rationaalisen kommunikaation loppua: yhtä aikaa sekä tyhjää hiljaisuutta että ‘pakotettua’ yksimielisyyttä. Mitään ‘luonnollista’ ja sillä tavoin[?] selkeää tunnetta ei ole olemassakaan. Tunteet ovat säälimättömiä ‘diktaattoreita’, ellei niitä valjasteta järjellisen ymmärryksen käyttöön, joka/mikä tietysti itsessään on myös ‘diktatuuria’, nyt vain symbolisella ja siten tunteisiin verrattuna vähintäänkin johdonmukaisemmalla tasolla.

*

Mitä tulee tieteelliseen tunteiden tutkimukseen, siinä ollaan aina jo peruuttamattomasti kietouduttu rationaaliseen [symboliseen] viitekehykseen, jotta systemaattinen tutkiminen ylipäätään olisi mahdollista ja tuloksellista. Näin ollen herää kysymys, mitä ne tunnetutkijat sitten lopulta oikein tutkivat? Vastaan: omia rationalisaatioitaan tunteista ja affekteista, toisin sanoen kiertävät kehää käsitteen ja tunteen välillä. Tämä prosessi on aina dialektinen, ei induktiivisesti yleistäen suora ja välitön, vaikka se kokemuksellisesti siltä saattaisi tuntua. Ongelman ymmärtää loogisesti, jos pyydämme ihmisiä kertomaan, mitä he oikein kokevat orgasmissa, joka on ihmisen äärimmäisin kokemus [oletan, että syntymä ja kuolema eivät ole kommunikoitavissa]. Onko sellaiselle kokemukselle olemassa ‘luonnollisia’ sanoja? Ei varmasti ole. Vai väittääkö joku ihan vakavissaan, että jokin symboli voisi kuvata objektiivisesti, siis kokemuksen välittömyyden tasolla, orgasmia? ‘Olkoon niin, että x on orgasmi ja p on tunne’. Hehheh. Tämän lähemmäs tunteiden välittömyyttä me emme symbolisella tasolla pääse. Ellemme sitten ryhdy runoilijoiksi.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/08/etko-pida-rapista-pidatko-siis.html