Jälleen yksi hysteerinen puna-viherpiipertäjä on huolissaan maapallon tilasta. Kokoomuslaisena toivon kuitenkin, että paskapäästö-kiintiöistä ei luovuta, koska ne ovat osaltaan vaikuttaneet talouskasvun elpymiseen avaamalla uusia mahdollisuuksia positiiviselle keinottelulle.
*
http://www.guardian.co.uk/environment/2011/may/29/carbon-emissions-nuclearpower?CMP=twt_fd
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/IEA+Hiilidioksidip%C3%A4%C3%A4st%C3%B6t+nousivat+enn%C3%A4tyksellisen+suuriksi+/1135266523350
http://www.vihrealanka.fi/uutiset/guardian-vaarallisen-ilmastonmuutoksen-v%C3%A4ltt%C3%A4misest%C3%A4-tulossa-%E2%80%9Dutopiaa%E2%80%9D
http://voidnetwork.blogspot.com/2010/10/copenhagen-2009-voices-and-actions-of.html
Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
May 31, 2011
May 30, 2011
Lasta pitää syrjiä positiivisesti
Minua pitää suvaita, koska olen heikompi ja kuulun vähemmistöön. Eikö sana kuulu! Aaaarrrgghhh! Tissiä ja sassiin!
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Positiivinen_syrjint%C3%A4
http://sillygirlrunning.blogspot.com/2010/09/angry-run.html
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Positiivinen_syrjint%C3%A4
http://sillygirlrunning.blogspot.com/2010/09/angry-run.html
May 29, 2011
Juoru-Päre: Marion ja Mirjam
Marion Rung
Vastustamattoman kaunis ja surumielinen - elämästä raskas/aana: Mirjamin valssi: http://www.youtube.com/watch?v=JQONUc3q34s&NR=1
Marion Rung - Mirjamin valssi [maalaukset Isaac Levitan]
II
1
Hiukan kevennystä edelliseen Elävästä arkistosta
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=7&ag=80&t=370&a=3030
Marion Rung går med gångstavar [2005]. - Marion Rung har alltid hållit isär sitt privatliv och sitt scenliv, men ändå är hon bra på att ge av sig själv. - Här berättar hon för Bettina S. om sin nya hobby, stavgång. Hon vill också introducera och lära ut den.
2
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=7&ag=80&t=370&a=3026
Marion Rung firar hanukka [2002]. - Här berättar Marion Rung om sitt förhållande till judendomen i ett avsnitt av Magnet. - Hon diskuterar med redaktörerna Carina Hemming och Fred Wilen och med rabbi Isak Kantor från den judiska församlingen.
III
http://www.youtube.com/watch?v=CThZAG2s8Pw
'Mirjamin Valssi' - Barry Sisters - Vi iz dus geseleh - Where is village. - Barry Sisters levytti 60-luvulla paljon juutalaisia lauluja, joista tämä on yksi heidän tuotannostaan. Kaunis laulu, joka Suomessa tunnetaan Marionin levyttämänä nimellä 'Mirjamin Valssi'. Alkuperäinen nimi on kuitenkin vapaasti suomennettuna "Missä on kylä". Barry Sisters esittää tässä laulun jiddishin- ja englannin kielellä. - Videon kuvaclipsi sarja on Böömin juutalaista syntyperää olevasta kirjailijasta Franz Kafkasta, joka kuoli jo vuonna 1924 tuberkuloosiin parantolassa vain 40 vuotiaana.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marion_Rung
http://www.yle.fi/elavaarkisto/
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Barry_Sisters_(United_States)
http://www.iltasanomat.fi/viihde/marion-rung-meni-naimisiin-kotonaan/art-1288382842287.html
http://www.apu.fi/artikkeli/marion-rung-avoimena-muistelmissaan
http://www.iltasanomat.fi/euroviisut/marion-rung-paras-euroviisusijoitus-jouti-jo-mennakin/art-1288338772716.html
Vastustamattoman kaunis ja surumielinen - elämästä raskas/aana: Mirjamin valssi: http://www.youtube.com/watch?v=JQONUc3q34s&NR=1
Marion Rung - Mirjamin valssi [maalaukset Isaac Levitan]
II
1
Hiukan kevennystä edelliseen Elävästä arkistosta
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=7&ag=80&t=370&a=3030
Marion Rung går med gångstavar [2005]. - Marion Rung har alltid hållit isär sitt privatliv och sitt scenliv, men ändå är hon bra på att ge av sig själv. - Här berättar hon för Bettina S. om sin nya hobby, stavgång. Hon vill också introducera och lära ut den.
2
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=7&ag=80&t=370&a=3026
Marion Rung firar hanukka [2002]. - Här berättar Marion Rung om sitt förhållande till judendomen i ett avsnitt av Magnet. - Hon diskuterar med redaktörerna Carina Hemming och Fred Wilen och med rabbi Isak Kantor från den judiska församlingen.
III
http://www.youtube.com/watch?v=CThZAG2s8Pw
'Mirjamin Valssi' - Barry Sisters - Vi iz dus geseleh - Where is village. - Barry Sisters levytti 60-luvulla paljon juutalaisia lauluja, joista tämä on yksi heidän tuotannostaan. Kaunis laulu, joka Suomessa tunnetaan Marionin levyttämänä nimellä 'Mirjamin Valssi'. Alkuperäinen nimi on kuitenkin vapaasti suomennettuna "Missä on kylä". Barry Sisters esittää tässä laulun jiddishin- ja englannin kielellä. - Videon kuvaclipsi sarja on Böömin juutalaista syntyperää olevasta kirjailijasta Franz Kafkasta, joka kuoli jo vuonna 1924 tuberkuloosiin parantolassa vain 40 vuotiaana.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marion_Rung
http://www.yle.fi/elavaarkisto/
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Barry_Sisters_(United_States)
http://www.iltasanomat.fi/viihde/marion-rung-meni-naimisiin-kotonaan/art-1288382842287.html
http://www.apu.fi/artikkeli/marion-rung-avoimena-muistelmissaan
http://www.iltasanomat.fi/euroviisut/marion-rung-paras-euroviisusijoitus-jouti-jo-mennakin/art-1288338772716.html
May 28, 2011
Hymynaamat valloittaa maan
What is the secret ingredient of this lotion?
*
Vakavamielinen kommentti on kirjoitettu Ironmistressin päreeseen Syrjintänsä kullakin.
1
Dylanin Maggie's Farm sopii kerrassaan hyvin reaktioksi matruunan tekstiin, vaikken sitä väsätessäni tästä viimeisimmästä 'päästöstä' vielä mitään tiennytkään - http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/ma-en-tee-enaa-duunia-rautarouvalle.html
2
Et onnistunut Ironmistress kehnosti tekopyhällä väistöyritykselläsi vakuuttamaan minua [tai ketään muutakaan] siitä, ettetkö juuri sinä olisi kirjoittanut ja myös tarkoittanut sitä, mitä kirjoitit: 'ihan oikein spermanaamoille että he saavat olla nyt itse vastaanottavassa päässä'.
No joo - - hehheh. Entä mitä vikaa spermassa varsinkin naisen naamalla on? - Mielenkiinnolla odotan lisää seksuaalisten estojesi ja patoutumiesi tahattomia? purkautumisia. Ehdotan, että kokeilet [seksuaali-]terapiamielessä vaihtaa spermanaamojen tilalle joitain muita yhtä koskettavia ilmaisuja niinkuin nyt esimerkiksi 'parruperseitä' tai 'syväkurkkuja'.
Huomaatko [jälleen] miten niin sanottu satiirisi toimii? Eihän siinä ole satiiria juuri lainkaan vaan pikemminkin pahantahtoista ja räävitöntä/mautonta pilkantekoa, joka paljastaa lopulta sinun omat syvimmät perversiosi. - Et sinä ole satiirikko tai narri vaan samaa jankuttava kukkahattu-insinööri - - nalkuttaen ja nokka pystyssä lentävä rantaruåtsalainen höger-häxa - - [huhhuh mitä taas tulikaan lingotuksi ilmoille - no - menköön - tulihan se sentään kiveksistä asti].
3
Maahanmuuttajia koskevan positiivisen syrjinnän [vähemmistökiintiöt] kovimmat vastustajat ovat tietenkin täysiverisiä oikeisto-konservatiiveja - äärimmillään siis piilorasisteja kuten Halla-aho ja matruuna. Tietenkään he eivät [toistaiseksi] riko lakia, mutta mitä todistaa lain noudattaminen silloin, kun ihmisessä kihisee halveksunta inhottavia vähemmistöjä kohtaan - eikö juuri sellainen antipatia ole paras todiste rasismista?! - Yhtä lailla kapitalisti toimii nipin napin lain puitteissa, mutta harjoittaa riistoa niin paljon kuin systeemi ja sielu sietää.
Anyway - pöyristyttävää tekstiä matruunalta jälleen. Ihan tulee -30-luku mieleen. Jos matruunan IKL-mentaliteetti ja mielipiteet olisivat voittaneet -30-luvulla, olisimme ajautuneet tai pikemminkin suorastaan antautuneet fasismiin ja Hitlerin syliin, joskin onnistuimme sentään nipin napin estämään Vihtori Kosolan masinoiman massa-psykoosin leviämisen, vaikka sen ajan upseeristosta ja sivistys-eliitistä [myös kansasta] löytyikin fasismin ja natsismin myötäilijöitä paljon enemmän kuin tilastot tietävät kertoa.
4
Itse en ole vähemmistökiintiöiden periaatteellinen puolustaja, koska pääsääntöiseksi muuttuneena ne vääristävät pätevyyden arvioimista mm. työmarkkinoilla, mutta koska aivan varmasti löytyy ilman pelkästään omaa syytään heikossa asemassa olevia ryhmiä, kiintiöiden käyttöä tulee harkita tapauskohtaisesti, mikä tietenkin on pirun hankalaa, koska niiden tulisi nimenomaan ehkäistä yhteiskunnallisista rakennetekijöstä johtuvan eriarvoisuuden syntymistä eikä vain yrittää korjata sitä jälkikäteen. Ennakoivuus taas itsessään implikoi mahdollisuuden em. pätevyyden arvioimisen vääristymiseen.
Koska minusta on tullut kaappi-konservatiivi, en kuitenkaan enää [ikinä] flirttaile vakavasti vihreitten hienoperse-liberaali-humanistien kanssa kuten vielä 10-15-vuotta sitten, mutta Ironmistressin aynrandmainen thatcheriläisyys on jotain niin pöyristyttävää, että minun on pakko vastustaa sitä niin kauan kuin henki pihisee.
Ayn Rand ja Thatcher olivat täysin oma lajinsa - eivät edes uusliberaalisia piilofasisteja kuten amerikkalaisen patakonservativismin pin-up-oldie Ronald Reagan vaan liberaali-demokraattisen yhteisönsä autoimmuuni-reaktioita - syöpäkasvaimia, jotka kääntyivät yhteisöään vastaan - samassa mielessä kuin Hitler ja Stalin olivat aiemmin autoritaarisesti hallittujen yhteisöjensä pahanlaatuisia hypertrofioita.
Minäkin olen individualisti vaikka henkeni uhalla [olipa systeemi sitten mikä tahansa], mutten sentään mikään yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden verivihollinen kuten matruuna, jolle yhteiskuntaa ei ole olemassakaan [on vain yksilöitä, perheitä sekä anonyymi massa] ja jolle oikeudenmukaisuuden takaa viime kädessä tarkkuuspistooli.
II
http://www.youtube.com/watch?v=1lILzoYSwIE
Marion Rung - Tom Tom Tom, 1973 - [mmmmm....Marion on iiiihana!]
....
Onnellisen päivän saat varmaan
Silloin kun et aavistakaan
Vaihtaa saat pois ilmeesi harmaan
Hymynaamat valloittaa maan
Kun hymynaamat valloittaa maan
...
*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/syrjintansa-kullakin.html
http://ntfsd.blogspot.com/2011/01/secret-ingredient-is-out-its-semen.html
*
Vakavamielinen kommentti on kirjoitettu Ironmistressin päreeseen Syrjintänsä kullakin.
1
Dylanin Maggie's Farm sopii kerrassaan hyvin reaktioksi matruunan tekstiin, vaikken sitä väsätessäni tästä viimeisimmästä 'päästöstä' vielä mitään tiennytkään - http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/ma-en-tee-enaa-duunia-rautarouvalle.html
2
Et onnistunut Ironmistress kehnosti tekopyhällä väistöyritykselläsi vakuuttamaan minua [tai ketään muutakaan] siitä, ettetkö juuri sinä olisi kirjoittanut ja myös tarkoittanut sitä, mitä kirjoitit: 'ihan oikein spermanaamoille että he saavat olla nyt itse vastaanottavassa päässä'.
No joo - - hehheh. Entä mitä vikaa spermassa varsinkin naisen naamalla on? - Mielenkiinnolla odotan lisää seksuaalisten estojesi ja patoutumiesi tahattomia? purkautumisia. Ehdotan, että kokeilet [seksuaali-]terapiamielessä vaihtaa spermanaamojen tilalle joitain muita yhtä koskettavia ilmaisuja niinkuin nyt esimerkiksi 'parruperseitä' tai 'syväkurkkuja'.
Huomaatko [jälleen] miten niin sanottu satiirisi toimii? Eihän siinä ole satiiria juuri lainkaan vaan pikemminkin pahantahtoista ja räävitöntä/mautonta pilkantekoa, joka paljastaa lopulta sinun omat syvimmät perversiosi. - Et sinä ole satiirikko tai narri vaan samaa jankuttava kukkahattu-insinööri - - nalkuttaen ja nokka pystyssä lentävä rantaruåtsalainen höger-häxa - - [huhhuh mitä taas tulikaan lingotuksi ilmoille - no - menköön - tulihan se sentään kiveksistä asti].
3
Maahanmuuttajia koskevan positiivisen syrjinnän [vähemmistökiintiöt] kovimmat vastustajat ovat tietenkin täysiverisiä oikeisto-konservatiiveja - äärimmillään siis piilorasisteja kuten Halla-aho ja matruuna. Tietenkään he eivät [toistaiseksi] riko lakia, mutta mitä todistaa lain noudattaminen silloin, kun ihmisessä kihisee halveksunta inhottavia vähemmistöjä kohtaan - eikö juuri sellainen antipatia ole paras todiste rasismista?! - Yhtä lailla kapitalisti toimii nipin napin lain puitteissa, mutta harjoittaa riistoa niin paljon kuin systeemi ja sielu sietää.
Anyway - pöyristyttävää tekstiä matruunalta jälleen. Ihan tulee -30-luku mieleen. Jos matruunan IKL-mentaliteetti ja mielipiteet olisivat voittaneet -30-luvulla, olisimme ajautuneet tai pikemminkin suorastaan antautuneet fasismiin ja Hitlerin syliin, joskin onnistuimme sentään nipin napin estämään Vihtori Kosolan masinoiman massa-psykoosin leviämisen, vaikka sen ajan upseeristosta ja sivistys-eliitistä [myös kansasta] löytyikin fasismin ja natsismin myötäilijöitä paljon enemmän kuin tilastot tietävät kertoa.
4
Itse en ole vähemmistökiintiöiden periaatteellinen puolustaja, koska pääsääntöiseksi muuttuneena ne vääristävät pätevyyden arvioimista mm. työmarkkinoilla, mutta koska aivan varmasti löytyy ilman pelkästään omaa syytään heikossa asemassa olevia ryhmiä, kiintiöiden käyttöä tulee harkita tapauskohtaisesti, mikä tietenkin on pirun hankalaa, koska niiden tulisi nimenomaan ehkäistä yhteiskunnallisista rakennetekijöstä johtuvan eriarvoisuuden syntymistä eikä vain yrittää korjata sitä jälkikäteen. Ennakoivuus taas itsessään implikoi mahdollisuuden em. pätevyyden arvioimisen vääristymiseen.
Koska minusta on tullut kaappi-konservatiivi, en kuitenkaan enää [ikinä] flirttaile vakavasti vihreitten hienoperse-liberaali-humanistien kanssa kuten vielä 10-15-vuotta sitten, mutta Ironmistressin aynrandmainen thatcheriläisyys on jotain niin pöyristyttävää, että minun on pakko vastustaa sitä niin kauan kuin henki pihisee.
Ayn Rand ja Thatcher olivat täysin oma lajinsa - eivät edes uusliberaalisia piilofasisteja kuten amerikkalaisen patakonservativismin pin-up-oldie Ronald Reagan vaan liberaali-demokraattisen yhteisönsä autoimmuuni-reaktioita - syöpäkasvaimia, jotka kääntyivät yhteisöään vastaan - samassa mielessä kuin Hitler ja Stalin olivat aiemmin autoritaarisesti hallittujen yhteisöjensä pahanlaatuisia hypertrofioita.
Minäkin olen individualisti vaikka henkeni uhalla [olipa systeemi sitten mikä tahansa], mutten sentään mikään yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden verivihollinen kuten matruuna, jolle yhteiskuntaa ei ole olemassakaan [on vain yksilöitä, perheitä sekä anonyymi massa] ja jolle oikeudenmukaisuuden takaa viime kädessä tarkkuuspistooli.
II
http://www.youtube.com/watch?v=1lILzoYSwIE
Marion Rung - Tom Tom Tom, 1973 - [mmmmm....Marion on iiiihana!]
....
Onnellisen päivän saat varmaan
Silloin kun et aavistakaan
Vaihtaa saat pois ilmeesi harmaan
Hymynaamat valloittaa maan
Kun hymynaamat valloittaa maan
...
*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/syrjintansa-kullakin.html
http://ntfsd.blogspot.com/2011/01/secret-ingredient-is-out-its-semen.html
Mä en tee enää duunia Rautarouvalle
I ain't gonna work on Maggie's farm no more
*
Bob Dylan 70 v. 24.5. 2011
I
Maggie's Farm
'Maggie's Farm' is a song written by Bob Dylan, recorded on January 15, 1965, and released on the album Bringing It All Back Home on March 22 of that year. Like many other Dylan songs of the 1965-66 period, "Maggie's Farm" is based in electric blues.
....
The lyrics of the song follow a straightforward blues structure, with the opening line of each verse ("I ain't gonna work...") sung twice, then reiterated at the end of the verse. The third to fifth lines of each verse elaborate on and explain the sentiment expressed in the verse's opening/closing lines.
"Maggie's Farm" is frequently interpreted as Dylan's declaration of independence from the protest folk movement. Punning on Silas McGee's Farm, where he had performed "Only a Pawn in Their Game" at a civil rights protest in 1963 (featured in the film Dont Look Back), Maggie's Farm recasts Dylan as the pawn and the folk music scene as the oppressor.
The middle stanzas ridicule various types in the folk scene, the promoter who tries to control your art (fining you when you slam the door), the paranoid militant (whose window is bricked over), and the condescending activist who is more uptight than she claims ("She's 68 but she says she's 54"). The first and last stanzas detail how Dylan feels strait-jacketed by the expectations of the folk scene ("It's a shame the way she makes me scrub the floor" and "they say sing while you slave"), needing room to express his "head full of ideas," and complains that, even though he tries his best to be just like he is, "everybody wants you to be just like them".
The song, essentially a protest song against protest folk, represents Dylan's transition from a folk singer who sought authenticity in traditional song-forms and activist politics to an innovative stylist whose self-exploration made him a cultural muse for a generation. (See "Like a Rolling Stone" and influence on The Beatles, etc.)
On the other hand, this biographical context provides only one of many lenses through which to interpret the text. While some may see "Maggie's Farm" as a repudiation of the protest-song tradition associated with folk music, it can also (ironically) be seen as itself a deeply political protest song. We are told, for example, that the "National Guard" stands around the farm door, and that Maggie's mother talks of "Man and God and Law." The "farm" that Dylan sings of can in this case easily represent racism, state oppression and capitalist exploitation.
In fact this theme of capitalist exploitation came to be seen by some as the major theme of the song. In this interpretation, Maggie's Farm is the military industrial complex, and Dylan is singing for the youth of his time, urging them to reject society.
II
http://www.youtube.com/watch?v=hyZS0aCIYIk
Bob Dylan performs "Maggie's Farm" with Willie Nelson and Tom Petty at Farm Aid in Champaign, Illinois on September 22, 1985.
*
http://www.youtube.com/watch?v=O29WvCcp7zY
Blues Band - 'I ain't gonna work on Maggie's farm no more' 1979 - [Paul Jones laulaa Maggie's Farm'in kenellekäs muulle kuin Maggie Thatcherille]
*
In 1980, The Blues Band recorded a version as a commentary on Margaret Thatcher's government. The line, "The National Guard stands around the door" being replaced with a line about the Special Patrol Group (SPG), the controversial unit of the London Metropolitan Police then being used to quell protests.
[The 2-Tone ska band The Specials also recorded a version, again relating to then-Prime Minister Margaret Thatcher, replacing the words "National Guard" with "National Front."]
*
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I wake in the morning,
Fold my hands and pray for rain.
I got a head full of ideas
That are drivin' me insane.
It's a shame the way she makes me scrub the floor.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I ain't gonna work for Maggie's brother no more.
I ain't gonna work for Maggie's brother no more.
He hands you a nickel,
He hands you a dime,
He asks you with a grin
If you're havin' a good time,
Then he fines you every time you slam the door.
I ain't gonna work for Maggie's brother no more.
I ain't gonna work for Maggie's pa no more.
No, I ain't gonna work for Maggie's pa no more.
Well, he puts his cigar
Out in your face just for kicks.
His bedroom window
It is made out of bricks.
The F P G stands around his door.
That's why I ain't gonna work for Maggie's pa no more.
(Instrumental)
I ain't gonna work for Maggie's ma no more.
No, I ain't gonna work for Maggie's ma no more.
Well, she talks to all the servants
About man and God and law.
Everybody says
She's the brains behind pa.
She's sixty-eight, but she says she's twenty-four.
I ain't gonna work for Maggie's ma no more.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
We ain't gonna work on Maggie's farm no more.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bob_Dylan
http://en.wikipedia.org/wiki/Bob_Dylan
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Blues_Band
http://en.wikipedia.org/wiki/Maggie's_Farm
http://www.sing365.com/music/lyric.nsf/Maggie's-Farm-lyrics-Bob-Dylan/496738C03C71D4984825696900290245 {Dylanin alkuperäiset sanat, joista Blues Bandin versio siis eroaa vain parissa kohdassa]
http://www.vizcarra.info/english/caricaturasmusicales/index.htm
http://www.redmolotov.com/catalogue/tshirts/all/maggiesfarm.html
*
Bob Dylan 70 v. 24.5. 2011
I
Maggie's Farm
'Maggie's Farm' is a song written by Bob Dylan, recorded on January 15, 1965, and released on the album Bringing It All Back Home on March 22 of that year. Like many other Dylan songs of the 1965-66 period, "Maggie's Farm" is based in electric blues.
....
The lyrics of the song follow a straightforward blues structure, with the opening line of each verse ("I ain't gonna work...") sung twice, then reiterated at the end of the verse. The third to fifth lines of each verse elaborate on and explain the sentiment expressed in the verse's opening/closing lines.
"Maggie's Farm" is frequently interpreted as Dylan's declaration of independence from the protest folk movement. Punning on Silas McGee's Farm, where he had performed "Only a Pawn in Their Game" at a civil rights protest in 1963 (featured in the film Dont Look Back), Maggie's Farm recasts Dylan as the pawn and the folk music scene as the oppressor.
The middle stanzas ridicule various types in the folk scene, the promoter who tries to control your art (fining you when you slam the door), the paranoid militant (whose window is bricked over), and the condescending activist who is more uptight than she claims ("She's 68 but she says she's 54"). The first and last stanzas detail how Dylan feels strait-jacketed by the expectations of the folk scene ("It's a shame the way she makes me scrub the floor" and "they say sing while you slave"), needing room to express his "head full of ideas," and complains that, even though he tries his best to be just like he is, "everybody wants you to be just like them".
The song, essentially a protest song against protest folk, represents Dylan's transition from a folk singer who sought authenticity in traditional song-forms and activist politics to an innovative stylist whose self-exploration made him a cultural muse for a generation. (See "Like a Rolling Stone" and influence on The Beatles, etc.)
On the other hand, this biographical context provides only one of many lenses through which to interpret the text. While some may see "Maggie's Farm" as a repudiation of the protest-song tradition associated with folk music, it can also (ironically) be seen as itself a deeply political protest song. We are told, for example, that the "National Guard" stands around the farm door, and that Maggie's mother talks of "Man and God and Law." The "farm" that Dylan sings of can in this case easily represent racism, state oppression and capitalist exploitation.
In fact this theme of capitalist exploitation came to be seen by some as the major theme of the song. In this interpretation, Maggie's Farm is the military industrial complex, and Dylan is singing for the youth of his time, urging them to reject society.
II
http://www.youtube.com/watch?v=hyZS0aCIYIk
Bob Dylan performs "Maggie's Farm" with Willie Nelson and Tom Petty at Farm Aid in Champaign, Illinois on September 22, 1985.
*
http://www.youtube.com/watch?v=O29WvCcp7zY
Blues Band - 'I ain't gonna work on Maggie's farm no more' 1979 - [Paul Jones laulaa Maggie's Farm'in kenellekäs muulle kuin Maggie Thatcherille]
*
In 1980, The Blues Band recorded a version as a commentary on Margaret Thatcher's government. The line, "The National Guard stands around the door" being replaced with a line about the Special Patrol Group (SPG), the controversial unit of the London Metropolitan Police then being used to quell protests.
[The 2-Tone ska band The Specials also recorded a version, again relating to then-Prime Minister Margaret Thatcher, replacing the words "National Guard" with "National Front."]
*
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I wake in the morning,
Fold my hands and pray for rain.
I got a head full of ideas
That are drivin' me insane.
It's a shame the way she makes me scrub the floor.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I ain't gonna work for Maggie's brother no more.
I ain't gonna work for Maggie's brother no more.
He hands you a nickel,
He hands you a dime,
He asks you with a grin
If you're havin' a good time,
Then he fines you every time you slam the door.
I ain't gonna work for Maggie's brother no more.
I ain't gonna work for Maggie's pa no more.
No, I ain't gonna work for Maggie's pa no more.
Well, he puts his cigar
Out in your face just for kicks.
His bedroom window
It is made out of bricks.
The F P G stands around his door.
That's why I ain't gonna work for Maggie's pa no more.
(Instrumental)
I ain't gonna work for Maggie's ma no more.
No, I ain't gonna work for Maggie's ma no more.
Well, she talks to all the servants
About man and God and law.
Everybody says
She's the brains behind pa.
She's sixty-eight, but she says she's twenty-four.
I ain't gonna work for Maggie's ma no more.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
I ain't gonna work on Maggie's farm no more.
We ain't gonna work on Maggie's farm no more.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bob_Dylan
http://en.wikipedia.org/wiki/Bob_Dylan
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Blues_Band
http://en.wikipedia.org/wiki/Maggie's_Farm
http://www.sing365.com/music/lyric.nsf/Maggie's-Farm-lyrics-Bob-Dylan/496738C03C71D4984825696900290245 {Dylanin alkuperäiset sanat, joista Blues Bandin versio siis eroaa vain parissa kohdassa]
http://www.vizcarra.info/english/caricaturasmusicales/index.htm
http://www.redmolotov.com/catalogue/tshirts/all/maggiesfarm.html
May 27, 2011
En se minä ollut vaan X minussa
Vai ettei vapaata tahtoa ole olemassa? Haistakaa kukkanen!
*
[K-mafian pieniä viilauksia - viimeksi klo: 17.55]
*
Tämä päre sai alkunsa äskettäisen rasismi-päreeni kommentti-kysymyksestä.
1
Anonymous kysyi: Entäpä jos rasismi on syvimmiltään geenin itsekkyyttä? Ei siis tietoista valintaa, vaan luonnonvalintaa?
Ja että rasistiko ei voi itselleen mitään? On siis syyntakeeton?
Mietis nyt vähän, mitä tuollaisesta oletuksesta seuraa [en sano, että sinä itse kannatat sitä, mutta monet fiksuina itseään pitävät tekevät niin].
On kapitalisteja, jotka sanovat ihan samoin: voiton maksimointi ja ahneus ovat luonnonvalintaa. Ahnehdin, koska en voinut itselleni mítään, mutta se on vain luonnollista, sillä niin evoluutio toimii.
Voi pyhä yksinkertaisuus, voi loukkaamaton tekopyhyys! Eikö nyt jo viimeinkin voida tajuta, että tällainen reduktionismi on lopultakin ja ihan oikeasti oman navan ympärillä pyörivää narsismia, joka argumentatiivisen virhepäätelmän varassa väittää toimivansa relevantisti ja siten oikein [tarkoitus siis kaiken lisäksi pyhittää keinot].
Tietenkään tällainen päättely ei ole tyypillistä vain rasistille tai kapitalistille. Tosin rasisti vetoaa perimmältään viime kädessä aina evoluutio-biologiaan, mutta kapitalisti saattaa hyvinkin pitää ahneutta ja vapaan markkinatalouden kvanttipokeripeliä ihmisen perimmäisen, Jumalalta saadun vapauden ilmaisuna ja siten oikeutena [ellei peräti velvollisuutena kuten kalvinismi].
Saattaapa löytyä jopa kantilaisia kapitalisteja, joille autonominen tietoisuus on vapaan markkinatalouden perusta, mutta tällaiset ihmiset ovat lukeneet Kantia kuin piru Raamattua - ikäänkuin kategorisesta imperatiivista voisi tuosta vain johtaa kalvinistisen moraalin [!?]. Mikään ei kuulosta minun korvaani orwellilaisemmalta uuskieleltä kuin tämä.
Kuitenkin on niin, että kaikki reduktionistiset [siis perimmältään yhdellä perusmuuttujalla operoivat] selitystavat ajautuvat kehään. Kehät eivät ole pahoja matematiikassa, kunhan vain laskusääntöjä noudatetaan, mutta ihmisen tietoisuus ei ole kvanttitietokone. Jos olisi, niin jopa ihmisenä olemisen ongelmamme olisivat likimain jo kadonneet - mutta niinpä olisi myös itse ihminenkin lakannut olemasta.
Tietoisuus ei kuitenkaan olisi tietoisuutta, joka hallitsee matematiikkaakin, mikäli se ei olisi irtautunut matemaattisen kausaation kehämäisyydestä. Tämä on yhtä aikaa tietoisuuden suuruutta ja pienuutta, koska se pystyy samalla tajuamaan omat rajoituksena, ottamaan niihin etäisyyttä - siis reflektoimaan maailmaa sekä itseään. Tämä on myös transsendentaalisen vapauden ydin, jota se, joka väittää rasistina ja kapitalistina toimivansa luonnonvalinnan periaatteella, ei tule ehkä ikinä tajuamaan.
Vastuun siirto 'perustavammille tai korkeammille voimille' eli reduktionistinen virhepäätelmä tekee niin rasismista kuin kapitalismistakin ennen muuta ideologian [ideologia ymmärrettynä aina fantasiaksi ja siten vääräksi tietoisuudeksi] eikä siis ole suinkaan todiste niiden rationaalisesta selkeydestä - päinvastoin.
2
Muistakaa nyt jälleen Russellin paradoksi. Muistakaa myös, että vain ihmisen tietoisuudelle kyseessä on paradoksi. Sen sijaan sokea/ tyhjä evoluutio ja kosmos ilman tietoisuutta ei piittaa tuosta kehästä paskaakaan vaan muodostaa loputtomia kombinaatioita, joilla ei ole muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin kombinaatiot itse eli niiden jatkuvuus.
Tämä on paradoksaalinen hinta transsendentaalisesta vapaudestamme. Kykenemme mahdollisesti tajuamaan maailman lähes sellaisena kuin se on [mutta vain vain lähes, koska emme voi kokemisen ulottuvuudessa tajuta maailmaa totaliteettina ja/sillä matematiikkahan ainoastaan kuvaa maailmaa tyhjien merkkien avulla, muttei tiedosta sitä], koska emme absoluuttisessa mielessä - tiedostavina - ole enää erottamaton osa maailmaa.
Kuten sanoin maksamme siis tietoisuudesta hinnan. Voimme ymmärtää systeemiä vain sillä ehdolla, ettemme itse enää kuulu systeemiin, jota tutkimme. Olemme toki systeemin sisällä, mutta voimme ymmärtää sitä vain ulkopuolelta, mitä positiota voisi kutsua myös dialektisen ajttelun eli ylipäätään ajattelun perimmäiseksi dilemmaksi.
Kyseinen tietoisuuden mahdollistava ja sen ytimessä vaikuttava miltei skitsofreeninen asiaintila joka vallitsee mm. yksilökäsitteitten ja yleiskäsitteitten [tai sellaisina käytettyjen], osan ja kokonaisuuden, subjektin ja objektin jne. välillä on myös Russellin paradoksin perimmäinen viesti.
Juuri tämän vuoksi Jumalan kaikkivaltius on loogisesti niin kiinnostava ja mahdoton asia [Jumala kaiken luojana kun näkee maailman niinkuin se on]. Mutta myös tämän vuoksi strukturalismi [ja luonnontieteen apupoika eli analyyttinen filosofia] sekä fenomenologia [hermeneutiikka, kokemus, runous] puhuvat samasta asiasta mutta miltei pääsääntöisesti toistensa ohi ja päätyvät tappelemaan keskenään - [perimmältään täysin turhaan, mutta koska luonnontieteilijät aivan liian usein ovat fenomenologisen ymmärryksen suhteen hybrisen omahyväisyyden vallassa, fenomenologin on pakko kurittaa heitä kovalla kädellä ;\]. Jne.
3
Reduktionisteja löytyy pilvin pimein joka paikasta ja ajattelujärjestelmästä. Löytyy fyysikkoja [joille kehät siis eivät ole ongelma lainkaan, mutta he eivät ihmisestä mitään puhukaan] evoluutiobiologeja [ei ihminen itse vaan luonnonvalinta hänessä], freudilaisia psykoanalyytikkoja [ei ihminen itse vaan seksuaalisuus hänessä], vulgaari-marxilaisia [ei ihminen itse vaan mystifioiva, ehdollistava ja manipuloiva tuotantojärjestelmä hänessä].
Marxilainen tosin haluaa vapautua ehdollistumisestaan, kun taas evoluutio-biologi ja vulgaari-, panseksuaali-freudilainen [etenkin Wilhelm Reich, jonka seksuaali-mystiikkaa Foucault pirullisen osuvasti nimitti pneumaattiseksi, joskin F. itse lankesi pluralismistaan huolimatta samantyyppiseen selitysmalliin valta-strukturalismissaan] ovat jämähtäneet luonnonvalintaan ja seksuaalisuuteen kuin kaikkivaltiaaseen naturalistiseen jumalaan {Freud itse sen sijaan oli sekä vulgaari että sofistikoitunut freudilainen].
Reduktionismin paradigmaattisin ilmentymä länsimaissa on siis ja tietysti kristinuskon Jumala [ei ihminen itse vaan Jumalan tahto hänessä, sillä vaikka Jumala loikin ihmiselle vapaan tahdon, on ihmisen kohtalo kuitenkin viime kädessä Jumalan kaikkivaltiuden varassa].
.......
[Tähän pitäisi tulla selvennys siitä, miten transsendentaalinen vapaus (Kant, saksalainen idealismi) ja transsendenttinen (Jumalalta 'saatu') vapaus eroavat genealogisesti (haha) toisistaan, mutta jätän sen (sinänsä tärkeän mutta hankalan) erottelun toistaiseksi hautumaan...]
4
Eivätkö siis reduktionistisesti toimintansa perustelevat rasistit ja kapitalistit todellakaan voi itselleen yhtään mitään, koska toteuttavat elämässään ja ajattelussaan täydellisesti luonnon omaa ja oikeaa tahtoa? Pitäisikö heitä näin ollen jopa kiittää järkevistä mielipiteistään ja kansantaloudellisista ansioistaan - ja kannustaa jatkamaan ponnistuksiaan luonnovalinnan edistämiseksi, vaikka heillä ei omaa tahtoa olekaan?
Vastaan näihin kysymyksiini kysymällä.
Mitä siitä tulisi, jos raiskaajat puolustelisivat tekojaan univeraalilla panseksuaalisuudella? - Entä jos vapaan tahdon olemassaoloa vastustava fyysikko väittäisi vakavissaan [kuten Kari Enqvist tekee], että hänen tekonsa ja valintansa ovat pelkkää informaatio-aine-energian määräämää liikettä - eivät autonomisen rationaalisuuden eli tietoisen harkinnan tulosta?
Tällä kertaa vastaan kysymyksiini vastaamalla.
Koska olen päreessäni kaikkivaltias ja täydellinen Suvereeni, tuomitsen raiskaajan, joka puolustelee kaikkia mahdollisia tekojaan siilä, että kaikki mahdollinen käyttäytymisemme juontuu kaikkia motiivejamme määräävän seksuaalisen nautinnon halusta, menettämään molemmat kiveksensä valtiolle.
Kari Enqvistin määrään äärimmäisen perusteellisiin mielentilatutkimuksiin Turun vankimielisairaalaan [tutkimukset kestävät ainakin 3 vuotta hänen tapauksessaan]. Enqvist saa yrittää todistaa nyt myös psykiatreille [ja yrittää myös vakuuttaa heidät], miksi hänellä ei ole omaa tahtoa.
By the way - Sigmund Freudille langetan 3 vuotta yhteiskuntapalvelua joissain Wienin huonomaineimmisista bordelleista. Selvittäköön samalla sitä ongelmaa, miksi jotkut ihmiset ottavat tietoisen riskin saada sukupuolitauti, mutta toiset taas valkkaavat partnereikseen ehdottomasti terveitä ihmisiä ja mikäli eivät ole varmoja vosun/pokan terveydestä, pidättäytyvät kahden ruumiin välisestä seksistä, kunnes löytävät varmasti [fyysisesti ja psyykkisesti] terveen, itseään kovasti miellyttävän mutta myös aidosti halukkaan partnerin [voi tietysti mennä jonkin aikaa, kunnes nämä kaikki kolme ehtoa täytyyvät yhtä aikaa].
Vaikuttaa nimittäin siltä, että kaikki ihmiset [etenkin miehet] eivät toimi pelkkien seksuaali-impulssien varassa vaan pystyvät ajattelemaan järkevästi ainakin kerran päivässä. Pelkästään jo näin vähäinen oman vapaan tahdon käyttö - jos ei sentään kumoa niin ainakin kyseenalaistaa Freudin seksuaali-reduktionismin.
Freudin reduktionismi tosin ei ole absoluuttista, kuten ei ole tietysti Marxin kaksitaso-mallikaan [alarakenne/ylärakenne] - pelkästään jo sen vuoksi, että Freudin ja Marxin mukaan ihminen pystyy tajuamaan, mikä häntä tukahduttaa, manipuloi ja/tai orjuuttaa. Siten on myös mahdollista [ainakin vapaan tahdon mahdollistaman tietoisen reflektion puitteissa] vapautua ko. repressiosta tai yrittää jotenkin hallita ja/tai hillitä sitä.
Kuten sanottu - fyysikot ja evoluutiobiologit eivät voi tajuta, mikä heitä 'liikuttaa' ja 'määrää', koska heillä ei ole vapaata tahtoa [ontologinen reduktionismi, joka on absoluuttinen kehä (tai muten se ei ole reduktionismia) kumoaa vapaan tahdon], mutta silti he väittävät tietävänsä, 'mikä se' on. - - Aikamoisia fantasia-roolipelaajia nämä luonnontieteilijät...tai sitten he kerta kaikkiaan ovat kategorisesti väärässä vapaan tahdon ja tietoisuuden olemassaolon kieltämisen suhteen.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rasismi-ei-ole-edes-arvo-argumentti.html#comments
http://en.wikipedia.org/wiki/Pneumatic_(Gnosticism)
http://en.wikipedia.org/wiki/Pneumatics
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://keltaisetsandaalitjanahkatakki.blogspot.com/2011_02_01_archive.html
*
[K-mafian pieniä viilauksia - viimeksi klo: 17.55]
*
Tämä päre sai alkunsa äskettäisen rasismi-päreeni kommentti-kysymyksestä.
1
Anonymous kysyi: Entäpä jos rasismi on syvimmiltään geenin itsekkyyttä? Ei siis tietoista valintaa, vaan luonnonvalintaa?
Ja että rasistiko ei voi itselleen mitään? On siis syyntakeeton?
Mietis nyt vähän, mitä tuollaisesta oletuksesta seuraa [en sano, että sinä itse kannatat sitä, mutta monet fiksuina itseään pitävät tekevät niin].
On kapitalisteja, jotka sanovat ihan samoin: voiton maksimointi ja ahneus ovat luonnonvalintaa. Ahnehdin, koska en voinut itselleni mítään, mutta se on vain luonnollista, sillä niin evoluutio toimii.
Voi pyhä yksinkertaisuus, voi loukkaamaton tekopyhyys! Eikö nyt jo viimeinkin voida tajuta, että tällainen reduktionismi on lopultakin ja ihan oikeasti oman navan ympärillä pyörivää narsismia, joka argumentatiivisen virhepäätelmän varassa väittää toimivansa relevantisti ja siten oikein [tarkoitus siis kaiken lisäksi pyhittää keinot].
Tietenkään tällainen päättely ei ole tyypillistä vain rasistille tai kapitalistille. Tosin rasisti vetoaa perimmältään viime kädessä aina evoluutio-biologiaan, mutta kapitalisti saattaa hyvinkin pitää ahneutta ja vapaan markkinatalouden kvanttipokeripeliä ihmisen perimmäisen, Jumalalta saadun vapauden ilmaisuna ja siten oikeutena [ellei peräti velvollisuutena kuten kalvinismi].
Saattaapa löytyä jopa kantilaisia kapitalisteja, joille autonominen tietoisuus on vapaan markkinatalouden perusta, mutta tällaiset ihmiset ovat lukeneet Kantia kuin piru Raamattua - ikäänkuin kategorisesta imperatiivista voisi tuosta vain johtaa kalvinistisen moraalin [!?]. Mikään ei kuulosta minun korvaani orwellilaisemmalta uuskieleltä kuin tämä.
Kuitenkin on niin, että kaikki reduktionistiset [siis perimmältään yhdellä perusmuuttujalla operoivat] selitystavat ajautuvat kehään. Kehät eivät ole pahoja matematiikassa, kunhan vain laskusääntöjä noudatetaan, mutta ihmisen tietoisuus ei ole kvanttitietokone. Jos olisi, niin jopa ihmisenä olemisen ongelmamme olisivat likimain jo kadonneet - mutta niinpä olisi myös itse ihminenkin lakannut olemasta.
Tietoisuus ei kuitenkaan olisi tietoisuutta, joka hallitsee matematiikkaakin, mikäli se ei olisi irtautunut matemaattisen kausaation kehämäisyydestä. Tämä on yhtä aikaa tietoisuuden suuruutta ja pienuutta, koska se pystyy samalla tajuamaan omat rajoituksena, ottamaan niihin etäisyyttä - siis reflektoimaan maailmaa sekä itseään. Tämä on myös transsendentaalisen vapauden ydin, jota se, joka väittää rasistina ja kapitalistina toimivansa luonnonvalinnan periaatteella, ei tule ehkä ikinä tajuamaan.
Vastuun siirto 'perustavammille tai korkeammille voimille' eli reduktionistinen virhepäätelmä tekee niin rasismista kuin kapitalismistakin ennen muuta ideologian [ideologia ymmärrettynä aina fantasiaksi ja siten vääräksi tietoisuudeksi] eikä siis ole suinkaan todiste niiden rationaalisesta selkeydestä - päinvastoin.
2
Muistakaa nyt jälleen Russellin paradoksi. Muistakaa myös, että vain ihmisen tietoisuudelle kyseessä on paradoksi. Sen sijaan sokea/ tyhjä evoluutio ja kosmos ilman tietoisuutta ei piittaa tuosta kehästä paskaakaan vaan muodostaa loputtomia kombinaatioita, joilla ei ole muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin kombinaatiot itse eli niiden jatkuvuus.
Tämä on paradoksaalinen hinta transsendentaalisesta vapaudestamme. Kykenemme mahdollisesti tajuamaan maailman lähes sellaisena kuin se on [mutta vain vain lähes, koska emme voi kokemisen ulottuvuudessa tajuta maailmaa totaliteettina ja/sillä matematiikkahan ainoastaan kuvaa maailmaa tyhjien merkkien avulla, muttei tiedosta sitä], koska emme absoluuttisessa mielessä - tiedostavina - ole enää erottamaton osa maailmaa.
Kuten sanoin maksamme siis tietoisuudesta hinnan. Voimme ymmärtää systeemiä vain sillä ehdolla, ettemme itse enää kuulu systeemiin, jota tutkimme. Olemme toki systeemin sisällä, mutta voimme ymmärtää sitä vain ulkopuolelta, mitä positiota voisi kutsua myös dialektisen ajttelun eli ylipäätään ajattelun perimmäiseksi dilemmaksi.
Kyseinen tietoisuuden mahdollistava ja sen ytimessä vaikuttava miltei skitsofreeninen asiaintila joka vallitsee mm. yksilökäsitteitten ja yleiskäsitteitten [tai sellaisina käytettyjen], osan ja kokonaisuuden, subjektin ja objektin jne. välillä on myös Russellin paradoksin perimmäinen viesti.
Juuri tämän vuoksi Jumalan kaikkivaltius on loogisesti niin kiinnostava ja mahdoton asia [Jumala kaiken luojana kun näkee maailman niinkuin se on]. Mutta myös tämän vuoksi strukturalismi [ja luonnontieteen apupoika eli analyyttinen filosofia] sekä fenomenologia [hermeneutiikka, kokemus, runous] puhuvat samasta asiasta mutta miltei pääsääntöisesti toistensa ohi ja päätyvät tappelemaan keskenään - [perimmältään täysin turhaan, mutta koska luonnontieteilijät aivan liian usein ovat fenomenologisen ymmärryksen suhteen hybrisen omahyväisyyden vallassa, fenomenologin on pakko kurittaa heitä kovalla kädellä ;\]. Jne.
3
Reduktionisteja löytyy pilvin pimein joka paikasta ja ajattelujärjestelmästä. Löytyy fyysikkoja [joille kehät siis eivät ole ongelma lainkaan, mutta he eivät ihmisestä mitään puhukaan] evoluutiobiologeja [ei ihminen itse vaan luonnonvalinta hänessä], freudilaisia psykoanalyytikkoja [ei ihminen itse vaan seksuaalisuus hänessä], vulgaari-marxilaisia [ei ihminen itse vaan mystifioiva, ehdollistava ja manipuloiva tuotantojärjestelmä hänessä].
Marxilainen tosin haluaa vapautua ehdollistumisestaan, kun taas evoluutio-biologi ja vulgaari-, panseksuaali-freudilainen [etenkin Wilhelm Reich, jonka seksuaali-mystiikkaa Foucault pirullisen osuvasti nimitti pneumaattiseksi, joskin F. itse lankesi pluralismistaan huolimatta samantyyppiseen selitysmalliin valta-strukturalismissaan] ovat jämähtäneet luonnonvalintaan ja seksuaalisuuteen kuin kaikkivaltiaaseen naturalistiseen jumalaan {Freud itse sen sijaan oli sekä vulgaari että sofistikoitunut freudilainen].
Reduktionismin paradigmaattisin ilmentymä länsimaissa on siis ja tietysti kristinuskon Jumala [ei ihminen itse vaan Jumalan tahto hänessä, sillä vaikka Jumala loikin ihmiselle vapaan tahdon, on ihmisen kohtalo kuitenkin viime kädessä Jumalan kaikkivaltiuden varassa].
.......
[Tähän pitäisi tulla selvennys siitä, miten transsendentaalinen vapaus (Kant, saksalainen idealismi) ja transsendenttinen (Jumalalta 'saatu') vapaus eroavat genealogisesti (haha) toisistaan, mutta jätän sen (sinänsä tärkeän mutta hankalan) erottelun toistaiseksi hautumaan...]
4
Eivätkö siis reduktionistisesti toimintansa perustelevat rasistit ja kapitalistit todellakaan voi itselleen yhtään mitään, koska toteuttavat elämässään ja ajattelussaan täydellisesti luonnon omaa ja oikeaa tahtoa? Pitäisikö heitä näin ollen jopa kiittää järkevistä mielipiteistään ja kansantaloudellisista ansioistaan - ja kannustaa jatkamaan ponnistuksiaan luonnovalinnan edistämiseksi, vaikka heillä ei omaa tahtoa olekaan?
Vastaan näihin kysymyksiini kysymällä.
Mitä siitä tulisi, jos raiskaajat puolustelisivat tekojaan univeraalilla panseksuaalisuudella? - Entä jos vapaan tahdon olemassaoloa vastustava fyysikko väittäisi vakavissaan [kuten Kari Enqvist tekee], että hänen tekonsa ja valintansa ovat pelkkää informaatio-aine-energian määräämää liikettä - eivät autonomisen rationaalisuuden eli tietoisen harkinnan tulosta?
Tällä kertaa vastaan kysymyksiini vastaamalla.
Koska olen päreessäni kaikkivaltias ja täydellinen Suvereeni, tuomitsen raiskaajan, joka puolustelee kaikkia mahdollisia tekojaan siilä, että kaikki mahdollinen käyttäytymisemme juontuu kaikkia motiivejamme määräävän seksuaalisen nautinnon halusta, menettämään molemmat kiveksensä valtiolle.
Kari Enqvistin määrään äärimmäisen perusteellisiin mielentilatutkimuksiin Turun vankimielisairaalaan [tutkimukset kestävät ainakin 3 vuotta hänen tapauksessaan]. Enqvist saa yrittää todistaa nyt myös psykiatreille [ja yrittää myös vakuuttaa heidät], miksi hänellä ei ole omaa tahtoa.
By the way - Sigmund Freudille langetan 3 vuotta yhteiskuntapalvelua joissain Wienin huonomaineimmisista bordelleista. Selvittäköön samalla sitä ongelmaa, miksi jotkut ihmiset ottavat tietoisen riskin saada sukupuolitauti, mutta toiset taas valkkaavat partnereikseen ehdottomasti terveitä ihmisiä ja mikäli eivät ole varmoja vosun/pokan terveydestä, pidättäytyvät kahden ruumiin välisestä seksistä, kunnes löytävät varmasti [fyysisesti ja psyykkisesti] terveen, itseään kovasti miellyttävän mutta myös aidosti halukkaan partnerin [voi tietysti mennä jonkin aikaa, kunnes nämä kaikki kolme ehtoa täytyyvät yhtä aikaa].
Vaikuttaa nimittäin siltä, että kaikki ihmiset [etenkin miehet] eivät toimi pelkkien seksuaali-impulssien varassa vaan pystyvät ajattelemaan järkevästi ainakin kerran päivässä. Pelkästään jo näin vähäinen oman vapaan tahdon käyttö - jos ei sentään kumoa niin ainakin kyseenalaistaa Freudin seksuaali-reduktionismin.
Freudin reduktionismi tosin ei ole absoluuttista, kuten ei ole tietysti Marxin kaksitaso-mallikaan [alarakenne/ylärakenne] - pelkästään jo sen vuoksi, että Freudin ja Marxin mukaan ihminen pystyy tajuamaan, mikä häntä tukahduttaa, manipuloi ja/tai orjuuttaa. Siten on myös mahdollista [ainakin vapaan tahdon mahdollistaman tietoisen reflektion puitteissa] vapautua ko. repressiosta tai yrittää jotenkin hallita ja/tai hillitä sitä.
Kuten sanottu - fyysikot ja evoluutiobiologit eivät voi tajuta, mikä heitä 'liikuttaa' ja 'määrää', koska heillä ei ole vapaata tahtoa [ontologinen reduktionismi, joka on absoluuttinen kehä (tai muten se ei ole reduktionismia) kumoaa vapaan tahdon], mutta silti he väittävät tietävänsä, 'mikä se' on. - - Aikamoisia fantasia-roolipelaajia nämä luonnontieteilijät...tai sitten he kerta kaikkiaan ovat kategorisesti väärässä vapaan tahdon ja tietoisuuden olemassaolon kieltämisen suhteen.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rasismi-ei-ole-edes-arvo-argumentti.html#comments
http://en.wikipedia.org/wiki/Pneumatic_(Gnosticism)
http://en.wikipedia.org/wiki/Pneumatics
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://keltaisetsandaalitjanahkatakki.blogspot.com/2011_02_01_archive.html
May 26, 2011
Ahneus hyödyttää kaikkia, raha motivoi ihmisiä parhaiten?
Toivo jaettuna kokemuksella on fenomenologinen totuus makrotalous-matematiikasta
I
YouTube-linkkini uusliberaali-talous-nörtin mukaan kapitalismissa ei ole mitään vikaa. Tilastot sen osoittavat. Ja että ahneus [tuo kapitalismin näkymätön käsi] kasvattaa bruttokansantuotetta. Kapitalismissa siis kaikki hyvin. Mutta - - .
Kyseessä on tyypillisesti yhden tilastomuuttujan varaan rakennettu argumentti. Ihmiset ostavat suurempia/kalliimpia kiinteistöjä, mikä tilastoihin tuijottamalla näkyy talouksien ja yksilöiden nettotulojen paikallaan pysymisenä [stagnaationa] alkaen 1970-luvulta, vaikka tulot tosiasiallisesti ovat kasvaneet reaaliomaisuuden/varallisuuden [käytännössä useimmiten velan] lisääntymisen myötä.
Yksistään tämä väite ei toki pysty kumoamaan koko David Harveyn argumentti-apparaatistoa, joka on yleiskatsauksellinen. Nörtti-analyytikko ei ole myöskään ottanut huomioon Akerlofin ja Shillerin [2009] keynes'läisiä pointteja koskien ihmisen psykologista [usein irrationaalista] käyttäytymistä suhteessa rahaan ja talouteen ylipäätään [psykologia kun ei kuulu kapitalismin teoriaan - hahhah - kyseessä on siis ihan oikeasti maaginen tiede, joka ennustaa luvuista siinä, missä poppamiehet ennustavat vaikka sammakoista tai linnun sisälmyksistä].
Jokin tässä mättää ja haisee. Tuo haju koskee [kuten magiasta puhuessani jo viittasin] porvarillisen taloustieteen yksipuolista operoimista matematiikalla ja tilastoilla, jotka eristävät taloustieteen lähes täydellisesti yhteiskuntaruumiin fenomenologiasta [poliittisesta ja arkisesta todellisuudesta] irtautuneeksi syöpäkasvaimeksi, joka on metastoitunut kaikkialle.
Esimerkki nro. 1. Porvarillinen taloustieteilijä on kuin kaupan kassa, jonka pitää naputella koodit ja numerot oikein. Ainoa moka, joka tällaisessa tiede-kapitalismissa voi tapahtua, on kassan lyöntivirhe, joka sekin on eliminoitu kvantti-matematiikalla. Näin yksinkertaista funktioltaan on monetaristinen talouspolitiikka - se elää aivan omaa elämäänsä täysin itsenäisesti jossain virtuaalisessa todellisuudessa.
Esimerkki nro. 2. Kapitalismissa kuten nyrkkeilyssä on säännöt ja jopa tuomarit [tosin kapitalismin tuomarit ovat jäävejä], mutta on järjetöntä väittää, etteikö kyseessä olisi kaksi äärimmäisen väkivaltaista urheilulajiia, jotka aiheuttavat aika ajoin vammoja kakille kilpailijoille. - Voittaja tietenkin tulee rikkaaksi ja saa kunniaa. Häviäjä saa pelkän aivovamman. Mitään epäoikeudenmukaista tässä turpiin mätkimisessä [nyrkkeily-kapitalismissa] ei kuitenkaan voi olla tai tapahtua. Kysynnän ja tarjonnan pelissä joku aina voittaa, joku taas häviää, kertoo meille maailman alkeellisin oikeudenmukaisuusteoria.
Samaan tapaan kapitalismi voi toimia tilastollisesti muka OK, mutta silti sen finanssi-, sosiaaliset-, poliittiset- ja ympäristövaikukset ovat noidankehämäisesti yhtä vuoristorataa.
Muistakaamme jälleen, että porvarillinen taloustieteilijä eli kvantti-tietokone ei kyennyt ennustamaan massiivisen 2008 talouskuplan puhkeamista, vaikka monet [jopa keynesläis-kapitalistiset] ei-monetaristit siitä varoittivatkin - esim. Shiller jo 1999], koska matemaattisen mallinnuksen mukaan markkinoitten piti automaattisesti korjata kaikki riskit, kuumenemiset ja ylilyönnyt supertarkoilla riskitakuu-feedbackeillä.
[Kyseisen mallinnuksen metafysiikka ja antropologia perustuu oletukseen hyökykkeiden oikean arvon määräytymisestä vapaan kysynnän ja tarjonnan lain [mikä ihmeen laki tämä muka on?] puitteissa rationaalisten eli itsekkäitten päättäjien toimesta [ikäänkuin ihmiset olisivat aina rationaalisia (mitä on rationaalisuus?) ja itsekkäitä (onko rationaalisuus itsekkyyttä?). - On toki selvää, että joku arvo hyödykkeille markkinoilla aina saadaan, mutta onko se oikea - - vai todellisuudessa ja ainakin ennen pörssikuplia pikemmínkin äärimmäisen manipuloitu eli vääristynyt?!]
Mutta vika ei siis ole kapitalismissa vaan ihmisissä ja politiikassa. Näin ollen ihmisten ja politiikan pitää muuttua ja kapitalismin saatava toimia itsenäisesti uusliberalistisen anarko-ideaalin mukaan. Se hyödyttää kaikkia kaikessa [poliisien määrä tosin lisääntyy jatkuvasti - - ].
Voi pyhä yksinkertaisuus, mitä nörtti-logiikkaa. Tuollaiset tyypitkö ne sitten muka tietävät jotain globaalin maailman tilasta. Vittu ne ole muuta kuin muka yhteiskunnallisesti neutraaleihin tilastoihinsa ja omaan pieneen kaava-maailmaansa pakenevia piraatti-hakkereita, joilta menee paskat housuun, mikäli joutuisivat poliittisesti tiukan paikan eteen.
Me emme tarvitse taloustieteilijöiksi mitään numeromallinnuksiensa kanssa autistisesti näperteleviä pelle-pelottomia vaan taloustieteen ja maailmantilan kokonaisvaltaisesti hahmottamaan pyrkiviä asiantuntjoita, jotka eivät pelkää ajatella yhteiskunnan ongelmia myös politiikan, sosiologian, filosofian ja psykologian kannalta.
Mitä kapitalistisen ahneuden kansantaloudelliseen autuaaksitekevyyteen [kaikki hyötyvät] tulee, pidän tällaista väitettä sekä tilastollisesti, argumentatiivisesti että psykologisesti niin suurena bullshittina, etten alennu edes kritisoimaan sitä tässä yhteydessä. Halveksuntani olkoon siis tällä erää [harvinaista kyllä] sanatonta.
II
http://www.youtube.com/watch?v=u6XAPnuFjJc&feature=relmfu
This lively RSAnimate, adapted from Dan Pink's talk at the RSA, illustrates the hidden truths behind what really motivates us at home and in the workplace.
*
Tästä animaatiosta saattaisi olla hyötyä ahneuden varaan rakentavalle nörtti-taloustieteilijällekin, koska me emme elä ja tee työtä paremmin yksinomaan rahallisten kannustimien varassa - me tarvitsemme 'korkeamman' tarkoituksen/motivaation työllemme ja tämän - Chicago-schoolin taloustieteilijöille täysin paradoksaalisen, käsittämättömän, jopa vaarallisen [it's a weird socialist conspiracy] faktan Dan Pink sujuvasti tässä animaatiossa todistaa ja osoittaa.
*
http://www.youtube.com/watch?v=NJGAs2KwoWk&feature=related - [uusliberaali talous-nörtti]
http://www.youtube.com/watch?v=qOP2V_np2c0 - [David Harvey ja kapitalismin kritiikki]
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Harvey_(geographer)
http://en.wikipedia.org/wiki/Daniel_H._Pink
http://www.cartoonstock.com/directory/e/economic_forecasts.asp
I
YouTube-linkkini uusliberaali-talous-nörtin mukaan kapitalismissa ei ole mitään vikaa. Tilastot sen osoittavat. Ja että ahneus [tuo kapitalismin näkymätön käsi] kasvattaa bruttokansantuotetta. Kapitalismissa siis kaikki hyvin. Mutta - - .
Kyseessä on tyypillisesti yhden tilastomuuttujan varaan rakennettu argumentti. Ihmiset ostavat suurempia/kalliimpia kiinteistöjä, mikä tilastoihin tuijottamalla näkyy talouksien ja yksilöiden nettotulojen paikallaan pysymisenä [stagnaationa] alkaen 1970-luvulta, vaikka tulot tosiasiallisesti ovat kasvaneet reaaliomaisuuden/varallisuuden [käytännössä useimmiten velan] lisääntymisen myötä.
Yksistään tämä väite ei toki pysty kumoamaan koko David Harveyn argumentti-apparaatistoa, joka on yleiskatsauksellinen. Nörtti-analyytikko ei ole myöskään ottanut huomioon Akerlofin ja Shillerin [2009] keynes'läisiä pointteja koskien ihmisen psykologista [usein irrationaalista] käyttäytymistä suhteessa rahaan ja talouteen ylipäätään [psykologia kun ei kuulu kapitalismin teoriaan - hahhah - kyseessä on siis ihan oikeasti maaginen tiede, joka ennustaa luvuista siinä, missä poppamiehet ennustavat vaikka sammakoista tai linnun sisälmyksistä].
Jokin tässä mättää ja haisee. Tuo haju koskee [kuten magiasta puhuessani jo viittasin] porvarillisen taloustieteen yksipuolista operoimista matematiikalla ja tilastoilla, jotka eristävät taloustieteen lähes täydellisesti yhteiskuntaruumiin fenomenologiasta [poliittisesta ja arkisesta todellisuudesta] irtautuneeksi syöpäkasvaimeksi, joka on metastoitunut kaikkialle.
Esimerkki nro. 1. Porvarillinen taloustieteilijä on kuin kaupan kassa, jonka pitää naputella koodit ja numerot oikein. Ainoa moka, joka tällaisessa tiede-kapitalismissa voi tapahtua, on kassan lyöntivirhe, joka sekin on eliminoitu kvantti-matematiikalla. Näin yksinkertaista funktioltaan on monetaristinen talouspolitiikka - se elää aivan omaa elämäänsä täysin itsenäisesti jossain virtuaalisessa todellisuudessa.
Esimerkki nro. 2. Kapitalismissa kuten nyrkkeilyssä on säännöt ja jopa tuomarit [tosin kapitalismin tuomarit ovat jäävejä], mutta on järjetöntä väittää, etteikö kyseessä olisi kaksi äärimmäisen väkivaltaista urheilulajiia, jotka aiheuttavat aika ajoin vammoja kakille kilpailijoille. - Voittaja tietenkin tulee rikkaaksi ja saa kunniaa. Häviäjä saa pelkän aivovamman. Mitään epäoikeudenmukaista tässä turpiin mätkimisessä [nyrkkeily-kapitalismissa] ei kuitenkaan voi olla tai tapahtua. Kysynnän ja tarjonnan pelissä joku aina voittaa, joku taas häviää, kertoo meille maailman alkeellisin oikeudenmukaisuusteoria.
Samaan tapaan kapitalismi voi toimia tilastollisesti muka OK, mutta silti sen finanssi-, sosiaaliset-, poliittiset- ja ympäristövaikukset ovat noidankehämäisesti yhtä vuoristorataa.
Muistakaamme jälleen, että porvarillinen taloustieteilijä eli kvantti-tietokone ei kyennyt ennustamaan massiivisen 2008 talouskuplan puhkeamista, vaikka monet [jopa keynesläis-kapitalistiset] ei-monetaristit siitä varoittivatkin - esim. Shiller jo 1999], koska matemaattisen mallinnuksen mukaan markkinoitten piti automaattisesti korjata kaikki riskit, kuumenemiset ja ylilyönnyt supertarkoilla riskitakuu-feedbackeillä.
[Kyseisen mallinnuksen metafysiikka ja antropologia perustuu oletukseen hyökykkeiden oikean arvon määräytymisestä vapaan kysynnän ja tarjonnan lain [mikä ihmeen laki tämä muka on?] puitteissa rationaalisten eli itsekkäitten päättäjien toimesta [ikäänkuin ihmiset olisivat aina rationaalisia (mitä on rationaalisuus?) ja itsekkäitä (onko rationaalisuus itsekkyyttä?). - On toki selvää, että joku arvo hyödykkeille markkinoilla aina saadaan, mutta onko se oikea - - vai todellisuudessa ja ainakin ennen pörssikuplia pikemmínkin äärimmäisen manipuloitu eli vääristynyt?!]
Mutta vika ei siis ole kapitalismissa vaan ihmisissä ja politiikassa. Näin ollen ihmisten ja politiikan pitää muuttua ja kapitalismin saatava toimia itsenäisesti uusliberalistisen anarko-ideaalin mukaan. Se hyödyttää kaikkia kaikessa [poliisien määrä tosin lisääntyy jatkuvasti - - ].
Voi pyhä yksinkertaisuus, mitä nörtti-logiikkaa. Tuollaiset tyypitkö ne sitten muka tietävät jotain globaalin maailman tilasta. Vittu ne ole muuta kuin muka yhteiskunnallisesti neutraaleihin tilastoihinsa ja omaan pieneen kaava-maailmaansa pakenevia piraatti-hakkereita, joilta menee paskat housuun, mikäli joutuisivat poliittisesti tiukan paikan eteen.
Me emme tarvitse taloustieteilijöiksi mitään numeromallinnuksiensa kanssa autistisesti näperteleviä pelle-pelottomia vaan taloustieteen ja maailmantilan kokonaisvaltaisesti hahmottamaan pyrkiviä asiantuntjoita, jotka eivät pelkää ajatella yhteiskunnan ongelmia myös politiikan, sosiologian, filosofian ja psykologian kannalta.
Mitä kapitalistisen ahneuden kansantaloudelliseen autuaaksitekevyyteen [kaikki hyötyvät] tulee, pidän tällaista väitettä sekä tilastollisesti, argumentatiivisesti että psykologisesti niin suurena bullshittina, etten alennu edes kritisoimaan sitä tässä yhteydessä. Halveksuntani olkoon siis tällä erää [harvinaista kyllä] sanatonta.
II
http://www.youtube.com/watch?v=u6XAPnuFjJc&feature=relmfu
This lively RSAnimate, adapted from Dan Pink's talk at the RSA, illustrates the hidden truths behind what really motivates us at home and in the workplace.
*
Tästä animaatiosta saattaisi olla hyötyä ahneuden varaan rakentavalle nörtti-taloustieteilijällekin, koska me emme elä ja tee työtä paremmin yksinomaan rahallisten kannustimien varassa - me tarvitsemme 'korkeamman' tarkoituksen/motivaation työllemme ja tämän - Chicago-schoolin taloustieteilijöille täysin paradoksaalisen, käsittämättömän, jopa vaarallisen [it's a weird socialist conspiracy] faktan Dan Pink sujuvasti tässä animaatiossa todistaa ja osoittaa.
*
http://www.youtube.com/watch?v=NJGAs2KwoWk&feature=related - [uusliberaali talous-nörtti]
http://www.youtube.com/watch?v=qOP2V_np2c0 - [David Harvey ja kapitalismin kritiikki]
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Harvey_(geographer)
http://en.wikipedia.org/wiki/Daniel_H._Pink
http://www.cartoonstock.com/directory/e/economic_forecasts.asp
Kommentti
Kuvissa Immanuel Kant ja G. E. Moore [jompi on kumpi]
*
[Kielimafia tarkensi ja korjaili klo: o5.45]
*
Tämä Ironmistressin kommentiin kirjoitettu vastausteksti ei mahtunut yhtenä kappaleena edellisen päreen kommenttilootaan, joten päretän sen, koska inhoan pätkimisiä. En aio siteerata Ironmistressin kommenttia vaan kehotan lukemaan tekstin edellä mainitusta rasismi-päreestä.
1
Arvoa ei voi määritellä. Se tulee ei-mistään kuin viimekätinen päätös Carl Schmittin desisionismissa. Sen voi joko lahjoittaa toiselle ja täyttää siten velvollisuutensa ihmisenä tai ottaa pois toiselta eli toimia rikollisesti rikkomalla moraalilakia.
2
En ole IM ihan niin pahassa umpikujassa kuin sinä ja Halla-aho, koska te olette rasisteja per definitionem - määritelmiennne perusteella.
Umpikujalla tarkoitan tässä lähinnä sitä, että rasismi on tuomittava ja halveksittava asenne perusteltiinpa se miten tahansa.
Minä sen sijaan olen antirasisti oman vapaan rationaalisen tahtoni päätöksen perusteella. Minä vain tottelen moraalilakia, joka sanoo minulle, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja vapaita. Ei siinä sen kummempaa ole [ks. kuitenkin 4].
3
Jos hyvä [ja/eli paha] ei palaudu mihinkään luonnollisiin ominaisuuksiin kuten Moore väittää, niin miten sen sitten muka voisi johtaa niistä ilman, ettei ensimmäinen premissi kumoutuisi? Väite siis edellyttää vastavuoroisuutta/symmetriaa, koska asymmetria johtaisi tässä loogiseen epäkoherenssiin eli kummankin väitteen raukeamiseen kontingenttina. Mooren avoimen kysymyksen argumentti osoittaa, että hyvän voi toki johtaa melkein mistä vain, mutta se ei koskaan voi olla luonnollinen ominaisuus.
Silti Moore itse oli [tietoisesti] naturalistisen virhepäätelmänsä 'uhri'. Hän edusti yhtä aikaa eräänlaista intuitionismia, utilitarismia ja common sense-epistemologiaa, jotka kaikki ovat ristiriidassa keskenään, minkä Moore myönsikin lisäämällä, ettei hän voi asialle mitään, sillä kaikki hänen johtopäätöksensä olivat rehellisen ja vilpittömän päättelyn tuloksia [jaha, vai niin].
Moorea on kritisoitu siitä, että hän tulkitsee hyvän semanttisesti liian suppealla tavalla eli adjektiivisesti, kun se pitäisi ymmärtää predikatiivisesti. Hyvä siis määrittää perustavasti subjektia, joka on alisteinen [sub] predikaatille [pallo 'on punainen'] eikä pelkästään kuvaa jonkin objektin ominaisuutta ['punainen' pallo]
4
Olemme samoilla linjoilla siinä, että vaikka sanon pelkästään vain noudattavani moraalilakia, niin ongelma on sama kuin Kantilla: tarvitaanko tässä Jumalaa?
Kant kierteli ja kaarteli heiluen agnostismin ja fideismin välillä. Kun hän kielsi metafyysisesti ja/eli empiirisesti objektiivisen tiedon mahdollisuuden yhtään mistään [suostumatta silti skeptikoksi suuresti arvostamansa Humen tapaan] - myös Jumalasta, mikä oli vaarallista, koska siihen aikaan Preussissa julki-ateismi tiesi maineen ja kuninkaan/hovin tuen menetystä, Kant kuitenkin sanoi [vakavissaan tai ei], että kieltäessään tiedon hän haluaa tehdä tilaa uskolle.
Jumalalle Kant antoi eräänlaisen takuumiehen paikan, vaikka hänen moraalijärjestelmäänsä ei mitään Jumalaa tarvittukaan.
Mutta juuri tämä on ongelma. Jos Jumala on vain pelkkä perustuslaillinen monarkki vailla todellista valtaa - eräänlainen valtion [etiikan] virallinen mannekiini tai lobbari, niin tällainen jumala voisi minun mielestäni olla kuka ja mikä tahansa [eli ei yhtään mikään].
Kantin kategorinen imperatiivi on kuitenkin selvästi kvasiteologinen käsite [jonka ainoat sisällöt ovat kultaisen säännön molemmat premissit ja hyvä tahto - ilman sääliä]. Mutta kyseessä ei ole käsky, joka tulee Jumalalta vaan käsky, jota totellaan autonomisen järjen päättelyn seurauksena.
D. B. Hart pitää tallaista vapaan järjen silmänkääntötemppua [perustellusti] jotakuinkin illusorisena järkeisuskona - ikäänkuin pelkästä tahtovan rationaalisen päättelyn vapaudesta valita voisi seurata sisällöllisesti sitova moraalinen ohjeistus [eikä vain pelkkä kontingentti sosiaalinen konstruktio].
Eikö siis pikemminkin ole niin, että ensin on uskonto ja Jumala käskyineen ja vasta sitten järki voi jälkikäteen hahmottaa uskonnon/Jumalan saneleman normatiivisen kontekstin puitteissa perusnormin [käskyjen] rationaalisia ehtoja?
Mutta Kantin mielestä todellinen moraali ei voi olla heteronomista eli tulla jostain järjen ulkopuolelta - oli tuo 'ulkopuoli' sitten vaikka uskonto/Jumala.
Ja yhä silti Kantin [todellisen/oikean moraalin mahdollistavan] moraalisen päättelyn ehtoihin keskittyvän moraalilain perusta [ja sisältö] juontuu [kuten sanottu] suoraan kristinuskosta. Jumalalla on siis yhä problemaattinen paikkansa Kantin moraalifilosofiassa ja hänen filosofiassaan ylipäätään, sillä jättihän Kant myös olion sinänsä [empiirinen maailma totaliteettina] tuntemattomaksi.
Olipa nyt miten vain, niin Kantin filosofia on ehtymätön lähde epistemologiselle, moraaliselle, esteettiselle ja myös uskonnolliselle pohdinnalle.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rasismi-ei-ole-edes-arvo-argumentti.html
http://www.students.tut.fi/~penttine/vitsi.html
http://www.auvorouvinen.fi/vaalit/index.php
*
[Kielimafia tarkensi ja korjaili klo: o5.45]
*
Tämä Ironmistressin kommentiin kirjoitettu vastausteksti ei mahtunut yhtenä kappaleena edellisen päreen kommenttilootaan, joten päretän sen, koska inhoan pätkimisiä. En aio siteerata Ironmistressin kommenttia vaan kehotan lukemaan tekstin edellä mainitusta rasismi-päreestä.
1
Arvoa ei voi määritellä. Se tulee ei-mistään kuin viimekätinen päätös Carl Schmittin desisionismissa. Sen voi joko lahjoittaa toiselle ja täyttää siten velvollisuutensa ihmisenä tai ottaa pois toiselta eli toimia rikollisesti rikkomalla moraalilakia.
2
En ole IM ihan niin pahassa umpikujassa kuin sinä ja Halla-aho, koska te olette rasisteja per definitionem - määritelmiennne perusteella.
Umpikujalla tarkoitan tässä lähinnä sitä, että rasismi on tuomittava ja halveksittava asenne perusteltiinpa se miten tahansa.
Minä sen sijaan olen antirasisti oman vapaan rationaalisen tahtoni päätöksen perusteella. Minä vain tottelen moraalilakia, joka sanoo minulle, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja vapaita. Ei siinä sen kummempaa ole [ks. kuitenkin 4].
3
Jos hyvä [ja/eli paha] ei palaudu mihinkään luonnollisiin ominaisuuksiin kuten Moore väittää, niin miten sen sitten muka voisi johtaa niistä ilman, ettei ensimmäinen premissi kumoutuisi? Väite siis edellyttää vastavuoroisuutta/symmetriaa, koska asymmetria johtaisi tässä loogiseen epäkoherenssiin eli kummankin väitteen raukeamiseen kontingenttina. Mooren avoimen kysymyksen argumentti osoittaa, että hyvän voi toki johtaa melkein mistä vain, mutta se ei koskaan voi olla luonnollinen ominaisuus.
Silti Moore itse oli [tietoisesti] naturalistisen virhepäätelmänsä 'uhri'. Hän edusti yhtä aikaa eräänlaista intuitionismia, utilitarismia ja common sense-epistemologiaa, jotka kaikki ovat ristiriidassa keskenään, minkä Moore myönsikin lisäämällä, ettei hän voi asialle mitään, sillä kaikki hänen johtopäätöksensä olivat rehellisen ja vilpittömän päättelyn tuloksia [jaha, vai niin].
Moorea on kritisoitu siitä, että hän tulkitsee hyvän semanttisesti liian suppealla tavalla eli adjektiivisesti, kun se pitäisi ymmärtää predikatiivisesti. Hyvä siis määrittää perustavasti subjektia, joka on alisteinen [sub] predikaatille [pallo 'on punainen'] eikä pelkästään kuvaa jonkin objektin ominaisuutta ['punainen' pallo]
4
Olemme samoilla linjoilla siinä, että vaikka sanon pelkästään vain noudattavani moraalilakia, niin ongelma on sama kuin Kantilla: tarvitaanko tässä Jumalaa?
Kant kierteli ja kaarteli heiluen agnostismin ja fideismin välillä. Kun hän kielsi metafyysisesti ja/eli empiirisesti objektiivisen tiedon mahdollisuuden yhtään mistään [suostumatta silti skeptikoksi suuresti arvostamansa Humen tapaan] - myös Jumalasta, mikä oli vaarallista, koska siihen aikaan Preussissa julki-ateismi tiesi maineen ja kuninkaan/hovin tuen menetystä, Kant kuitenkin sanoi [vakavissaan tai ei], että kieltäessään tiedon hän haluaa tehdä tilaa uskolle.
Jumalalle Kant antoi eräänlaisen takuumiehen paikan, vaikka hänen moraalijärjestelmäänsä ei mitään Jumalaa tarvittukaan.
Mutta juuri tämä on ongelma. Jos Jumala on vain pelkkä perustuslaillinen monarkki vailla todellista valtaa - eräänlainen valtion [etiikan] virallinen mannekiini tai lobbari, niin tällainen jumala voisi minun mielestäni olla kuka ja mikä tahansa [eli ei yhtään mikään].
Kantin kategorinen imperatiivi on kuitenkin selvästi kvasiteologinen käsite [jonka ainoat sisällöt ovat kultaisen säännön molemmat premissit ja hyvä tahto - ilman sääliä]. Mutta kyseessä ei ole käsky, joka tulee Jumalalta vaan käsky, jota totellaan autonomisen järjen päättelyn seurauksena.
D. B. Hart pitää tallaista vapaan järjen silmänkääntötemppua [perustellusti] jotakuinkin illusorisena järkeisuskona - ikäänkuin pelkästä tahtovan rationaalisen päättelyn vapaudesta valita voisi seurata sisällöllisesti sitova moraalinen ohjeistus [eikä vain pelkkä kontingentti sosiaalinen konstruktio].
Eikö siis pikemminkin ole niin, että ensin on uskonto ja Jumala käskyineen ja vasta sitten järki voi jälkikäteen hahmottaa uskonnon/Jumalan saneleman normatiivisen kontekstin puitteissa perusnormin [käskyjen] rationaalisia ehtoja?
Mutta Kantin mielestä todellinen moraali ei voi olla heteronomista eli tulla jostain järjen ulkopuolelta - oli tuo 'ulkopuoli' sitten vaikka uskonto/Jumala.
Ja yhä silti Kantin [todellisen/oikean moraalin mahdollistavan] moraalisen päättelyn ehtoihin keskittyvän moraalilain perusta [ja sisältö] juontuu [kuten sanottu] suoraan kristinuskosta. Jumalalla on siis yhä problemaattinen paikkansa Kantin moraalifilosofiassa ja hänen filosofiassaan ylipäätään, sillä jättihän Kant myös olion sinänsä [empiirinen maailma totaliteettina] tuntemattomaksi.
Olipa nyt miten vain, niin Kantin filosofia on ehtymätön lähde epistemologiselle, moraaliselle, esteettiselle ja myös uskonnolliselle pohdinnalle.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rasismi-ei-ole-edes-arvo-argumentti.html
http://www.students.tut.fi/~penttine/vitsi.html
http://www.auvorouvinen.fi/vaalit/index.php
May 25, 2011
Rasismi ei ole [edes] arvo-argumentti vaan [virhe]päättelyksi sofistikoitunut persoonallisuuden rakenteen defenssi
In the picture a man says to the black male that he does not fit in. This is a modern illustration, so slavery doesn't exist, but racism still occurs.
*
Kirjoitan tässä jatko-osan RIP IT OUT!-päreen kommenttiini, jonka olen siirtänyt alkuluvuksi I pohjustamaan jälkimmäistä osaa II.
I
Rasismi ei ole selittelyn vaan selkeän valinnan asia, joten lisäkommentointi aiheesta saattaa olla melko hyödytöntä. Sitäpaitsi olen kantani selvittänyt aiemmin jo moneen kertaan.
Halla-aho [kuten minäkin] on valintansa tehnyt [siinä määrin kuin totuuden ja totuuden vastaisuuden välillä voi tietoisesti valita].
Tuon valinnan mukaan ihmiset ovat ontologisesti [kategorisesti, periaatteellisesti, aksiologisesti, eksistentiaalisesti jne.] eriarvoisia ominaisuuksiensa erojen perusteella.
Non sequitur - eivät ole. Kyseessä on rasistinen virhepäätelmä.
Ihmiset ovat aksiologisesti samanarvoisia ja ominaisuuksien erilaisuus siten pelkästään luonnollista diversiteettiä, josta ei voi johtaa aksiologista erilaisuutta kuin nimenomaan tekemällä rasistinen virhepäätelmä [vrt. naturalistinen virhepäätelmä, jonka mukaan hyvää ei voi johtaa luonnollisista ominaisuuksista - ei myöskään pahaa tai ylipäätään arvoja].
Tämä vaikuttaa keinotekoiselta määritelmäerolta, mutta siihen sisältyy koko rasismin ja antirasismin välillä vallitseva antagonismi, joka ei argumenteilla ratkea, koska kyseessä on arvovalinta, minkä seikan Halla-ahokin selkeästi on myöntänyt.
[Kyseessä on kuitenkin samalla syvempi 'häiriö' eli rasistiseen arvovalintaan sisältyvä/johtava väärinkäsitys rasistin loogisessa ajattelussa - virhe, johon antirasisti ei lankea].
Keskustelu ei siis etene näistä lähtokohdista ja ehdoista käsin. Voimme vain polemisoida ja toimia. Practically - poliittinen taistelu ja tahdonilmaus korvaavat muodollis-loogisen väittelyn.
Politiikasta huolimatta mitään kunnon kompromissia [edut ja haitat tasapainottavaa intressi-pakettia] tästä ei voi syntyä, koska rasistinen ja ei-rasistinen valinta ovat kumpikin em. perustavan rationaalis-kategorisen päättelyehdon alaisia, mikä ylipäätään tekee järkevän ajattelun mahdolliseksi.
Mutta [vielä kerran] kuten edellä totesin: Halla-aho [sekä Ironmistress ja konservatiivi-nationalistit ylipäätään] tekevät virhepäätelmän johtaessaan ihmisten välisen arvoerilaisuuden ihmisten välisten ominaisuuksien eroista [mihin unohtuikaan taas kuuluisa Humen laki?].
II
1
Jos nyt joku kritisoi päättelyäni sanomalla, että hän arvioi esim. maahanmuuttajia heidän tekojensa ja tekemättä jättämisiensä eikä ihonvärin tai muiden luonnollisten ominaisuuksin perusteella, mikä olisi rasisimia, haluan esittää vastakritiikin.
Ensinnäkin pitää kysyä, miten rasistille on mahdollista erottaa maahamuuttajien teot ja heidän ominaisuutensa kategorisesti toisistaan. Väitän, että rasistinen [muka seuraus-eettinen] logiikka päättelee [sitä itse tajuamatta] teoista suoraan ominaisuuksiin, jotka toimivat syinä tekoihin. Tekoja, joiden pitäisi olla yksittäisiä ja suhteessa lakiin, käytetäänkin ominaisuuksien tavoin.
Kun musta mies varastaa, häneltä yhtäkkiä löytyykin myös ominaisuus eli taipumus varastamiseen. Tietenkin rasisti kieltää päättelevänsä juuri näin, mutta koska hän kannattaa aksiologisesti eriarvoisuutta, hän tekee väistämättä näin. Rasistille nyt vain on mahdotonta tehdä loogista erottelua teon ja sen aiheuttavan eli eriarvoisuutta ilmentävän ominaisuuden välillä, sillä muussa tapauksessa eriarvoisuus-periaate raukeaisi lakiin suhteutettavien yksittäisten tekojen oikeudelliseksi arvioinniksi.
Seuraus-eettinen rasisti siis päättelee kuin [pseudo]velvollisuus-eetikko - sillä erotuksella, että hän rakentaa eriarvoisuus-väitteensä muka empiiristen faktojen varaan [mikä siis on arvoväitteenä kategorinen virhe], kun taas deontologi lähtee abstraktista periaatteesta eli samaa lajia olevien samanarvoisuudesta, mikä väite on kantilaisittain transsendentaalinen postulaatti, jossa yhteisistä lajiominaisuuksista seuraa moraalisen tietoisuuden lakina yhteinen velvollisuus kunnioittaa saman lajin edustajia samanarvoisina.
Tämä ehdoton maksiimi ei kuitenkaan seuraa suoraan empiirisistä faktoista vaan on rationaalinen päätös, joka ylittää nämä faktat, sillä eihän empiria ikinä ole päättänyt arvokysymysten suhteen yhtään mitään - sen tekee aina ihminen joko autonomisen järjen intuitioineen ja kategorioineen tai pelkästään omien intressiensä ja psykologisen egoisminsa sanelemine vaatimuksineen.
Seuraus-eettinen päättely vetoaa aina empiirisiin [intressi-]faktoihin, olivatpa ne tekoja tai ominaisuuksia tai kuten yleensä: ominaisuuksiksi arvotettuja tekoja.
Jos ja kun deontologi liikkuu epistemologis-ontologisessa kehässä [jonka hän ymmärtää ja myöntää kehäksi joskin väistämättömäksi ja hyväksi sellaiseksi], koska hän tietää, ettei voi perustella samanarvoisuutta mistään lopullisen objektiivisesta evidenssi-kriteeristä käsin, niin rasisti sen sijaan vetoaa havaittaviin ja mitattaviin eroihin - [deontologi korostaa enemmän ihmisten kulttuuris-kielellis-antropologista samankaltaisuutta kuin yksittäisiä, satunnaisia mutta sellaisenaan luonnollisia eroja],
Rasistin logiikka erotuksena kategoriseen lähtökohtaan on empiiristä yleistystä yksittäisistä ominaisuuksista ja ominaisuuksia heijastavista teoista. - Voidaan helposti havaita, että näin kontingentti ja rasistin strategisiin intresseihin sekoittunut hyöty- ja seuraamus-logiikka on pelkästään päättelijänsä omaa ressentimenttiä ja hybristä, jonka hän haluaa salonkikelpoistaa eli oikeuttaa vetoamalla tässä tapauksessa maahanmuuttajien sopeutumattomuuteen, rikollisuuteen, työttömyyteen, kielitaidottumuuteen jne.
Tämän tekojatkumon toisesta ääripäästä löytyy tietenkin tyhmyys-ominaisuus eli perimmältään somalien ja romanien sopeutumattomuus on heidän geneettis-kognitiivista vajavuuttaan verrattuna valkoihoiseen nationalistiin, joka selvittää länsimaiset ÄO-testit hiukan paremmin kuin heikommat länsimaiselle sivistykselle ominaiset valmiudet omaava maahanmuuttaja [huom. - 'länsimaiset' valmiudet eivät ole sama asia 'länsimaiset' geenit ;\].
Mitäpä tuohon on lisäämistä. Kyseessä on näennäisen vakuuttava mutta loogisesti virheellinen päättelyketju. - Non sequitur eli siitä ei seuraa, että eri rotujen aksiologis-ontologinen eriarvoisuus olisi oikeutettua ja legitimoitua minkäänlaisten testien perusteella. Tietenkin luonnolliset ja kulttuuriset erot vaikuttavat ihmisten valmiuksien laatuun ja määrään, mutta tällainen eroavuus [toistan tätä yhä uudelleen] ei ole kategorista [ehdotonta] vaan kontingenttia [ei-välttämätöntä, sattumanvaraista].
Seurausetiikassa teon [tai velvollisuuden] arvon määrää teon seuraus, vaikka siinäkin ratkaiseva päätös teosta palautuu aina tekijän taipumuksiin, pätevyyteen ja tahtoon. Seurauseetikko ei tietenkään per definitionem ole rasisti, mutta heti kun hän lähtee yleisellä tasolla operoimaan ja perustelemaan poliittisia valintoja nimenomaan eriarvoisuudella hyöty- ja seuraamus-lähtökohdista käsin, hän muuttuu sellaiseksi. Ja sitä rasimia ei käsitemäärittelyillä tai lakipykälillä muuksi muuteta. Se piilee erittäin syvällä ihmisen psyykkisessä rakenteessa ja vaikuttaa kaikkeen, mitä hän toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta ajattelee. Tämän vuoksi argumentointi rasistin kanssa on turhaa. Häntä voi vain halveksia.
2
Sen, joka ryhtyy operoimaan Humen lakia tiukasti soveltaen kaikkea moraalifilosofista arvokeskustelua, pitäisi ehdottomasti muistaa, että tuo laki kumoaa myös kaikki hänen omat näkökulmansa arvokysymyksiin - siten myös hänen rasisminsa argumentatiiviset perustelut [tätä ei Ironmistress nähdäkseni ole täysin ymmärtänyt].
Humen laki on hyvä renki mutta huono ja yksisilmäinen isäntä. Koska tuo laki toteuttaa perimmäisen skeptisismin logiikkaa, sitä pitää osata käyttää harkitusti, jotta siitä olisi todellista hyötyä arvo-kritiikkinä. Totaali skeptisismi nimittäin [ainakin kantilaisten transsendentalistien mukaan] päätyy itsensä kumoavaan performatiiviseen ristiriitaan, mikä merkitsee, että pysyäkseen johdonmukaisesti skeptikkona [ja Humen lain soveltajana] ihmisen pitäisi olla totaalisti osallistumatta kommunikaatioon eli vaiettava jotakuinkin kaikesta siitä, minkä väittää tietävänsä ei-tiedoksi.
Sillä heti kun skeptikko osallistuu kielelliseen kommunikaatioon [diskurssiin] hänen skeptisisminsä perusta kumoutuu, koska tällöin hän lähtee pelaamaan yhteistä kielipeliä, joka sisältää tietyt kommunikatiivisen toiminnan ehdot, joiden ulkopuolelta käsin on [skeptikkona] mahdoton edes väittää epäilevänsä mitään. Toisin sanoen - jos osallistut kielelliseen kommunikaatioon, et voi edustaa kaiken kattavaa johdonmukaista skeptisismiä - rajattua epäilyä kylläkin [ks. PS.].
Absoluuttinen vaikeneminen on tietysti reductio ad absurdum, mutta sen avulla voidaan kirjaimellisesti osoittaa myös humelaisen skeptikon dilemma. Skeptikko ei [kuten edellä jo viitattiin] voi tietää edes sitä, että tietää jonkin tiedoksi väitetyn olevan ei-tietoa. Sillä jos hän näin pystyy perustellusti väittämään, hän ei voi samanaikaisesti olla skeptikko eikä käyttää Humen lakia johdonmukaisesti loppuun asti [ks. PPS.].
Skeptikko voi esittää enintään sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat avoimesti tai peitellysti intressi-sidonnaisia [strategisia] - toisin sanoen psykologista egoismia, joka on naamioitunut normi- ja arvo-argumentteihin. Siten ne ovat myös vain askeleen päässä rasismista.
Näihin habermasilaisen kommunikaation transsendentaali-loogisiin ehtoihin suhteutettuna jopa esim. Foucaultia voi pitää viittä vaille rasistina, sillä vaikka Foucalt korostaa [antimarxilaisesti] vastarinnan ja historiallisen muutoksen merkitystä, häneltä puuttuu.se oikeutus-proseduuri, jolla hän voisi tuon vastarinnan [arvon] legitimoida. Näin ollen homojen puolesta mielenosoituksissa marssinut professorimme olisi koska tahansa - ilman loogista ristiriitaa - voinut marssia vaikka rasismin puolesta - [Foucault'n positivistinen nominalismi ja/eli subjektiton valta-strukturalismi on lopultakin yhtä kuin nihlismi - siitä ovat koko lailla yhtä mieltä niin Zizek, Milbank kuin D. B. Hart].
PS.
Oltiinpa etenkin Habermasin edustamasta kantilaisen transsendentalismin revisiosta mitä mieltä tahansa, niin ei voida kieltää, etteikö siihen sisältyisi kosolti järkeä - olkoonkin, että habermasilainen desisionismi näyttäytyy ainakin minulle yhtä aikaa sekä keskustelun muodollisiin ehtoin dogmaattisesti sitoutuneena [skeptisismin transsendentalistinen vastakohta] myös varsin idealistiselta ja aidon väittelyn poissulkevana konsensus-idealismina.
PPS.
Tähän kohtaan on syytä lisätä, että Humen lain tiukimpaan [mutta loogisesti koherenttiin] tulkintaan sisältyyy myös Humen todistus kausaliteetin illusorisuudesta [näemme vain useinkin odotettavissa olevia liikkeitä, emme syy-yhteyksiä], mikä merkitsee, että kaikki syyn ja vaikutuksen yhteydet [ei siis ainoastaan tosiasioitten ja arvojen välinen yhteys] ovat pelkkiä tapojen, tottumusten ja tutkimusten tajuntaamme iskostamia ennakko-odotuksia.
Liikkuva biljardipallo on tähän mennessä aina saanut toisen pallon liikkeeseen siihen osuessaan, aurinko on tähän mennessä aina noussut aamulla laskettuaan illalla. Maailmankuvamme rakentuu siis kauttaaltaan mahdollisimman suurten todennäköisyyksien varaan [todennäköisyyksistä on tullut välitöntä common sense-tietoa], mutta [toisin kuin Kant tai Hegel ajattelivat] mitään kausaliteettia ei tietoisuuteen sisältyvänä ymmärryksen muotona tai absoluuttisena dialektisena käsitteenä ole olemassakaan [kausaliteetti ei ole ymmärrykseemme sisältyvä kyky/muoto vaan luotettava common sense-tottumus; - mutta näin ollen Humen täytynee kieltää myös luonnonlait, joskaan siihen en nyt puutu].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rip-it-out.html
http://huckleberryfinnsatiremap.blogspot.com/
*
Kirjoitan tässä jatko-osan RIP IT OUT!-päreen kommenttiini, jonka olen siirtänyt alkuluvuksi I pohjustamaan jälkimmäistä osaa II.
I
Rasismi ei ole selittelyn vaan selkeän valinnan asia, joten lisäkommentointi aiheesta saattaa olla melko hyödytöntä. Sitäpaitsi olen kantani selvittänyt aiemmin jo moneen kertaan.
Halla-aho [kuten minäkin] on valintansa tehnyt [siinä määrin kuin totuuden ja totuuden vastaisuuden välillä voi tietoisesti valita].
Tuon valinnan mukaan ihmiset ovat ontologisesti [kategorisesti, periaatteellisesti, aksiologisesti, eksistentiaalisesti jne.] eriarvoisia ominaisuuksiensa erojen perusteella.
Non sequitur - eivät ole. Kyseessä on rasistinen virhepäätelmä.
Ihmiset ovat aksiologisesti samanarvoisia ja ominaisuuksien erilaisuus siten pelkästään luonnollista diversiteettiä, josta ei voi johtaa aksiologista erilaisuutta kuin nimenomaan tekemällä rasistinen virhepäätelmä [vrt. naturalistinen virhepäätelmä, jonka mukaan hyvää ei voi johtaa luonnollisista ominaisuuksista - ei myöskään pahaa tai ylipäätään arvoja].
Tämä vaikuttaa keinotekoiselta määritelmäerolta, mutta siihen sisältyy koko rasismin ja antirasismin välillä vallitseva antagonismi, joka ei argumenteilla ratkea, koska kyseessä on arvovalinta, minkä seikan Halla-ahokin selkeästi on myöntänyt.
[Kyseessä on kuitenkin samalla syvempi 'häiriö' eli rasistiseen arvovalintaan sisältyvä/johtava väärinkäsitys rasistin loogisessa ajattelussa - virhe, johon antirasisti ei lankea].
Keskustelu ei siis etene näistä lähtokohdista ja ehdoista käsin. Voimme vain polemisoida ja toimia. Practically - poliittinen taistelu ja tahdonilmaus korvaavat muodollis-loogisen väittelyn.
Politiikasta huolimatta mitään kunnon kompromissia [edut ja haitat tasapainottavaa intressi-pakettia] tästä ei voi syntyä, koska rasistinen ja ei-rasistinen valinta ovat kumpikin em. perustavan rationaalis-kategorisen päättelyehdon alaisia, mikä ylipäätään tekee järkevän ajattelun mahdolliseksi.
Mutta [vielä kerran] kuten edellä totesin: Halla-aho [sekä Ironmistress ja konservatiivi-nationalistit ylipäätään] tekevät virhepäätelmän johtaessaan ihmisten välisen arvoerilaisuuden ihmisten välisten ominaisuuksien eroista [mihin unohtuikaan taas kuuluisa Humen laki?].
II
1
Jos nyt joku kritisoi päättelyäni sanomalla, että hän arvioi esim. maahanmuuttajia heidän tekojensa ja tekemättä jättämisiensä eikä ihonvärin tai muiden luonnollisten ominaisuuksin perusteella, mikä olisi rasisimia, haluan esittää vastakritiikin.
Ensinnäkin pitää kysyä, miten rasistille on mahdollista erottaa maahamuuttajien teot ja heidän ominaisuutensa kategorisesti toisistaan. Väitän, että rasistinen [muka seuraus-eettinen] logiikka päättelee [sitä itse tajuamatta] teoista suoraan ominaisuuksiin, jotka toimivat syinä tekoihin. Tekoja, joiden pitäisi olla yksittäisiä ja suhteessa lakiin, käytetäänkin ominaisuuksien tavoin.
Kun musta mies varastaa, häneltä yhtäkkiä löytyykin myös ominaisuus eli taipumus varastamiseen. Tietenkin rasisti kieltää päättelevänsä juuri näin, mutta koska hän kannattaa aksiologisesti eriarvoisuutta, hän tekee väistämättä näin. Rasistille nyt vain on mahdotonta tehdä loogista erottelua teon ja sen aiheuttavan eli eriarvoisuutta ilmentävän ominaisuuden välillä, sillä muussa tapauksessa eriarvoisuus-periaate raukeaisi lakiin suhteutettavien yksittäisten tekojen oikeudelliseksi arvioinniksi.
Seuraus-eettinen rasisti siis päättelee kuin [pseudo]velvollisuus-eetikko - sillä erotuksella, että hän rakentaa eriarvoisuus-väitteensä muka empiiristen faktojen varaan [mikä siis on arvoväitteenä kategorinen virhe], kun taas deontologi lähtee abstraktista periaatteesta eli samaa lajia olevien samanarvoisuudesta, mikä väite on kantilaisittain transsendentaalinen postulaatti, jossa yhteisistä lajiominaisuuksista seuraa moraalisen tietoisuuden lakina yhteinen velvollisuus kunnioittaa saman lajin edustajia samanarvoisina.
Tämä ehdoton maksiimi ei kuitenkaan seuraa suoraan empiirisistä faktoista vaan on rationaalinen päätös, joka ylittää nämä faktat, sillä eihän empiria ikinä ole päättänyt arvokysymysten suhteen yhtään mitään - sen tekee aina ihminen joko autonomisen järjen intuitioineen ja kategorioineen tai pelkästään omien intressiensä ja psykologisen egoisminsa sanelemine vaatimuksineen.
Seuraus-eettinen päättely vetoaa aina empiirisiin [intressi-]faktoihin, olivatpa ne tekoja tai ominaisuuksia tai kuten yleensä: ominaisuuksiksi arvotettuja tekoja.
Jos ja kun deontologi liikkuu epistemologis-ontologisessa kehässä [jonka hän ymmärtää ja myöntää kehäksi joskin väistämättömäksi ja hyväksi sellaiseksi], koska hän tietää, ettei voi perustella samanarvoisuutta mistään lopullisen objektiivisesta evidenssi-kriteeristä käsin, niin rasisti sen sijaan vetoaa havaittaviin ja mitattaviin eroihin - [deontologi korostaa enemmän ihmisten kulttuuris-kielellis-antropologista samankaltaisuutta kuin yksittäisiä, satunnaisia mutta sellaisenaan luonnollisia eroja],
Rasistin logiikka erotuksena kategoriseen lähtökohtaan on empiiristä yleistystä yksittäisistä ominaisuuksista ja ominaisuuksia heijastavista teoista. - Voidaan helposti havaita, että näin kontingentti ja rasistin strategisiin intresseihin sekoittunut hyöty- ja seuraamus-logiikka on pelkästään päättelijänsä omaa ressentimenttiä ja hybristä, jonka hän haluaa salonkikelpoistaa eli oikeuttaa vetoamalla tässä tapauksessa maahanmuuttajien sopeutumattomuuteen, rikollisuuteen, työttömyyteen, kielitaidottumuuteen jne.
Tämän tekojatkumon toisesta ääripäästä löytyy tietenkin tyhmyys-ominaisuus eli perimmältään somalien ja romanien sopeutumattomuus on heidän geneettis-kognitiivista vajavuuttaan verrattuna valkoihoiseen nationalistiin, joka selvittää länsimaiset ÄO-testit hiukan paremmin kuin heikommat länsimaiselle sivistykselle ominaiset valmiudet omaava maahanmuuttaja [huom. - 'länsimaiset' valmiudet eivät ole sama asia 'länsimaiset' geenit ;\].
Mitäpä tuohon on lisäämistä. Kyseessä on näennäisen vakuuttava mutta loogisesti virheellinen päättelyketju. - Non sequitur eli siitä ei seuraa, että eri rotujen aksiologis-ontologinen eriarvoisuus olisi oikeutettua ja legitimoitua minkäänlaisten testien perusteella. Tietenkin luonnolliset ja kulttuuriset erot vaikuttavat ihmisten valmiuksien laatuun ja määrään, mutta tällainen eroavuus [toistan tätä yhä uudelleen] ei ole kategorista [ehdotonta] vaan kontingenttia [ei-välttämätöntä, sattumanvaraista].
Seurausetiikassa teon [tai velvollisuuden] arvon määrää teon seuraus, vaikka siinäkin ratkaiseva päätös teosta palautuu aina tekijän taipumuksiin, pätevyyteen ja tahtoon. Seurauseetikko ei tietenkään per definitionem ole rasisti, mutta heti kun hän lähtee yleisellä tasolla operoimaan ja perustelemaan poliittisia valintoja nimenomaan eriarvoisuudella hyöty- ja seuraamus-lähtökohdista käsin, hän muuttuu sellaiseksi. Ja sitä rasimia ei käsitemäärittelyillä tai lakipykälillä muuksi muuteta. Se piilee erittäin syvällä ihmisen psyykkisessä rakenteessa ja vaikuttaa kaikkeen, mitä hän toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta ajattelee. Tämän vuoksi argumentointi rasistin kanssa on turhaa. Häntä voi vain halveksia.
2
Sen, joka ryhtyy operoimaan Humen lakia tiukasti soveltaen kaikkea moraalifilosofista arvokeskustelua, pitäisi ehdottomasti muistaa, että tuo laki kumoaa myös kaikki hänen omat näkökulmansa arvokysymyksiin - siten myös hänen rasisminsa argumentatiiviset perustelut [tätä ei Ironmistress nähdäkseni ole täysin ymmärtänyt].
Humen laki on hyvä renki mutta huono ja yksisilmäinen isäntä. Koska tuo laki toteuttaa perimmäisen skeptisismin logiikkaa, sitä pitää osata käyttää harkitusti, jotta siitä olisi todellista hyötyä arvo-kritiikkinä. Totaali skeptisismi nimittäin [ainakin kantilaisten transsendentalistien mukaan] päätyy itsensä kumoavaan performatiiviseen ristiriitaan, mikä merkitsee, että pysyäkseen johdonmukaisesti skeptikkona [ja Humen lain soveltajana] ihmisen pitäisi olla totaalisti osallistumatta kommunikaatioon eli vaiettava jotakuinkin kaikesta siitä, minkä väittää tietävänsä ei-tiedoksi.
Sillä heti kun skeptikko osallistuu kielelliseen kommunikaatioon [diskurssiin] hänen skeptisisminsä perusta kumoutuu, koska tällöin hän lähtee pelaamaan yhteistä kielipeliä, joka sisältää tietyt kommunikatiivisen toiminnan ehdot, joiden ulkopuolelta käsin on [skeptikkona] mahdoton edes väittää epäilevänsä mitään. Toisin sanoen - jos osallistut kielelliseen kommunikaatioon, et voi edustaa kaiken kattavaa johdonmukaista skeptisismiä - rajattua epäilyä kylläkin [ks. PS.].
Absoluuttinen vaikeneminen on tietysti reductio ad absurdum, mutta sen avulla voidaan kirjaimellisesti osoittaa myös humelaisen skeptikon dilemma. Skeptikko ei [kuten edellä jo viitattiin] voi tietää edes sitä, että tietää jonkin tiedoksi väitetyn olevan ei-tietoa. Sillä jos hän näin pystyy perustellusti väittämään, hän ei voi samanaikaisesti olla skeptikko eikä käyttää Humen lakia johdonmukaisesti loppuun asti [ks. PPS.].
Skeptikko voi esittää enintään sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat avoimesti tai peitellysti intressi-sidonnaisia [strategisia] - toisin sanoen psykologista egoismia, joka on naamioitunut normi- ja arvo-argumentteihin. Siten ne ovat myös vain askeleen päässä rasismista.
Näihin habermasilaisen kommunikaation transsendentaali-loogisiin ehtoihin suhteutettuna jopa esim. Foucaultia voi pitää viittä vaille rasistina, sillä vaikka Foucalt korostaa [antimarxilaisesti] vastarinnan ja historiallisen muutoksen merkitystä, häneltä puuttuu.se oikeutus-proseduuri, jolla hän voisi tuon vastarinnan [arvon] legitimoida. Näin ollen homojen puolesta mielenosoituksissa marssinut professorimme olisi koska tahansa - ilman loogista ristiriitaa - voinut marssia vaikka rasismin puolesta - [Foucault'n positivistinen nominalismi ja/eli subjektiton valta-strukturalismi on lopultakin yhtä kuin nihlismi - siitä ovat koko lailla yhtä mieltä niin Zizek, Milbank kuin D. B. Hart].
PS.
Oltiinpa etenkin Habermasin edustamasta kantilaisen transsendentalismin revisiosta mitä mieltä tahansa, niin ei voida kieltää, etteikö siihen sisältyisi kosolti järkeä - olkoonkin, että habermasilainen desisionismi näyttäytyy ainakin minulle yhtä aikaa sekä keskustelun muodollisiin ehtoin dogmaattisesti sitoutuneena [skeptisismin transsendentalistinen vastakohta] myös varsin idealistiselta ja aidon väittelyn poissulkevana konsensus-idealismina.
PPS.
Tähän kohtaan on syytä lisätä, että Humen lain tiukimpaan [mutta loogisesti koherenttiin] tulkintaan sisältyyy myös Humen todistus kausaliteetin illusorisuudesta [näemme vain useinkin odotettavissa olevia liikkeitä, emme syy-yhteyksiä], mikä merkitsee, että kaikki syyn ja vaikutuksen yhteydet [ei siis ainoastaan tosiasioitten ja arvojen välinen yhteys] ovat pelkkiä tapojen, tottumusten ja tutkimusten tajuntaamme iskostamia ennakko-odotuksia.
Liikkuva biljardipallo on tähän mennessä aina saanut toisen pallon liikkeeseen siihen osuessaan, aurinko on tähän mennessä aina noussut aamulla laskettuaan illalla. Maailmankuvamme rakentuu siis kauttaaltaan mahdollisimman suurten todennäköisyyksien varaan [todennäköisyyksistä on tullut välitöntä common sense-tietoa], mutta [toisin kuin Kant tai Hegel ajattelivat] mitään kausaliteettia ei tietoisuuteen sisältyvänä ymmärryksen muotona tai absoluuttisena dialektisena käsitteenä ole olemassakaan [kausaliteetti ei ole ymmärrykseemme sisältyvä kyky/muoto vaan luotettava common sense-tottumus; - mutta näin ollen Humen täytynee kieltää myös luonnonlait, joskaan siihen en nyt puutu].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rip-it-out.html
http://huckleberryfinnsatiremap.blogspot.com/
May 24, 2011
Onko Tarmo Tyytyväinen kapitalismin kannalta vaarallisempi kuin Timo Terroristi?
Tarmo Tyytyväisen rauhallinen ja vaatimattomasti omavarainen elämä on laadullisesti parempaa kuin Osmo Onnentavoittelijan bonus-amok-juoksu.
I
Tyytyväinen ihminen paljastaa kapitalismin useinkin tiedostamattoman faustisuuden eli sen talousideologiaan sisältyvän noidankehän, joka rakentuu itsetuhoiseen illuusioon jatkuvan kasvun rationaalisuudesta. Kuvamme tyytyväinen ja omavarainen - siis laadullisen ja määrällisen hyvinvoinnin suhteen rationaalinen ja onnellinen ihminen on kapitalismin kannalta täysin irrationaalinen ja ei-toivottava tyyppi. Juuri siksi hän on myös kaikkein vaarallisin ihminen ei-reaalisen talouden irrationaalisen eli abstraktin finanssi-spekulantismin ja keinotekoisen kulutus-velvoitteen kannalta.
Mutta jos kerrot tämän tosiasian esim. Jyrki Käteiselle, hän taatusti nauraa sinulle [tosin hiukan hysteerisesti] kysyen, että mistäs ne varat elämiseen tulee, jos ei talouskasvua ylläpidetä ja kestävyysvajetta säädellä leikkauksin ja arvonlisäverotuksin [jotka syövät eniten alemman keskiluokan ja köyhän leipää].
Vastaus kuuluu: pankit ja tuotantolaitokset eli suurpääoma asetetaan kovempaan parlamentaariseen kontrolliin ja saadut voitot käytetään sosiaalisesti vastuullisella tavalla. Näin ollen megafirmojen johtoon valitaan ihmisiä, jotka hoitavat työnsä hyvin ilman sikamaisen suuria palkkoja sekä bonuksia ja toisaalta ilman että heitä vaaditaan tekemään yrityksellään jatkuvasti yhteisöllisestä vastuusta piittaamatta maksimaalista voittoa, joka syö ja pilaa maapallon ekologiset resurssit, orjuuttaa ihmiset yhä vähälukuisemman miljadööri-eliitin työ- ja kulutusmuurahaisiksi.
Jos maailma sitten tämäntyypisellä talouspoliittisen super-paradigman ja mega-trendin muutoksella ajautuu konkurssiin eli elintaso laskee jyrkästi, niin antaa laskea vaan, sillä kuten totesin, globaalin kapitalismin rationaalisen valinnan ihanne-ihminen on kuin huumeen voimalla toimiva orja [nautinto, turhamaisuus, typerä meritokraattinen omahyväisyys ja elintaso-rasismi kiihokkeenaan].
Kuvamme omavarainen joskin elintasoltaan luultavasti suhteellisen vaatimaton ellei joskus jopa köyhä ihminen on kuitenkin tyytyväinen eli laadullisesti hyvinvoiva ihminen. On varmaankin miellyttävämpää kuolla ihan aidosti tyytyväisenä kuin kapitalisti-ideologian julistaman harhaisen huume-onnen perässä viimeiseen hengenvetoon asti kuolaavana 'rationaalisiin' valintoihin pakotettuna työura-narkkarina [joka merkillistä kyllä pudotetaan työmarkkinoilta pois jo 45-vuotiaana, mikä annettakoon esimerkkinä siitä, että jos kapitalismi toimii mielettömästi makrotasolla, se tekee niin myös mikrotasolla].
II
http://www.youtube.com/watch?v=GhRu9yzlTRI&NR=1
Back in the USSR - Red Square - Paul McCartney in the Red Square 2003 [vanha Beatles-hitti viiden vuoden välein esitettynä - ensin Moskovassa, sitten Kiovassa]
*
http://www.youtube.com/watch?v=XrtnnLor2UM
Paul McCartney's "Back In The USSR" in Kiev's historic Independence Square 14.06.2008.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Z2Qk-mZjwhA
Back in the USSR - Beatles [1968]
*
Flew in from miami beach boac
Didn't get to bed last night
On the way the paper bag was on my knee
Man I had a dreadful flight
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boy
Back in the u.s.s.r.
Been away so long I hardly knew the place
Gee it's good to be back home
Leave it till tomorrow to unpack my case
Honey disconnect the phone
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boy
Back in the u.s., back in the u.s., back in the u.s.s.r.
Well the ukraine girls really knock me out
They leave the west behind
And moscow girls make me sing and shout
That georgia's always on my mi-mi-mi-mi-mi-mi-mind
Oh come on, oh yeah...
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boys
Back in the u.s.s.r.
Well the ukraine girls really knock me out
They leave the west behind
And moscow girls make me sing and shout
That georgia's always on my mi-mi-mi-mi-mi-mi-mind
Oooh show me round your snow peaked mountains way down south
Take me to your daddy's farm
Let me hear your balalaika's ringing out
Come and keep your comrade warm
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boys
Back in the u.s.s.r.
[oh let me tell you honey]
Hey I'm back...
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Back_in_the_U.S.S.R.
http://stealthunit.net/thread/3279928
I
Tyytyväinen ihminen paljastaa kapitalismin useinkin tiedostamattoman faustisuuden eli sen talousideologiaan sisältyvän noidankehän, joka rakentuu itsetuhoiseen illuusioon jatkuvan kasvun rationaalisuudesta. Kuvamme tyytyväinen ja omavarainen - siis laadullisen ja määrällisen hyvinvoinnin suhteen rationaalinen ja onnellinen ihminen on kapitalismin kannalta täysin irrationaalinen ja ei-toivottava tyyppi. Juuri siksi hän on myös kaikkein vaarallisin ihminen ei-reaalisen talouden irrationaalisen eli abstraktin finanssi-spekulantismin ja keinotekoisen kulutus-velvoitteen kannalta.
Mutta jos kerrot tämän tosiasian esim. Jyrki Käteiselle, hän taatusti nauraa sinulle [tosin hiukan hysteerisesti] kysyen, että mistäs ne varat elämiseen tulee, jos ei talouskasvua ylläpidetä ja kestävyysvajetta säädellä leikkauksin ja arvonlisäverotuksin [jotka syövät eniten alemman keskiluokan ja köyhän leipää].
Vastaus kuuluu: pankit ja tuotantolaitokset eli suurpääoma asetetaan kovempaan parlamentaariseen kontrolliin ja saadut voitot käytetään sosiaalisesti vastuullisella tavalla. Näin ollen megafirmojen johtoon valitaan ihmisiä, jotka hoitavat työnsä hyvin ilman sikamaisen suuria palkkoja sekä bonuksia ja toisaalta ilman että heitä vaaditaan tekemään yrityksellään jatkuvasti yhteisöllisestä vastuusta piittaamatta maksimaalista voittoa, joka syö ja pilaa maapallon ekologiset resurssit, orjuuttaa ihmiset yhä vähälukuisemman miljadööri-eliitin työ- ja kulutusmuurahaisiksi.
Jos maailma sitten tämäntyypisellä talouspoliittisen super-paradigman ja mega-trendin muutoksella ajautuu konkurssiin eli elintaso laskee jyrkästi, niin antaa laskea vaan, sillä kuten totesin, globaalin kapitalismin rationaalisen valinnan ihanne-ihminen on kuin huumeen voimalla toimiva orja [nautinto, turhamaisuus, typerä meritokraattinen omahyväisyys ja elintaso-rasismi kiihokkeenaan].
Kuvamme omavarainen joskin elintasoltaan luultavasti suhteellisen vaatimaton ellei joskus jopa köyhä ihminen on kuitenkin tyytyväinen eli laadullisesti hyvinvoiva ihminen. On varmaankin miellyttävämpää kuolla ihan aidosti tyytyväisenä kuin kapitalisti-ideologian julistaman harhaisen huume-onnen perässä viimeiseen hengenvetoon asti kuolaavana 'rationaalisiin' valintoihin pakotettuna työura-narkkarina [joka merkillistä kyllä pudotetaan työmarkkinoilta pois jo 45-vuotiaana, mikä annettakoon esimerkkinä siitä, että jos kapitalismi toimii mielettömästi makrotasolla, se tekee niin myös mikrotasolla].
II
http://www.youtube.com/watch?v=GhRu9yzlTRI&NR=1
Back in the USSR - Red Square - Paul McCartney in the Red Square 2003 [vanha Beatles-hitti viiden vuoden välein esitettynä - ensin Moskovassa, sitten Kiovassa]
*
http://www.youtube.com/watch?v=XrtnnLor2UM
Paul McCartney's "Back In The USSR" in Kiev's historic Independence Square 14.06.2008.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Z2Qk-mZjwhA
Back in the USSR - Beatles [1968]
*
Flew in from miami beach boac
Didn't get to bed last night
On the way the paper bag was on my knee
Man I had a dreadful flight
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boy
Back in the u.s.s.r.
Been away so long I hardly knew the place
Gee it's good to be back home
Leave it till tomorrow to unpack my case
Honey disconnect the phone
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boy
Back in the u.s., back in the u.s., back in the u.s.s.r.
Well the ukraine girls really knock me out
They leave the west behind
And moscow girls make me sing and shout
That georgia's always on my mi-mi-mi-mi-mi-mi-mind
Oh come on, oh yeah...
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boys
Back in the u.s.s.r.
Well the ukraine girls really knock me out
They leave the west behind
And moscow girls make me sing and shout
That georgia's always on my mi-mi-mi-mi-mi-mi-mind
Oooh show me round your snow peaked mountains way down south
Take me to your daddy's farm
Let me hear your balalaika's ringing out
Come and keep your comrade warm
I'm back in the u.s.s.r.
You don't know how lucky you are boys
Back in the u.s.s.r.
[oh let me tell you honey]
Hey I'm back...
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Back_in_the_U.S.S.R.
http://stealthunit.net/thread/3279928
May 22, 2011
RIP IT OUT!
You can't use analytical or linear thinking to understand metaphorical or circular concepts! - [John Keating/Robin Williams - Dead Poets Society]
*
[Kielimafia viilaili viimeksi 23.5]
*
Päretin pari vastauskommenttia Ironmistressille.
I
Ironmistress kysyy: 'Rauno, kiistätkö Nietzschen syfilisdiagnoosin, ja kiistätkö sen, etteikö tertiäärinen syfilis vaikuttaisi aivotoimintaan?'
*
Todista, että kyseessä oli syfilis. - Saattoi hyvinkin todennäköisesti olla, mutta asiasta ei ole päästy yksimielisyyteen tutkijoiden keskuudessa.
Tuntemamme lääketieteellinen evidenssi Nietzschen [aivo]sairaudesta [tvs.] ei riitä, sillä kyseessä olisi varsin epätyypillinen syfilis, koska Nietzschen tapauksessa toisen ja kolmannen vaiheen välillä kului [näin olen lukenut] vastoin taudin yleistä muotoa lähes 10 vuotta [olkoonkin, että suomalainen wikipedia pitää mahdollisena jopa kymmenien vuosien viivettä]. - Yhtä hyvin kyseessä on silti voinut olla jonkin tyypin aivokasvain.
Nietzschen lähes neitseellisen askeettisesta elämästä seksin suhteen tiedämme hyvin vähän ja se vähäkin perustuu eräisiin huhuihin bordellissa käynnistä parikymmpisenä opiskelijana [ystävälle, orientalisti Paul Deussenille kerrottu tarina ja Nietzschen mielisairauskauden epämääräinen tunnustus, joka voi olla psykoottista fantasiaa] - ei suinkaan tieteellisesti dokumentoituihin historiallisiin faktoihin [joskin kuten tunnettua myös Thomas Mann uskoo Nietzschen saaneen syfilis-tartunnan vähän yli 20:nä Kölnissä/- ks. esseitä Totuudesta ja kauneudesta sekä Mannin viimeinen suuri romaani Tohtori Faustus].
Anyway - kritiikkini pätee yhä silti. Voin laakista lakaista sinun asenteellisen kaavamaisuutesi roskikseen väittämällä, että sinä itse kärsit polygeneettisestä geeni-virheestä, joka aiheuttaa paranoiaa ja rasismia tai ylipäätään sellaisia ilmaisuja, jotka koen hyvin pelokkaan ihmisen defensseiksi ahdistusta vastaan - [jotain samaa perus-säikähtäneisyyttä olen näkevinäni ja kuulevinani myös Halla-ahossa, mutta hänen pisteensä ovat nousseet minun asteikollani jonkun verran viime aikoina: tyyppihän on rasismistaan huolimatta ihan oikeasti älykäs]. - Mielipiteesi eivät siis johdu argumentatiivisista tosiasioista vaan genomisi polygeneettisten kombinaatioiden kausaalivaikutuksesta [haha - tämä selittää kaiken eikä mitään].
II
Edellinen oli tietysti paitsi väite, jota en voi todistaa myös kehäväite, mutta ei niin paha kehä kuin sinun virhepäätelmään asti typerä ylimielisyytesi Nietzschen kirjoitusten suhteen - ikäänkuin hänen ajattelunsa voitaisiin kompromettoida [ja varsinkin sinun 'insinöörin-estetiikallasi'] tuosta vain syfilis-syytöksellä. - No - olkoon sitten vaikka ajatuskokeena noin, mutta silloin sinun pitää kompromettoida aikamoinen läjä kulttuurihistoriaa [syfilis tosiaan oli aikansa aids, joka vaikutti lopulta myös aivotoimintaan] - esim. Schubertin musiikki on ilmeisesti näin ollen pelkkää syfilis-paskaa! Eikö vain?
En ole kommentoinut taide-päreitäsi, koska ymmärtävän kokemisen sijaan pelkästään pragmaattis-deskriptiivisesti selität, mistä taiteessa muka on kyse [käsityön merkityksen painottaminen ei nyt ei kerta kaikkiaan riitä]. Mutta miten taidetta voisikaan ymmärtää utilitaristisella logiikalla - ikäänkuin 'seuraus-esteettisesti' eli jos taiteella on hyviä seurauksia, se on hyvää?! - [Täytynee muodostaa oma tulkinta seuraus-estetiikasta].
Teen sinun taidekritiikillesi saman kuin Kuolleitten runoilijoitten seuran opettaja John Keating oppikirjana käytetyn paksun runousopin johdanto-osalle, jossa oli esitetty geometrinen mallinnus yksittäisten runoilijoiden tai runojen kaavamaiseksi paremmuus-vertailuksi - ikäänkuin taiteen voisi arvottaa kvantitatiivisesti käyttämällä esteettisiä määritelmiä kalkyylien tavoin operationalisoimaan esteettinen kokemus.
Revin ja revitytän irti ne sivut aidolle runolliselle luovudelle lähes täysin vieraana elementtinä, jossa ei ole ymmärretty sitä [etenkin Tolstoin muutoin yksipuolisessa estetiikassaan ideoimaa] mentaalista faktaa, että taide lähtee perimmältään aina subjektiivisten emootioiden ja affektien kentästä [myös formalismi/rr], jonka taiteilija pyrkii muuntamaan ilmaisuksi [taideteokseksi], jolla hän pyrkii vaikuttamaan ilmaisun/teoksen kokijaan, mikä tarkoittaa, että ainakin suuri taideteos ylläpitää spontaania, hellittämätöntä ja samalla selittämättömän mielekästä jännitettä kokemamme vaikutuksen [reseption] ja itse taideteoksen 'synnyttäneen' alkuperäisen emootion [intention] välillä.
Emootion transformoituminen taideteoksessa mielekkääksi ja perimmältään miellyttäväksi kokemukseksi on ainoa tapa ymmärtää taide 'seuraus-esteettisesti'. Se vain tapahtuu eikä tämän reseption syy ole palautettavissa pelkästään joihinkin kultaisiin leikkauksiin tai muuten muka luonnollisiin geometrisiin estetiikan ideaaleihin. Taideteoksen olemus ei selity perimmältään minkäänlaisen diskurssin ja vokabulaarin puitteissa. Sen totuus [Heideggeria mukaillen] ilmenee arvoituksena, joka kuitenkin koetaan äärimmäisen konkreettisesti.
Toisin sanoen - jos tulemme vaikuuttuneiksi taideteoksen mielekkyydestä ja totuudellisuudesta [loistosta kuten Platon sanoo], taiteilija on onnistunut eikä mitään esteettisiä kaavoja lopultakaan tarvita selittämään ja oikeuttamaan tuota kokemusta, vaikka toki voimme ja meidän pitääkin yrittää sekä intuitiivisesti että tiukan älyllisesti ymmärtää taideteosta.
Mutta jos taide muuttuu pelkäksi instituutioksi ja taidekäsite-kielipeliksi, jota ilman esteettinen kokemus ei muka voisi edes eksistoida, ollaan varmasti ajauduttu kulttuurisesti ja mentaalisesti pitkälle kohti degeneraation, dekandenssin ja tätä kautta jopa barbarian tilaa, jossa raha-hyöty-ajattelu ja muoti- ym.-idolien palvonta nousee olennaisemmaksi kuin itse taiteen synnyttävä emootio, joka - Heideggerin kielikuvia jälleen soveltaakseni - löytää itsensä maan ja maailman välisessä kiistassa/välisenä kiistana, minkä taideteos pyrkii hahmottamaan ja prossessoimaan [ratkaiseminen olisi tässä typerää hybristä, sillä maailmaa ei voi ratkaista]. - Taideteos parhaimmillaan on Heideggerille tuon kiistan 'ylläpitämistä' taideteoksessa - kiittämistä siitä, että totuus on meille tapahtumassa [vrt. ko. ilmaisun uskonnolliset implikaatiot].
Hyvän maun kehittyminen vaatii kahta hyvin erityyppistä kykyä: luontaista lahjakkuutta sekä harjaantumista [taidekasvatusta] taiteen vastaanottamiseen. Kauneus ei siis ole vain kenen tahansa katsojan silmästä löytyvä malka, sillä niin kovin suosittu populaaritaide esimerkiksi on monesti lopultakin silkkaa mainontaa [D..B. Hartin ironisen kommentin mukaan mainonta merkitsee aikamme postmodernin taiteen huippua ;\] - siis varsin banaalia ja halpahintaista roskaa, jossa ilman sen kummempaa kokemisen syvyysulottuvuutta vedotaan miltei suoraan ihmisen seksuaalisiin impulsseihin, turhamaiseen omanarvontunteen kohottamiseen ja barbaariseen bailaamisen ihanuuteen.
Jos taiteen ajatellaan syvimmillään olevan ikuisuuden tunkeutumista aikaan eli paitsi ikuisen totuuden myös kulloisenkin historiallisen tilanteen heijastusta, niin oma postmoderni aikamme ja sen taide tuskin tulee nousemaan merkittäväksi periodiksi ja episodiksi taiteen tai ylipäätään kulttuurin historiassa, koska olemme taantuneet liian syvälle teknokapitalismin typerään turhuuteen ja sen pakonomaiseen nautinnon tavoitteluun.
Ainoa todellinen taide voi näinä aikoina olla enää vain joko sliipattua mainosroskaa [toki löytyy esteettisesti korkeatasoisiakin mainoksia] tai itseisarvoista teknologista performaatio-kikkailua, joka yleensä paljastaa teknologian perimmäisen banaaliuden, yksiulotteisuuden ja tyhjyyden myös esteettisessä mielessä.
Kolmas vaihtoehto on tietysti sama ikuinen paluu klassikoihin, mutta vasta neljäs vaihtoehto ilmaisee parhaiten taiteen nykytilan eli taiteellisen luovuuden hitaan kuoleman [jota jo Hegel julisti] sen irtautuessa uskonnollisesta perustastaan naturalistisen realismin [erotuksena antiikin Kreikan myyttiselle naturalismille] ja romanttisen subjektivismin kautta formaalis-ekspressiiviseksi 'mytologiaksi', joka muuttuu lopulta campiksi, kitchiksi, pastissiksi ja performatiiviseksi taiteeksi, jotka kaikki edustavat modernismin viimeistä henkäystä ja siirtymää postmoderniin käyttö-, 'näyttö-' ja esinetaiteeseen.
Nimitän tuota neljättä eli viimeistä vaihetta kuolleitten jumalien hautakirjoitus-estetiikaksi. Ja tällä kertaa ei tule enää Paavalia, joka väittää tietävänsä, ketä tuo Ateenasta löytynyt kuolleelle jumalalle pystytetty patsaan jalusta itse asiassa kuvaa - - ja jos tuleekin, häntä pidetään enintään hyvänä viihdyttäjänä ja vitsinkertojana, jonka ympärille saattaa hetkeksi kehkeytyäkin muutaman sadan bailaajan sekopäinen joukko - - kunnes muoti muuttuu ja jokin toinen trendi alkaa myydä uusiksi mainostettuja retro-imagoja onttojen miesten ja naisten päitä täyttämään...
*
Olemme
ontot miehet
olemme täytetyt miehet
yhteen nojaten
päät täynnä olkia. Voi!
.....
Tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
ei paukahtaen vaan kitisten
[T.S. Eliot: Ontot miehet]
III
http://www.youtube.com/watch?v=tmayC2AdkNw
[Dead Poets Society] - John Keating about measuring poetry: Rip it out! - [näin minä Ironmistress teen sinun taidearvioinneillesi - revin ne ja heitän roskakoriin].
*
http://www.youtube.com/results?search_query=dead+poet%27s+society&aq=f
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolleiden_runoilijoiden_seura
http://en.wikipedia.org/wiki/Dead_Poets_Society
http://en.wikipedia.org/wiki/What_Is_Art%3F
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=423
http://www.heikkimajava.net/articles/munkan_dallaajat.htm
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/huono-runous-ja-miten-sita-tehdaan.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/veblenin-taide-osa-ii.html
http://www.youtube.com/results?search_query=dead+poet%27s+society+measuring+poetry&aq=0&oq=dead+poet%27s+society+measuring+p
*
[Kielimafia viilaili viimeksi 23.5]
*
Päretin pari vastauskommenttia Ironmistressille.
I
Ironmistress kysyy: 'Rauno, kiistätkö Nietzschen syfilisdiagnoosin, ja kiistätkö sen, etteikö tertiäärinen syfilis vaikuttaisi aivotoimintaan?'
*
Todista, että kyseessä oli syfilis. - Saattoi hyvinkin todennäköisesti olla, mutta asiasta ei ole päästy yksimielisyyteen tutkijoiden keskuudessa.
Tuntemamme lääketieteellinen evidenssi Nietzschen [aivo]sairaudesta [tvs.] ei riitä, sillä kyseessä olisi varsin epätyypillinen syfilis, koska Nietzschen tapauksessa toisen ja kolmannen vaiheen välillä kului [näin olen lukenut] vastoin taudin yleistä muotoa lähes 10 vuotta [olkoonkin, että suomalainen wikipedia pitää mahdollisena jopa kymmenien vuosien viivettä]. - Yhtä hyvin kyseessä on silti voinut olla jonkin tyypin aivokasvain.
Nietzschen lähes neitseellisen askeettisesta elämästä seksin suhteen tiedämme hyvin vähän ja se vähäkin perustuu eräisiin huhuihin bordellissa käynnistä parikymmpisenä opiskelijana [ystävälle, orientalisti Paul Deussenille kerrottu tarina ja Nietzschen mielisairauskauden epämääräinen tunnustus, joka voi olla psykoottista fantasiaa] - ei suinkaan tieteellisesti dokumentoituihin historiallisiin faktoihin [joskin kuten tunnettua myös Thomas Mann uskoo Nietzschen saaneen syfilis-tartunnan vähän yli 20:nä Kölnissä/- ks. esseitä Totuudesta ja kauneudesta sekä Mannin viimeinen suuri romaani Tohtori Faustus].
Anyway - kritiikkini pätee yhä silti. Voin laakista lakaista sinun asenteellisen kaavamaisuutesi roskikseen väittämällä, että sinä itse kärsit polygeneettisestä geeni-virheestä, joka aiheuttaa paranoiaa ja rasismia tai ylipäätään sellaisia ilmaisuja, jotka koen hyvin pelokkaan ihmisen defensseiksi ahdistusta vastaan - [jotain samaa perus-säikähtäneisyyttä olen näkevinäni ja kuulevinani myös Halla-ahossa, mutta hänen pisteensä ovat nousseet minun asteikollani jonkun verran viime aikoina: tyyppihän on rasismistaan huolimatta ihan oikeasti älykäs]. - Mielipiteesi eivät siis johdu argumentatiivisista tosiasioista vaan genomisi polygeneettisten kombinaatioiden kausaalivaikutuksesta [haha - tämä selittää kaiken eikä mitään].
II
Edellinen oli tietysti paitsi väite, jota en voi todistaa myös kehäväite, mutta ei niin paha kehä kuin sinun virhepäätelmään asti typerä ylimielisyytesi Nietzschen kirjoitusten suhteen - ikäänkuin hänen ajattelunsa voitaisiin kompromettoida [ja varsinkin sinun 'insinöörin-estetiikallasi'] tuosta vain syfilis-syytöksellä. - No - olkoon sitten vaikka ajatuskokeena noin, mutta silloin sinun pitää kompromettoida aikamoinen läjä kulttuurihistoriaa [syfilis tosiaan oli aikansa aids, joka vaikutti lopulta myös aivotoimintaan] - esim. Schubertin musiikki on ilmeisesti näin ollen pelkkää syfilis-paskaa! Eikö vain?
En ole kommentoinut taide-päreitäsi, koska ymmärtävän kokemisen sijaan pelkästään pragmaattis-deskriptiivisesti selität, mistä taiteessa muka on kyse [käsityön merkityksen painottaminen ei nyt ei kerta kaikkiaan riitä]. Mutta miten taidetta voisikaan ymmärtää utilitaristisella logiikalla - ikäänkuin 'seuraus-esteettisesti' eli jos taiteella on hyviä seurauksia, se on hyvää?! - [Täytynee muodostaa oma tulkinta seuraus-estetiikasta].
Teen sinun taidekritiikillesi saman kuin Kuolleitten runoilijoitten seuran opettaja John Keating oppikirjana käytetyn paksun runousopin johdanto-osalle, jossa oli esitetty geometrinen mallinnus yksittäisten runoilijoiden tai runojen kaavamaiseksi paremmuus-vertailuksi - ikäänkuin taiteen voisi arvottaa kvantitatiivisesti käyttämällä esteettisiä määritelmiä kalkyylien tavoin operationalisoimaan esteettinen kokemus.
Revin ja revitytän irti ne sivut aidolle runolliselle luovudelle lähes täysin vieraana elementtinä, jossa ei ole ymmärretty sitä [etenkin Tolstoin muutoin yksipuolisessa estetiikassaan ideoimaa] mentaalista faktaa, että taide lähtee perimmältään aina subjektiivisten emootioiden ja affektien kentästä [myös formalismi/rr], jonka taiteilija pyrkii muuntamaan ilmaisuksi [taideteokseksi], jolla hän pyrkii vaikuttamaan ilmaisun/teoksen kokijaan, mikä tarkoittaa, että ainakin suuri taideteos ylläpitää spontaania, hellittämätöntä ja samalla selittämättömän mielekästä jännitettä kokemamme vaikutuksen [reseption] ja itse taideteoksen 'synnyttäneen' alkuperäisen emootion [intention] välillä.
Emootion transformoituminen taideteoksessa mielekkääksi ja perimmältään miellyttäväksi kokemukseksi on ainoa tapa ymmärtää taide 'seuraus-esteettisesti'. Se vain tapahtuu eikä tämän reseption syy ole palautettavissa pelkästään joihinkin kultaisiin leikkauksiin tai muuten muka luonnollisiin geometrisiin estetiikan ideaaleihin. Taideteoksen olemus ei selity perimmältään minkäänlaisen diskurssin ja vokabulaarin puitteissa. Sen totuus [Heideggeria mukaillen] ilmenee arvoituksena, joka kuitenkin koetaan äärimmäisen konkreettisesti.
Toisin sanoen - jos tulemme vaikuuttuneiksi taideteoksen mielekkyydestä ja totuudellisuudesta [loistosta kuten Platon sanoo], taiteilija on onnistunut eikä mitään esteettisiä kaavoja lopultakaan tarvita selittämään ja oikeuttamaan tuota kokemusta, vaikka toki voimme ja meidän pitääkin yrittää sekä intuitiivisesti että tiukan älyllisesti ymmärtää taideteosta.
Mutta jos taide muuttuu pelkäksi instituutioksi ja taidekäsite-kielipeliksi, jota ilman esteettinen kokemus ei muka voisi edes eksistoida, ollaan varmasti ajauduttu kulttuurisesti ja mentaalisesti pitkälle kohti degeneraation, dekandenssin ja tätä kautta jopa barbarian tilaa, jossa raha-hyöty-ajattelu ja muoti- ym.-idolien palvonta nousee olennaisemmaksi kuin itse taiteen synnyttävä emootio, joka - Heideggerin kielikuvia jälleen soveltaakseni - löytää itsensä maan ja maailman välisessä kiistassa/välisenä kiistana, minkä taideteos pyrkii hahmottamaan ja prossessoimaan [ratkaiseminen olisi tässä typerää hybristä, sillä maailmaa ei voi ratkaista]. - Taideteos parhaimmillaan on Heideggerille tuon kiistan 'ylläpitämistä' taideteoksessa - kiittämistä siitä, että totuus on meille tapahtumassa [vrt. ko. ilmaisun uskonnolliset implikaatiot].
Hyvän maun kehittyminen vaatii kahta hyvin erityyppistä kykyä: luontaista lahjakkuutta sekä harjaantumista [taidekasvatusta] taiteen vastaanottamiseen. Kauneus ei siis ole vain kenen tahansa katsojan silmästä löytyvä malka, sillä niin kovin suosittu populaaritaide esimerkiksi on monesti lopultakin silkkaa mainontaa [D..B. Hartin ironisen kommentin mukaan mainonta merkitsee aikamme postmodernin taiteen huippua ;\] - siis varsin banaalia ja halpahintaista roskaa, jossa ilman sen kummempaa kokemisen syvyysulottuvuutta vedotaan miltei suoraan ihmisen seksuaalisiin impulsseihin, turhamaiseen omanarvontunteen kohottamiseen ja barbaariseen bailaamisen ihanuuteen.
Jos taiteen ajatellaan syvimmillään olevan ikuisuuden tunkeutumista aikaan eli paitsi ikuisen totuuden myös kulloisenkin historiallisen tilanteen heijastusta, niin oma postmoderni aikamme ja sen taide tuskin tulee nousemaan merkittäväksi periodiksi ja episodiksi taiteen tai ylipäätään kulttuurin historiassa, koska olemme taantuneet liian syvälle teknokapitalismin typerään turhuuteen ja sen pakonomaiseen nautinnon tavoitteluun.
Ainoa todellinen taide voi näinä aikoina olla enää vain joko sliipattua mainosroskaa [toki löytyy esteettisesti korkeatasoisiakin mainoksia] tai itseisarvoista teknologista performaatio-kikkailua, joka yleensä paljastaa teknologian perimmäisen banaaliuden, yksiulotteisuuden ja tyhjyyden myös esteettisessä mielessä.
Kolmas vaihtoehto on tietysti sama ikuinen paluu klassikoihin, mutta vasta neljäs vaihtoehto ilmaisee parhaiten taiteen nykytilan eli taiteellisen luovuuden hitaan kuoleman [jota jo Hegel julisti] sen irtautuessa uskonnollisesta perustastaan naturalistisen realismin [erotuksena antiikin Kreikan myyttiselle naturalismille] ja romanttisen subjektivismin kautta formaalis-ekspressiiviseksi 'mytologiaksi', joka muuttuu lopulta campiksi, kitchiksi, pastissiksi ja performatiiviseksi taiteeksi, jotka kaikki edustavat modernismin viimeistä henkäystä ja siirtymää postmoderniin käyttö-, 'näyttö-' ja esinetaiteeseen.
Nimitän tuota neljättä eli viimeistä vaihetta kuolleitten jumalien hautakirjoitus-estetiikaksi. Ja tällä kertaa ei tule enää Paavalia, joka väittää tietävänsä, ketä tuo Ateenasta löytynyt kuolleelle jumalalle pystytetty patsaan jalusta itse asiassa kuvaa - - ja jos tuleekin, häntä pidetään enintään hyvänä viihdyttäjänä ja vitsinkertojana, jonka ympärille saattaa hetkeksi kehkeytyäkin muutaman sadan bailaajan sekopäinen joukko - - kunnes muoti muuttuu ja jokin toinen trendi alkaa myydä uusiksi mainostettuja retro-imagoja onttojen miesten ja naisten päitä täyttämään...
*
Olemme
ontot miehet
olemme täytetyt miehet
yhteen nojaten
päät täynnä olkia. Voi!
.....
Tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
ei paukahtaen vaan kitisten
[T.S. Eliot: Ontot miehet]
III
http://www.youtube.com/watch?v=tmayC2AdkNw
[Dead Poets Society] - John Keating about measuring poetry: Rip it out! - [näin minä Ironmistress teen sinun taidearvioinneillesi - revin ne ja heitän roskakoriin].
*
http://www.youtube.com/results?search_query=dead+poet%27s+society&aq=f
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolleiden_runoilijoiden_seura
http://en.wikipedia.org/wiki/Dead_Poets_Society
http://en.wikipedia.org/wiki/What_Is_Art%3F
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=423
http://www.heikkimajava.net/articles/munkan_dallaajat.htm
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/huono-runous-ja-miten-sita-tehdaan.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/veblenin-taide-osa-ii.html
http://www.youtube.com/results?search_query=dead+poet%27s+society+measuring+poetry&aq=0&oq=dead+poet%27s+society+measuring+p
May 21, 2011
EU:n päätöksenteossa pyritään toteuttamaan ääni/jäsenvaltio-periaatetta
Jyrki Katainen jaksaa kerta toisensa jälkeen muistuttaa, että istumme niissä 'pöydissä', joissa päätöksiä tehdään. Siltä näyttää.
*
http://hampaankolosta.blogspot.com/2011_04_01_archive.html
*
http://hampaankolosta.blogspot.com/2011_04_01_archive.html
Syöttääkö Euro-emakko Piigs-maat potriksi vai kuoleeko se sitä ennen anemiaan tai ylipäätään johonkin autoimmuunireaktioon?
Joku tolkku se on oltava äidinrakkaudessakin, sillä eihän porsaitten pidä antaa saattaa äitiään hengenvaaraan. Sitäpaitsi äidin kuolema uhkaisi myös porsaitten henkeä. Vastuu on äidillä, koska porsaat ovat yhä vielä niin tyhmiä [harvinaisen pitkään muuten] - ellei sitten mainittu rakkaus [Euroopan pluralismia integroiva (illusorinen?) identiteetti] ole sekoittanut rouvan päätä lopullisesti.
Entä miksi isä-karju [pankki-spekulantti kysynnän ja tarjonnan 'objektiivisine' lakeineen] jättää hoitovastuun Piigs'eistä vain rouvalle, vaikka on itse ollut niitä himokkaassa ahneudessaan alulle panemassa? Ja vielä pahempaa on odotettavissa, sillä juuri pörssi-karju-isä rahastaa kuola valuen (uusia kohteita jo etsien) Piigs'eiltä kynittävät pakko-valtiovelka-pelin korot maksoipa nuo korot sitten viime kädessä kuka tahansa (takaajamaiden veronmaksajat) perhepinnarin välittämättä paskaakaan sosiaalisesta vastuusta.
Euro-emakon luultavasti tappaakin [tai ainakin rahalakien voimalla alistaa] itse pörssi-karju-isä Invisible Dick (kapitalismin Näkymätön Raha-Kyrpä), johon Euma suostui 1950-luvulla EEC:tä perustettaessa. Näin ollen kapitalismi on himokkaassa ahneudessaan paitsi omien kilpailijoidensa tuhoaja, omien lastensa murhaaja myös vaimonsa lapsivuoteeseen raiskaava pankki-karhu.
[Joka tästä asiaintilasta pystyy vielä kehittelemään aitoa positiivista moraalia, voittaa jopa Ironmistressin trivia-diibadaaban konservatiivisten kompromissien pragmaattisesta joskin samalla piilorasistisesta paras-voittaa-etiikasta].
*
http://hampaankolosta.blogspot.com/2011_04_01_archive.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/moderni-postmoderni-ja-konservatiivi.html
Entä miksi isä-karju [pankki-spekulantti kysynnän ja tarjonnan 'objektiivisine' lakeineen] jättää hoitovastuun Piigs'eistä vain rouvalle, vaikka on itse ollut niitä himokkaassa ahneudessaan alulle panemassa? Ja vielä pahempaa on odotettavissa, sillä juuri pörssi-karju-isä rahastaa kuola valuen (uusia kohteita jo etsien) Piigs'eiltä kynittävät pakko-valtiovelka-pelin korot maksoipa nuo korot sitten viime kädessä kuka tahansa (takaajamaiden veronmaksajat) perhepinnarin välittämättä paskaakaan sosiaalisesta vastuusta.
Euro-emakon luultavasti tappaakin [tai ainakin rahalakien voimalla alistaa] itse pörssi-karju-isä Invisible Dick (kapitalismin Näkymätön Raha-Kyrpä), johon Euma suostui 1950-luvulla EEC:tä perustettaessa. Näin ollen kapitalismi on himokkaassa ahneudessaan paitsi omien kilpailijoidensa tuhoaja, omien lastensa murhaaja myös vaimonsa lapsivuoteeseen raiskaava pankki-karhu.
[Joka tästä asiaintilasta pystyy vielä kehittelemään aitoa positiivista moraalia, voittaa jopa Ironmistressin trivia-diibadaaban konservatiivisten kompromissien pragmaattisesta joskin samalla piilorasistisesta paras-voittaa-etiikasta].
*
http://hampaankolosta.blogspot.com/2011_04_01_archive.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/05/moderni-postmoderni-ja-konservatiivi.html
May 20, 2011
ANNI
Varsinkaan tällaista pärettä en pysty määrittelemään kuin termillä outo - weird.
http://www.youtube.com/watch?v=VTaODhaIqIY
Annikin Runofestivaali 2005: Anni Sumari
*
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Vihreiden+Sinnem%C3%A4ki+Uskon+ett%C3%A4+voitamme+vaalit/1135264349350
http://www.avaalehti.fi/18092008/sinnemaki.html
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/cityvihre%C3%A4-sinnem%C3%A4ki-cronbergin-tilalle/460128
http://www.google.fi/search?rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=anni+sinnem%C3%A4ki&um=1&ie=UTF-&tbm=isch&source=og&sa=N&hl=fi&tab=wi&biw=1003&bih=588
http://www.kampanjat.net/vauva/paneeli/anni.html
http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Kotimaa/1194676786639/artikkeli/sinnemaki+pyrkii+jatkamaan+vihreiden+johdossa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anni_Sinnem%C3%A4ki
http://www.youtube.com/watch?v=VTaODhaIqIY
Annikin Runofestivaali 2005: Anni Sumari
*
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Vihreiden+Sinnem%C3%A4ki+Uskon+ett%C3%A4+voitamme+vaalit/1135264349350
http://www.avaalehti.fi/18092008/sinnemaki.html
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/cityvihre%C3%A4-sinnem%C3%A4ki-cronbergin-tilalle/460128
http://www.google.fi/search?rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=anni+sinnem%C3%A4ki&um=1&ie=UTF-&tbm=isch&source=og&sa=N&hl=fi&tab=wi&biw=1003&bih=588
http://www.kampanjat.net/vauva/paneeli/anni.html
http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Kotimaa/1194676786639/artikkeli/sinnemaki+pyrkii+jatkamaan+vihreiden+johdossa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anni_Sinnem%C3%A4ki
Lischen et/und Fritzchen - ihana hömppäpari, joka ratkaisee Euroopan [ja EU:n] kohtalon
Kahden ylemmän kuvan ajasta on jo noin 150 vuotta. - Alakuvassa Anne-Sofie von Otter - kuningatar.
*
[Kielimafia livottelee omahyväisessä taituruudessaan viimeksi klo: 18.55]
*
Onneksi löysin YouTubesta jo poistetuksi luulemani Offenbachin iiihanan parin Lischen et Fritzchen.
Häpeäkseni ja muuksi mutinakseni tunnustan rakastavani tätä duettoa. Ottakaa ja jättäkää, mutta minä olen elsassilainen! - Sitäpaitsi I love Anne Sofie von Otter.
Jos EU:ta ei saada pysymään kasassa, niin tähän se hajoaa [tai on hajoamatta]: ranskalaisen ja saksalaisen flirtin kohtaloon.
Mitä rouva Fortuna seuraavaksi arpookaan näiden vähintäinkin puoli-serkuksien kohtaloksi? - Ah - ihania satuja aikuisille [obs! - myytti on totuuden ainoa semanttinen mahdollisuus]. Niist mie sitte tykkään! Oon tullu jo niin vanhaks [lapseks].
II
http://www.youtube.com/watch?v=d65BFCYknKk
Offenbach [Von-Otter - Laurent Naouri - Minkowski - Lyon)] Lischen et Fritzchen
*
Fritzchen, though an Alsatian, has been sacked because of his poor French. But the inhabitants of Alsace do have their problems with the hard and the soft ‘p’. In front of the bar he meets Lischen, who is unhappy because she has not yet sold a single broom that day. Lischen believes that Fritzchen is parodying her accent and making fun of her, but then she recognizes him as a fellow countryman. Their joy, already great, turns into an even bigger surprise when it turns out that he is her brother who left home ten years ago. Fritzchen is sad, for he had instantly fallen in love with Lischen, and now they cannot marry "because there is a law! Though it is stupid, it is like that!" But Lady Fortune once more steps in benignly and produces a letter from their father, saying that they are only half-siblings. Now the song goes: "We travel together and stay with each other...'
III
http://video.yandex.ru/users/georgs53/view/7894/
Madeleine Renaud & Pierre Bertin — Lischen et Fritzchen
*
Venäläiseltä kanavalta löytyi varsin vanha ranskalainen versio hömppä-paristamnme; minä vain en osaa venjää - en edes sitä vähää mitä tajuan ranskaa; - saksan kanssa junailen nipin napin [Eins, Zwei, Drei !- opi ensin kielioppi!]; - ruåtsin omaksun jostain syystä helposti, mutta en juurikaan lue sitä, joten sanavarastoni on vähäinen; - 'näyttelijöitten' englannin kanssa [saksa on tiedemiesten kieli] olen tullut sinuiksi vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana ja oppinut olemaan inhoamatta sitä - etenkin Shakespearen kautta.
*
http://de.wikipedia.org/wiki/Lieschen_und_Fritzchen
http://www.boosey.com/pages/opera/moreDetails.asp?musicID=26449
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Offenbach
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anne_Sofie_von_Otter
http://en.wikipedia.org/wiki/Anne_Sofie_von_Otter
http://en.wikipedia.org/wiki/Laurent_Naouri
http://en.wikipedia.org/wiki/Marc_Minkowski
http://www.amazon.com/Lischen-Fritzchen-Act-alsaciens-Alsacienne/dp/B000V6RKS8
http://www.myxer.com/ringtone/id/9469848/Orchestre-Guttinger-Madeleine-Renaud-Pierre-Bertin/Lischen-et-Fritzchen-Je-suis-alsacienne/
http://www.musicload.de/anne-sofie-von-otter-laurent-naouri-les-musiciens-du-louvre-orchestra-marc-minkowski/offenbach-lischen-et-fritzchen-act-1-duo-des-alsaciens-je-suis-alsacienne/musik/single/4533963_4
http://offenbachnumerosdetaches.blogspot.com/2007/10/lischen-et-fritzchen-table-illustre.html
May 19, 2011
A PHILOSOPHER IN THE TWILIGHT - [FILOSOFI KULTTUURIN ILTAHÄMÄRÄSSÄ]
Heidegger ja David Bentley Hart
*
[Kielimafia korjaili, tarkensi ja lisäili viimeksi klo: 17.25]
I
1
Heideggerista, filosofiasta, nihilismistä ja kulttuurista - selkokielellä, syvällisesti ja tyylikkäästi
Tämä David Bentley Hartin essee [osa II] on hienoin lukemani tiivis yleiskatsaus myöhemmän [1930-luvun puolivälissä tapahtuneen käänteen (Kehre) ja etenkin II maailmansodan jälkeisen] Heideggerin ajattelun perimmäiseen luonteeseen ja tavoitteisiin.
Omistan ko. tekstin provosoivasti ennen muuta kaikille luonnontieteilijöille. Lukekaa tämä mutta lukekaa ymmärtäen. - - Ja jos ette ymmärrä tai varsinkaan, jos ette edes halua ymmärtää, pitäkää suunne ja kielenne kiinni näistä asioista, jatkakaa kaavojenne kanssa pelaamista kaikessa rauhassa ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut [ja juuri näin teidän kohdallane kävikin: mitään ei tapahtunut - ymmärrys jatkoi ikuista untaan, mutta numerot ja teoriat sen sijaan toimivat kuin itsestään - itse itsensä lataavan kvantti-läppärin bitti-virtuaalisena ikuisuutena].
Eksistenssi-filosofian suhteen ei voine vaatia ymmärrystä sellaisesta suunnasta, missä ymmärrys ei voi elää hetkeäkään tulematta orjuutetuksi ykkösten ja nollien loputtomaan kausaaliketjuun, ja jossa oleminen derivoidaan ja mallinnetaan [reifikoidaan] pelkästään olevien [esim. abstrakti raha/sijoitukset] etukäteen manipuloiduksi muutokseksi.
Mutta oleminen on jotain enemmän ja todellisempaa kuin käsite-, teoria- ja numeromagia - jotain ylimääräistä, jotain liikaa, jotain jonka voi kokea mutta ei mielekkäästi sanoa. Oleminen on tietoisuuden äärettömyyttä kielessä. Kieli ei kuitenkaan tuota äärettömyyttä kykene ilmaisemaan kuin negatiivisesti - maalaamalla sanomattomasta kuvan tai siihen osoittavan suuntamerkin, joka ei siis ole itse ilmenevä perimmäisyys [X] vaan pelkästään jäljennös siitä tai viittaus siihen.
Miten oikeassa minun mielestäni olivatkaan Schopenhauer ja Nietzsche tässä asiassa pitäessään musiikkia tahdon [ideoiden, olemisen] välittömimpänä eli suorana ilmaisuna. Musiikissa intohimot nauttivat itseään. Kaikki muu taide on välittynyttä suhteessa olemiseen, intohimoihin ja ideoihin.
Edellisiin - varsin musikaalisiin tulemisen [tahdon ja vallan] filosofeihin [Arttu soitti huilua, Fritz pianoa] verrattuna Heidegger [olemisen ajattelija] oli vähemmän herakleitoslainen [liikkeen sekä pluralismin filosofia] ja enemmän parmenidelainen [ykseyden filosofia], mutta silti nämä kolme filosofia puhuvat mentaliteettiensa ja teemojensa eroista huolimatta jotakuinkin samasta perenniaallisesta asiasta.
Heideggerille oleminen maan ja maailman yhteytenä ilmeni täydellisimmin antiikin pakanallisen temppelin ja yksinäisen kristillisen kirkon muodossa [myös van Goghin maalauksessa Maalaisnaisen kengät taideteos kykenee ilmaisemaan totuuden tapahtumisen autenttisimmillaan].
Periaatteessa kaikki suuret filosofit kuten sanottu puhuvat perimmältään samasta asiasta, kutsuttiinpa tuota asiaa sitten Olemiseksi, Jumalaksi - jopa Minäksi tai samsaran ja nirvanan ykseydeksi.
Mutta Heideggerin [lennokkaasti tulkiten] jo Platonista lähtien olemisen ja olevien välisen eron unohtaminen aloitti nihilismin kehittymisen ajattelun historiassa/-na [Descartes ja hänen cogitonsa uuden ajan nihilismin lähtölaukauksena].
Paradoksaalisesti [ja ymmärtääkseni tämä on olennaista Heideggerin analyysissa] juuri nihilismi [arvojen romahdus, kyynisyys vailla hyvettä, hyöty vailla moraalia] itseään tunnistamattomana ja itsensä väärin tulkitsemana viestinä olemisen unohtamisesta on olemisen ['epäonnistunutta'] muistamista modernin teknis-kapitalistisen egoismin aikaudella.
2
Olen miltei mykistynyt - jälleen kerran. D. B. Hart'in täytyy olla tämän hetken humanistisen intelligentsian kaikkein valovoimaisin sanankäyttäjä koko maailmassa - eikä ainoastaan retoriikan taidoiltaan vaan myös argumentatiivisesti - ja mikä hätkähdyttävintä - ennenkaikkea spirituaalisesti.
Hart'in tapa kirjoittaa ja ajatella puhuttelee minua. Ja kun tuo teksti tässä tapauksessa kertoo nimenomaan Heideggerin filosofisesta projektista, kyseessä on profeetallinen puhe - olkoonkin, että kumpikaan profeetta - niin Heidegger kuin Hart'kaan eivät jo menneen esimodernin maailman konservatiiveina julista messiaanista tulevaisuutta vaan nihilistis-teknologisen kulttuurin iltahämärää - eräänlaista eliotlaista onttojen miesten maailmaa, joka ei lopu paukahtaen vaan kitisten...
Itse käyttäisin hieman epäheideggerilaiseen tapaan [Heidegger oli metodologinen mutta ei ontologinen ateisti] kitisevän lopun eli modernismin hengetöntä henkeä ymmärtääksemme Paavalin kuuluisia sanoja, jotka niin väkevällä ja kaunopuheisella tavalla muistuttavat meitä siitä, minkälaisen hengen asenteen poissaolo voi tehdä tyhjäksi kaikki aletheian [olemisen avautuminen ei-käsitteellisenä runouden totuutena] ihmeet - niin luonnolliset kuin epäluonnollisetkin.
Tässä tapauksessa kyse on siis olemisen unohtamisesta olevien hyväksi - olemisen useinkin nerokkaasta mutta yksipuolisesta ja ontologiseen tyhjyyteen johtavasta korvaamisesta olevilla; - ensin platonisilla ideoilla ja käsitteillä, sitten Descartes'n cogitolla ja viimein nietzscheläisellä vallantahdolla.
Mutta olemisen totuus on aina käsitteiden, teknologian ja egon tuolla puolen, eikä se 'puoli' voi olla myöskään nietzscheläistä vallantahdon metafysiikkaa, mikäli meissä yhä vielä on säilynyt edes ripaus aitoa kykyä ihmetellä olemista niin kuin lapsi tekee ja kysyy. Tämä merkitsee, että koemme olemisen ihmeenä ja pyhänä - siten ikuisen totuuden tapahtumisena [kuin rakkauden inspiroivana ja lempeän polttavana liekkinä] .
3
'Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.'
II
A Philosopher in the Twilight
Publication: First Things
Author: Hart, David Bentley
Date published: February 1, 2011
*
In his preface to the Philosophy of Right, Hegel famously remarks that the owl of Minerva takes flight only as dusk is falling, which is to say that philosophy comes only at the end of an age, far too late in the day to tell us how the world ought to be; it can at most merely ponder what already has come to pass and so begun to pass away. An epoch yields its secrets to rational reflection grudgingly, only after its profoundest possibilities already have been exhausted in the actuality of history: "When philosophy paints its gray on gray, a form of life has grown old, and cannot be rejuvenated . . . but only understood."
It is a winsomely tragic picture of philosophy, but not really a humble one. It may seem to reduce philosophy to an essentially reconstructive, rather than creative, labor; and certainly it implies that philosophers like Kant, who see themselves as harbingers of one or another new dawn, are deluded about their proper roles. But it is also a picture that exquisitely captures philosophy's deep and perilous ambition to be recognized not simply as an intellectual discipline but as wisdom itself; for true wisdom, as we know, belongs properly to the very old.
It also suggests that the greatest philosopher of all would be the one who could plausibly claim to have come most belatedly of all: to have witnessed the very last crepuscular gleam of the dying day and to have learned, as no one else now can, how the story truly ends. The highest aim of philosophy, then, would be to achieve a kind of transcendent belatedness, an unsurpassable finality lying always further beyond all merely local or episodic philosophies. (Needless to say, Hegel entertained few doubts regarding just who that greatest philosopher might turn out to be.)
It is in the context of this Hegelian mystique of belatedness, I think, that one can best make sense of the later writings of Martin Heidegger (1889-1976), and especially of their sonorously oracular impenetrability, by turns so mesmerizing and so infuriating. In a sense, Hegel's philosophy summoned Heidegger's out of the realm of future possibility. By attempting to devise a grand philosophical narrative that would enclose all other philosophical narratives within its inescapable dialectical logic, Hegel challenged his successors to overcome him - to elude the intricate capaciousness of his logic and thereby enclose his "final" story in one yet more final.
From the period of the "Letter on Humanism" (1947) onward, that is arguably what Heidegger set out to accomplish. Over the last three decades of his life, he sought to go beyond Hegel's heroic feat of "metaphysical closure" by further enclosing the whole history of Western metaphysics (of which Hegel's system is merely the most imposing synthetic expression) within the still larger story of "being" as such, and to tell that story in a language so purged of all inherited conceptual terms and grammars that it could never be enfolded within the language of metaphysics again. Thus, for instance, he even stopped speaking of himself as a philosopher by the end, preferring the seemingly homely title of "thinker." That this postphilosophical language would prove difficult to write was inevitable; that it would prove quite so difficult to read probably was not.
Whatever the case, though, and whatever Heidegger's other motives may have been, his determination to think through what he called "the history of being" - from its remotest origins to its uttermost ending - led him to produce what, for all its eccentricities and deficiencies, remains one of the profoundest meditations on modernity and on the nature and history of modern nihilism written in the last century. It may not achieve seamless finality in the Hegelian sense, but, then again, finality of that sort is one of the metaphysical illusions that Heidegger claims to have left behind. What it does achieve is a vision of Western philosophy and its ambiguously intimate relation to Western cultural history that, if once understood, cannot easily or confidently be dismissed.
Of course, I should add, a more proximate antagonist for Heidegger than Hegel might have been Heidegger himself. We know all too well that his dalliance with the Nazis in the 1930s, while it may have been something less than a marriage, was certainly more than a flirtation. Emmanuel Faye has even tried to argue that somehow the ethos of Nazism subtly pervades all of Heidegger's work. But, in fact, the most mystifying and annoying truth about Heidegger is that just the opposite happens to be the case. His late thought lays out a vision of reality that might be accused of a kind of quietistic fatalism, perhaps, or of moral passivity; but it also describes and denounces the intellectual pathologies that led to the rise of the Nazis with an often haunting power.
Whether this indicates some measure of selfknowledge on Heidegger's part no one can say. In his later days he was so anxious to deny his early complicity with the Nazi regime that it is impossible to tell whether his shame involved any element of contrition. But it may also be the case, perversely enough, that it was in part the inexpungible stain of his involvement in such absolute evil that forced him to contemplate the nihilism of his age with such untiring persistence. After all, if he could show nihilism to be a destiny woven into the very fabric of the West by a long history of intellectual error, as Heidegger came to believe it was, then perhaps he could convince himself and others that he was not so much a moral idiot as a victim of fate.
Who knows, though? And who cares? In the end it does not really matter whether Heidegger's late philosophy was a mad labor of craven selfexculpation, or the fruit of genuine moral awakening, or a bit of both. It remains an often brilliant exploration of the ways in which Western humanity has succeeded in creating a world in which all values have become subordinate to the demands of the human will, and in which knowledge and human creativity have become almost entirely confused, conceptually and practically, with the exercise of instrumental reason's mastery over all of reality.
Modernity, for Heidegger, is simply the time of realized nihilism, the age in which the will to power has become the ground of all our values; as a consequence it is all but impossible for humanity to dwell in the world as anything other than its master. As a cultural reality it is the perilous situation of a people that has thoroughly - one might even say systematically - forgotten the mystery of being, or forgotten (as Heidegger would have it) the mystery of the difference between beings and being as such. Nihilism is a way of seeing the world that acknowledges no truth other than what the human intellect can impose on things, according to an excruciatingly limited calculus of utility, or of the barest mechanical laws of cause and effect. It is a "rationality" of the narrowest kind, so obsessed with what things are and how they might be used that it is no longer seized by wonder when it stands in the light of the dazzling truth that things are. It is a rationality that no longer knows how to hesitate before this greater mystery, or even to see that it is there, and thus is a rationality that cannot truly think.
This much Heidegger took to be obvious. The question to which he continually returned in his late work was not whether this was an accurate portrait of the modern situation but, rather, what the history had been that had led Western humanity to this point. Parts of his answer were really somewhat conventional, and similar arguments had already been advanced by various Christian thinkers. Whatever its material causes (about which Heidegger really had nothing to say), the founding ideology of the modern vision of reality was, he believed, easily defined: the triumph of subjectivity in philosophy and of mechanism in science; egoism and technology.
A crucial boundary had been explicitly crossed, he believed, in the thought of Descartes, who entirely inverted what hitherto had been regarded as the proper relation between the thinker and the being of the world. Whereas almost all earlier philosophers had assumed that the ground of truth lay outside themselves, and so had believed philosophy to be the art of making their concepts and words conform to the many ways in which being bore witness to itself, Descartes' method gave priority to a moment of radical doubt about everything outside the self. Earlier philosophy had generally treated epistemological skepticism as a frivolity to be rejected; Descartes saw it as a problem to be solved.
Hence, rather than beginning from wonder before the mystery of being (the origin of all philosophy), Descartes began by trying to certify the reality of his perceptions and on the foundation of his own irreducible subjectivity as a "thinking substance." To do this, Descartes actually was first obliged temporarily to blind himself to the witness of being: "I will close my eyes," he says in the third Meditation, ". . . stop up my ears . . . avert my senses from their objects . . . erase from my consciousness all images. . . ." Only then could he rationally reconstruct the world for himself, on the fundamentum inconcussum of his own certainty of himself.
Thus, in a way that Heidegger regarded as genuinely "impious," modern philosophy makes the human being - the self - the first principle of reason and then determines what does or does not count as truth on the basis of what the self is capable of establishing by itself. The certitude that Descartes achieved was really of a rather trivial kind and a poor substitute for the wonder that he had forsaken. Moreover, the world he saw when at last he opened his eyes again and graciously granted it its license to be was no longer the world on which he had refused to look. It was a fabrication and brute assertion of the human will, an inert thing lying wholly within the power of the reductive intellect. The thinker was no longer answerable to being; being was now subject to him.
Under the intellectual and cultural regime announced in Descartes' writings, the mystery of being has simply become invisible to thought. Even the mystery of God is forgotten, says Heidegger; the God of Descartes is a deduction of the ego, serving as a secondary certification of the verity of experience and defined as a causa sui precisely because even divine being must now be certified by modern reason's understanding of causality. God thus is just another kind of thing, the chief function of which is to provide ontological and epistemic surety for all other things. (Heidegger himself, it should be noted, even though he had once insisted that philosophy must be a "methodological atheism," nonetheless refused to foreclose the question of God. In his essay of 1957 "The Onto-Theological Constitution of Metaphysics," he even argued that his own refusal to think of God in received philosophical terms perhaps made room for the truly "divine God" - the God before whom one could sing and dance, to whom one could make offerings and pray - to show himself anew, outside the determinations to which Cartesian rationalism would confine him.)
Anyway, all this said, Descartes is not in any sense the villain of Heidegger's tale. For Heidegger - and here is his truly challenging contention - what becomes explicit in Descartes has been implicit in all of Western philosophy since at least the days of Plato. Like Nietzsche, Heidegger traced the philosophical origins of nihilism back to ancient Athens; but unlike Nietzsche, he did so - or so he believed - without rancor, any impulse to pass judgment, or any lingering trace of metaphysical thinking. For Heidegger the history of being is, in a sense, the story that being has told of itself down the centuries, over which philosophers have had only small control; and so they cannot be given full credit even for their errors.
Heidegger believed that Western philosophy was that uniquely privileged tradition in which being, by some strange dispensation, had delivered itself over to human thought rather than continue to conceal itself behind enticing and forbidding veils of myth. With so great a privilege, though, came great danger as well, because being is not a thing that can be thought about; indeed, to mistake it for any sort of thing that can be found among other things is already to have lost sight of its truest mystery. And yet thought, by its nature, finds it all but impossible not to think in terms of discrete things - discrete beings and substances and principles. Thus, in opening itself to thought, being inevitably also became a source of error.
Nevertheless, for Heidegger, there had been a sort of blessed, Edenic moment when the thought of being had not yet gone too far astray. In the pearl-pale dawn of philosophy, in the writings of the pre-Socratics, the mystery of being showed itself with rare immediacy. Hegel had largely dismissed pre-Socratic thought as inchoate and primitive, but Heidegger insisted that just the opposite was true: It was at the beginning, in the first awakening of philosophy, that the Western thought of being was at its uncanniest and mightiest. Precisely because the experience of being had not yet hardened into a system of rigid concepts, reason had not yet attempted to master being as just another finite object of reflection and will.
In this essentially prephilosophical philosophy, being revealed itself as the silent, mostly ineffable process by which all things emerge out of the hiddenness of nonbeing, waver for a time in the openness of being, and then pass away into hiddenness again. Or, phrased differently, being was experienced as the passage of all things from future possibility into the nothingness of the past through the narrow juncture of the always disappearing present; and so the thought of being had not yet been separated into a stark opposition between temporality and eternity.
The pre-Socratic response to this experience was essentially poetic: not an attempt to devise a hierarchy of categories by which to capture the event in a cage of human concepts but, rather, an attempt to name the event of being in its mystery, with an almost childlike innocence, in a language of purest immediacy. For this reason, Heidegger believed, the words those earliest thinkers used, in their original meanings, were still inseparable from the event of being's self-disclosure; for a time, being really manifested itself - which is also to say, retained its impenetrable mystery - in the names that it evoked from those whom it addressed.
Heidegger was fascinated by those names and liked to descend again and again into their etymological depths to show that, when they first were uttered, they were not the drearily lifeless principles that later philosophy often made them. Physis, for instance, before it was reduced to the narrower, largely taxonomic concept of "nature," referred to being as the mysterious upwelling source from which beings inexhaustibly arise and to which they return; it meant something wholly unlike the "physical" forces with which modern reason is acquainted.
Logos, before it was reduced merely to a "word" conveying facts, or to "reason" in the philosophical sense, or to "principle," or to the ground of "logic," referred to being as that power of gathering that brings all things forth into the light of being, holding them together in the unity of the world while also allowing them to shine forth in their separateness. AIetheia, before it became "truth" in the limited sense of a correspondence between a proposition and an object of cognition, named being as the primordial movement of "unhiddenness," being unveiling itself in beings, the darkness of possibility ever anew pouring forth its secret riches in the fleeting sparks of transient beings.
The problem with such names, however, is that they cannot be reduced to stable concepts and so cannot be mastered; and the human intellect craves concepts, and the human will craves mastery. Thought could not dwell forever in the innocent immediacy of being's first advent, and so, inevitably, the almost childlike genius of that primordial apprehension faded away and the mere philosopher replaced the poetic thinker. This is not to say that philosophy would ever completely forget that first awareness of the difference between being and beings; it could not, as the very impulse to philosophy is nothing other than the "forgetful memory" of that difference. But it is to say that philosophy was condemned ever thereafter to a language that was less than a shadow of the language that the first thinkers of being had spoken.
Plato was the first great philosopher in this second phase in being's history; it was he who committed the vital apostasy that would lead Western thought down its path of fruitful error. He turned his eyes away from the ungovernable, essentially inconceivable flow of time, and so away from the very process by which being shows itself, and looked instead toward a fabulous eternity of changeless essences, the timeless "ideas" or (more literally) "looks" of things; and it was to this latter realm that he accorded the authority of "truth" while consigning everything proper to time to the subphilosophical category of "unlikeness."
This, for Heidegger, was the first obvious stirring of the will to power in Western thought, the moment when philosophy first tried to assert its power over the mystery of being by freezing that mystery in a collection of lifeless, invisible, immutable "principles" perfectly obethent to the philosopher's conceptual powers. Of its nature, such a way of thinking is supremely jealous: It resents the coyness of being in withholding itself from clear and precise ideas, and it resents any form of novelty that might upset its invariable order of essences, anything new - any way of thinking or speaking of being - that might try to come forth into the open.
This is metaphysics in the fullest and, for Heidegger, most problematic sense. It knows no truth that is not immune to the particularities of time. It sees the truth of any sort of object (say an apple) not as that object itself, in its strange and lovely transience, passing through its various moments of existence (seed, tree, ripened fruit hanging on the bough, fruit eaten or moldering away) but as the unchanging form on which it is modeled (the apple that never shines forth in the beauty of its own color, that has no flavor or fragrance, that has never lived).
This understanding of truth is for Heidegger already nihilistic. It is already an expression of the will to power, though still in a restrained and even selfdeluding form. It is at least still pious; it still feels wonder before the mystery of being even if it has largely forgotten how to name that mystery. But it also inaugurates an entire history of philosophical epochs, one succeeding another - pagan, Christian, secular, it makes no difference - crystallizing into one or another system of abstractions and then dissolving again.
This is inevitable because no system born of the fateful Platonic error can entirely recover any adequate sense of the difference between being and beings. It will always approach being as another kind of thing, another substance or principle. Yet the suppressed awareness of this difference continues always to drive thought from one inadequate formulation to another. In a sense it is by their downfall that these systems remind us most poignantly of the mystery that silently abides behind them; but by their failure they also progressively reveal more and more of the will to power that animates them, and more and more they consciously yield to it.
At the end of this story, we arrive at a nihilism that no longer hides itself from itself. Having failed to find that ultimate and changeless principle or system of principles that no doubt can corrupt, Western rationality begins to exult ever more in the power it has gained over physical reality during its long pilgrimage through the inconclusiveness of history. For Heidegger, the last metaphysician was Nietzsche because in Nietzsche's thought the will to power was elevated to a position of ultimate truth; it became the principle of principles. In that moment, metaphysics became somehow perfectly self-aware. It had discovered its deepest essence by having achieved its nihilistic destiny.
It is not entirely clear, I should note, whether Heidegger actually believed that the history of Western philosophy had created the history of Western culture, or whether he held some more vaguely dialectical notion of the relation between the two. What is clear is that he saw his philosophical genealogy of nihilism as also an account of how Western humanity as a whole has arrived at an essentially nihilistic way of living on the earth. To his mind, our age is simply the age of technology, which is to say that our reasoning is simply a narrow and calculative rationalism that sees the world about us not as the home in which we dwell, where we might keep ourselves near to being's mystery and respond to it; rather, the world for us now is mere mechanism, as well as a "standing reserve" of material resources awaiting exploitation in the projects of the human will.
Now the world cannot speak to us, or we cannot hear it. Being, in its difference from all beings, no longer wakens wonder in us; as it is not a thing we can manipulate, we have forgotten it. Not only do we not try to answer the question of being; we cannot even understand what the question is. The world is now what we can "enframe," whose meaning we alone establish, according to the degree of usefulness we find in it. The regime of subjectivity has confined all reality within the limits of our power to propose and dispose. More and more, our culture has become incapable of reverence before the mystery of being, and therefore incapable of reverent hesitation. And it is this pervasive, largely unthinking impiety that underlies most of the special barbarisms of our time.
One could go on indefinitely. There is a sort of morose, doom-fraught grandeur about it all that at times becomes positively enthralling. We live, according to Heidegger, in a very deep twilight indeed; ours is the time of the "darkening of the world and the flight of the gods." We are homeless in the world, standing over against it, and it is doubtful we ever will find ourselves at home again, at least if we are forced to rely on our own meager resources. Now, as Heidegger remarked in a posthumously published interview with Der Spiegel, "only a god can save us."
To some this darkly prophetic bathos is the most insufferable aspect of Heidegger's later writings. To others it is simply a quaint reminder of the period in which he wrote. In either case, it seems at times painfully absurd when one considers the evils to which he himself had earlier, and for several years, allied himself. And yet it would be foolish to dismiss his message simply on account of the messenger. It simply cannot be denied that the horrors of the last century were both conceptually and historically inseparable from some of the deepest principles of modernity's founding ideologies. The "final solution" was a kind of consummation of all the evils of European history, perhaps, but it was possible as a conscious project only in an age in which humanity itself had first been reduced to a technology (the technology of race). Knowledge of how to split the atom was the inevitable consequence of advances in physics, perhaps, but nuclear weapons were also the product of cultures that had reduced all of nature to a morally neutral technology.
Quite apart from the most acute expressions of modern nihilism, moreover, there is for Heidegger the more chronic reality of a culture in precipitous decline: the degeneration of the arts, the hideousness of our public works, crass consumerism, scabrous popular culture. For Heidegger, these were perhaps the most telling proofs that all of modernity is a condition of alienation. Humanity's only greatness, he repeatedly insisted, has arisen from an ability to dwell in the world as part of it, at peace with it, nourished and sheltered by its mystery as much as by its bounty. All true art, everything worthy among the works of our hands, comes into being in the space that our intimate closeness to the mystery of being opens before us; our art (especially poetry) is the highest way in which being gives itself to us in any age, showing itself in the creative response it evokes from us, both by its generosity and by its elusiveness. If we are no longer conscious of that mystery, nothing we make will shine with the splendor of the world about us, or draw us nearer to its wonder.
Perhaps the most beguiling moments in Heidegger's late writings are those in which he tries to describe what it means to dwell in the world in a truly human way. They are almost entirely devoid of conceptual content, at least of the sort philosophers tend to like, and at times their language is perhaps overly saturated in a melancholy and somewhat ornamental paganism; but Heidegger had become convinced in his later years that the search for conceptual content is not really the search for truth. So he presented his vision in a series of evocative pictures whose meaning was inexhaustible precisely because they could not be translated into philosophical categories.
The pagan temple, for instance, was one of his favored images (although he also sometimes used the image of a lonely Christian church). The temple, as the center of a people's attention and piety, was the way in which human existence was oriented in space and time and gathered into a unity. It demarcated a boundary between the sacred and the profane and thereby created a sheltered place in which the encounter between human beings and the divine (which is the mystery of being in its most eminent and compelling splendor) could occur. In so doing, it called forth each age's special artistry and ethos. In itself, it was a central expression of the sometimes antagonistic, sometimes peaceful, but ultimately nuptial union of two realities that Heidegger simply called "earth" and "world." That is, in the elements from which it was made, illuminated under the open sky, it showed forth the hidden riches of the earth, while through the pious craftsmanship of its makers, it made manifest the highest powers of a human world.
The most entrancing and obscure of Heidegger's images was that of the Geviert - one of Heidegger's many neologisms, usually translated as the "fourfold" - the "ring dance" of earth and heavens, mortals and gods. This was Heidegger's attempt to provide something like a nonmetaphysical alternative to Aristotle's order of causes, at least in understanding the creations of human culture. It is these four together, he says, in their inseparable but distinct inherence in one another, that create a way of dwelling on the earth that creates a space that allows human beings to be at home upon the earth, and that allows being to unveil itself in a particular way, at a particular moment.
This "dance of the four" has, in every age, caused human beings genuinely to create, and to allow being's mystery to shine out from what they create. An object such as, for instance, a silver votive vessel comes into being not only by the interplay between the dark hiddenness of the earth and the radiant openness of the heavens - hidden ores brought up to shine in the light of day - but by the reverently poetic approach of mortals toward the gods and by the lordly approach of the gods toward mortals, out of the hidden realm of the divine, announcing themselves in the powers of nature.
In any event, as I say, this is all only imagery - achingly nostalgic and suggestive imagery - meant only to depict a way of inhabiting the world that Heidegger believed was constitutive of our humanity but that late modern humanity has forgotten. Beyond that, he had little in the way of recommendations for how we might, as a culture, recover what we have lost. He did, however, suggest that now that we have reached the end of the metaphysical history of being, we can at least look back over that history and attempt a kind of Wiederholung, or "retrieval" of the past, which might allow us to understand nihilism, and perhaps even some day overcome it.
Here is where the twilit Hegelian mystique of belatedness becomes most apparent in Heidegger's thought. It is very late in the day indeed, Heidegger believed, and we are very near the night of total nihilism; but in this, the time of highest risk, the possibility of healing has opened up as well. Having seen the nihilistic destiny to which our ways of thinking have led, perhaps we can now reflect on them, before it is too late, and learn to put aside the appetite for power, and to cultivate in ourselves instead an attitude that does not repeat the primordial error. This attitude he calls - borrowing the word from Meister Eckhart - Gelassenheit: release, letting be, learning not to coerce reality but rather patiently to wait upon it. Simply let the world be the world. If we should ever achieve this attitude, then perhaps the mystery of being might open itself anew to us, God or the gods might return in the glory of true divinity, poets might arise again to speak the names of being . . .
For now, though, this remains a very remote possibility, and the night is rapidly descending.
What, in the end, should we think of Heidegger's genealogy of nihilism? It seems clear to me that we should neither embrace it nor reject it as a whole. The most unfortunately Hegelian element in Heidegger's thought is its drive toward total synopsis. His account of the history of metaphysics is simply too uniform and comprehensive in its claims, and as a result it misrepresents or fails to account for other realities about the history of Western thought that cannot intelligibly be treated as part of a larger history of nihilism.
Of course, Heidegger was willing to grant that Western philosophy had never been nihilistic through and through. But he rarely demonstrated any very keen awareness of the ways in which, for instance, Plato's understanding of the Form of the Good, or certain Christian understandings of the analogy between transcendent and created being (and so on), open up paths that certainly cannot terminate in nihilism. And he certainly never considered the possibility that the only way to preserve being's selfdisclosure against the human longing for conceptual mastery of reality might be a fully developed metaphysics of transcendent being. That, though, is an argument for another time.
What should be said here is that Heidegger's renunciation of metaphysics did not, in the end, allow him to produce a coherent ontology of his own. His efforts to describe the relation of being to beings in purely immanent terms ultimately added up to very little; certainly they did not provide any convincing answers to such perennial questions as why there are beings at all. At most, all he could do was point to temporality, the ceaseless flow of beings out of nothingness and into nothingness again, and then - in a gesture that often seems as much one of hopelessness as of "piety" - point away toward the mysterious Ereignis, the "appropriating event," that somehow brings this about.
Because he had left himself no room for any kind of language of analogy, which might have allowed him to say how transcendent being shows itself in immanent existence while still preserving its transcendence, and because, moreover, he had decided in advance that one cannot speak of being in other than temporal terms, he really could not escape lapsing into a certain fatalism regarding the history he described. Even he had to admit that, if there is no metaphysically "correct" way for being to show itself, perhaps the age of technology really is the next "proper" moment in being's dispensation. If so, all he could do was hope that there might still be a truly human way of inhabiting the world that is coming to pass.
In any event, we are not obliged to make Heidegger's problems our own, and we certainly do not have to accept his story in its entirety to appreciate what is true and troubling in it. It is enough to acknowledge that the possibility of nihilism is indeed part of the entire history of metaphysics, even while insisting that countless ways of avoiding nihilism (even thoroughly metaphysical ways) have also opened up within that history. After all, we could not have arrived where we are purely by chance. And we would be foolish not to take seriously his diagnosis of the special pathologies of modernity. It is good to understand something of the history - and so the historical contingency - of many of our dominant forms of thought and to see what their more terrible consequences have been and may yet be.
And I think we also can appreciate the simple pathos of Heidegger's disenchantment with philosophy. At times, of course, it is little more than the protest of a weary man, perhaps aware of his own moral and intellectual failures, imploring the voices of philosophy and ideology to cease their babbling. Western humanity has talked its way right to the edge of the abyss - so, please, be silent now. Wait. Listen. Let being speak, let the world be a world again, let the divine show itself to us if it will. But stop talking for a while.
It is almost tempting to see Heidegger's history of being as a sort of epic transposition of the private story of a long and disappointing life. It has an air of spiritual fatigue about it - a deep longing for a return to innocence, to immediacy, to childlike wonder and to the child's delight in speaking the names of things: a wise simplicity not yet corrupted by those empty concepts that distance us from the world. It is almost as if he wanted to find a way back again to the experience of the child's first amazement before the mystery of the world and to linger there forever, speaking a language of pure naming, pure invocation - the language of Adam or of the natural poet.
For the good of his soul, of course, it would have been good had he understood that the only real return to innocence comes by way of repentance. But, if he ever did, he gave no evidence to that effect apart from a few phantom hints at the margins of a few enigmatic essays.
We can also grant, I think, that Heidegger did indeed surpass Hegel as a philosopher of the twilight, and in two senses. In his later years he liked to speak of the true thinker as a wanderer in the forest, seeking out hidden or forgotten paths, uncertain of his course but looking for that clearing among the trees where truth might show itself. I do not believe he ever found that clearing, but when I am feeling charitable I am willing to believe he really did seek it.
In those moments I am willing even to indulge his somewhat romanticized view of himself: a figure in the twilight, at the end of a long journey through a large valley and into wooded hills, perhaps pausing on a low ridge that affords him a last narrow glimpse of the paths he has followed, watching the evening descending over the mountains and down toward darkening lakes and fields, trying to fix in memory the shape of a world soon to be lost in night. If nothing else, he certainly did come later in the day than Hegel, and he told a story that contained more of evening's wisdom than Hegel's had.
And Heidegger was a philosopher of twilight in a more crucial sense, too. That is, he understood the vocation of every true thinker to be much the same as the vocation of the true poet, or of any true artist: to bear witness to that haunting and penumbral interval that marks the difference between being and beings, and to attempt to keep it open in our thoughts and our words and our works. He was himself in no sense a morally credible witness, admittedly, but he was an often perceptive one. And he knew that being's mystery, while it is the source of our humanity, never shows itself to us with the undeniable clarity of a distinct thing among other things, but reveals itself only as a kind of intangible shadow at the edges of the things that are. Shadows, however, disappear as darkness falls, so those who can must continue to testify to that difference, to that mystery - because, if it is wholly forgotten, no one can imagine how deep and long the night may be.
*
http://www.faqs.org/periodicals/201102/2250479541.html
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.suol.fi/raamattunet/paavkirj.html
http://www.fixed-point.org/index.php/davidbhart
http://www.listoid.com/list/38/page2
*
[Kielimafia korjaili, tarkensi ja lisäili viimeksi klo: 17.25]
I
1
Heideggerista, filosofiasta, nihilismistä ja kulttuurista - selkokielellä, syvällisesti ja tyylikkäästi
Tämä David Bentley Hartin essee [osa II] on hienoin lukemani tiivis yleiskatsaus myöhemmän [1930-luvun puolivälissä tapahtuneen käänteen (Kehre) ja etenkin II maailmansodan jälkeisen] Heideggerin ajattelun perimmäiseen luonteeseen ja tavoitteisiin.
Omistan ko. tekstin provosoivasti ennen muuta kaikille luonnontieteilijöille. Lukekaa tämä mutta lukekaa ymmärtäen. - - Ja jos ette ymmärrä tai varsinkaan, jos ette edes halua ymmärtää, pitäkää suunne ja kielenne kiinni näistä asioista, jatkakaa kaavojenne kanssa pelaamista kaikessa rauhassa ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut [ja juuri näin teidän kohdallane kävikin: mitään ei tapahtunut - ymmärrys jatkoi ikuista untaan, mutta numerot ja teoriat sen sijaan toimivat kuin itsestään - itse itsensä lataavan kvantti-läppärin bitti-virtuaalisena ikuisuutena].
Eksistenssi-filosofian suhteen ei voine vaatia ymmärrystä sellaisesta suunnasta, missä ymmärrys ei voi elää hetkeäkään tulematta orjuutetuksi ykkösten ja nollien loputtomaan kausaaliketjuun, ja jossa oleminen derivoidaan ja mallinnetaan [reifikoidaan] pelkästään olevien [esim. abstrakti raha/sijoitukset] etukäteen manipuloiduksi muutokseksi.
Mutta oleminen on jotain enemmän ja todellisempaa kuin käsite-, teoria- ja numeromagia - jotain ylimääräistä, jotain liikaa, jotain jonka voi kokea mutta ei mielekkäästi sanoa. Oleminen on tietoisuuden äärettömyyttä kielessä. Kieli ei kuitenkaan tuota äärettömyyttä kykene ilmaisemaan kuin negatiivisesti - maalaamalla sanomattomasta kuvan tai siihen osoittavan suuntamerkin, joka ei siis ole itse ilmenevä perimmäisyys [X] vaan pelkästään jäljennös siitä tai viittaus siihen.
Miten oikeassa minun mielestäni olivatkaan Schopenhauer ja Nietzsche tässä asiassa pitäessään musiikkia tahdon [ideoiden, olemisen] välittömimpänä eli suorana ilmaisuna. Musiikissa intohimot nauttivat itseään. Kaikki muu taide on välittynyttä suhteessa olemiseen, intohimoihin ja ideoihin.
Edellisiin - varsin musikaalisiin tulemisen [tahdon ja vallan] filosofeihin [Arttu soitti huilua, Fritz pianoa] verrattuna Heidegger [olemisen ajattelija] oli vähemmän herakleitoslainen [liikkeen sekä pluralismin filosofia] ja enemmän parmenidelainen [ykseyden filosofia], mutta silti nämä kolme filosofia puhuvat mentaliteettiensa ja teemojensa eroista huolimatta jotakuinkin samasta perenniaallisesta asiasta.
Heideggerille oleminen maan ja maailman yhteytenä ilmeni täydellisimmin antiikin pakanallisen temppelin ja yksinäisen kristillisen kirkon muodossa [myös van Goghin maalauksessa Maalaisnaisen kengät taideteos kykenee ilmaisemaan totuuden tapahtumisen autenttisimmillaan].
Periaatteessa kaikki suuret filosofit kuten sanottu puhuvat perimmältään samasta asiasta, kutsuttiinpa tuota asiaa sitten Olemiseksi, Jumalaksi - jopa Minäksi tai samsaran ja nirvanan ykseydeksi.
Mutta Heideggerin [lennokkaasti tulkiten] jo Platonista lähtien olemisen ja olevien välisen eron unohtaminen aloitti nihilismin kehittymisen ajattelun historiassa/-na [Descartes ja hänen cogitonsa uuden ajan nihilismin lähtölaukauksena].
Paradoksaalisesti [ja ymmärtääkseni tämä on olennaista Heideggerin analyysissa] juuri nihilismi [arvojen romahdus, kyynisyys vailla hyvettä, hyöty vailla moraalia] itseään tunnistamattomana ja itsensä väärin tulkitsemana viestinä olemisen unohtamisesta on olemisen ['epäonnistunutta'] muistamista modernin teknis-kapitalistisen egoismin aikaudella.
2
Olen miltei mykistynyt - jälleen kerran. D. B. Hart'in täytyy olla tämän hetken humanistisen intelligentsian kaikkein valovoimaisin sanankäyttäjä koko maailmassa - eikä ainoastaan retoriikan taidoiltaan vaan myös argumentatiivisesti - ja mikä hätkähdyttävintä - ennenkaikkea spirituaalisesti.
Hart'in tapa kirjoittaa ja ajatella puhuttelee minua. Ja kun tuo teksti tässä tapauksessa kertoo nimenomaan Heideggerin filosofisesta projektista, kyseessä on profeetallinen puhe - olkoonkin, että kumpikaan profeetta - niin Heidegger kuin Hart'kaan eivät jo menneen esimodernin maailman konservatiiveina julista messiaanista tulevaisuutta vaan nihilistis-teknologisen kulttuurin iltahämärää - eräänlaista eliotlaista onttojen miesten maailmaa, joka ei lopu paukahtaen vaan kitisten...
Itse käyttäisin hieman epäheideggerilaiseen tapaan [Heidegger oli metodologinen mutta ei ontologinen ateisti] kitisevän lopun eli modernismin hengetöntä henkeä ymmärtääksemme Paavalin kuuluisia sanoja, jotka niin väkevällä ja kaunopuheisella tavalla muistuttavat meitä siitä, minkälaisen hengen asenteen poissaolo voi tehdä tyhjäksi kaikki aletheian [olemisen avautuminen ei-käsitteellisenä runouden totuutena] ihmeet - niin luonnolliset kuin epäluonnollisetkin.
Tässä tapauksessa kyse on siis olemisen unohtamisesta olevien hyväksi - olemisen useinkin nerokkaasta mutta yksipuolisesta ja ontologiseen tyhjyyteen johtavasta korvaamisesta olevilla; - ensin platonisilla ideoilla ja käsitteillä, sitten Descartes'n cogitolla ja viimein nietzscheläisellä vallantahdolla.
Mutta olemisen totuus on aina käsitteiden, teknologian ja egon tuolla puolen, eikä se 'puoli' voi olla myöskään nietzscheläistä vallantahdon metafysiikkaa, mikäli meissä yhä vielä on säilynyt edes ripaus aitoa kykyä ihmetellä olemista niin kuin lapsi tekee ja kysyy. Tämä merkitsee, että koemme olemisen ihmeenä ja pyhänä - siten ikuisen totuuden tapahtumisena [kuin rakkauden inspiroivana ja lempeän polttavana liekkinä] .
3
'Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.'
II
A Philosopher in the Twilight
Publication: First Things
Author: Hart, David Bentley
Date published: February 1, 2011
*
In his preface to the Philosophy of Right, Hegel famously remarks that the owl of Minerva takes flight only as dusk is falling, which is to say that philosophy comes only at the end of an age, far too late in the day to tell us how the world ought to be; it can at most merely ponder what already has come to pass and so begun to pass away. An epoch yields its secrets to rational reflection grudgingly, only after its profoundest possibilities already have been exhausted in the actuality of history: "When philosophy paints its gray on gray, a form of life has grown old, and cannot be rejuvenated . . . but only understood."
It is a winsomely tragic picture of philosophy, but not really a humble one. It may seem to reduce philosophy to an essentially reconstructive, rather than creative, labor; and certainly it implies that philosophers like Kant, who see themselves as harbingers of one or another new dawn, are deluded about their proper roles. But it is also a picture that exquisitely captures philosophy's deep and perilous ambition to be recognized not simply as an intellectual discipline but as wisdom itself; for true wisdom, as we know, belongs properly to the very old.
It also suggests that the greatest philosopher of all would be the one who could plausibly claim to have come most belatedly of all: to have witnessed the very last crepuscular gleam of the dying day and to have learned, as no one else now can, how the story truly ends. The highest aim of philosophy, then, would be to achieve a kind of transcendent belatedness, an unsurpassable finality lying always further beyond all merely local or episodic philosophies. (Needless to say, Hegel entertained few doubts regarding just who that greatest philosopher might turn out to be.)
It is in the context of this Hegelian mystique of belatedness, I think, that one can best make sense of the later writings of Martin Heidegger (1889-1976), and especially of their sonorously oracular impenetrability, by turns so mesmerizing and so infuriating. In a sense, Hegel's philosophy summoned Heidegger's out of the realm of future possibility. By attempting to devise a grand philosophical narrative that would enclose all other philosophical narratives within its inescapable dialectical logic, Hegel challenged his successors to overcome him - to elude the intricate capaciousness of his logic and thereby enclose his "final" story in one yet more final.
From the period of the "Letter on Humanism" (1947) onward, that is arguably what Heidegger set out to accomplish. Over the last three decades of his life, he sought to go beyond Hegel's heroic feat of "metaphysical closure" by further enclosing the whole history of Western metaphysics (of which Hegel's system is merely the most imposing synthetic expression) within the still larger story of "being" as such, and to tell that story in a language so purged of all inherited conceptual terms and grammars that it could never be enfolded within the language of metaphysics again. Thus, for instance, he even stopped speaking of himself as a philosopher by the end, preferring the seemingly homely title of "thinker." That this postphilosophical language would prove difficult to write was inevitable; that it would prove quite so difficult to read probably was not.
Whatever the case, though, and whatever Heidegger's other motives may have been, his determination to think through what he called "the history of being" - from its remotest origins to its uttermost ending - led him to produce what, for all its eccentricities and deficiencies, remains one of the profoundest meditations on modernity and on the nature and history of modern nihilism written in the last century. It may not achieve seamless finality in the Hegelian sense, but, then again, finality of that sort is one of the metaphysical illusions that Heidegger claims to have left behind. What it does achieve is a vision of Western philosophy and its ambiguously intimate relation to Western cultural history that, if once understood, cannot easily or confidently be dismissed.
Of course, I should add, a more proximate antagonist for Heidegger than Hegel might have been Heidegger himself. We know all too well that his dalliance with the Nazis in the 1930s, while it may have been something less than a marriage, was certainly more than a flirtation. Emmanuel Faye has even tried to argue that somehow the ethos of Nazism subtly pervades all of Heidegger's work. But, in fact, the most mystifying and annoying truth about Heidegger is that just the opposite happens to be the case. His late thought lays out a vision of reality that might be accused of a kind of quietistic fatalism, perhaps, or of moral passivity; but it also describes and denounces the intellectual pathologies that led to the rise of the Nazis with an often haunting power.
Whether this indicates some measure of selfknowledge on Heidegger's part no one can say. In his later days he was so anxious to deny his early complicity with the Nazi regime that it is impossible to tell whether his shame involved any element of contrition. But it may also be the case, perversely enough, that it was in part the inexpungible stain of his involvement in such absolute evil that forced him to contemplate the nihilism of his age with such untiring persistence. After all, if he could show nihilism to be a destiny woven into the very fabric of the West by a long history of intellectual error, as Heidegger came to believe it was, then perhaps he could convince himself and others that he was not so much a moral idiot as a victim of fate.
Who knows, though? And who cares? In the end it does not really matter whether Heidegger's late philosophy was a mad labor of craven selfexculpation, or the fruit of genuine moral awakening, or a bit of both. It remains an often brilliant exploration of the ways in which Western humanity has succeeded in creating a world in which all values have become subordinate to the demands of the human will, and in which knowledge and human creativity have become almost entirely confused, conceptually and practically, with the exercise of instrumental reason's mastery over all of reality.
Modernity, for Heidegger, is simply the time of realized nihilism, the age in which the will to power has become the ground of all our values; as a consequence it is all but impossible for humanity to dwell in the world as anything other than its master. As a cultural reality it is the perilous situation of a people that has thoroughly - one might even say systematically - forgotten the mystery of being, or forgotten (as Heidegger would have it) the mystery of the difference between beings and being as such. Nihilism is a way of seeing the world that acknowledges no truth other than what the human intellect can impose on things, according to an excruciatingly limited calculus of utility, or of the barest mechanical laws of cause and effect. It is a "rationality" of the narrowest kind, so obsessed with what things are and how they might be used that it is no longer seized by wonder when it stands in the light of the dazzling truth that things are. It is a rationality that no longer knows how to hesitate before this greater mystery, or even to see that it is there, and thus is a rationality that cannot truly think.
This much Heidegger took to be obvious. The question to which he continually returned in his late work was not whether this was an accurate portrait of the modern situation but, rather, what the history had been that had led Western humanity to this point. Parts of his answer were really somewhat conventional, and similar arguments had already been advanced by various Christian thinkers. Whatever its material causes (about which Heidegger really had nothing to say), the founding ideology of the modern vision of reality was, he believed, easily defined: the triumph of subjectivity in philosophy and of mechanism in science; egoism and technology.
A crucial boundary had been explicitly crossed, he believed, in the thought of Descartes, who entirely inverted what hitherto had been regarded as the proper relation between the thinker and the being of the world. Whereas almost all earlier philosophers had assumed that the ground of truth lay outside themselves, and so had believed philosophy to be the art of making their concepts and words conform to the many ways in which being bore witness to itself, Descartes' method gave priority to a moment of radical doubt about everything outside the self. Earlier philosophy had generally treated epistemological skepticism as a frivolity to be rejected; Descartes saw it as a problem to be solved.
Hence, rather than beginning from wonder before the mystery of being (the origin of all philosophy), Descartes began by trying to certify the reality of his perceptions and on the foundation of his own irreducible subjectivity as a "thinking substance." To do this, Descartes actually was first obliged temporarily to blind himself to the witness of being: "I will close my eyes," he says in the third Meditation, ". . . stop up my ears . . . avert my senses from their objects . . . erase from my consciousness all images. . . ." Only then could he rationally reconstruct the world for himself, on the fundamentum inconcussum of his own certainty of himself.
Thus, in a way that Heidegger regarded as genuinely "impious," modern philosophy makes the human being - the self - the first principle of reason and then determines what does or does not count as truth on the basis of what the self is capable of establishing by itself. The certitude that Descartes achieved was really of a rather trivial kind and a poor substitute for the wonder that he had forsaken. Moreover, the world he saw when at last he opened his eyes again and graciously granted it its license to be was no longer the world on which he had refused to look. It was a fabrication and brute assertion of the human will, an inert thing lying wholly within the power of the reductive intellect. The thinker was no longer answerable to being; being was now subject to him.
Under the intellectual and cultural regime announced in Descartes' writings, the mystery of being has simply become invisible to thought. Even the mystery of God is forgotten, says Heidegger; the God of Descartes is a deduction of the ego, serving as a secondary certification of the verity of experience and defined as a causa sui precisely because even divine being must now be certified by modern reason's understanding of causality. God thus is just another kind of thing, the chief function of which is to provide ontological and epistemic surety for all other things. (Heidegger himself, it should be noted, even though he had once insisted that philosophy must be a "methodological atheism," nonetheless refused to foreclose the question of God. In his essay of 1957 "The Onto-Theological Constitution of Metaphysics," he even argued that his own refusal to think of God in received philosophical terms perhaps made room for the truly "divine God" - the God before whom one could sing and dance, to whom one could make offerings and pray - to show himself anew, outside the determinations to which Cartesian rationalism would confine him.)
Anyway, all this said, Descartes is not in any sense the villain of Heidegger's tale. For Heidegger - and here is his truly challenging contention - what becomes explicit in Descartes has been implicit in all of Western philosophy since at least the days of Plato. Like Nietzsche, Heidegger traced the philosophical origins of nihilism back to ancient Athens; but unlike Nietzsche, he did so - or so he believed - without rancor, any impulse to pass judgment, or any lingering trace of metaphysical thinking. For Heidegger the history of being is, in a sense, the story that being has told of itself down the centuries, over which philosophers have had only small control; and so they cannot be given full credit even for their errors.
Heidegger believed that Western philosophy was that uniquely privileged tradition in which being, by some strange dispensation, had delivered itself over to human thought rather than continue to conceal itself behind enticing and forbidding veils of myth. With so great a privilege, though, came great danger as well, because being is not a thing that can be thought about; indeed, to mistake it for any sort of thing that can be found among other things is already to have lost sight of its truest mystery. And yet thought, by its nature, finds it all but impossible not to think in terms of discrete things - discrete beings and substances and principles. Thus, in opening itself to thought, being inevitably also became a source of error.
Nevertheless, for Heidegger, there had been a sort of blessed, Edenic moment when the thought of being had not yet gone too far astray. In the pearl-pale dawn of philosophy, in the writings of the pre-Socratics, the mystery of being showed itself with rare immediacy. Hegel had largely dismissed pre-Socratic thought as inchoate and primitive, but Heidegger insisted that just the opposite was true: It was at the beginning, in the first awakening of philosophy, that the Western thought of being was at its uncanniest and mightiest. Precisely because the experience of being had not yet hardened into a system of rigid concepts, reason had not yet attempted to master being as just another finite object of reflection and will.
In this essentially prephilosophical philosophy, being revealed itself as the silent, mostly ineffable process by which all things emerge out of the hiddenness of nonbeing, waver for a time in the openness of being, and then pass away into hiddenness again. Or, phrased differently, being was experienced as the passage of all things from future possibility into the nothingness of the past through the narrow juncture of the always disappearing present; and so the thought of being had not yet been separated into a stark opposition between temporality and eternity.
The pre-Socratic response to this experience was essentially poetic: not an attempt to devise a hierarchy of categories by which to capture the event in a cage of human concepts but, rather, an attempt to name the event of being in its mystery, with an almost childlike innocence, in a language of purest immediacy. For this reason, Heidegger believed, the words those earliest thinkers used, in their original meanings, were still inseparable from the event of being's self-disclosure; for a time, being really manifested itself - which is also to say, retained its impenetrable mystery - in the names that it evoked from those whom it addressed.
Heidegger was fascinated by those names and liked to descend again and again into their etymological depths to show that, when they first were uttered, they were not the drearily lifeless principles that later philosophy often made them. Physis, for instance, before it was reduced to the narrower, largely taxonomic concept of "nature," referred to being as the mysterious upwelling source from which beings inexhaustibly arise and to which they return; it meant something wholly unlike the "physical" forces with which modern reason is acquainted.
Logos, before it was reduced merely to a "word" conveying facts, or to "reason" in the philosophical sense, or to "principle," or to the ground of "logic," referred to being as that power of gathering that brings all things forth into the light of being, holding them together in the unity of the world while also allowing them to shine forth in their separateness. AIetheia, before it became "truth" in the limited sense of a correspondence between a proposition and an object of cognition, named being as the primordial movement of "unhiddenness," being unveiling itself in beings, the darkness of possibility ever anew pouring forth its secret riches in the fleeting sparks of transient beings.
The problem with such names, however, is that they cannot be reduced to stable concepts and so cannot be mastered; and the human intellect craves concepts, and the human will craves mastery. Thought could not dwell forever in the innocent immediacy of being's first advent, and so, inevitably, the almost childlike genius of that primordial apprehension faded away and the mere philosopher replaced the poetic thinker. This is not to say that philosophy would ever completely forget that first awareness of the difference between being and beings; it could not, as the very impulse to philosophy is nothing other than the "forgetful memory" of that difference. But it is to say that philosophy was condemned ever thereafter to a language that was less than a shadow of the language that the first thinkers of being had spoken.
Plato was the first great philosopher in this second phase in being's history; it was he who committed the vital apostasy that would lead Western thought down its path of fruitful error. He turned his eyes away from the ungovernable, essentially inconceivable flow of time, and so away from the very process by which being shows itself, and looked instead toward a fabulous eternity of changeless essences, the timeless "ideas" or (more literally) "looks" of things; and it was to this latter realm that he accorded the authority of "truth" while consigning everything proper to time to the subphilosophical category of "unlikeness."
This, for Heidegger, was the first obvious stirring of the will to power in Western thought, the moment when philosophy first tried to assert its power over the mystery of being by freezing that mystery in a collection of lifeless, invisible, immutable "principles" perfectly obethent to the philosopher's conceptual powers. Of its nature, such a way of thinking is supremely jealous: It resents the coyness of being in withholding itself from clear and precise ideas, and it resents any form of novelty that might upset its invariable order of essences, anything new - any way of thinking or speaking of being - that might try to come forth into the open.
This is metaphysics in the fullest and, for Heidegger, most problematic sense. It knows no truth that is not immune to the particularities of time. It sees the truth of any sort of object (say an apple) not as that object itself, in its strange and lovely transience, passing through its various moments of existence (seed, tree, ripened fruit hanging on the bough, fruit eaten or moldering away) but as the unchanging form on which it is modeled (the apple that never shines forth in the beauty of its own color, that has no flavor or fragrance, that has never lived).
This understanding of truth is for Heidegger already nihilistic. It is already an expression of the will to power, though still in a restrained and even selfdeluding form. It is at least still pious; it still feels wonder before the mystery of being even if it has largely forgotten how to name that mystery. But it also inaugurates an entire history of philosophical epochs, one succeeding another - pagan, Christian, secular, it makes no difference - crystallizing into one or another system of abstractions and then dissolving again.
This is inevitable because no system born of the fateful Platonic error can entirely recover any adequate sense of the difference between being and beings. It will always approach being as another kind of thing, another substance or principle. Yet the suppressed awareness of this difference continues always to drive thought from one inadequate formulation to another. In a sense it is by their downfall that these systems remind us most poignantly of the mystery that silently abides behind them; but by their failure they also progressively reveal more and more of the will to power that animates them, and more and more they consciously yield to it.
At the end of this story, we arrive at a nihilism that no longer hides itself from itself. Having failed to find that ultimate and changeless principle or system of principles that no doubt can corrupt, Western rationality begins to exult ever more in the power it has gained over physical reality during its long pilgrimage through the inconclusiveness of history. For Heidegger, the last metaphysician was Nietzsche because in Nietzsche's thought the will to power was elevated to a position of ultimate truth; it became the principle of principles. In that moment, metaphysics became somehow perfectly self-aware. It had discovered its deepest essence by having achieved its nihilistic destiny.
It is not entirely clear, I should note, whether Heidegger actually believed that the history of Western philosophy had created the history of Western culture, or whether he held some more vaguely dialectical notion of the relation between the two. What is clear is that he saw his philosophical genealogy of nihilism as also an account of how Western humanity as a whole has arrived at an essentially nihilistic way of living on the earth. To his mind, our age is simply the age of technology, which is to say that our reasoning is simply a narrow and calculative rationalism that sees the world about us not as the home in which we dwell, where we might keep ourselves near to being's mystery and respond to it; rather, the world for us now is mere mechanism, as well as a "standing reserve" of material resources awaiting exploitation in the projects of the human will.
Now the world cannot speak to us, or we cannot hear it. Being, in its difference from all beings, no longer wakens wonder in us; as it is not a thing we can manipulate, we have forgotten it. Not only do we not try to answer the question of being; we cannot even understand what the question is. The world is now what we can "enframe," whose meaning we alone establish, according to the degree of usefulness we find in it. The regime of subjectivity has confined all reality within the limits of our power to propose and dispose. More and more, our culture has become incapable of reverence before the mystery of being, and therefore incapable of reverent hesitation. And it is this pervasive, largely unthinking impiety that underlies most of the special barbarisms of our time.
One could go on indefinitely. There is a sort of morose, doom-fraught grandeur about it all that at times becomes positively enthralling. We live, according to Heidegger, in a very deep twilight indeed; ours is the time of the "darkening of the world and the flight of the gods." We are homeless in the world, standing over against it, and it is doubtful we ever will find ourselves at home again, at least if we are forced to rely on our own meager resources. Now, as Heidegger remarked in a posthumously published interview with Der Spiegel, "only a god can save us."
To some this darkly prophetic bathos is the most insufferable aspect of Heidegger's later writings. To others it is simply a quaint reminder of the period in which he wrote. In either case, it seems at times painfully absurd when one considers the evils to which he himself had earlier, and for several years, allied himself. And yet it would be foolish to dismiss his message simply on account of the messenger. It simply cannot be denied that the horrors of the last century were both conceptually and historically inseparable from some of the deepest principles of modernity's founding ideologies. The "final solution" was a kind of consummation of all the evils of European history, perhaps, but it was possible as a conscious project only in an age in which humanity itself had first been reduced to a technology (the technology of race). Knowledge of how to split the atom was the inevitable consequence of advances in physics, perhaps, but nuclear weapons were also the product of cultures that had reduced all of nature to a morally neutral technology.
Quite apart from the most acute expressions of modern nihilism, moreover, there is for Heidegger the more chronic reality of a culture in precipitous decline: the degeneration of the arts, the hideousness of our public works, crass consumerism, scabrous popular culture. For Heidegger, these were perhaps the most telling proofs that all of modernity is a condition of alienation. Humanity's only greatness, he repeatedly insisted, has arisen from an ability to dwell in the world as part of it, at peace with it, nourished and sheltered by its mystery as much as by its bounty. All true art, everything worthy among the works of our hands, comes into being in the space that our intimate closeness to the mystery of being opens before us; our art (especially poetry) is the highest way in which being gives itself to us in any age, showing itself in the creative response it evokes from us, both by its generosity and by its elusiveness. If we are no longer conscious of that mystery, nothing we make will shine with the splendor of the world about us, or draw us nearer to its wonder.
Perhaps the most beguiling moments in Heidegger's late writings are those in which he tries to describe what it means to dwell in the world in a truly human way. They are almost entirely devoid of conceptual content, at least of the sort philosophers tend to like, and at times their language is perhaps overly saturated in a melancholy and somewhat ornamental paganism; but Heidegger had become convinced in his later years that the search for conceptual content is not really the search for truth. So he presented his vision in a series of evocative pictures whose meaning was inexhaustible precisely because they could not be translated into philosophical categories.
The pagan temple, for instance, was one of his favored images (although he also sometimes used the image of a lonely Christian church). The temple, as the center of a people's attention and piety, was the way in which human existence was oriented in space and time and gathered into a unity. It demarcated a boundary between the sacred and the profane and thereby created a sheltered place in which the encounter between human beings and the divine (which is the mystery of being in its most eminent and compelling splendor) could occur. In so doing, it called forth each age's special artistry and ethos. In itself, it was a central expression of the sometimes antagonistic, sometimes peaceful, but ultimately nuptial union of two realities that Heidegger simply called "earth" and "world." That is, in the elements from which it was made, illuminated under the open sky, it showed forth the hidden riches of the earth, while through the pious craftsmanship of its makers, it made manifest the highest powers of a human world.
The most entrancing and obscure of Heidegger's images was that of the Geviert - one of Heidegger's many neologisms, usually translated as the "fourfold" - the "ring dance" of earth and heavens, mortals and gods. This was Heidegger's attempt to provide something like a nonmetaphysical alternative to Aristotle's order of causes, at least in understanding the creations of human culture. It is these four together, he says, in their inseparable but distinct inherence in one another, that create a way of dwelling on the earth that creates a space that allows human beings to be at home upon the earth, and that allows being to unveil itself in a particular way, at a particular moment.
This "dance of the four" has, in every age, caused human beings genuinely to create, and to allow being's mystery to shine out from what they create. An object such as, for instance, a silver votive vessel comes into being not only by the interplay between the dark hiddenness of the earth and the radiant openness of the heavens - hidden ores brought up to shine in the light of day - but by the reverently poetic approach of mortals toward the gods and by the lordly approach of the gods toward mortals, out of the hidden realm of the divine, announcing themselves in the powers of nature.
In any event, as I say, this is all only imagery - achingly nostalgic and suggestive imagery - meant only to depict a way of inhabiting the world that Heidegger believed was constitutive of our humanity but that late modern humanity has forgotten. Beyond that, he had little in the way of recommendations for how we might, as a culture, recover what we have lost. He did, however, suggest that now that we have reached the end of the metaphysical history of being, we can at least look back over that history and attempt a kind of Wiederholung, or "retrieval" of the past, which might allow us to understand nihilism, and perhaps even some day overcome it.
Here is where the twilit Hegelian mystique of belatedness becomes most apparent in Heidegger's thought. It is very late in the day indeed, Heidegger believed, and we are very near the night of total nihilism; but in this, the time of highest risk, the possibility of healing has opened up as well. Having seen the nihilistic destiny to which our ways of thinking have led, perhaps we can now reflect on them, before it is too late, and learn to put aside the appetite for power, and to cultivate in ourselves instead an attitude that does not repeat the primordial error. This attitude he calls - borrowing the word from Meister Eckhart - Gelassenheit: release, letting be, learning not to coerce reality but rather patiently to wait upon it. Simply let the world be the world. If we should ever achieve this attitude, then perhaps the mystery of being might open itself anew to us, God or the gods might return in the glory of true divinity, poets might arise again to speak the names of being . . .
For now, though, this remains a very remote possibility, and the night is rapidly descending.
What, in the end, should we think of Heidegger's genealogy of nihilism? It seems clear to me that we should neither embrace it nor reject it as a whole. The most unfortunately Hegelian element in Heidegger's thought is its drive toward total synopsis. His account of the history of metaphysics is simply too uniform and comprehensive in its claims, and as a result it misrepresents or fails to account for other realities about the history of Western thought that cannot intelligibly be treated as part of a larger history of nihilism.
Of course, Heidegger was willing to grant that Western philosophy had never been nihilistic through and through. But he rarely demonstrated any very keen awareness of the ways in which, for instance, Plato's understanding of the Form of the Good, or certain Christian understandings of the analogy between transcendent and created being (and so on), open up paths that certainly cannot terminate in nihilism. And he certainly never considered the possibility that the only way to preserve being's selfdisclosure against the human longing for conceptual mastery of reality might be a fully developed metaphysics of transcendent being. That, though, is an argument for another time.
What should be said here is that Heidegger's renunciation of metaphysics did not, in the end, allow him to produce a coherent ontology of his own. His efforts to describe the relation of being to beings in purely immanent terms ultimately added up to very little; certainly they did not provide any convincing answers to such perennial questions as why there are beings at all. At most, all he could do was point to temporality, the ceaseless flow of beings out of nothingness and into nothingness again, and then - in a gesture that often seems as much one of hopelessness as of "piety" - point away toward the mysterious Ereignis, the "appropriating event," that somehow brings this about.
Because he had left himself no room for any kind of language of analogy, which might have allowed him to say how transcendent being shows itself in immanent existence while still preserving its transcendence, and because, moreover, he had decided in advance that one cannot speak of being in other than temporal terms, he really could not escape lapsing into a certain fatalism regarding the history he described. Even he had to admit that, if there is no metaphysically "correct" way for being to show itself, perhaps the age of technology really is the next "proper" moment in being's dispensation. If so, all he could do was hope that there might still be a truly human way of inhabiting the world that is coming to pass.
In any event, we are not obliged to make Heidegger's problems our own, and we certainly do not have to accept his story in its entirety to appreciate what is true and troubling in it. It is enough to acknowledge that the possibility of nihilism is indeed part of the entire history of metaphysics, even while insisting that countless ways of avoiding nihilism (even thoroughly metaphysical ways) have also opened up within that history. After all, we could not have arrived where we are purely by chance. And we would be foolish not to take seriously his diagnosis of the special pathologies of modernity. It is good to understand something of the history - and so the historical contingency - of many of our dominant forms of thought and to see what their more terrible consequences have been and may yet be.
And I think we also can appreciate the simple pathos of Heidegger's disenchantment with philosophy. At times, of course, it is little more than the protest of a weary man, perhaps aware of his own moral and intellectual failures, imploring the voices of philosophy and ideology to cease their babbling. Western humanity has talked its way right to the edge of the abyss - so, please, be silent now. Wait. Listen. Let being speak, let the world be a world again, let the divine show itself to us if it will. But stop talking for a while.
It is almost tempting to see Heidegger's history of being as a sort of epic transposition of the private story of a long and disappointing life. It has an air of spiritual fatigue about it - a deep longing for a return to innocence, to immediacy, to childlike wonder and to the child's delight in speaking the names of things: a wise simplicity not yet corrupted by those empty concepts that distance us from the world. It is almost as if he wanted to find a way back again to the experience of the child's first amazement before the mystery of the world and to linger there forever, speaking a language of pure naming, pure invocation - the language of Adam or of the natural poet.
For the good of his soul, of course, it would have been good had he understood that the only real return to innocence comes by way of repentance. But, if he ever did, he gave no evidence to that effect apart from a few phantom hints at the margins of a few enigmatic essays.
We can also grant, I think, that Heidegger did indeed surpass Hegel as a philosopher of the twilight, and in two senses. In his later years he liked to speak of the true thinker as a wanderer in the forest, seeking out hidden or forgotten paths, uncertain of his course but looking for that clearing among the trees where truth might show itself. I do not believe he ever found that clearing, but when I am feeling charitable I am willing to believe he really did seek it.
In those moments I am willing even to indulge his somewhat romanticized view of himself: a figure in the twilight, at the end of a long journey through a large valley and into wooded hills, perhaps pausing on a low ridge that affords him a last narrow glimpse of the paths he has followed, watching the evening descending over the mountains and down toward darkening lakes and fields, trying to fix in memory the shape of a world soon to be lost in night. If nothing else, he certainly did come later in the day than Hegel, and he told a story that contained more of evening's wisdom than Hegel's had.
And Heidegger was a philosopher of twilight in a more crucial sense, too. That is, he understood the vocation of every true thinker to be much the same as the vocation of the true poet, or of any true artist: to bear witness to that haunting and penumbral interval that marks the difference between being and beings, and to attempt to keep it open in our thoughts and our words and our works. He was himself in no sense a morally credible witness, admittedly, but he was an often perceptive one. And he knew that being's mystery, while it is the source of our humanity, never shows itself to us with the undeniable clarity of a distinct thing among other things, but reveals itself only as a kind of intangible shadow at the edges of the things that are. Shadows, however, disappear as darkness falls, so those who can must continue to testify to that difference, to that mystery - because, if it is wholly forgotten, no one can imagine how deep and long the night may be.
*
http://www.faqs.org/periodicals/201102/2250479541.html
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.suol.fi/raamattunet/paavkirj.html
http://www.fixed-point.org/index.php/davidbhart
http://www.listoid.com/list/38/page2
Subscribe to:
Posts (Atom)