Eutanasia ja hyve-etiikka

Kommentti Ironmistressin päreeseen ‘Armoton armomurha, osa II’.

.

Arvopluralistinen liberalismi ajautuu kapitalismissa jatkuvan kasvun imperatiivin ja utilitaristisen etiikan myötä teknokraattiseen sosiaalidarwinismiin. Kärjistäen sanottuna ihmisen kärsimyksen vähentäminen aktiivisella eutanasialla muuttuu ilman vankkaa eutanasiakriittistä arvoperiaatetta vaivihkaa ja vähitellen markkinatalous-yhteiskunnallisen hyödyn tavoitteluksi, koska silloin säästetään julkisen sektorin menoja. Nimimerkki Miltton Friidman näyttää julkisesti ilmoittautuvan tämän mallin ‘Mengeleksi’ par excellence.

. 

Voidaan tietysti väittää, että universaalit ihmisoikeudet ja universaali käsitys ihmisarvosta demokraattisessa yhteiskunnassa/valtiossa ilman muuta estävät eutanasiaa muuttumasta kieroutuneeksi keinoksi pienentää kestävyysvajetta, mutta tätä optimismia voidaan perustellusti kritisoida. Universaalit oikeudet eivät ole sellaisenaan itsestään pysyviä eivätkä ne toteudu uskottavasti ilman tiettyjä hyveitä, jotka ilmentävät konkreettisesti hyvää elämää tietyn historiallisen perinteen puitteissa, jossa oikeudet sidotaan kiinteästi yhteiskunnallisiin arvoihin, mikä siis edellyttää tiettyjä hyvälle elämälle välttämättömiä [ei pelkästään asenteita vaan] luonteen ominaisuuksia eli hyveitä.

. 

Hyvän elämän käytäntöjä edistäviin hyveisiin sidottuna ihmisoikeudet eivät muutu pelkästään proseduraalisina kompromisseina päätetyiksi abstrakteiksi laeiksi, jotka joko muodollisuudessaan eli sisällöttömyydessään tai sisältöjensä käytännöllis-poliittisissa tulkinnoissa mahdollistavat sen, että ihmisoikeuksien suhteen on mahdollista tehdä byrokratian ‘hiljaisuudessa’ myönnytyksiä vapaan eli lähes kontrolloimattoman aktiivisen eutanasian suuntaan.

. 

Mutta mistä stoalainen universalisti saisi käytännöllis-konkreettista lihaa abstraktien velvollisuuskategorialuittensa päälle? Vai pitäisikö pikemminkin kysyä: miten [individualistisen] velvollisuuseetikon voisi kasvattaa toimivaan hyveellisen elämän käytäntöön eikä pelkästään muodollis-normatiivisen säännön byrokraattis-legalistiseksi noudattajaksi, joka on kuin positivistisoikeudellinen velvollisuusautomaatti, ja jolta näin ollen puuttuu itse/ymmärrys yhteisöllisistä perinteistä kumpuavan praktisen eetoksen legitimoimasta oikeudenmukaisuudesta.

. 

Entä mitä nämä hyvän elämän käytäntöjä ilmentävät ja toteuttavat hyveet sitten lopulta ovat ja minkälainen olisi yhteiskunnallisesti se hyvän elämän projekti [elämänmuoto, arvoyhteisö], joka pystyy estämään aktiivisen eutanasian ja jälkiehkäisyabortin kaltaisten moraalinrappeuttajien leviämisen maailmaan? Kas siinä kysymys, johon ei ainakaan tässä kommentissa anneta vastausta. Kysymys jääköön kipeänä leijumaan ilmaan. Mitä kipeämpänä, sitä parempi.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/10/armoton-armomurha-osa-ii.html

http://www.heavy.com/news/2013/01/deaf-twins-going-blind-receive-legal-euthanasia-from-belgian-doctors/

http://imaginarydiocese.org/bishopjohn/2012/02/04/upcoming-friday-forum-euthanasia/

Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/

Rasismi ei ole [edes] arvo-argumentti vaan [virhe]päättelyksi sofistikoitunut persoonallisuuden rakenteen defenssi

In the picture a man says to the black male that he does not fit in. This is a modern illustration, so slavery doesn't exist, but racism still occurs.
*
Kirjoitan tässä jatko-osan RIP IT OUT!-päreen kommenttiini, jonka olen siirtänyt alkuluvuksi I pohjustamaan jälkimmäistä osaa II.

I
Rasismi ei ole selittelyn vaan selkeän valinnan asia, joten lisäkommentointi aiheesta saattaa olla melko hyödytöntä. Sitäpaitsi olen kantani selvittänyt aiemmin jo moneen kertaan.

Halla-aho [kuten minäkin] on valintansa tehnyt [siinä määrin kuin totuuden ja totuuden vastaisuuden välillä voi tietoisesti valita].

Tuon valinnan mukaan ihmiset ovat ontologisesti [kategorisesti, periaatteellisesti, aksiologisesti, eksistentiaalisesti jne.] eriarvoisia ominaisuuksiensa erojen perusteella.

Non sequitur - eivät ole. Kyseessä on rasistinen virhepäätelmä.

Ihmiset ovat aksiologisesti samanarvoisia ja ominaisuuksien erilaisuus siten pelkästään luonnollista diversiteettiä, josta ei voi johtaa aksiologista erilaisuutta kuin nimenomaan tekemällä rasistinen virhepäätelmä [vrt. naturalistinen virhepäätelmä, jonka mukaan hyvää ei voi johtaa luonnollisista ominaisuuksista - ei myöskään pahaa tai ylipäätään arvoja].

Tämä vaikuttaa keinotekoiselta määritelmäerolta, mutta siihen sisältyy koko rasismin ja antirasismin välillä vallitseva antagonismi, joka ei argumenteilla ratkea, koska kyseessä on arvovalinta, minkä seikan Halla-ahokin selkeästi on myöntänyt.

[Kyseessä on kuitenkin samalla syvempi 'häiriö' eli rasistiseen arvovalintaan sisältyvä/johtava väärinkäsitys rasistin loogisessa ajattelussa - virhe, johon antirasisti ei lankea].

Keskustelu ei siis etene näistä lähtokohdista ja ehdoista käsin. Voimme vain polemisoida ja toimia. Practically - poliittinen taistelu ja tahdonilmaus korvaavat muodollis-loogisen väittelyn.

Politiikasta huolimatta mitään kunnon kompromissia [edut ja haitat tasapainottavaa intressi-pakettia] tästä ei voi syntyä, koska rasistinen ja ei-rasistinen valinta ovat kumpikin em. perustavan rationaalis-kategorisen päättelyehdon alaisia, mikä ylipäätään tekee järkevän ajattelun mahdolliseksi.

Mutta [vielä kerran] kuten edellä totesin: Halla-aho [sekä Ironmistress ja konservatiivi-nationalistit ylipäätään] tekevät virhepäätelmän johtaessaan ihmisten välisen arvoerilaisuuden ihmisten välisten ominaisuuksien eroista [mihin unohtuikaan taas kuuluisa Humen laki?].

II
1
Jos nyt joku kritisoi päättelyäni sanomalla, että hän arvioi esim. maahanmuuttajia heidän tekojensa ja tekemättä jättämisiensä eikä ihonvärin tai muiden luonnollisten ominaisuuksin perusteella, mikä olisi rasisimia, haluan esittää vastakritiikin.

Ensinnäkin pitää kysyä, miten rasistille on mahdollista erottaa maahamuuttajien teot ja heidän ominaisuutensa kategorisesti toisistaan. Väitän, että rasistinen [muka seuraus-eettinen] logiikka päättelee [sitä itse tajuamatta] teoista suoraan ominaisuuksiin, jotka toimivat syinä tekoihin. Tekoja, joiden pitäisi olla yksittäisiä ja suhteessa lakiin, käytetäänkin ominaisuuksien tavoin.

Kun musta mies varastaa, häneltä yhtäkkiä löytyykin myös ominaisuus eli taipumus varastamiseen. Tietenkin rasisti kieltää päättelevänsä juuri näin, mutta koska hän kannattaa aksiologisesti eriarvoisuutta, hän tekee väistämättä näin. Rasistille nyt vain on mahdotonta tehdä loogista erottelua teon ja sen aiheuttavan eli eriarvoisuutta ilmentävän ominaisuuden välillä, sillä muussa tapauksessa eriarvoisuus-periaate raukeaisi lakiin suhteutettavien yksittäisten tekojen oikeudelliseksi arvioinniksi.

Seuraus-eettinen rasisti siis päättelee kuin [pseudo]velvollisuus-eetikko - sillä erotuksella, että hän rakentaa eriarvoisuus-väitteensä muka empiiristen faktojen varaan [mikä siis on arvoväitteenä kategorinen virhe], kun taas deontologi lähtee abstraktista periaatteesta eli samaa lajia olevien samanarvoisuudesta, mikä väite on kantilaisittain transsendentaalinen postulaatti, jossa yhteisistä lajiominaisuuksista seuraa moraalisen tietoisuuden lakina yhteinen velvollisuus kunnioittaa saman lajin edustajia samanarvoisina.

Tämä ehdoton maksiimi ei kuitenkaan seuraa suoraan empiirisistä faktoista vaan on rationaalinen päätös, joka ylittää nämä faktat, sillä eihän empiria ikinä ole päättänyt arvokysymysten suhteen yhtään mitään - sen tekee aina ihminen joko autonomisen järjen intuitioineen ja kategorioineen tai pelkästään omien intressiensä ja psykologisen egoisminsa sanelemine vaatimuksineen.

Seuraus-eettinen päättely vetoaa aina empiirisiin [intressi-]faktoihin, olivatpa ne tekoja tai ominaisuuksia tai kuten yleensä: ominaisuuksiksi arvotettuja tekoja.

Jos ja kun deontologi liikkuu epistemologis-ontologisessa kehässä [jonka hän ymmärtää ja myöntää kehäksi joskin väistämättömäksi ja hyväksi sellaiseksi], koska hän tietää, ettei voi perustella samanarvoisuutta mistään lopullisen objektiivisesta evidenssi-kriteeristä käsin, niin rasisti sen sijaan vetoaa havaittaviin ja mitattaviin eroihin - [deontologi korostaa enemmän ihmisten kulttuuris-kielellis-antropologista samankaltaisuutta kuin yksittäisiä, satunnaisia mutta sellaisenaan luonnollisia eroja],

Rasistin logiikka erotuksena kategoriseen lähtökohtaan on empiiristä yleistystä yksittäisistä ominaisuuksista ja ominaisuuksia heijastavista teoista. - Voidaan helposti havaita, että näin kontingentti ja rasistin strategisiin intresseihin sekoittunut hyöty- ja seuraamus-logiikka on pelkästään päättelijänsä omaa ressentimenttiä ja hybristä, jonka hän haluaa salonkikelpoistaa eli oikeuttaa vetoamalla tässä tapauksessa maahanmuuttajien sopeutumattomuuteen, rikollisuuteen, työttömyyteen, kielitaidottumuuteen jne.

Tämän tekojatkumon toisesta ääripäästä löytyy tietenkin tyhmyys-ominaisuus eli perimmältään somalien ja romanien sopeutumattomuus on heidän geneettis-kognitiivista vajavuuttaan verrattuna valkoihoiseen nationalistiin, joka selvittää länsimaiset ÄO-testit hiukan paremmin kuin heikommat länsimaiselle sivistykselle ominaiset valmiudet omaava maahanmuuttaja [huom. - 'länsimaiset' valmiudet eivät ole sama asia 'länsimaiset' geenit ;\].

Mitäpä tuohon on lisäämistä. Kyseessä on näennäisen vakuuttava mutta loogisesti virheellinen päättelyketju. - Non sequitur eli siitä ei seuraa, että eri rotujen aksiologis-ontologinen eriarvoisuus olisi oikeutettua ja legitimoitua minkäänlaisten testien perusteella. Tietenkin luonnolliset ja kulttuuriset erot vaikuttavat ihmisten valmiuksien laatuun ja määrään, mutta tällainen eroavuus [toistan tätä yhä uudelleen] ei ole kategorista [ehdotonta] vaan kontingenttia [ei-välttämätöntä, sattumanvaraista].

Seurausetiikassa teon [tai velvollisuuden] arvon määrää teon seuraus, vaikka siinäkin ratkaiseva päätös teosta palautuu aina tekijän taipumuksiin, pätevyyteen ja tahtoon. Seurauseetikko ei tietenkään per definitionem ole rasisti, mutta heti kun hän lähtee yleisellä tasolla operoimaan ja perustelemaan poliittisia valintoja nimenomaan eriarvoisuudella hyöty- ja seuraamus-lähtökohdista käsin, hän muuttuu sellaiseksi. Ja sitä rasimia ei käsitemäärittelyillä tai lakipykälillä muuksi muuteta. Se piilee erittäin syvällä ihmisen psyykkisessä rakenteessa ja vaikuttaa kaikkeen, mitä hän toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta ajattelee. Tämän vuoksi argumentointi rasistin kanssa on turhaa. Häntä voi vain halveksia.

2
Sen, joka ryhtyy operoimaan Humen lakia tiukasti soveltaen kaikkea moraalifilosofista arvokeskustelua, pitäisi ehdottomasti muistaa, että tuo laki kumoaa myös kaikki hänen omat näkökulmansa arvokysymyksiin - siten myös hänen rasisminsa argumentatiiviset perustelut [tätä ei Ironmistress nähdäkseni ole täysin ymmärtänyt].

Humen laki on hyvä renki mutta huono ja yksisilmäinen isäntä. Koska tuo laki toteuttaa perimmäisen skeptisismin logiikkaa, sitä pitää osata käyttää harkitusti, jotta siitä olisi todellista hyötyä arvo-kritiikkinä. Totaali skeptisismi nimittäin [ainakin kantilaisten transsendentalistien mukaan] päätyy itsensä kumoavaan performatiiviseen ristiriitaan, mikä merkitsee, että pysyäkseen johdonmukaisesti skeptikkona [ja Humen lain soveltajana] ihmisen pitäisi olla totaalisti osallistumatta kommunikaatioon eli vaiettava jotakuinkin kaikesta siitä, minkä väittää tietävänsä ei-tiedoksi.

Sillä heti kun skeptikko osallistuu kielelliseen kommunikaatioon [diskurssiin] hänen skeptisisminsä perusta kumoutuu, koska tällöin hän lähtee pelaamaan yhteistä kielipeliä, joka sisältää tietyt kommunikatiivisen toiminnan ehdot, joiden ulkopuolelta käsin on [skeptikkona] mahdoton edes väittää epäilevänsä mitään. Toisin sanoen - jos osallistut kielelliseen kommunikaatioon, et voi edustaa kaiken kattavaa johdonmukaista skeptisismiä - rajattua epäilyä kylläkin [ks. PS.].

Absoluuttinen vaikeneminen on tietysti reductio ad absurdum, mutta sen avulla voidaan kirjaimellisesti osoittaa myös humelaisen skeptikon dilemma. Skeptikko ei [kuten edellä jo viitattiin] voi tietää edes sitä, että tietää jonkin tiedoksi väitetyn olevan ei-tietoa. Sillä jos hän näin pystyy perustellusti väittämään, hän ei voi samanaikaisesti olla skeptikko eikä käyttää Humen lakia johdonmukaisesti loppuun asti [ks. PPS.].

Skeptikko voi esittää enintään sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat avoimesti tai peitellysti intressi-sidonnaisia [strategisia] - toisin sanoen psykologista egoismia, joka on naamioitunut normi- ja arvo-argumentteihin. Siten ne ovat myös vain askeleen päässä rasismista.

Näihin habermasilaisen kommunikaation transsendentaali-loogisiin ehtoihin suhteutettuna jopa esim. Foucaultia voi pitää viittä vaille rasistina, sillä vaikka Foucalt korostaa [antimarxilaisesti] vastarinnan ja historiallisen muutoksen merkitystä, häneltä puuttuu.se oikeutus-proseduuri, jolla hän voisi tuon vastarinnan [arvon] legitimoida. Näin ollen homojen puolesta mielenosoituksissa marssinut professorimme olisi koska tahansa - ilman loogista ristiriitaa - voinut marssia vaikka rasismin puolesta - [Foucault'n positivistinen nominalismi ja/eli subjektiton valta-strukturalismi on lopultakin yhtä kuin nihlismi - siitä ovat koko lailla yhtä mieltä niin Zizek, Milbank kuin D. B. Hart].

PS.
Oltiinpa etenkin Habermasin edustamasta kantilaisen transsendentalismin revisiosta mitä mieltä tahansa, niin ei voida kieltää, etteikö siihen sisältyisi kosolti järkeä - olkoonkin, että habermasilainen desisionismi näyttäytyy ainakin minulle yhtä aikaa sekä keskustelun muodollisiin ehtoin dogmaattisesti sitoutuneena [skeptisismin transsendentalistinen vastakohta] myös varsin idealistiselta ja aidon väittelyn poissulkevana konsensus-idealismina.

PPS.
Tähän kohtaan on syytä lisätä, että Humen lain tiukimpaan [mutta loogisesti koherenttiin] tulkintaan sisältyyy myös Humen todistus kausaliteetin illusorisuudesta [näemme vain useinkin odotettavissa olevia liikkeitä, emme syy-yhteyksiä], mikä merkitsee, että kaikki syyn ja vaikutuksen yhteydet [ei siis ainoastaan tosiasioitten ja arvojen välinen yhteys] ovat pelkkiä tapojen, tottumusten ja tutkimusten tajuntaamme iskostamia ennakko-odotuksia.

Liikkuva biljardipallo on tähän mennessä aina saanut toisen pallon liikkeeseen siihen osuessaan, aurinko on tähän mennessä aina noussut aamulla laskettuaan illalla. Maailmankuvamme rakentuu siis kauttaaltaan mahdollisimman suurten todennäköisyyksien varaan [todennäköisyyksistä on tullut välitöntä common sense-tietoa], mutta [toisin kuin Kant tai Hegel ajattelivat] mitään kausaliteettia ei tietoisuuteen sisältyvänä ymmärryksen muotona tai absoluuttisena dialektisena käsitteenä ole olemassakaan [kausaliteetti ei ole ymmärrykseemme sisältyvä kyky/muoto vaan luotettava common sense-tottumus; - mutta näin ollen Humen täytynee kieltää myös luonnonlait, joskaan siihen en nyt puutu].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rip-it-out.html
http://huckleberryfinnsatiremap.blogspot.com/

Oikeus edustaa velvollisuuden tahtoa. Velvollisuus on päätös, joka ei seuraa kausaalisesti sille annetuista perusteluista. Päätös tulee ei-mistään. Siis: oikeus on ei-mihinkään perustuvalle päätökselle dramatisoitu kulissi.

Oikeudet perustuvat yhtä hataralle pohjalle kuin tämän miehen tasapainottelu [päätös ottaa riski]. Näin ollen oikeuksien pysyvyys ja uskottavuus riippuu täysin akrobaatin taidokkuudesta [eli päätöksen tekijän tahdon ja taidon vakuuttavuudesta sekä uskottavuudesta, jotka legitimoivat hänen päätöksensä velvollisuudeksi].
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin kommenttiin päreessäni Sikiöitä ja ihmisiä.

1
Minulla ei ole esittämääsi listaan mitään yksityiskohtaista kommentoitavaa. Etenkin kohdan 3 [sikiön 'ihmiseksi tulemisen mahdollisia hetkiä' pohdittaessa] fakta-vaihtoehdoista valittu kanta seuraa pääsääntöisesti aina joko paljon suuremmasta asenteesta elämään tai [kuten jo eri vaihtoehtojen mahdollisuudesta voi päätellä] pelkistä kompromissi-ratkaisuista.

Tärkeimmät eettisiin valintoihin perustuvat lait kehkeytyvätkin virkamies-valmistelusta huolimatta ajopuun tavoin poliittisina enemmistö-päätöksinä.

Perimmäinen kysymys tässä on tietysti uskonnollis-poliittis-eettinen. Uskommeko elämän pyhyyteen vai emme. Jos emme, niin mitään oikeuksia ei ole olemassakaan. Ihmisen keksintöä siis koko ongelma ja ihmisen mukana se myös katoaa.

2
No - asia ei ole ihan näin yksioikoinen, mutta en silti halua osallistua geeni-saivarteluihin enkä lähes naurettaviin juridisiin viilailuihin, koska niissä ei juuri koskaan kysytä päätösteoreettisesti perimmäisiä kysymyksiä. Toisaalta - jos kysyttäisiin niin saattaisi jäädä päätökset tekemättä ;\]

Naturalistin positio suhteessa aborttiin ja/tai eutanasiaan on [ainakin ironisesti verrattuna] vähän samankaltainen kuin diplomaattien asenteet Kööpenhaminan päästö-konferessissa.

Jokainen osapuoli tiesi, että ongelma voi ratketa positiivisesti vain massiivisella rakenteellisella muutoksella ja kaikkien yhteisellä päätöksellä - globaalisti.

Joku valopää oli kuitenkin jo ehtinyt keksiä arvottaa päästökaupan hyödyt ja haitat rahassa. Lopputuloksena tästä finanssi-oivalluksesta oli se, että nyt käymme kauppaa [eli teemme voittoa] jopa sillä paskalla, jonka määrää meidän nimenomaan piti vähentää.

Taidammekin siis päinvastoin tarvita lisää tuota paskaa, jotta maailmatalouden kasvu [kestävä kehitys ;/] voidaan entistä varmemmin taata.

Yhtä vähän todellista merkitystä kuin tuolla finanssi-paskan eli päästöoikeuksien myynnillä on sen pohtimisella, milloin sikiön voi vielä abortoida ja milloin sitä voi pitää ihmisenä, jota ei enää saa murhata [sama ongelma meillä on tietenkin eutanasian suhteen].

Me vain siirrämme perimmäistä dilemmaa hiukan etäämmälle yrittäessämme oikeuttaa ja siten hyväksyä jonkin tietyn [inhimillisen ja hyödyllisen] kriteerin, josta käsin määritämme sikiön tai puolikuolleen dementin oikeuden elää.

Mitään absoluuttista kriteeriä ei kuitenkaan ole, joten kaikki kriteerit ovat näin ollen loogisesti yhtä hyviä. Ja kun absoluuttinen kriteeri puuttuu, voidaan sanoa, että joko me kaikki olemme abortin ja eutanasian hyväksyessämme murhaajia tai sitten kukaan ei ole.

Aborttia ja eutanasiaa koskevat lait ovat siis pelkkiä teatterikulisseja, jotka pyrkivät antamaan vaikutelman, että me muka voimme legitiimisti johtaa ja oikeuttaa biologisista tosiasioista perimmäisiä arvoja tai normeja.

3
No - [hehheh] - asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksioikoinen, sillä minäkään en hyväksy aborttia kuin erittäin tiukoista syistä, joten minulta voidaan kyllä tivata, että mihin se Räsäsen ehdottomuus oikein perustuu.

Siitä yritin kirjoittaa 'Ei uskoa, ei toivoa, silti toimia'-päreessäni. Ajauduin umpikujaan, jonka jo etukäteen tiesin itseäni odottavan.

Mutta arvaapa mitä - siinä umpikujassa minua odotti myös valtava väentungos. Tosin monikaan ei tiennyt, minkä vuoksi oli sinne dead endiin päätynyt ja oli niitäkin, jotka eivät tajunneet edes umpikujaan päätyneensä, vaikka kiersivätkin älyllistä kehää kuin häntäänsä jahtaava kissa.

Minä tiesin, vaikkei tuo tietoisuus minua niin kovin paljon ainakaan pitemmän päälle lohduttanut [;\]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/04/sikioita-ja-ihmisia.html
http://www.blogger.com/profile/06980947020126620086
http://ascannerdorky.wordpress.com/2007/07/18/10/