Kirjoitettu kommentiksi mm. Tapsalle Mummon päreessä Perkussionistin laimea talvi ja maalaisten iloinen yhdessäolo.
(Kielimafia teki tarkistuksia ja lisäyksiä loppuun 1.3)
*
Tapsa kirjoitti:
Pointin kysely, oi Raunolan pyhä panokraattori, johtaa äkkiä keskusteluun, joka liikkuu näköispatsas-tasolla.
*
Vain niin. Hyvä on. Älkää hermostuko minuun liikaa. Ettekä te hermostukaan.
Ettekä te myöskään - luojan kiitos - lankea todistelemaan minulle Ruukimatruunan tavoin omaa oikeellisuuttanne - olkoonkin että 'me' taiteen ystävät toki liikumme aivan eri pätevyys- ja legitimointitason/-ulottuvuusongelmien keskellä kuin Matruuna mekanistis-reduktionistisine maailmankatsomuksineen.
Lukuunottamatta ehkä joitain luupäisiä analyyttisen estetiikan filosofeja, joille esteettinen kokemus on pikemminkin syntaksia kuin elämys.
'Kuolleitten runoilijoitten seuran' 'carpe diem'-Robin Williams inhosi syvästi näitä 'kaavaihmisiä' ja revitytti oppilaillaan pois useita, lähinnä esteettiseen arvoon ja kokemukseen liitettyjä muodollisia kriteerejä selittäviä sivuja, paksusta 'analyyttisen estetiikan' oppikirjasta.
(Muistanette tämän kohdan ko. elokuvasta?)
Toisin sanoen.
Pointin kysymisen ponttini on tietysti sen kuuluisan esteettisen elämyksen/kokemuksen olemassaolon kysyminen.
Mitä edelliseen - (muka) Kilpi-kriittiseen kommenttiini tulee, totean äskeiseen täällä esittämääni kommenttiini viitaten olevani jonkinlaisessa kehässä ja/tai ainakin näennäisessä ristiriidassa itseni kanssa suhteessani modernismiin.
Rekolankin kohdalla nimittäin myönnän hänen huikean lahjakkuutensa, vaikken ymmärrä hänen tekstistään ajoittain juuri mitään.
Mutta minä 'vaistoan' Rekolan säkeitten - sanokaamme nyt sitten klisheemäisesti ja jopa itse käsitteen kyseenalaisuuden uhalla - esteettisen 'tehon'.
Miksen voisi kokea samaa Volter Kilven kohdalta?
Totta kai koenkin, mutta jos minun on valittava (ja on pakko valita, koska kaikkea ei ehdi eikä tarvitse lukea) luen mieluummin Tsehovin kuin Kilven kootut.
Joten se siitä. Preferoin enemmän psykologista realismia ja eksistentialismia kuin varsinaisia modernisteja, mutten halua tällä asenteella rakentaa mitään arvohierarkiaa esteettisesti eri kirjailijoiden välille.
Heidän intentionsa ja lähtökohtansa (kontekstinsa) ovat jo ajallisesti niin erilisia ja moninaisia, että hierarkista verrantoa arvostusmielessä on typerää tehdä muuten kuin subjektiivisesti.
Mutta sen minä kyllä teen (hymiö)!
Ja jos tämä asenne, Tapsa, on sinulle näköispatsas-keskustelua, niin minä mieluusti liikun siellä suunnalla - tietysti omilla ehdoillani ja omaa kriittistä sapeliani heiluttaen!
Modernismi ei muuttanut mitään olennaista kirjallisuudessa esteettisellä tasolla, joskin se ehti kuitenkin hajottaa ja pirstoa kirjallisuuden (esim. Joyce, Eliot, Pound, dada ja ties mitkä kummalliset tyylikokeilut) miltei tuntemattomaksi sanamagiaksi, jonka 'arvo' löytyy enää vaivoin siitä esteettisestä mielihyvästä, jonka 'peräkkäin ladotut' - ehkä enää vasta ja vain salaperäisen intertekstuaalisen koodin kautta avautuvat? verbaalikikkailut itse kullekin antavat (ks. kuitenkin PS.)
Vielä kerran ja yhä uudestaan pitää kuitenkin todeta: - luettavasta saatava elämys/mielihyvä - se vielä jäi. Myös modernismi tuottaa usein/silloin tällöin suurta nautintoa lukijalle, vaikkei siitä välttämättä semanttis-sisällöllistä tolkkua aina saisikaan.
*
Luettuani puoli vuotta sitten Aarne Kinnusen Estetiikan, oletukseni esteettisten ongelmien muodollisesta monimutkaisuudesta haihtui lopullisesti kuin kaasu ilmakehään! (Joskin tietty filosofinen perusproblematikka toki jäi edelleen kummittelemaan.)
(Hänen [Kinnunen] vuonna 2000 ilmestynyttä Estetiikka-teostaan pidetään yleistajuisena teoksena, joka ampuu alas akateemisia auktoriteetteja, teorioita ja turhia termejä.(wikipedia).
Luin Kinnusen kirjan rinnalla samanaikaisesti erään toisenkin - suppean ja analyyttisemman johdantokirjan, joten vertailukohta oli koko ajan käsillä. (Ei tosin ollut huono kirja sekään: Taide ja kauneus - Johdatus estetiikkaan: Arto Haapala, Ukri Pulliainen).
PS.
No - pidänhän minä toki sentään Beckettistä, Ionescosta ja absurdismista yleensä!
February 28, 2009
Miten ilkeäksi voitkaan vielä tulla?
Kuvassa eräs ehdotus B.B:n laulun 'baby'ksi.*
B. B. King on aivan uskomaton esiintyjä sekä armoitettu show-mies. Kerrassaan tyylikäs kitaristi ja mainio laulaja. B.B:n bluesissa kaikki on kohdallaan - taimaus, tatsi, ääni. Ei mitään liikaa tai liian vähän ja kaikki synkronoi.
B.B. Kingissä jos kenessä on lavakarismaa ja/eli sitä kuuluisaa 'presence'ä.
Sitäpaitsi tässä kappaleessa meillä on loistava esimerkki siitä, että blues sisältää pohjimmiltaan myös syvää itseironiaa - ei pelkästään tuskaa ja valitusta.
Keikka on muuten kuuluisassa Sing Singin vankilassa vuodelta 1972.
*
http://www.youtube.com/watch?v=NmWz2jEk8HI&feature=related
How Blue Can You Get? - - Live at Sing Sing Prison 1972!
Been downhearted baby
ever since the day we met
I've been downhearted baby
ever since the day we met
Our love is nothin' but the blues
Baby how blue can you get
My love is like a fire
Your love is like a cigaret
My love is like a fire
But baby yours is like a cigaret
I watch you step down on it baby and crush it
Tell me how, tell me how, how blue can you get
You're evil when I'm with you
and you're jealous when we're apart
Yes you're evil when I'm with you baby
Lord have mercy, you're jealous when we're apart
How blue can you get
Hey that's a writing in my heart
I gave you a brand new Ford
and you just said I want a Cadillac
I bought you a ten dollar dinner
You said Thanks for the snack
I let you live in my penthouse
You said it was just a shack
I gave you seven children
and now you wanna give 'em back
I've been downhearted baby
ever since the day we met
Our love is nothin' but the blues
Baby how blue can you get
*
http://en.wikipedia.org/wiki/B.B._King
*
http://www.youtube.com/watch?v=NmWz2jEk8HI&feature=related
How Blue Can You Get? - - Live at Sing Sing Prison 1972!
Been downhearted baby
ever since the day we met
I've been downhearted baby
ever since the day we met
Our love is nothin' but the blues
Baby how blue can you get
My love is like a fire
Your love is like a cigaret
My love is like a fire
But baby yours is like a cigaret
I watch you step down on it baby and crush it
Tell me how, tell me how, how blue can you get
You're evil when I'm with you
and you're jealous when we're apart
Yes you're evil when I'm with you baby
Lord have mercy, you're jealous when we're apart
How blue can you get
Hey that's a writing in my heart
I gave you a brand new Ford
and you just said I want a Cadillac
I bought you a ten dollar dinner
You said Thanks for the snack
I let you live in my penthouse
You said it was just a shack
I gave you seven children
and now you wanna give 'em back
I've been downhearted baby
ever since the day we met
Our love is nothin' but the blues
Baby how blue can you get
*
http://en.wikipedia.org/wiki/B.B._King
February 27, 2009
Korkealla - ja yksin...
Kuva: Kiipesin vuoren huipulle, kun alkoi vituttaa liikaa.*
Tätä korkeammalle ei pettynyt mutta ylpeä solipsisti enää pääse. Creamin loistava versio vanhasta blues-klassikosta.
(Lisäys 28. 2 koskien sanoja)
*
http://www.youtube.com/watch?v=uSvpGZ0sKZU&feature=related
Sitting on Top of the World- Cream (2005 Reunion - Live at the Royal Albert Hall)
*
Sitting on Top of the World- Cream (2005 Reunion - Live at the Royal Albert Hall)
*
HUOM!
The numerous versions of “Sitting Top of the World” recorded since 1930 have been characterized by variations to the lyrics. The original lyrics, as recorded by the Mississippi Sheiks in 1930 (wikipedia).
Creamin version sanat:
One summer day, she went away;
Gone and left me, shes gone to stay.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
All the summer, worked all this fall.
Had to take christmas in my overalls.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
Going down to the freight yard, gonna catch me a freight train.
Going to leave this town; worked and got to home.
Shes gone, but I dont worry:
Im sitting on top of the world.
*
Doc Watsonin sanat:
Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
She called me up
From down in Al Paso
She said "Come back, daddy
Ooh, I need you so"
And now she's gone
And I dont' worry
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
She called me up
From down in Al Paso
She said "Come back, daddy
Ooh, I need you so"
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
(break)
If you don't like my peaches
Don't you shake my tree
'n Get out of my orchard
Let my peaches be
And now she's gone
And I dont' worry
(break)
If you don't like my peaches
Don't you shake my tree
'n Get out of my orchard
Let my peaches be
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
And don't you come here runnin'
Holding out your hand
I'm gonna get me a woman
Like you got your man
And now she's gone
And I dont' worry
And don't you come here runnin'
Holding out your hand
I'm gonna get me a woman
Like you got your man
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
't Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
*
http://new.a2success.com/~Mountain_Top
't Was in the spring
One sunny day
My sweetheart left me
Lord, she went away
And now she's gone
And I dont' worry
Lord, I'm sitting
On top of the world
*
http://new.a2success.com/~Mountain_Top
February 26, 2009
Silloin ennen, kun kaikki oli toisin
Kuvassa Johanna Raunio vuonna 1973 tai -74.*
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreen Tervehdykset, kukat kommentteihin.
(Kielimafia kittaa iltakahvia ja viilailee tekstiä - viimeksi 27.1 - klo: 12.45)
I
Aitoudesta puheenollen:
Mitäpä jos minä, pseudoruhtinas R., kerron teille ties jo kuinka monennen kerran, minkälaisia tyttöjä oli minun lukioluokallani, jonka sittemmin keskeytin keväällä 1972 ja jätin hetkeksi aikaa (n. 20:n vuoden ajaksi) S:n.
Oli tietysti S. (kyllä - se sama S.), jonka vanhemmille käytiin jopa erikseen sanomassa, että onpa tuosta teidän nuorimmasta tyttärestänne tullut kaunis (en usko, että S. valehteli minulle tämän kertoessaan).
S. oli missiainesta Brigitte Bardot-huulineen ja paksuine ruskean kiharoine tukkineen, sopusuhtaisine rintoineen ja 'tehokkaine' takamuksineen - mutta ah ja voi! - liian lyhyt! 159-senttinen tappi ei kelpaa missikisoihin (sorry S. - tää oli olevinaan huumoria).
Oli Erja Aho (kutsuttiin myös syystä, jota en jaksa muistaa, Suviksi), josta tuli Miss Suomi Neito joskus -73 tai -74.
Erja oli kaunis myös. Itse asiassa olin alunperin ihastunut häneen.. Erja oli hyväkroppainen joskin hieman liian? pitkä (melkein 180 cm).
Mutta lopuksi esitellään itse herkkujen herkku. Johanna Raunio! Miss Suomi 1974.
Johannan ura kauneuskilpailuissa oli muutenkin varsin menestyksekäs. Hän sijoittui kolmanneksi Miss Universum-, Miss Eurooppa- ja Miss International Beauty -kilpailuissa. Lisäksi hän voitti Miss Cinema Europe -kilpailun 1973 ja oli osallistunut aiemmin Seura-lehden Aurinkotyttö-kisoihin.
Johanna ei ollut liian lyhyt eikä liian pitkä vaan 'sopivan' kokoinen (!?)
S. kertoi, miten kaikki tytöt ihailivat voimistelutunnilla Johannaa, koska tällä oli nii-in hyvännäköinen vartalo, ja olihan hän muutenkin kaunis.
Kovasti vilkuilin muiden poikain ohella Johannaa myös minä, vaikka pidinkin tätä vaaleata likkaa hieman bimbona.
Johannan silloinen poikaystävä Eero oli hiukan aiemmin jonkin aikaa parhaita ystäviäni koulussa (Inkeroisten yhteiskoulu - nykyisin Anjalankosken lukio).
Vuosia jälkeenpäin Eero kertoi mm. S:lle, että Johanna oli hänen mielestään tehnyt elämänsä suurimman virheen lähtiessään missitouhuihin ja keskeyttäessään ruotsin kielen opintonsa. Samalla oli Eero jäänyt.
Johannasta oli kuulemma tullut herrojen 'narri' eli vietävissä oleva, ei-nyt-niin-kovin-lahjakas-vaaleaverikkö, joka kyynistyi ja kovettui itse luonteeltaan pikku hiljaa samalla, kun ajautui show-busineksen moraalisesti korruptoituneeseen maailmaan.
*
Ajatelkaa siis. Kaikki nämä kolme honeybeetä - S., Erja Aho sekä Johanna Raunio - samalla luokalla minun kanssani.
J.J. (eli tuo aiemminkin mainittu mm. Saarikosken ystävä, juoppo homopappi ja uskonnonopettaja-retorikko Juntunen) lohkaisi kerran aika sarkastisesti kuultuaan Johannan ja Erjan menestyksestä (toki myös S:n tietäen), että 'no - jos ei teistä kundeista ole mihinkään, niin ovathan edes teidän luokan tytöt saavuttaneet jotain'.
Teki mieli heittää sille takaisin, että hehheh - happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista. Olet vain mustasukkainen, kun nämä likat vie sun poikaystäväsi! Ihan noin suoraan en kuitenkaan uskaltanut J:lle pottuilla. Kunnioitin häntä aivan liikaa vielä siihen aikaan.
II
Päälle päätteeksi paljastan vielä senkin, että lapsuuteni leikkitovereihin kuului hetken aikaa myös Tapani Kansan nuorempi sisko Suvi-Tuulikki Kansa. Karjalasta tulleet Kansat asuivat muutaman sadan metrin päässä minun kotoani.
Tapanin ja Suvin isä Ahti Kansa (joka oli kaikkein eniten arvostamani lähipiirin vasemmisto-aktivisti ja järjestömies) järjesti isot talkoot meillä, kun isäni kuoli yllättäen kesällä 1968 (ikäänkuin enoni itsemurha samana keväänä ei olisi riittänyt koettelemukseksi). Näin saatiin uusi, jo asuttavissa oleva, omakotitalomme sen urakan seurauksena enää vain pintasilausta vaille.
Suviin ihastuin sitten oikein 'hormonaalisesti' - ja lujasti! - (vaikkakin enää vain etäältä) 1970-luvun alussa, kun tajusin, että huh - onpa tyttö jostain syystä tullut entisestä paremman näköiseksi.
*
Vakuutan omantuntoni (en kunniani) kautta: Kaikki, minkä edellä kirjoitin, on totta. Voitte tarkistaa asioitten todenperäisyyden vaikka 'arkistoista'.
Ruhtinas R. A. A. Räsänen.
PS.
Syy, miksi olin S:n kanssa samalla luokalla Erja Ahon ja Johanna Raunion kanssa, vaikka he olivat 1-2 vuotta meitä kahta nuorempia, piilee siinä, että tuplasimme S:n kanssa lukion toisen melkein yhteisestä sopimuksesta.
Eihän meitä opiskelu silloin kiinnostanut vaan 'eräs muu asia' - kuten esimerkiksi toisen persoonallisuuteen tutustuminen 'kenttäolosuhteissa'.
*
http://missesemmanchete.blogspot.com/2007/11/miss-fotogenia-universo-1974-finlndia.html
I
Aitoudesta puheenollen:
Mitäpä jos minä, pseudoruhtinas R., kerron teille ties jo kuinka monennen kerran, minkälaisia tyttöjä oli minun lukioluokallani, jonka sittemmin keskeytin keväällä 1972 ja jätin hetkeksi aikaa (n. 20:n vuoden ajaksi) S:n.
Oli tietysti S. (kyllä - se sama S.), jonka vanhemmille käytiin jopa erikseen sanomassa, että onpa tuosta teidän nuorimmasta tyttärestänne tullut kaunis (en usko, että S. valehteli minulle tämän kertoessaan).
S. oli missiainesta Brigitte Bardot-huulineen ja paksuine ruskean kiharoine tukkineen, sopusuhtaisine rintoineen ja 'tehokkaine' takamuksineen - mutta ah ja voi! - liian lyhyt! 159-senttinen tappi ei kelpaa missikisoihin (sorry S. - tää oli olevinaan huumoria).
Oli Erja Aho (kutsuttiin myös syystä, jota en jaksa muistaa, Suviksi), josta tuli Miss Suomi Neito joskus -73 tai -74.
Erja oli kaunis myös. Itse asiassa olin alunperin ihastunut häneen.. Erja oli hyväkroppainen joskin hieman liian? pitkä (melkein 180 cm).
Mutta lopuksi esitellään itse herkkujen herkku. Johanna Raunio! Miss Suomi 1974.
Johannan ura kauneuskilpailuissa oli muutenkin varsin menestyksekäs. Hän sijoittui kolmanneksi Miss Universum-, Miss Eurooppa- ja Miss International Beauty -kilpailuissa. Lisäksi hän voitti Miss Cinema Europe -kilpailun 1973 ja oli osallistunut aiemmin Seura-lehden Aurinkotyttö-kisoihin.
Johanna ei ollut liian lyhyt eikä liian pitkä vaan 'sopivan' kokoinen (!?)
S. kertoi, miten kaikki tytöt ihailivat voimistelutunnilla Johannaa, koska tällä oli nii-in hyvännäköinen vartalo, ja olihan hän muutenkin kaunis.
Kovasti vilkuilin muiden poikain ohella Johannaa myös minä, vaikka pidinkin tätä vaaleata likkaa hieman bimbona.
Johannan silloinen poikaystävä Eero oli hiukan aiemmin jonkin aikaa parhaita ystäviäni koulussa (Inkeroisten yhteiskoulu - nykyisin Anjalankosken lukio).
Vuosia jälkeenpäin Eero kertoi mm. S:lle, että Johanna oli hänen mielestään tehnyt elämänsä suurimman virheen lähtiessään missitouhuihin ja keskeyttäessään ruotsin kielen opintonsa. Samalla oli Eero jäänyt.
Johannasta oli kuulemma tullut herrojen 'narri' eli vietävissä oleva, ei-nyt-niin-kovin-lahjakas-vaaleaverikkö, joka kyynistyi ja kovettui itse luonteeltaan pikku hiljaa samalla, kun ajautui show-busineksen moraalisesti korruptoituneeseen maailmaan.
*
Ajatelkaa siis. Kaikki nämä kolme honeybeetä - S., Erja Aho sekä Johanna Raunio - samalla luokalla minun kanssani.
J.J. (eli tuo aiemminkin mainittu mm. Saarikosken ystävä, juoppo homopappi ja uskonnonopettaja-retorikko Juntunen) lohkaisi kerran aika sarkastisesti kuultuaan Johannan ja Erjan menestyksestä (toki myös S:n tietäen), että 'no - jos ei teistä kundeista ole mihinkään, niin ovathan edes teidän luokan tytöt saavuttaneet jotain'.
Teki mieli heittää sille takaisin, että hehheh - happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista. Olet vain mustasukkainen, kun nämä likat vie sun poikaystäväsi! Ihan noin suoraan en kuitenkaan uskaltanut J:lle pottuilla. Kunnioitin häntä aivan liikaa vielä siihen aikaan.
II
Päälle päätteeksi paljastan vielä senkin, että lapsuuteni leikkitovereihin kuului hetken aikaa myös Tapani Kansan nuorempi sisko Suvi-Tuulikki Kansa. Karjalasta tulleet Kansat asuivat muutaman sadan metrin päässä minun kotoani.
Tapanin ja Suvin isä Ahti Kansa (joka oli kaikkein eniten arvostamani lähipiirin vasemmisto-aktivisti ja järjestömies) järjesti isot talkoot meillä, kun isäni kuoli yllättäen kesällä 1968 (ikäänkuin enoni itsemurha samana keväänä ei olisi riittänyt koettelemukseksi). Näin saatiin uusi, jo asuttavissa oleva, omakotitalomme sen urakan seurauksena enää vain pintasilausta vaille.
Suviin ihastuin sitten oikein 'hormonaalisesti' - ja lujasti! - (vaikkakin enää vain etäältä) 1970-luvun alussa, kun tajusin, että huh - onpa tyttö jostain syystä tullut entisestä paremman näköiseksi.
*
Vakuutan omantuntoni (en kunniani) kautta: Kaikki, minkä edellä kirjoitin, on totta. Voitte tarkistaa asioitten todenperäisyyden vaikka 'arkistoista'.
Ruhtinas R. A. A. Räsänen.
PS.
Syy, miksi olin S:n kanssa samalla luokalla Erja Ahon ja Johanna Raunion kanssa, vaikka he olivat 1-2 vuotta meitä kahta nuorempia, piilee siinä, että tuplasimme S:n kanssa lukion toisen melkein yhteisestä sopimuksesta.
Eihän meitä opiskelu silloin kiinnostanut vaan 'eräs muu asia' - kuten esimerkiksi toisen persoonallisuuteen tutustuminen 'kenttäolosuhteissa'.
*
http://missesemmanchete.blogspot.com/2007/11/miss-fotogenia-universo-1974-finlndia.html
Mirkka Rekola 1
'Virran molemmin puolin' - Runot 1954 - 1996 (sekä Valekuun reitti, 2004)
- - Valikoima esikoiskokoelmasta Vedessä palaa (1954).
*
Väkevät
Väkevät
näkevät merensä
verensä synnyttäminä,
janoonsa sammuttamattomaan
alati syyllisinä.
Väkevät
vetävät vipua
kipua kieltämättä,
palavat teistä etäällä
kättänne kärventämättä.
Väkevät
näkevät nälkää.
Älkää auttako heitä.
Heillä on yllin kyllin
leipiä kivettyneitä.
*
Vedessä palaa
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
*
Edessäsi
Jäisen kylmät, kovat
omat kämmeneni ovat.
Kaikki tahrat pesi
lumenluoma vuorivesi.
Älä koske, älä anna
mitään en voi kätees panna.
Jäisen itkun ainoastaan
sisimpäsi tulta vastaan.
- - Valikoima esikoiskokoelmasta Vedessä palaa (1954).
*
Väkevät
Väkevät
näkevät merensä
verensä synnyttäminä,
janoonsa sammuttamattomaan
alati syyllisinä.
Väkevät
vetävät vipua
kipua kieltämättä,
palavat teistä etäällä
kättänne kärventämättä.
Väkevät
näkevät nälkää.
Älkää auttako heitä.
Heillä on yllin kyllin
leipiä kivettyneitä.
*
Vedessä palaa
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
*
Edessäsi
Jäisen kylmät, kovat
omat kämmeneni ovat.
Kaikki tahrat pesi
lumenluoma vuorivesi.
Älä koske, älä anna
mitään en voi kätees panna.
Jäisen itkun ainoastaan
sisimpäsi tulta vastaan.
February 24, 2009
Vakavampi lyhytpäre Mirkka Rekolan runoudesta
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Yksityisiä ääniä.
(Lisäyksiä ja korjauksia 26.1)
*
'Taivaanrannatonta. Kaikkikiitävässä avaruudessa veden vaatteus. Sinun hiljaisuutesi päivä'
*
Tunnustus.
Vasta hyvin lyhyen tutustumisen jälkeen kirjoitan silti seuraavasti:
Vaikka viimeisin 'egoton segoiluni' tölväiseekin Mirkka Rekolan eräänlaisen mystisimin ja zeniläisyyden suuntaan (tietoisen mauttomasti), niin yhden asian sanon jo nyt - 'Virran molemmin puolin' -kokoelmaa selattuani:
Rekola on nero sanojen ja kielen audiovisuaalisen sekä merkitysulottuvuudellisen - niiden 'ei-identtiseen (Adorno) ilmaisuun' sisältyvän synkronisen (ei-lineaarisen, ei-kausaalisen, ei-binaari-oppositorisen) logiikan käytössä!
Rekola on sumeaa logiikkaa runoutena.
Hänen ilmaisunsa on usein keskuslyyrisen ja arkipäivän banaalisuuden sekoittavaa, samalla mysteerisen kaunista, kielikuvallisesti tarkoin osuvaa - sisältöä täyteen ladattua 'ei- mitään'.
'Mikä on se, joka on vastakohdissa mutta ei ole niistä?'
Tämän - alkuperäisen, runouden ratkaistavaksi asettamansa filosofisen perusproblematiikkansa Rekola pyrki voittamaan -60/-70-lukujen vaihteen jälkeen ikäänkuin 'empiirisessä mystismissä' (Eeva-Liisa Mannerin määritys), ortodoksisessa 'hesykasmissa' ja zenissä.
Ongelman ratkaisuyritys tunnetaan - kuten edeltä voi lukea - myös Theodor Adornon ei-identtisen logiikkana. Yhtä lailla sumea logiikka on siis eräs vastaus sille.
Olen lukenut Rekolan mainitseman Bart Koskon 'Sumean logiikan' 1996 ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Siitä opin logiikan filosofiaa (metalogiikkaa) paljon enemmän kuin logiikan peruskursseilla. Ainakin siis opin ymmärtämään - en niinkään käyttämään formaalia 'kolmiarvo-logiikkaa'. - - - Toisaalta en myöskään oppinut kirjoittamaan 'sumeaa' runoutta.
Tietenkään runoutta ei voi redusoida tällaisiin kaavamaisuuksiin, sillä se elää aina ensisijaisesti omassa varassaan ja on tässä mielessä subjektittomuuttaan ja objektittomuuttaan ikäänkuin täydellistä, ' jumalatonta' (persoonatonta) henkeä - aivan kirjaimellisesti siten kuin mystikot ovat asian aina ja kaikkialla - vaikkapa (tässä vain kristillisiä esimerkkejä käyttääkseni) Gregorios Nyssalaisen, (jopa) Dionysios Areiopagitan ja nimenomaan Mestari Echkhardtin (Gelassenheit) kautta ymmärtäneet.
Rekolan runous 'elämyskuvakielenä' on uskomaton yhdistelmä älyllistä ja kokemuksellista.
Jos Saarikosken Tiarnia-sarjasta löytyy eeppis-mytologis-mystistä (etenkin Hämärän tanssit) imua, niin Rekolan tietyt siveltimen vedot luovat samaa tehovaikutelmaa aforistisemman, lyhyemmän, iskevämmän muodon kautta.
Silti ne eivät oikeastaan kerro mitään erityistä tarinaa tai kuvaile jotain matkaa vaan näkevät: - näkien itsensä näkijänä - kunnes katoavat näkijän itsensäkumoavuuteen näkevänä näkemisessään.
Kaikkeus voittaa. Näkijä katoaa. Mutta mahdollisuus nähdä jää.
*
Siteeraan lopuksi Liisa Enwaldin loppuvetoa hänen esitellessään Rekolan runoutta em. kokoelman lopussa:
'Aukossa, sisällä, välissä - tässä Rekolan runon tärkeät tilat. Ja jälleen käytän sanaa sen kaikissa merkityksissä: tila on tilanne on avaruus on sijainti on osa rajattomuutta.
Silmän matka katoaa tiellä katsomiseen. Nähdä täsmällisesti ympärille niin tarkasti että voi nähdä itsensä katselemassa. 'Kunnes ei ole sitäkään enää'. Mutta juuri tuossa katoamisessa on ilo. Niin että myös näiden runojen lukijalla tai kuulijalla voi lehti säilyä avoimena, aukkona uuteen.
*
Eivät siis ole menneet eräät viime vuosien arvostetut kirjallisuuspalkinnot väärälle ihmiselle. Kuten esim. Rekolalle myönnetty Kordelin-säätiön palkinto viime vuonna. Mainittakoon myös etenkin Neustadt-palkinto-ehdokkuus vuonna 2000.
(Lisäyksiä ja korjauksia 26.1)
*
'Taivaanrannatonta. Kaikkikiitävässä avaruudessa veden vaatteus. Sinun hiljaisuutesi päivä'
*
Tunnustus.
Vasta hyvin lyhyen tutustumisen jälkeen kirjoitan silti seuraavasti:
Vaikka viimeisin 'egoton segoiluni' tölväiseekin Mirkka Rekolan eräänlaisen mystisimin ja zeniläisyyden suuntaan (tietoisen mauttomasti), niin yhden asian sanon jo nyt - 'Virran molemmin puolin' -kokoelmaa selattuani:
Rekola on nero sanojen ja kielen audiovisuaalisen sekä merkitysulottuvuudellisen - niiden 'ei-identtiseen (Adorno) ilmaisuun' sisältyvän synkronisen (ei-lineaarisen, ei-kausaalisen, ei-binaari-oppositorisen) logiikan käytössä!
Rekola on sumeaa logiikkaa runoutena.
Hänen ilmaisunsa on usein keskuslyyrisen ja arkipäivän banaalisuuden sekoittavaa, samalla mysteerisen kaunista, kielikuvallisesti tarkoin osuvaa - sisältöä täyteen ladattua 'ei- mitään'.
'Mikä on se, joka on vastakohdissa mutta ei ole niistä?'
Tämän - alkuperäisen, runouden ratkaistavaksi asettamansa filosofisen perusproblematiikkansa Rekola pyrki voittamaan -60/-70-lukujen vaihteen jälkeen ikäänkuin 'empiirisessä mystismissä' (Eeva-Liisa Mannerin määritys), ortodoksisessa 'hesykasmissa' ja zenissä.
Ongelman ratkaisuyritys tunnetaan - kuten edeltä voi lukea - myös Theodor Adornon ei-identtisen logiikkana. Yhtä lailla sumea logiikka on siis eräs vastaus sille.
Olen lukenut Rekolan mainitseman Bart Koskon 'Sumean logiikan' 1996 ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Siitä opin logiikan filosofiaa (metalogiikkaa) paljon enemmän kuin logiikan peruskursseilla. Ainakin siis opin ymmärtämään - en niinkään käyttämään formaalia 'kolmiarvo-logiikkaa'. - - - Toisaalta en myöskään oppinut kirjoittamaan 'sumeaa' runoutta.
Tietenkään runoutta ei voi redusoida tällaisiin kaavamaisuuksiin, sillä se elää aina ensisijaisesti omassa varassaan ja on tässä mielessä subjektittomuuttaan ja objektittomuuttaan ikäänkuin täydellistä, ' jumalatonta' (persoonatonta) henkeä - aivan kirjaimellisesti siten kuin mystikot ovat asian aina ja kaikkialla - vaikkapa (tässä vain kristillisiä esimerkkejä käyttääkseni) Gregorios Nyssalaisen, (jopa) Dionysios Areiopagitan ja nimenomaan Mestari Echkhardtin (Gelassenheit) kautta ymmärtäneet.
Rekolan runous 'elämyskuvakielenä' on uskomaton yhdistelmä älyllistä ja kokemuksellista.
Jos Saarikosken Tiarnia-sarjasta löytyy eeppis-mytologis-mystistä (etenkin Hämärän tanssit) imua, niin Rekolan tietyt siveltimen vedot luovat samaa tehovaikutelmaa aforistisemman, lyhyemmän, iskevämmän muodon kautta.
Silti ne eivät oikeastaan kerro mitään erityistä tarinaa tai kuvaile jotain matkaa vaan näkevät: - näkien itsensä näkijänä - kunnes katoavat näkijän itsensäkumoavuuteen näkevänä näkemisessään.
Kaikkeus voittaa. Näkijä katoaa. Mutta mahdollisuus nähdä jää.
*
Siteeraan lopuksi Liisa Enwaldin loppuvetoa hänen esitellessään Rekolan runoutta em. kokoelman lopussa:
'Aukossa, sisällä, välissä - tässä Rekolan runon tärkeät tilat. Ja jälleen käytän sanaa sen kaikissa merkityksissä: tila on tilanne on avaruus on sijainti on osa rajattomuutta.
Silmän matka katoaa tiellä katsomiseen. Nähdä täsmällisesti ympärille niin tarkasti että voi nähdä itsensä katselemassa. 'Kunnes ei ole sitäkään enää'. Mutta juuri tuossa katoamisessa on ilo. Niin että myös näiden runojen lukijalla tai kuulijalla voi lehti säilyä avoimena, aukkona uuteen.
*
Eivät siis ole menneet eräät viime vuosien arvostetut kirjallisuuspalkinnot väärälle ihmiselle. Kuten esim. Rekolalle myönnetty Kordelin-säätiön palkinto viime vuonna. Mainittakoon myös etenkin Neustadt-palkinto-ehdokkuus vuonna 2000.
Mirkka! Älä vie mun egoa! Muuten mä segoan.
Onko kuvassa naamioitunut Kemppinen vai minun egoton harhani?*
Kirjoitettu 'joksikin'? etenkin Vaarille ja Mummolle Mummon päreessä N, M, S, A, U.
(Pakotin neologismeilla uhaten kielimafian lisäämään PS:n klo:15.55.)
*
'Jäin tähän kuin nahkanojatuoliin,
joka on kesällä viileä, talvella kuuma.
Merkillisen tarinan kerroimme toisillemme.
Kuulitko minne se meni, mitä siitä sitten tuli.'
*
Jos päättelet Vaari minun olevan sekoamassa, niin se johtuu 'vain' eräästä Mirkka Rekolasta - tuosta Mummon alter 'anti-egosta'.
Kyllä - nimenomaan anti-egosta, sillä eihän teillä zeniläisillä ole perkele soikoon mitään egoa. Etteikö vain siitä syystä kohta jo Raunokin segoa. - - Kun joutuu olemaan egottomien kanssa samassa Kodassa - ja vielä hissun kissun hämärähyssyssä. Melkein pelottaa...
*
Täytyy napata parit Oxepamit. Niin alkoi ahdistaa mua tää egoton sego.
Skål sun Diapameilles Vaariseni! Ryhdytään lausumaan R (a) unoa. Ja Isot Halit sulle sinne sun omaan Kotaasi. Tavattaisko muuten 3.3 Malmin Novan Baquettessa? Mä ostan sulle mansikkatuutin (ja itselleni kans) niinkuin Mummollekin toissaperjantaina?
Sitäpaitsi Mummo ihastui mun hymykuoppaani. Säkin voisit ihastua. Mä annan luvan.
Nyt jos elettäis -70-lukua, niin nuoltais Tapsan ja Mummon - - nuo pervot kirjekyyhkyläiset - - mieliksi postimerkkejä.
Varmaan säkin tykkäisit..? Nam.
Kertaus:
Kaikki tämä egoton sego on luultavimmin ja ihan varmasti Mirkka Rekolan runouden aiheuttama reaktio minun kausaalis-lineaaris-binaari-oppositorisessa päässäni!
Huudan armoa! Mirkka - älä vie mun egoani! Mä segoan!
Mutta Mirkka on julma - hän loitsuaa minut lopullisesti:
'Pieni terve pala häikäistyä otsaluuta,
näkee kuinka tässä sekopäässä pimeässä
kuu painuu taimmaisen metsänreunan eteen.'
Tähän ei auta enää Oxepamitkaan! Soittakaa minulle pipoo-auto! Tahdon egoni takaisin! Sen jälkeen haluan Kodan lämpöön! Ja nuolemaan postimerkkejä Vaarin kanssa!
Älä hylkää minua Rakas Ego-Naaraani - tai minun käy näin:
'They're coming to take me away': - http://www.youtube.com/watch?v=TXZMZ-XvvzI&feature=related *
*
'Jäin tähän kuin nahkanojatuoliin,
joka on kesällä viileä, talvella kuuma.
Merkillisen tarinan kerroimme toisillemme.
Kuulitko minne se meni, mitä siitä sitten tuli.'
*
Jos päättelet Vaari minun olevan sekoamassa, niin se johtuu 'vain' eräästä Mirkka Rekolasta - tuosta Mummon alter 'anti-egosta'.
Kyllä - nimenomaan anti-egosta, sillä eihän teillä zeniläisillä ole perkele soikoon mitään egoa. Etteikö vain siitä syystä kohta jo Raunokin segoa. - - Kun joutuu olemaan egottomien kanssa samassa Kodassa - ja vielä hissun kissun hämärähyssyssä. Melkein pelottaa...
*
Täytyy napata parit Oxepamit. Niin alkoi ahdistaa mua tää egoton sego.
Skål sun Diapameilles Vaariseni! Ryhdytään lausumaan R (a) unoa. Ja Isot Halit sulle sinne sun omaan Kotaasi. Tavattaisko muuten 3.3 Malmin Novan Baquettessa? Mä ostan sulle mansikkatuutin (ja itselleni kans) niinkuin Mummollekin toissaperjantaina?
Sitäpaitsi Mummo ihastui mun hymykuoppaani. Säkin voisit ihastua. Mä annan luvan.
Nyt jos elettäis -70-lukua, niin nuoltais Tapsan ja Mummon - - nuo pervot kirjekyyhkyläiset - - mieliksi postimerkkejä.
Varmaan säkin tykkäisit..? Nam.
Kertaus:
Kaikki tämä egoton sego on luultavimmin ja ihan varmasti Mirkka Rekolan runouden aiheuttama reaktio minun kausaalis-lineaaris-binaari-oppositorisessa päässäni!
Huudan armoa! Mirkka - älä vie mun egoani! Mä segoan!
Mutta Mirkka on julma - hän loitsuaa minut lopullisesti:
'Pieni terve pala häikäistyä otsaluuta,
näkee kuinka tässä sekopäässä pimeässä
kuu painuu taimmaisen metsänreunan eteen.'
Tähän ei auta enää Oxepamitkaan! Soittakaa minulle pipoo-auto! Tahdon egoni takaisin! Sen jälkeen haluan Kodan lämpöön! Ja nuolemaan postimerkkejä Vaarin kanssa!
Älä hylkää minua Rakas Ego-Naaraani - tai minun käy näin:
'They're coming to take me away': - http://www.youtube.com/watch?v=TXZMZ-XvvzI&feature=related *
PS.
Vie Mirkka vaikka Munat - mutta älä mun Egoa! Jäähän mulle kuitenkin sen jälkeen vielä Ymmärrys. Sitäpaitsi Ymmärrystä häiritsevä Himo vähenee tämän operaation seurauksena huomattavasti. Munaton on huoleton vaan Egoton ei oo yhtään mittään ja kaikki - siis Hullu!
February 23, 2009
Mitä tehdä Pathokselle?
Jatkoa aiemman päreeni pohdinnalle ja Mummon kommenttiin päreessään N, M, S, A, U.
(Huom! - erittäin tärkeä PPPS. lisätty 24.1)
*
Mummo kirjoitti:
'Tuon kadonneen mummon loppu vain oli niin sopiva määrätä hetkeen, jolloin Raunon kanssa kohtasimme.'
*
(- Seuraavassa lähinnä omalle itselleni tarkoitettua monologia - yhä uudestaan - jonkinlaisen motivaatio-synopsiksen muodossa.)
No - joka tapauksessa - Mummo tietää nyt kai olennaisimman tarinamme minun versiostani - ainakin minun oman elämäni 'tragikomediassa' - - eli sen, ketkä oikeassa elämässäni todella ovat Doris = Mummo = ? ja Ernest = Etappisika = ?.
Aivan liian paljon jäi toki vielä selventämättä (tavatessamme) silloin toissaperjantaina kolmen tunnin puheryöpyssäni, joskin tappaa 'piti' - muun muassa sitä yritin Mummolle perustella.
Toisin sanoen - miksi valitsin kaikesta kuvotuksestani huolimatta niin raaan vaihtoehdon (oli ikäänkuin pakko - ja siihen löytyy kyllä selvät syynsä, joita en tietenkään tässä julkista, joskin Mummolla on nyt asiasta jotain hajua), - - mutta en todellakaan kadu muuta kuin Pathoksen itsemurhaa - etenkin sitä, että Pathos olisi muka voinut oikeuttaa sillä tavoin tekonsa seuraukset - - ei käy!
Nyt pitäisi kehitellä Athoksen = Tapsan = ? ja Typhuksen = Vaarin = ? välille keskustelu Pathoksen = Rauno Räsänen = minä = ? ratkaisumotivaation moraalisen mielekkyyden luonteesta.
Olen pohtinut, josko hyppäisin mytologiaan ja herättäisin Mummon eloon (en enää Doriksena enkä ? :nä) - jonain - ikäänkuin Lemminkäisen (= Dionysoksen) äitinä keittämään Pathoksen kasaan niistä yli 200 osasta, joihin hän silpoutui Pendolinon alla Malmin asemalla ja vaatimaan Pathoksen - tuon rappeutuneen, ylimielisen ja juopon pelkuri-Eroksen - moraaliseen vastuuseen teostaan!? (idea Eroksesta: Eros ja Psykhe/Eeva-Liisa Manner)
Eli modifioisin tarinan lopusta omalla tavallani (-llaan) Raskolnikovin murtumista muistuttavan tunnustus-katumus-draaman, mikä haluaa ilmituoda, että tappaa kyllä voi utilitaristisista syistä (niitä toki riittää!), mutta - niinpä niin - se, joka kestää tekonsa ilman mitään tunnonvaivoja, on yhtä aikaa sekä pelkuri että hirviö - kieltämättä parhaimmillaan ehkä jopa selkeästi ajatteleva ja kiitettävästi kouluja käynyt, hyvin kasvatettu, jopa tasa-arvoa ja demokratiaa kannattava - - Saatana! (kuten ärähtäisi suuttuneimmillaan ollessaan Kant utilitaristeista moraalifilosofeina.)
Mutta moraalia tällaisessa ihmisessä ei ole kuin oman laskelmoivan valheensa - vain pelkän älynsä kanssa sopimusta yrittävän 'laskukoneen' verran - eli ei yhtään!
Pathos siis ei saa! selvitä tekemistään murhista niin helpolla kuin itsensä tappamisella.
Jumalat kostavat hänelle, kuten ne kostivat Prometheukselle tulen varastamisen jumalilta, Sisyfokselle hänen huijattuaan kuoleman jumala Haadesta ja paettuaan kahdesti Manalasta, Tantalokselle sen, että tämä syötti salaa omat poikansa poikansa lihasoppanana jumalille jne.
Täten Pathoskaan ei voi ottaa jumalten valtaa - hän on ihminen, jonka on tyytyminen ihmisen osaan.
Pathos palautetaan elämään, koska hänen on käytävä läpi sielullis-psyykkinen murros tai ainakin jonkinlainen henkilökohtainen testi, jonka hän siis väisti itsemurhansa kautta.
Olen tässä tekemässä ikäänkuin jo Antigoneessa havaittavaa siirtymää kreikkalaisesta koston ja kohtalon väistämättömyydestä ja tuomiosta (mistä arkkiesimerkki on tietysti kuningas Oidipus) kristillistyyppiseen pelastuksen mahdollisuuteen metanoian eli mielenmuutoksen moraalin kautta (mutta en siirry täysin kristinuskon linjoille!).
Antigone teki moraalisesti oikein puolustaessaan veljeään muodollista, tradition sanelemaa, yhteisöllistä (mutta tässä tapauksessa itse asiassa myös aidosti väärää!) tuomiota vastaan.
Veljeään puolustaessaan kuoleman valinnut (käytännössä Antigonen tekoa voi pitää itsemurhana) Antigone nousee kuitenkin moraaliltaan korkeammalle kuin vallanpitäjäkuningas Kreon, jota vastaan jopa viime kädessä yhteisökin asettui. Kuningas havaitsi virheensä kuitenkin liian myöhään, ja kaikki jättivät hänet täydelliseen yksinäisyyteen.
Pathoksen teko ei kuitenkaan ole moraalisesti ylevä vaan pelkkää pakoa siitä tuskasta, jota hän ei itsessään halua kohdata - eli ettei tappaminen ole hänen tilanteessaan koskaan oikeutettua - ettei se ole oikeutettua missään tilanteessa (ks. PS.) - että juuri ja nimenomaan tappaessaan itsensä muka rangaistuksena teostaan, hän vajoaa törkeimpään moraalittomuuteen, mitä olla saattaa.
Pathos oikeuttaa murhansa psykologisella egoismilla - mustasukkaisuudella ja kuittaa sen psykologisella egoismilla: tappamalla itsensä.
Väärin! Väärin! Pathos on väärässä! - ja tämä minun pitäisi kyetä osoittamaan jollain tavoin uskottavasti, vaikka tiedän, että on monia, jotka hyväksyvät hänen itsemurhansa tekojensa lunastuksena.
Ei! Pitää osoittaa, että juuri se, ettei häntä rangaista noin vain - ettei häntä tapeta noin vain - että hänet saatetaan kasvokkain oman omantuntonsa kanssa - ettei häntä päästetä pakenemaan itsemurhaan - että juuri tämä: Doriksen ja Ernestin veri, joka tippuu Pathoksen käsistä, hänet lopulta tuomitsee.
Mikään muu ei voi häntä tuomita. Ei kukaan toinen ihminen, ei edes mikään oikeusproseduuri.
Hänen on kaduttava - muutoin hän on siirtynyt moraalisesti ulos ihmisyhteisöstä ja ylipäätään koko sen moraalisen integriteetin piiristä, joka tekee ihmisestä ihmisen.
Jos hän ei murskaannu henkisesti teostaan, tunnusta, muuta mieltään ja kadu, hänestä tulee epäihminen, joka kuuluu jättää kuolemaan elävältä kuten Antigone - tässä tapauksessa vain ilman minkäänlaista moraalisen ylevyyden vaikutelmaa.
Hänestä jäisi tällöin jäljelle pelkkä halveksittava ei-mikään, joka ansaitsee kuolla halveksittavan ei-minkään kuoleman - mutta vasta tässä kohtaa draaman loppua - ei oman päätöksensä seurauksena!
Mutta jos hän katuu - ja pystyy siis muuttumaan sisäisesti? Miten hänen eksistentiaalis-moraalinen tilanteensa silloin muuttuu. Onko hänelle silloin olemassa hyväksyntää ja ikäänkuin pelastusta - edes oman itsensä edessä?
Mitä tarkoitan pelastuksella Pathoksen tapauksessa? Mielenrauhan saavuttamista. En mitään muuta.
Mitä ihmettä tuo mielenrauha sitten lopulta voisi olla? Ehkä sitä, että pystyy kestämään menneisyytensä teot, muttei/vaikkei koskaan unohtamaan niitä. Eli että pystyy toimimaan tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta ei koskaan enää siten, että voisi pitää itseään viattomana ja oikeutettuna esimerkiksi sillä tavoin kuin vaikka espanjalaiset kolonialistit tai Amerikan uudisasukkaat itseään pitivät alkuperäisasukkaita listiessään - - jonkun muka korkeamman moraalin ja oikeuden nimissä.
Sellaista oikeutta ei ole kuin paatuneen rikollisessa mielessä! Oikeutettiinpa se sitten - kuten tehtiin - vaikka kristinuskolla!
Pathos joka tapauksessa otti oman ja muiden kohtalon omiin käsiinsä - - mutta lopultakin juuri se oli häneltä kielletty - ainakin siinä muodossa, minkä hän valitsi - ! Ja miksi? Sen vuoksi, että - toisin kuin halusi itselleen uskotella - hän ei hallinnut itseään ja tekojaan.
Pathos saakoon - vielä jyrkemmin: Pathos pakotettakoon saamaan vielä tilaisuuden palata niiden joukkoon, joiden kanssa hän mahdollisesti voisi elää!
Häntä ei karkoteta ihmisten joukosta - yhtä vähän kuin hän voi itse karkottaa itsensä heidän joukostaan vailla vastuuta siitä, mitä tekee, ja mitä saa tehdä - ihmisenä.
Polemisoiden ja filosofis-poliittisen aatehistorian tasolla Pathoksen uusi - uudelleen mahdollistettu - ratkaisu tulee olemaan samantyyppinen kuin Dostojevskin tuomio utilitaristisia murhan oikeuttavia päättelyitä kohtaan.
'Olen itsekin täi, mutta tapoin vielä suuremman täin kuin itse olen', lausuu Rodion Raskolnikov.
Tämä on pahimman luokan moraalinen virhepäätelmä. Ja RR sen kyllä vähitellen ja lopulta tajuaa - miltei täydelliseen henkiseen romahdukseen asti.
Utilitarismissa lähestytään epäsuoraan myös aivan ilmeisen nihilistisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin pyritään samalla rationalisoimaan pois - eli tekemään psykologisesti tyhjäksi niiden argumentatiivinen ilmeisyys.
Sillä. - - -Tappaminen on kiellettyä, vaikka sen kieltävään moraaliin ei löytyisikään perustetta muualta kuin Jumalan käskystä - eli ikäänkuin ei mistään!
Mutta jos/kun inhimillinen, älyllinen ja emotionaalinen intuitio niin sanoo - ja vakuuttavasti sanookin, niin silloin tuota intuitiota pitää (Thou Shalt) uskoa!
*
- - - Pathos palautetaan lopussa tuomioistuimen eteen, minkä vastuun hän itsemurhallaan pyrki välttämään ottamalla oikeuden omiin käsiinsä myös oman henkensä ja omantuntonsa suhteen.
Sellaista mahdollisuutta en hänelle siis enää - Dostojevskin hengessä - tule antamaan. Perun sen, mitä alunperin tapahtui. - - - Pathoksen on kärsittävä - ja tehtävä (jos se suinkin on mahdollista) sopimus itsensä, toisten ihmisten sekä koko elämänsä kanssa.
Pathos-Raskolnikovin henkiinheräämisen ja hänen asiansa uudelleen käsittelyn lopullinen - ehkä kaikkein radikaalein finaali ja ratkaisu saattaaisi olla se, ettei hän tuomita lainkaan - - -
Pathos jäisi täten lähes täysin yksin.
Entä onko sellainen ratkaisu kuitenkin liian julma? Sitäkin asiaa minun täytyy vielä tarkoin pohtia.
*
PS.
Eutanasia-ongelma jää tässä yhteydessä käsittelemättä.
PPS.
Mummo toivoi minun pohtivan enemmän Doriksen persoonaa ja luonnetta. Tässä en siihen asiaan halua puuttua, ja kaikki se, mitä olen päreissäni ja kommenteissani kyseisestä aiheesta viime aikoina 'vihjaillut' on/lienee ristiriidassa sen loppuratkaisu-synopsiksen kanssa, minkä tässä olen yrittänyt epämääräisesti hahmotella.
Syyllistän tässä vain Pathoksen - en Dorista, johon tähän mennessä (ja ehkä tietyllä tasolla yhä edelleen) olen suhtautunut hyvin kyynisesti! Strange enough!?
*
Katso pärettäni, johon tässä kirjoitettu on jatkoa - Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.
PPPS.
Pathos-storyn juonen vihon viimeiseksi lopuksi on olemassa yksi - ehkä hieman epäuskottava ratkaisu (riippuu sitä, kuka mitäkin odottaa), mutta mä ainakin kokeilen sitä.
Eri juttu sitten - julkaisenko.
Se ratkaisu antaisi kuitenkin hieman perspektiivimahdollisuutta myös Doriksen syväulotteisempaan ja persoonallisempaan kuvaamiseen (mitä Mummo kai toivoisi).
Nämä mun naisluonteen katsaukset/kuvaukset ovat tässä tarinassa olleet aika pateettisia mutta samalla hyvin kyynisiä. Mistä siis löytää rakkautta - ei pelkkää laskelmointia kyseisen naisen - Doriksen - motiiveihin ja luonteeseen?
Minä itse - edes kirjoittajana - en voi sitä rakkautta kuitenkaan Doriksen persoonaan noin vain lisätä/antaa, ellen itse jollain tavalla usko sen olemassaoloon ja/eli osaa nähdä/kuvitella sitä uskottavasti tässä fiktiossa/faktiossa.
No - yrittää tietenkin aina voi.
Mutta ehkä Pathos/(minä/ - en kuitenkaan tunnustaudu enää tässä vaiheessa täysin identtiseksi Pathoksen kanssa!) ei tosiaankaan rakasta naisia vaan tulee heistä rakkaudessaan pelkästään regressiivisen riippuvaiseksi emotionaalis-persoonallisesti?
Tämä on kieltämättä ollut yksi Pathoksen suurimpia dilemmoja läheisessä ihmissuhteessa (hän ei luota naiseen - ei millään tasolla), minkä umpikujan hän myös osaltaan yritti ratkaista - tosin täysin mielettömästi, kuten on havaittu.
Sen verran sanon kuitenkin omasta puolestani, että ko. luottamusasiassa en jaa Pathoksen kyynisyyttä henkilökohtaisesti ainakaan täysin (jotain positiivistakin on siis vielä jäljellä suhtautumisessani naiseen).
Pathoksen valinta eliminoida vihansa ja mustasukkaisuutensa, jotka peittivät alleen ja myrkyttivät hänen tulisen rakkaudenkipinänsä, täytyy tuomita - jopa yrittää suoranaisesti kumota.
Ne täytyy kanavoida toisin.
Mutta miten? - - On siis ainakin yksi fiktiivinen keino/tapa muunnella/muuttaa juonta, kuten alussa totesin, mutta ja vielä kerran mutta - ihan liian halpaa ratkaisua en haluaisi käyttää - joskin eiköhän myös tässä minun versiossani - huolimatta sen inho-/kauhurealistisuudesta - tai juuri sen vuoksi - ole liikuttu jatkuvasti tietynasteisen mielettömyyden ja absurdiuden rajamailla - joten...
(to be continued)
(Huom! - erittäin tärkeä PPPS. lisätty 24.1)
*
Mummo kirjoitti:
'Tuon kadonneen mummon loppu vain oli niin sopiva määrätä hetkeen, jolloin Raunon kanssa kohtasimme.'
*
(- Seuraavassa lähinnä omalle itselleni tarkoitettua monologia - yhä uudestaan - jonkinlaisen motivaatio-synopsiksen muodossa.)
No - joka tapauksessa - Mummo tietää nyt kai olennaisimman tarinamme minun versiostani - ainakin minun oman elämäni 'tragikomediassa' - - eli sen, ketkä oikeassa elämässäni todella ovat Doris = Mummo = ? ja Ernest = Etappisika = ?.
Aivan liian paljon jäi toki vielä selventämättä (tavatessamme) silloin toissaperjantaina kolmen tunnin puheryöpyssäni, joskin tappaa 'piti' - muun muassa sitä yritin Mummolle perustella.
Toisin sanoen - miksi valitsin kaikesta kuvotuksestani huolimatta niin raaan vaihtoehdon (oli ikäänkuin pakko - ja siihen löytyy kyllä selvät syynsä, joita en tietenkään tässä julkista, joskin Mummolla on nyt asiasta jotain hajua), - - mutta en todellakaan kadu muuta kuin Pathoksen itsemurhaa - etenkin sitä, että Pathos olisi muka voinut oikeuttaa sillä tavoin tekonsa seuraukset - - ei käy!
Nyt pitäisi kehitellä Athoksen = Tapsan = ? ja Typhuksen = Vaarin = ? välille keskustelu Pathoksen = Rauno Räsänen = minä = ? ratkaisumotivaation moraalisen mielekkyyden luonteesta.
Olen pohtinut, josko hyppäisin mytologiaan ja herättäisin Mummon eloon (en enää Doriksena enkä ? :nä) - jonain - ikäänkuin Lemminkäisen (= Dionysoksen) äitinä keittämään Pathoksen kasaan niistä yli 200 osasta, joihin hän silpoutui Pendolinon alla Malmin asemalla ja vaatimaan Pathoksen - tuon rappeutuneen, ylimielisen ja juopon pelkuri-Eroksen - moraaliseen vastuuseen teostaan!? (idea Eroksesta: Eros ja Psykhe/Eeva-Liisa Manner)
Eli modifioisin tarinan lopusta omalla tavallani (-llaan) Raskolnikovin murtumista muistuttavan tunnustus-katumus-draaman, mikä haluaa ilmituoda, että tappaa kyllä voi utilitaristisista syistä (niitä toki riittää!), mutta - niinpä niin - se, joka kestää tekonsa ilman mitään tunnonvaivoja, on yhtä aikaa sekä pelkuri että hirviö - kieltämättä parhaimmillaan ehkä jopa selkeästi ajatteleva ja kiitettävästi kouluja käynyt, hyvin kasvatettu, jopa tasa-arvoa ja demokratiaa kannattava - - Saatana! (kuten ärähtäisi suuttuneimmillaan ollessaan Kant utilitaristeista moraalifilosofeina.)
Mutta moraalia tällaisessa ihmisessä ei ole kuin oman laskelmoivan valheensa - vain pelkän älynsä kanssa sopimusta yrittävän 'laskukoneen' verran - eli ei yhtään!
Pathos siis ei saa! selvitä tekemistään murhista niin helpolla kuin itsensä tappamisella.
Jumalat kostavat hänelle, kuten ne kostivat Prometheukselle tulen varastamisen jumalilta, Sisyfokselle hänen huijattuaan kuoleman jumala Haadesta ja paettuaan kahdesti Manalasta, Tantalokselle sen, että tämä syötti salaa omat poikansa poikansa lihasoppanana jumalille jne.
Täten Pathoskaan ei voi ottaa jumalten valtaa - hän on ihminen, jonka on tyytyminen ihmisen osaan.
Pathos palautetaan elämään, koska hänen on käytävä läpi sielullis-psyykkinen murros tai ainakin jonkinlainen henkilökohtainen testi, jonka hän siis väisti itsemurhansa kautta.
Olen tässä tekemässä ikäänkuin jo Antigoneessa havaittavaa siirtymää kreikkalaisesta koston ja kohtalon väistämättömyydestä ja tuomiosta (mistä arkkiesimerkki on tietysti kuningas Oidipus) kristillistyyppiseen pelastuksen mahdollisuuteen metanoian eli mielenmuutoksen moraalin kautta (mutta en siirry täysin kristinuskon linjoille!).
Antigone teki moraalisesti oikein puolustaessaan veljeään muodollista, tradition sanelemaa, yhteisöllistä (mutta tässä tapauksessa itse asiassa myös aidosti väärää!) tuomiota vastaan.
Veljeään puolustaessaan kuoleman valinnut (käytännössä Antigonen tekoa voi pitää itsemurhana) Antigone nousee kuitenkin moraaliltaan korkeammalle kuin vallanpitäjäkuningas Kreon, jota vastaan jopa viime kädessä yhteisökin asettui. Kuningas havaitsi virheensä kuitenkin liian myöhään, ja kaikki jättivät hänet täydelliseen yksinäisyyteen.
Pathoksen teko ei kuitenkaan ole moraalisesti ylevä vaan pelkkää pakoa siitä tuskasta, jota hän ei itsessään halua kohdata - eli ettei tappaminen ole hänen tilanteessaan koskaan oikeutettua - ettei se ole oikeutettua missään tilanteessa (ks. PS.) - että juuri ja nimenomaan tappaessaan itsensä muka rangaistuksena teostaan, hän vajoaa törkeimpään moraalittomuuteen, mitä olla saattaa.
Pathos oikeuttaa murhansa psykologisella egoismilla - mustasukkaisuudella ja kuittaa sen psykologisella egoismilla: tappamalla itsensä.
Väärin! Väärin! Pathos on väärässä! - ja tämä minun pitäisi kyetä osoittamaan jollain tavoin uskottavasti, vaikka tiedän, että on monia, jotka hyväksyvät hänen itsemurhansa tekojensa lunastuksena.
Ei! Pitää osoittaa, että juuri se, ettei häntä rangaista noin vain - ettei häntä tapeta noin vain - että hänet saatetaan kasvokkain oman omantuntonsa kanssa - ettei häntä päästetä pakenemaan itsemurhaan - että juuri tämä: Doriksen ja Ernestin veri, joka tippuu Pathoksen käsistä, hänet lopulta tuomitsee.
Mikään muu ei voi häntä tuomita. Ei kukaan toinen ihminen, ei edes mikään oikeusproseduuri.
Hänen on kaduttava - muutoin hän on siirtynyt moraalisesti ulos ihmisyhteisöstä ja ylipäätään koko sen moraalisen integriteetin piiristä, joka tekee ihmisestä ihmisen.
Jos hän ei murskaannu henkisesti teostaan, tunnusta, muuta mieltään ja kadu, hänestä tulee epäihminen, joka kuuluu jättää kuolemaan elävältä kuten Antigone - tässä tapauksessa vain ilman minkäänlaista moraalisen ylevyyden vaikutelmaa.
Hänestä jäisi tällöin jäljelle pelkkä halveksittava ei-mikään, joka ansaitsee kuolla halveksittavan ei-minkään kuoleman - mutta vasta tässä kohtaa draaman loppua - ei oman päätöksensä seurauksena!
Mutta jos hän katuu - ja pystyy siis muuttumaan sisäisesti? Miten hänen eksistentiaalis-moraalinen tilanteensa silloin muuttuu. Onko hänelle silloin olemassa hyväksyntää ja ikäänkuin pelastusta - edes oman itsensä edessä?
Mitä tarkoitan pelastuksella Pathoksen tapauksessa? Mielenrauhan saavuttamista. En mitään muuta.
Mitä ihmettä tuo mielenrauha sitten lopulta voisi olla? Ehkä sitä, että pystyy kestämään menneisyytensä teot, muttei/vaikkei koskaan unohtamaan niitä. Eli että pystyy toimimaan tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta ei koskaan enää siten, että voisi pitää itseään viattomana ja oikeutettuna esimerkiksi sillä tavoin kuin vaikka espanjalaiset kolonialistit tai Amerikan uudisasukkaat itseään pitivät alkuperäisasukkaita listiessään - - jonkun muka korkeamman moraalin ja oikeuden nimissä.
Sellaista oikeutta ei ole kuin paatuneen rikollisessa mielessä! Oikeutettiinpa se sitten - kuten tehtiin - vaikka kristinuskolla!
Pathos joka tapauksessa otti oman ja muiden kohtalon omiin käsiinsä - - mutta lopultakin juuri se oli häneltä kielletty - ainakin siinä muodossa, minkä hän valitsi - ! Ja miksi? Sen vuoksi, että - toisin kuin halusi itselleen uskotella - hän ei hallinnut itseään ja tekojaan.
Pathos saakoon - vielä jyrkemmin: Pathos pakotettakoon saamaan vielä tilaisuuden palata niiden joukkoon, joiden kanssa hän mahdollisesti voisi elää!
Häntä ei karkoteta ihmisten joukosta - yhtä vähän kuin hän voi itse karkottaa itsensä heidän joukostaan vailla vastuuta siitä, mitä tekee, ja mitä saa tehdä - ihmisenä.
Polemisoiden ja filosofis-poliittisen aatehistorian tasolla Pathoksen uusi - uudelleen mahdollistettu - ratkaisu tulee olemaan samantyyppinen kuin Dostojevskin tuomio utilitaristisia murhan oikeuttavia päättelyitä kohtaan.
'Olen itsekin täi, mutta tapoin vielä suuremman täin kuin itse olen', lausuu Rodion Raskolnikov.
Tämä on pahimman luokan moraalinen virhepäätelmä. Ja RR sen kyllä vähitellen ja lopulta tajuaa - miltei täydelliseen henkiseen romahdukseen asti.
Utilitarismissa lähestytään epäsuoraan myös aivan ilmeisen nihilistisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin pyritään samalla rationalisoimaan pois - eli tekemään psykologisesti tyhjäksi niiden argumentatiivinen ilmeisyys.
Sillä. - - -Tappaminen on kiellettyä, vaikka sen kieltävään moraaliin ei löytyisikään perustetta muualta kuin Jumalan käskystä - eli ikäänkuin ei mistään!
Mutta jos/kun inhimillinen, älyllinen ja emotionaalinen intuitio niin sanoo - ja vakuuttavasti sanookin, niin silloin tuota intuitiota pitää (Thou Shalt) uskoa!
*
- - - Pathos palautetaan lopussa tuomioistuimen eteen, minkä vastuun hän itsemurhallaan pyrki välttämään ottamalla oikeuden omiin käsiinsä myös oman henkensä ja omantuntonsa suhteen.
Sellaista mahdollisuutta en hänelle siis enää - Dostojevskin hengessä - tule antamaan. Perun sen, mitä alunperin tapahtui. - - - Pathoksen on kärsittävä - ja tehtävä (jos se suinkin on mahdollista) sopimus itsensä, toisten ihmisten sekä koko elämänsä kanssa.
Pathos-Raskolnikovin henkiinheräämisen ja hänen asiansa uudelleen käsittelyn lopullinen - ehkä kaikkein radikaalein finaali ja ratkaisu saattaaisi olla se, ettei hän tuomita lainkaan - - -
Pathos jäisi täten lähes täysin yksin.
Entä onko sellainen ratkaisu kuitenkin liian julma? Sitäkin asiaa minun täytyy vielä tarkoin pohtia.
*
PS.
Eutanasia-ongelma jää tässä yhteydessä käsittelemättä.
PPS.
Mummo toivoi minun pohtivan enemmän Doriksen persoonaa ja luonnetta. Tässä en siihen asiaan halua puuttua, ja kaikki se, mitä olen päreissäni ja kommenteissani kyseisestä aiheesta viime aikoina 'vihjaillut' on/lienee ristiriidassa sen loppuratkaisu-synopsiksen kanssa, minkä tässä olen yrittänyt epämääräisesti hahmotella.
Syyllistän tässä vain Pathoksen - en Dorista, johon tähän mennessä (ja ehkä tietyllä tasolla yhä edelleen) olen suhtautunut hyvin kyynisesti! Strange enough!?
*
Katso pärettäni, johon tässä kirjoitettu on jatkoa - Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.
PPPS.
Pathos-storyn juonen vihon viimeiseksi lopuksi on olemassa yksi - ehkä hieman epäuskottava ratkaisu (riippuu sitä, kuka mitäkin odottaa), mutta mä ainakin kokeilen sitä.
Eri juttu sitten - julkaisenko.
Se ratkaisu antaisi kuitenkin hieman perspektiivimahdollisuutta myös Doriksen syväulotteisempaan ja persoonallisempaan kuvaamiseen (mitä Mummo kai toivoisi).
Nämä mun naisluonteen katsaukset/kuvaukset ovat tässä tarinassa olleet aika pateettisia mutta samalla hyvin kyynisiä. Mistä siis löytää rakkautta - ei pelkkää laskelmointia kyseisen naisen - Doriksen - motiiveihin ja luonteeseen?
Minä itse - edes kirjoittajana - en voi sitä rakkautta kuitenkaan Doriksen persoonaan noin vain lisätä/antaa, ellen itse jollain tavalla usko sen olemassaoloon ja/eli osaa nähdä/kuvitella sitä uskottavasti tässä fiktiossa/faktiossa.
No - yrittää tietenkin aina voi.
Mutta ehkä Pathos/(minä/ - en kuitenkaan tunnustaudu enää tässä vaiheessa täysin identtiseksi Pathoksen kanssa!) ei tosiaankaan rakasta naisia vaan tulee heistä rakkaudessaan pelkästään regressiivisen riippuvaiseksi emotionaalis-persoonallisesti?
Tämä on kieltämättä ollut yksi Pathoksen suurimpia dilemmoja läheisessä ihmissuhteessa (hän ei luota naiseen - ei millään tasolla), minkä umpikujan hän myös osaltaan yritti ratkaista - tosin täysin mielettömästi, kuten on havaittu.
Sen verran sanon kuitenkin omasta puolestani, että ko. luottamusasiassa en jaa Pathoksen kyynisyyttä henkilökohtaisesti ainakaan täysin (jotain positiivistakin on siis vielä jäljellä suhtautumisessani naiseen).
Pathoksen valinta eliminoida vihansa ja mustasukkaisuutensa, jotka peittivät alleen ja myrkyttivät hänen tulisen rakkaudenkipinänsä, täytyy tuomita - jopa yrittää suoranaisesti kumota.
Ne täytyy kanavoida toisin.
Mutta miten? - - On siis ainakin yksi fiktiivinen keino/tapa muunnella/muuttaa juonta, kuten alussa totesin, mutta ja vielä kerran mutta - ihan liian halpaa ratkaisua en haluaisi käyttää - joskin eiköhän myös tässä minun versiossani - huolimatta sen inho-/kauhurealistisuudesta - tai juuri sen vuoksi - ole liikuttu jatkuvasti tietynasteisen mielettömyyden ja absurdiuden rajamailla - joten...
(to be continued)
February 22, 2009
Naisen uhrautuva laskelmoivuus, miehen kunniaa tavoitteleva järki ja hulluus dostojevskilaisessa sielunmaisemassa
Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.
*
I
Mummo kirjoitti:
'Mutta yritä upota alkuperäisen D:n sydämeen ja nähdä se.'
Doris on ymmärtääkseni täysin pihalla omien tunteittensa suhteen. Hän haluaisi pitää kaiken, mutta ei lopulta saa mitään.
Pathos tuhoaa kaiken, minkä Doris yrittää rakentaa sen varaan, että häntä rakastetaan 'kaikkialta'.
Mutta olisiko se näin ollen sittenkin Doris, jonka itsekkyys - halu olla valitsematta jompaa kumpaa miestä, jo tuhosi hänet?
Toki tämä edellytti tietenkin Pathoksen mielipuolisen mustasukkaisuuden. Tosin se oli - niin luulen - yksi suuri syy Doriksen intohimoiselle suhtautumiselle Pathosta kohtaan.
Kaikki miehet eivät ole kilttejä Ernestejä. Löytyy 'petoja'. Ja silti naiset jollain merkillisellä tasolla/tavalla yhtä aikaa sekä rakastavat että pelkäävät näitä hirviöitä, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja pyrkivät hallitsemaan muita ihmisiä ja jopa koko maailmaa.
Nainen nimittäin vaistoaa, että saadessaan tuollaisen miehen rakkauden (jopa uhrautuessaan), hän itse optimaalisimmillaan kykenee hallitsemaan paitsi muita (ehkä jopa kyseistä miestä) myös itseään! tämän rakkauden kohteena ollessaan.
Doris on 'kylmä' nainen - ei suinkaan seksuaalisesti vaan yleisesti ottaen miehiä kohtaan emotionaalisella tasolla.
Doris ei oikeastaan rakasta miehiä vaan käyttää heitä huolehtivasti hyväkseen. Biologian 'Siperia' on opettanut häntä.
Siinä tuli hieman kompaa sullekin Mummo. Sinä 'Lihapala'. (Miten monimielisen hienosti nimesitkään itsesi psykologisesti siinä kysymyksessäsi O:lle).
II
Sorry, Mummo, etten voinut täysin irrottaa sinua niistä tunteista, joita koen Doriksessa mm. äiti-vainaatani, S:a ja M:ä kohtaan. En kerta kaikkiaan voi.
Pidän naisia laskelmoivina tyyppeinä - ja ihan biologisista syistä. Naiset ovat kautta evoluution joutuneet turvaamaan lasten elämän konkreettisemmin kuin mies johtuen siitä kiinteydestä, mikä naisen ja lapsen välillä biologisesti on.
Miehet ovat tässä asiassa romanttisia kyynikkoja. He rakastavat mutta rakkaudella on heille hintansa. Se on kunniakysymys. Ja kunnia edellyttää heille toisilta - myös lapsilta - saatua kunnioitusta!
Äidin rakkaus saadaan automaattisesti (vaikka äiti-tytär-suhde on yleensä vaikea!), isän rakkaus täytyy ansaita (ainakin poikien), kuuluu ikivanha kyyninen totuus.
Naisen himo - jos siihen liittyy kiinteän suhteen kaipuu - on (yllätyskö? - ei ei!) syvempää kuin miehellä, koska se on syvemmin ja samalla naturalistisemmin sidottu hoivaviettiin.
Toistan tätä teemaa yhä ja eri tavoin:
Nainen ei oikeastaan rakasta miestä vaan 'tulee kiinni hänen iholleen kuin hämähäkki'. Sillä nainen rakastaa vain lapsiaan eli on siten elämässään biologinen realisti - lastensa suhteen osin pakonomaisesti: hän pitää kiinni lapsistaan loppuun asti.
Miehen nainen saattaa sen sijaan jossain vaiheessa päästää emotionaalisesti irti milloin haluaa (ei lapsiaan).
Jotenkin minulle on 'selvinnyt', että näin ollen myös romantiikka naisesta puhuttaessa on pelkkää pintaa - pelkkä kulttuurin luoma pintadekoraatio - tapa määritellä nainen miehen katseella.
Samalla se myös toimii naisen tapana hallita miehen katsetta. Usein varsin ambivalentilla tavalla. Nainen saattaa nimittäin 'seota' omiin peleihinsä/omissa peleissään. Naisenhan pitäisi ikäänkuin murskata miehen käsitykset ja odotukset (leimaavat määritykset) itsestään ja tehdä ainakin päällisin puolin muka itsenäinen valinta.
Mutta jos hän haluaa kaiken kuten Doris - seurauksena on 'tuho', mikäli vastaan tulee psyykeltään puolihullu, pateettinen ja ailahteleva romantikko - juoppo rationalisti Pathos - - - tuo juoppohullun älykön, Ivan Karamazovin ja hänen yli-intohimoisen veljensä Dmitrin 'hybridi'.
Kellariloukon mies, johon itse olen samaistunut Dostojevskin hahmoista eniten. Kuin sellainen Rodion Raskolnikov, joka yllättäen ei tunnustakaan ja kadu vaan, josta tulee Riivaajien kaltainen nihilisti!
Doris ei kykene pelastamaan sellaista mielipuolta, jonka tunteet ovat niin itsetuhoisia.
PS.
Kemppinen oivaltaa näitten hahmojen luonteesta kuten koko venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan Blogistanissa. Kemppisen Hesariin muistaakseni joskus 1980-luvun puolivälissä kirjoittama pitkä Tsehov-essee teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Säilytin sitä aarteenani pitkään.
*
I
Mummo kirjoitti:
'Mutta yritä upota alkuperäisen D:n sydämeen ja nähdä se.'
Doris on ymmärtääkseni täysin pihalla omien tunteittensa suhteen. Hän haluaisi pitää kaiken, mutta ei lopulta saa mitään.
Pathos tuhoaa kaiken, minkä Doris yrittää rakentaa sen varaan, että häntä rakastetaan 'kaikkialta'.
Mutta olisiko se näin ollen sittenkin Doris, jonka itsekkyys - halu olla valitsematta jompaa kumpaa miestä, jo tuhosi hänet?
Toki tämä edellytti tietenkin Pathoksen mielipuolisen mustasukkaisuuden. Tosin se oli - niin luulen - yksi suuri syy Doriksen intohimoiselle suhtautumiselle Pathosta kohtaan.
Kaikki miehet eivät ole kilttejä Ernestejä. Löytyy 'petoja'. Ja silti naiset jollain merkillisellä tasolla/tavalla yhtä aikaa sekä rakastavat että pelkäävät näitä hirviöitä, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja pyrkivät hallitsemaan muita ihmisiä ja jopa koko maailmaa.
Nainen nimittäin vaistoaa, että saadessaan tuollaisen miehen rakkauden (jopa uhrautuessaan), hän itse optimaalisimmillaan kykenee hallitsemaan paitsi muita (ehkä jopa kyseistä miestä) myös itseään! tämän rakkauden kohteena ollessaan.
Doris on 'kylmä' nainen - ei suinkaan seksuaalisesti vaan yleisesti ottaen miehiä kohtaan emotionaalisella tasolla.
Doris ei oikeastaan rakasta miehiä vaan käyttää heitä huolehtivasti hyväkseen. Biologian 'Siperia' on opettanut häntä.
Siinä tuli hieman kompaa sullekin Mummo. Sinä 'Lihapala'. (Miten monimielisen hienosti nimesitkään itsesi psykologisesti siinä kysymyksessäsi O:lle).
II
Sorry, Mummo, etten voinut täysin irrottaa sinua niistä tunteista, joita koen Doriksessa mm. äiti-vainaatani, S:a ja M:ä kohtaan. En kerta kaikkiaan voi.
Pidän naisia laskelmoivina tyyppeinä - ja ihan biologisista syistä. Naiset ovat kautta evoluution joutuneet turvaamaan lasten elämän konkreettisemmin kuin mies johtuen siitä kiinteydestä, mikä naisen ja lapsen välillä biologisesti on.
Miehet ovat tässä asiassa romanttisia kyynikkoja. He rakastavat mutta rakkaudella on heille hintansa. Se on kunniakysymys. Ja kunnia edellyttää heille toisilta - myös lapsilta - saatua kunnioitusta!
Äidin rakkaus saadaan automaattisesti (vaikka äiti-tytär-suhde on yleensä vaikea!), isän rakkaus täytyy ansaita (ainakin poikien), kuuluu ikivanha kyyninen totuus.
Naisen himo - jos siihen liittyy kiinteän suhteen kaipuu - on (yllätyskö? - ei ei!) syvempää kuin miehellä, koska se on syvemmin ja samalla naturalistisemmin sidottu hoivaviettiin.
Toistan tätä teemaa yhä ja eri tavoin:
Nainen ei oikeastaan rakasta miestä vaan 'tulee kiinni hänen iholleen kuin hämähäkki'. Sillä nainen rakastaa vain lapsiaan eli on siten elämässään biologinen realisti - lastensa suhteen osin pakonomaisesti: hän pitää kiinni lapsistaan loppuun asti.
Miehen nainen saattaa sen sijaan jossain vaiheessa päästää emotionaalisesti irti milloin haluaa (ei lapsiaan).
Jotenkin minulle on 'selvinnyt', että näin ollen myös romantiikka naisesta puhuttaessa on pelkkää pintaa - pelkkä kulttuurin luoma pintadekoraatio - tapa määritellä nainen miehen katseella.
Samalla se myös toimii naisen tapana hallita miehen katsetta. Usein varsin ambivalentilla tavalla. Nainen saattaa nimittäin 'seota' omiin peleihinsä/omissa peleissään. Naisenhan pitäisi ikäänkuin murskata miehen käsitykset ja odotukset (leimaavat määritykset) itsestään ja tehdä ainakin päällisin puolin muka itsenäinen valinta.
Mutta jos hän haluaa kaiken kuten Doris - seurauksena on 'tuho', mikäli vastaan tulee psyykeltään puolihullu, pateettinen ja ailahteleva romantikko - juoppo rationalisti Pathos - - - tuo juoppohullun älykön, Ivan Karamazovin ja hänen yli-intohimoisen veljensä Dmitrin 'hybridi'.
Kellariloukon mies, johon itse olen samaistunut Dostojevskin hahmoista eniten. Kuin sellainen Rodion Raskolnikov, joka yllättäen ei tunnustakaan ja kadu vaan, josta tulee Riivaajien kaltainen nihilisti!
Doris ei kykene pelastamaan sellaista mielipuolta, jonka tunteet ovat niin itsetuhoisia.
PS.
Kemppinen oivaltaa näitten hahmojen luonteesta kuten koko venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan Blogistanissa. Kemppisen Hesariin muistaakseni joskus 1980-luvun puolivälissä kirjoittama pitkä Tsehov-essee teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Säilytin sitä aarteenani pitkään.
Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Mummo kirjoitti:
'Mutta sinä tahdot nyt jotakin "välitöntä"?'
Kyllä. Mutta se voi olla aivan hyvin kirjallista, joskin preferoin lähinnä keskustelua. En kuitenkaan kuin osittain.
Pakko myöntää, että haluan kai tehdä 'vaikutuksen' - en kuitenkaan 'jälkiseurauksilla' (hymiö).
No - leikin ehkä uhkarohkeasti omilla tunteillani ja otan tuon riskin, mikäli se sinulle sopii.
Riskit ja turhat odotukset pitää vain jatkuvasti tiedostaa - siis osata tajuta ja eliminoida, jos 'tranferenssi' (laajasti ymmärrettynä) välillämme muuttuu liian läheiseksi.
Joka tapauksessa minä haluan puhua, keskustella ja kirjoittaa! Sanalla sanoen - esiintyä.
Haluan ikäänkuin räjäyttää entisen/osittain vielä nykyisenkin sosiaalisen foobikon - RR:n - taivaan tuuliin. Lopulta ja viimeinkin.
*
Mummo kirjoitti edelleen:
'Minusta sinun pitäisi kirjoittaa Pathos-tarinan viimeiset osat nyt. Täällähän tarina jo suljettiin, mutta oma blogisi on yhä auki.'
Aion - tai varovammin luvattuna: yritän sen myös tehdä.
Edessä on kaikkein rankin kirjoitusvaihe, sillä aion kirjoittaa sekä puuttuvan intron eli jonkinlaisen esittelytekstin, jonka perspektiivi on hieman toinen kuin 'Välisoitto'-osassani, jossa kertasin siihen mennessä tapahtunutta.
Tarinan motiivi on mielestäni vielä liian 'yksinkertainen' ja itsestäänselvä. Pathos ei tapa hulluuttaan vaan 'järjellisyyttään', olkoonkin, että hänet voidaan tuomita milloin vain tekojensa johdosta.
Finaalin loppuosissa yritän Athoksen ja Typhuksen välisen keskustelun kautta tehdä yhteenvetoa siitä, minkälaisia tulkintaversioita Pathoksen julmasta mielipuolisuudesta motiivien tasolla voidaan ulkopuolisten taholta ja perusteluin antaa.
Hämäränä loppufinaalina yritän ehkä eräänlaista deus ex machinaa ja tuon näyttämölle mm. kreikkalaisen tragedian tapaan, tapahtumien yläpuolelta kohtalokkaan hulluuden näkevän ja ratkaisevan hahmon - en Doriksen - vaan Mummon, joka et ole nimenomaan sinä vaan pikemminkin jokin myyttinen jumalatar.
Kaikki tämä synoptinen on vielä hämärän petossa, mutta olen jo huomannut, että kun vain olen siinä vireessä keskittymiskyvyltäni, että viimein uskallan päättää ryhtyä kirjoittamaan/jatkamaan tätä tarinaa, teksti etenee miltei vuorenvarmasti eteenpäin.
Kertaakaan en ole joutunut keskeyttämään aloitettuani jonkun jakson. Kunhan vain aikaa on varattu riittävästi yhteen kirjoitussessioon.
'Eroksen ja Psykhen' uudelleen lukeminen (kiitos vain vinkistäsi vielä kerran) antoi minulle jotain kummaa inspiraatiota tarinan lopetuksen hahmottamiseen, mutten ole tuota vielä kunnolla sisäistänyt.
Teinkö väärin antaessani Pathoksen ratkaista kohtalonsa itsemurhan kautta? Tarkoittaa: pelastinko itseni sillä tavoin muiden tuomiolta? Sillä Pathoshan olen minä.
Myös Dorikselle ja Ernestille löytyy todelliset 'esikuvat' eletystä elämästäni, mutta nimiä en voi tässä yhteydessä mainita. Sinä Mummo ne kyllä tiedät toissaperjantaisen jälkeen. Doris ei(!) siis ole Mummo kuin fiktiona, fantasiana - tosin nyt ehkä jo hieman todellisempana, kun olemme tutustuneet.
Todellinen Doris on jonkilainen sekoitus paria kolmea todellista naista - etenkin sitä yhtä (ei kuitenkaan S:a!). Samoin Ernest on 'tiivistelmä' parista todellisesta miehestä.
Herättääkö Mummo minut 'henkiin' ja asettaa minut totuuden eteen - vastuuseen emotionaalisista oikuistani, joita ja joilla yritin rationaalistaa ja huom! - samalla myös sovittaa puukotukset tekemällä itsemurhan.
(Tässä ongelmassa törmäämme tietysti osaltaan myös mysteeriuskontoihin ja mytologiaan - Dionysoksen ja Jeesuksen myyttiseen problematiikkaan, joista löytyy ainakin Orfeuksen kautta sukulaisuutta keskenään. Vaikeaksi siis menee...)
Joka tapauksessa Pathoksen itsemurhaa saatetaan pitää jopa pelkuruuden osoituksena.
Jos joku näin väittää - en pane vastaan. Mikäli kokee itse tehneensä oikein, on kyettävä vastaamaan teoistaan ihmisten edessä.
Tosin esimerkiksi Antigoneen, Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa se oli ikäänkuin mahdotonta, koska he eivät nimenomaan olleet syyllisiä johonkin tiettyyn, yksilöityyn moraaliseen vääryyteen - pikemminkin päinvastoin, koska he edustivat korkeampaa moraalia kuin yhteisö, jossa elivät, mutta Pathoksen tilanne on hiukan toinen. Hän on murhaaja - sekä affektien pohjalta että tieten tahtoen, mikäli nämä kaksi voidaan rationaalisesti linkittää tässä tapauksessa.
Kuitenkin juuri tässä on ongelma: minä en tiedä, teinkö oikein, vaikka ikäänkuin ratifioin, legitimoin eli oikeutin toimintani hyväksymällä mustasukkaisuuteni motivoimat affektit ja niiden aiheuttamat seuraukset välittämättä moraalista, jonka perustana on: - mikään ei oikeuta tappamista egoistisista tai sitten muistakaan syistä!
Ei ei! Ei sittenkään. En halua olla pelkkä egoistinen hirviö!
Näin ollen minut pitää kasata uudelleen eläväksi kuin Lemminkäinen (Mummon 'tehtävä') ja tultava kärsimään ihmisten minulle langettama tuomio. Tosin silloin he kyllä joutuvat ainakin epäsuorasti tuomitsemaan myös oman egoisminsa - - minussa! Ja tämä onkin juuri se pointti, johon yritän tarinani päättää.
Miten oikeus voi langettaa kuolemantuomion psykologisen egoismin motivoimista teoista, joihin ihmiset yhteisöissään syyllistyvät itse harvase päivä? Kyseessähän on sitäpaitsi - kuten Camus kuolemantuomiosta toteaa - paljon pahempi teko kuin mikään hetkellisten affektien pohjalta tapahtunut tappo. Äärimmäisen harkittu murha, joka kostomentaliteetissaan ylittää ikäänkuin moninkertaisesti kaiken rikollisen egoismin. Kyseessä kun pitäisi olla oikeuden ja jopa oikeudenmukaisuuden ylin ilmentymä!
*
Viime kädessä törmään lopulta omaan - kaikkein pahimpaan neuroosiini: - äitisymbioosiini - separaatio-individuaatio-problematiikkaan (epäonnistunut ero äidistä, emotionaalisen itsenäistymisen jääminen kesken), - - ehkä jopa 'kuolleen äidin ongelmaan' (Andre Green), jossa äidin poissolo ja saavuttamattomuus/pettyminen äitiin - ajaa mieleni tyhjäksi ja kokemusmaailmani syvimmän tunteen tyhjän depression ja tuskan autiomaaksi.
Siitä ei ole emotionaalinen elävältä kuoleminen kaukana...
*
Jos/kun joskus saan tämän merkillisen, fiktiivis-omakohtaisen, omantunnon ja ties minkälaisten haamujen kanssa taistelevan kertomukseni loppuun, kasaan sen novelliksi. Katsotaan sitten, mihin sen avulla voi päästä Parnassolla.
Eniten toivon, että saisin siitä motivaatiota kirjoittaa lisää vastaavaa lyhytproosaa.
*
Tämä teksti viittaa Pathoksen tarinan viimeisimpään jaksoon Finaali osa 1: Eikä edes kuolema voinut heitä erottaa..., jonka lopusta löytää viittauksen edelliseen osaan jne.
*
Mummo kirjoitti:
'Mutta sinä tahdot nyt jotakin "välitöntä"?'
Kyllä. Mutta se voi olla aivan hyvin kirjallista, joskin preferoin lähinnä keskustelua. En kuitenkaan kuin osittain.
Pakko myöntää, että haluan kai tehdä 'vaikutuksen' - en kuitenkaan 'jälkiseurauksilla' (hymiö).
No - leikin ehkä uhkarohkeasti omilla tunteillani ja otan tuon riskin, mikäli se sinulle sopii.
Riskit ja turhat odotukset pitää vain jatkuvasti tiedostaa - siis osata tajuta ja eliminoida, jos 'tranferenssi' (laajasti ymmärrettynä) välillämme muuttuu liian läheiseksi.
Joka tapauksessa minä haluan puhua, keskustella ja kirjoittaa! Sanalla sanoen - esiintyä.
Haluan ikäänkuin räjäyttää entisen/osittain vielä nykyisenkin sosiaalisen foobikon - RR:n - taivaan tuuliin. Lopulta ja viimeinkin.
*
Mummo kirjoitti edelleen:
'Minusta sinun pitäisi kirjoittaa Pathos-tarinan viimeiset osat nyt. Täällähän tarina jo suljettiin, mutta oma blogisi on yhä auki.'
Aion - tai varovammin luvattuna: yritän sen myös tehdä.
Edessä on kaikkein rankin kirjoitusvaihe, sillä aion kirjoittaa sekä puuttuvan intron eli jonkinlaisen esittelytekstin, jonka perspektiivi on hieman toinen kuin 'Välisoitto'-osassani, jossa kertasin siihen mennessä tapahtunutta.
Tarinan motiivi on mielestäni vielä liian 'yksinkertainen' ja itsestäänselvä. Pathos ei tapa hulluuttaan vaan 'järjellisyyttään', olkoonkin, että hänet voidaan tuomita milloin vain tekojensa johdosta.
Finaalin loppuosissa yritän Athoksen ja Typhuksen välisen keskustelun kautta tehdä yhteenvetoa siitä, minkälaisia tulkintaversioita Pathoksen julmasta mielipuolisuudesta motiivien tasolla voidaan ulkopuolisten taholta ja perusteluin antaa.
Hämäränä loppufinaalina yritän ehkä eräänlaista deus ex machinaa ja tuon näyttämölle mm. kreikkalaisen tragedian tapaan, tapahtumien yläpuolelta kohtalokkaan hulluuden näkevän ja ratkaisevan hahmon - en Doriksen - vaan Mummon, joka et ole nimenomaan sinä vaan pikemminkin jokin myyttinen jumalatar.
Kaikki tämä synoptinen on vielä hämärän petossa, mutta olen jo huomannut, että kun vain olen siinä vireessä keskittymiskyvyltäni, että viimein uskallan päättää ryhtyä kirjoittamaan/jatkamaan tätä tarinaa, teksti etenee miltei vuorenvarmasti eteenpäin.
Kertaakaan en ole joutunut keskeyttämään aloitettuani jonkun jakson. Kunhan vain aikaa on varattu riittävästi yhteen kirjoitussessioon.
'Eroksen ja Psykhen' uudelleen lukeminen (kiitos vain vinkistäsi vielä kerran) antoi minulle jotain kummaa inspiraatiota tarinan lopetuksen hahmottamiseen, mutten ole tuota vielä kunnolla sisäistänyt.
Teinkö väärin antaessani Pathoksen ratkaista kohtalonsa itsemurhan kautta? Tarkoittaa: pelastinko itseni sillä tavoin muiden tuomiolta? Sillä Pathoshan olen minä.
Myös Dorikselle ja Ernestille löytyy todelliset 'esikuvat' eletystä elämästäni, mutta nimiä en voi tässä yhteydessä mainita. Sinä Mummo ne kyllä tiedät toissaperjantaisen jälkeen. Doris ei(!) siis ole Mummo kuin fiktiona, fantasiana - tosin nyt ehkä jo hieman todellisempana, kun olemme tutustuneet.
Todellinen Doris on jonkilainen sekoitus paria kolmea todellista naista - etenkin sitä yhtä (ei kuitenkaan S:a!). Samoin Ernest on 'tiivistelmä' parista todellisesta miehestä.
Herättääkö Mummo minut 'henkiin' ja asettaa minut totuuden eteen - vastuuseen emotionaalisista oikuistani, joita ja joilla yritin rationaalistaa ja huom! - samalla myös sovittaa puukotukset tekemällä itsemurhan.
(Tässä ongelmassa törmäämme tietysti osaltaan myös mysteeriuskontoihin ja mytologiaan - Dionysoksen ja Jeesuksen myyttiseen problematiikkaan, joista löytyy ainakin Orfeuksen kautta sukulaisuutta keskenään. Vaikeaksi siis menee...)
Joka tapauksessa Pathoksen itsemurhaa saatetaan pitää jopa pelkuruuden osoituksena.
Jos joku näin väittää - en pane vastaan. Mikäli kokee itse tehneensä oikein, on kyettävä vastaamaan teoistaan ihmisten edessä.
Tosin esimerkiksi Antigoneen, Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa se oli ikäänkuin mahdotonta, koska he eivät nimenomaan olleet syyllisiä johonkin tiettyyn, yksilöityyn moraaliseen vääryyteen - pikemminkin päinvastoin, koska he edustivat korkeampaa moraalia kuin yhteisö, jossa elivät, mutta Pathoksen tilanne on hiukan toinen. Hän on murhaaja - sekä affektien pohjalta että tieten tahtoen, mikäli nämä kaksi voidaan rationaalisesti linkittää tässä tapauksessa.
Kuitenkin juuri tässä on ongelma: minä en tiedä, teinkö oikein, vaikka ikäänkuin ratifioin, legitimoin eli oikeutin toimintani hyväksymällä mustasukkaisuuteni motivoimat affektit ja niiden aiheuttamat seuraukset välittämättä moraalista, jonka perustana on: - mikään ei oikeuta tappamista egoistisista tai sitten muistakaan syistä!
Ei ei! Ei sittenkään. En halua olla pelkkä egoistinen hirviö!
Näin ollen minut pitää kasata uudelleen eläväksi kuin Lemminkäinen (Mummon 'tehtävä') ja tultava kärsimään ihmisten minulle langettama tuomio. Tosin silloin he kyllä joutuvat ainakin epäsuorasti tuomitsemaan myös oman egoisminsa - - minussa! Ja tämä onkin juuri se pointti, johon yritän tarinani päättää.
Miten oikeus voi langettaa kuolemantuomion psykologisen egoismin motivoimista teoista, joihin ihmiset yhteisöissään syyllistyvät itse harvase päivä? Kyseessähän on sitäpaitsi - kuten Camus kuolemantuomiosta toteaa - paljon pahempi teko kuin mikään hetkellisten affektien pohjalta tapahtunut tappo. Äärimmäisen harkittu murha, joka kostomentaliteetissaan ylittää ikäänkuin moninkertaisesti kaiken rikollisen egoismin. Kyseessä kun pitäisi olla oikeuden ja jopa oikeudenmukaisuuden ylin ilmentymä!
*
Viime kädessä törmään lopulta omaan - kaikkein pahimpaan neuroosiini: - äitisymbioosiini - separaatio-individuaatio-problematiikkaan (epäonnistunut ero äidistä, emotionaalisen itsenäistymisen jääminen kesken), - - ehkä jopa 'kuolleen äidin ongelmaan' (Andre Green), jossa äidin poissolo ja saavuttamattomuus/pettyminen äitiin - ajaa mieleni tyhjäksi ja kokemusmaailmani syvimmän tunteen tyhjän depression ja tuskan autiomaaksi.
Siitä ei ole emotionaalinen elävältä kuoleminen kaukana...
*
Jos/kun joskus saan tämän merkillisen, fiktiivis-omakohtaisen, omantunnon ja ties minkälaisten haamujen kanssa taistelevan kertomukseni loppuun, kasaan sen novelliksi. Katsotaan sitten, mihin sen avulla voi päästä Parnassolla.
Eniten toivon, että saisin siitä motivaatiota kirjoittaa lisää vastaavaa lyhytproosaa.
*
Tämä teksti viittaa Pathoksen tarinan viimeisimpään jaksoon Finaali osa 1: Eikä edes kuolema voinut heitä erottaa..., jonka lopusta löytää viittauksen edelliseen osaan jne.
Kokemus, pelko, Pete Q ja Heidegger
Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessään Saimaa ja Päijänne.
*
Mummo kirjoitti:
'Maailma ei muutu liikaa, kun pitää pelosta kiinni.'
Hyvä kommentti muutenkin sinulta. Emme me mitään koskaan haltuun saa olemisemme suhteen. Esimerkiksi Pete Q on/oli tästä ihmismielen kokemuksellisen puolen hallitsemattomuuden tosiasiasta fantastisen elävä näyttämö-syväsukellus ihmispsyyken outouden ilmaisemiseksi.
*
Ehkä olemisemme on ainakin tietyllä tavalla a) ihmismielen 'pyhän - ikäänkuin mystisen' huolettomuuden (= luottamus tuntemattomaan), ja yhtä lailla b) arkaais-mystisen - tuntemattomaan kohdistuvan ja siitä johtuvan - pelon dialektiikkaa, dialogia ja/tai vuorovaikutusta.
Kumpikin - a sekä b ilmentävät todellista kokemustamme sisäisen ja ulkoisen ollessa jo eronneet toisistaan (muistakaa ontologinen ero eli/tai tietoisuuden dialektiikka).
'Kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat lopullisesti eronneet toisistaan' (Heidegger).
Meidän ei tarvitse toki kirjaimellisesti uskoa Heideggeria; - ei hän ehkä itsekään uskonut totaalisti tuota sanomaansa, mutta kyseessä lienee ollut lähinnä kritiikki länsimaista rationaliteettikäsitystä kohtaan - sen 'Olemisesta' vieraantumista kohtaan jo Aristoteleen filosofiasta lähtien.
Heidegger nimittäin on/oli paljon enemmän itämainen ajattelija kuin moni oivaltaa.
*
Mummo kirjoitti:
'Maailma ei muutu liikaa, kun pitää pelosta kiinni.'
Hyvä kommentti muutenkin sinulta. Emme me mitään koskaan haltuun saa olemisemme suhteen. Esimerkiksi Pete Q on/oli tästä ihmismielen kokemuksellisen puolen hallitsemattomuuden tosiasiasta fantastisen elävä näyttämö-syväsukellus ihmispsyyken outouden ilmaisemiseksi.
*
Ehkä olemisemme on ainakin tietyllä tavalla a) ihmismielen 'pyhän - ikäänkuin mystisen' huolettomuuden (= luottamus tuntemattomaan), ja yhtä lailla b) arkaais-mystisen - tuntemattomaan kohdistuvan ja siitä johtuvan - pelon dialektiikkaa, dialogia ja/tai vuorovaikutusta.
Kumpikin - a sekä b ilmentävät todellista kokemustamme sisäisen ja ulkoisen ollessa jo eronneet toisistaan (muistakaa ontologinen ero eli/tai tietoisuuden dialektiikka).
'Kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat lopullisesti eronneet toisistaan' (Heidegger).
Meidän ei tarvitse toki kirjaimellisesti uskoa Heideggeria; - ei hän ehkä itsekään uskonut totaalisti tuota sanomaansa, mutta kyseessä lienee ollut lähinnä kritiikki länsimaista rationaliteettikäsitystä kohtaan - sen 'Olemisesta' vieraantumista kohtaan jo Aristoteleen filosofiasta lähtien.
Heidegger nimittäin on/oli paljon enemmän itämainen ajattelija kuin moni oivaltaa.
February 21, 2009
Pelko, itseymmärryksen puute, illuusiot
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Kielimafia kävi myöhäisessä iltakylässä. Jos jäi typoja, niin se johtuu siitä, että mulla oli kiire tsekkaamaan Pete Q. Yle Teemalta. Järisyttävä esitys - aina ja edelleen! - klo: 23.15
*
Mummo kirjoitti:
Kertokaa nyt joku minullekin, mitä Rauno oikein pelkää.
*
Tapsa kirjoitti:
'Rauno pelkää itseään. Tai ei oikeastaan itseään, vaan sitä ettei ymmärrä itseään.'
*
Tuo osui suoraan sydämeeni. Mutta täysi häränsilmä siitä olisi tullut, jos olisit tarkentaen lisännyt, että minä pelkään ennenkaikkea juuri siksi, että ymmärän (aavistelen), ettei ehkä olekaan mitään ymmärrettävää - ei minussa tai muissa.
Silti. Minulla olisi joka tapauksessa niin paljon puhuttavaa (itsestäni ja muista), udeltavaa muista (sekä itsestäni muilta) ja tunnustettavaa, etten oikein aina tunnu kestävän sitä itsekään.
Haluaisin puhua Mummolle ainakin 100 tuntia! Ja saada Mummolta muutamaaan tarkoin valitsemaani kysymykseen ihan vain tiiviit mutta samalla välittömät kommentit/vastaukset.
*
Jos tässä on lupa hiukan yliampuen dramatisoida (dramatisointejahan minä rakastan), niin sinä olet Tapsa nyt kuin tutkintotuomari Porfiri Petrovits ja minä kuin Rodion Raskolnikov.
Miesten tämäniltainen tapaaminen oli loistava dramaturgisointi Rikoksen ja rangaistuksen ikimuistoisesta kohtauksesta.
Petrovits tietää itse asiassa jo nyt, että Raskolnikov ei pääse häneltä enää pakoon. Tarkemmin - Raskolnikov ei pääse itseään pakoon! - - Porfiri on psykologi jos kuka.
Minä vain en tiedä edes sitä, mikä on varsinainen rikokseni, josta minua syytetään ja josta koen syyllisyyttä!? En todellakaan ymmärrä itseäni. - - Mutta noita syitä ei luultavasti ole vain yhtä.
Tämä alkaa mennä kohta jo Kafkan mielen maailman alueelle sekä eksistentialismin ja teologian suuntaan.
Tsehovista voisi hyvinkin olla apua moisen hämmennyksen tasoittamiseen itsessään.
Tsehov - kirjailija vailla illuusioita - ja silti samalla mies, joka näkee ihmiset juuri iluusioineen kakkineen sellaisena kuin he ovat - raadollisen hölmöinä pikku jaarittelijoina ja unelmiinsa vajoavina haihattelijoina.
Joku seurueen jäsenistä menee epätoivoisen rakkauden puuskassaan? talon taakse ja ampuu itsensä. Sitä sitten vähän aikaa päivitellään suureen ääneen. Että itsemurhiakin! Nykyaikana. Voi tavatonta - - - !
Mutta ei aikaakaan kun taas jo juodaan teetä, puhutaan säästä ja aletaan unelmoida paluusta Moskovaan...
Sellainen on ihminen. Rakastettava, säälittävä ja aina johonkin väärään paikkaan syntynyt pikku hölmö, joka ei koskaan tule ymmärtämään itseään kuin unelmissaan...
*
Kielimafia kävi myöhäisessä iltakylässä. Jos jäi typoja, niin se johtuu siitä, että mulla oli kiire tsekkaamaan Pete Q. Yle Teemalta. Järisyttävä esitys - aina ja edelleen! - klo: 23.15
*
Mummo kirjoitti:
Kertokaa nyt joku minullekin, mitä Rauno oikein pelkää.
*
Tapsa kirjoitti:
'Rauno pelkää itseään. Tai ei oikeastaan itseään, vaan sitä ettei ymmärrä itseään.'
*
Tuo osui suoraan sydämeeni. Mutta täysi häränsilmä siitä olisi tullut, jos olisit tarkentaen lisännyt, että minä pelkään ennenkaikkea juuri siksi, että ymmärän (aavistelen), ettei ehkä olekaan mitään ymmärrettävää - ei minussa tai muissa.
Silti. Minulla olisi joka tapauksessa niin paljon puhuttavaa (itsestäni ja muista), udeltavaa muista (sekä itsestäni muilta) ja tunnustettavaa, etten oikein aina tunnu kestävän sitä itsekään.
Haluaisin puhua Mummolle ainakin 100 tuntia! Ja saada Mummolta muutamaaan tarkoin valitsemaani kysymykseen ihan vain tiiviit mutta samalla välittömät kommentit/vastaukset.
*
Jos tässä on lupa hiukan yliampuen dramatisoida (dramatisointejahan minä rakastan), niin sinä olet Tapsa nyt kuin tutkintotuomari Porfiri Petrovits ja minä kuin Rodion Raskolnikov.
Miesten tämäniltainen tapaaminen oli loistava dramaturgisointi Rikoksen ja rangaistuksen ikimuistoisesta kohtauksesta.
Petrovits tietää itse asiassa jo nyt, että Raskolnikov ei pääse häneltä enää pakoon. Tarkemmin - Raskolnikov ei pääse itseään pakoon! - - Porfiri on psykologi jos kuka.
Minä vain en tiedä edes sitä, mikä on varsinainen rikokseni, josta minua syytetään ja josta koen syyllisyyttä!? En todellakaan ymmärrä itseäni. - - Mutta noita syitä ei luultavasti ole vain yhtä.
Tämä alkaa mennä kohta jo Kafkan mielen maailman alueelle sekä eksistentialismin ja teologian suuntaan.
Tsehovista voisi hyvinkin olla apua moisen hämmennyksen tasoittamiseen itsessään.
Tsehov - kirjailija vailla illuusioita - ja silti samalla mies, joka näkee ihmiset juuri iluusioineen kakkineen sellaisena kuin he ovat - raadollisen hölmöinä pikku jaarittelijoina ja unelmiinsa vajoavina haihattelijoina.
Joku seurueen jäsenistä menee epätoivoisen rakkauden puuskassaan? talon taakse ja ampuu itsensä. Sitä sitten vähän aikaa päivitellään suureen ääneen. Että itsemurhiakin! Nykyaikana. Voi tavatonta - - - !
Mutta ei aikaakaan kun taas jo juodaan teetä, puhutaan säästä ja aletaan unelmoida paluusta Moskovaan...
Sellainen on ihminen. Rakastettava, säälittävä ja aina johonkin väärään paikkaan syntynyt pikku hölmö, joka ei koskaan tule ymmärtämään itseään kuin unelmissaan...
February 19, 2009
Mä en jaksa enää - mä vaan köhnään...
UNI
Rauno on nyt väsynyt. Hyvää yötä. Tulkaa mukaan uniini.
Yhden jo sain. En tunnistanut, kuka hän teistä oli, mutta rakastuimme - ei heti mutta unen lopussa tiesin - kuten hänkin, että olemme 'yhtä halussa, tahdossa ja tiedollisessa 'pupudipupudissimissamme'.
Sain häneltä sitä, mitä toivoin: äidin syliä - ja toivottavasti pystyin antamaan hänelle sitä, mitä hän toivoi: miestä - miehen otetta ja turvaa - mitä ikinä 'miehinen ote' sitten naiselle onkaan - - - ehkä sitä - nojaa tähän beibi- juttua...Eh...nappaa siitä...jne.jne.
Rauno on nyt väsynyt. Hyvää yötä. Tulkaa mukaan uniini.
Yhden jo sain. En tunnistanut, kuka hän teistä oli, mutta rakastuimme - ei heti mutta unen lopussa tiesin - kuten hänkin, että olemme 'yhtä halussa, tahdossa ja tiedollisessa 'pupudipupudissimissamme'.
Sain häneltä sitä, mitä toivoin: äidin syliä - ja toivottavasti pystyin antamaan hänelle sitä, mitä hän toivoi: miestä - miehen otetta ja turvaa - mitä ikinä 'miehinen ote' sitten naiselle onkaan - - - ehkä sitä - nojaa tähän beibi- juttua...Eh...nappaa siitä...jne.jne.
February 17, 2009
Onks varmaa tietoo? Ei ole, mutta saiskos edes luottamusta?
Kommentti peeÄR-miehen haasteeseen päreeseensä Varmaa tietoa - tai sitten ei!
Lisäkommentti 18.2 - klo18.35.
*
Tää on nyt taas tätä. Luettele neljää asiaa, joita pidät varmana tietona. Höh.
1) Maahanmuuttajan värinen lakritsi, 2) sika-nautajauheliha, 3) vasemmistolainen pieru, 4) A-kirjain.
Mutta leikkienhän pitää olla kivoja..?
*
Kun puhutaan varmasta tiedosta, pitää ensin sopia siitä, mitä on tieto. Esimerkiksi: mitä eroa on tiedolla ja informaatiolla?
Toiseksi, joka on tietysti aivan erottamaton ensimmäisestä, pitää selvittää, mitä on varmuus? Tarkoittaako varmuus varmaa evidenssiä - siis näyttöä. Mutta mitä tarkoitetaan näytöllä (tuskin pelkästään tietokoneen näyttöä)?
Evidenssin ongelma liittyy yleisempään eli oikeutuksen ongelmaan. Onko tieto oikeutettavissa, ja jos on niin, mikä on tuon oikeutuksen perimmäinen tapa? Tarvitseeko tieto jotain perimmäistä perustaa, vai riittääkö jonkin yksittäisen ilmiön todentaminen sellaisenaan - kunhan se vain liittyy järkevinä pidettyihin tottumuksiin ja soveltuu muihin havaintoihimme, niiden tulosten ja havaintojärjestelmiemme perusteluihin.
En tee tässä jakoa empiriseen ja rationaliseen lähtökohtaan, koska ei ole olemassa erikseen empiiristä ja/tai rationaalista tietoa. On vain eroja teorioiden arvo- ja prioriteetihierarkisoinnissa sekä perustelujen ja testauksen järjestelyissä. Ne eivät kuitenkaan ole lopulta oleellisia tulosten tieteellisestä luotettavuudesta väiteltäessä.
Mikäli meille jää kiistaa edellämainituista oikeutusasioista (ja kuten luulen: jää), koko varman tiedon luetteloimisleikki todellakin jää leikiksi - ja pysyy sellaisena.
*
Minä tyydyn siihen, että pärjään eteenpäin sellaisella tiedolla, johon voin luottaa mahdollisimman suurella todennäköisyydellä käytännössä - tietämisestä sellaisenaan en niinkään piittaa.
Mutta tässäkin ajaudun ongelmaan luottamuksen todennäköisyyden määrästä ja laadusta.
Päättelymme kulkee kehässä, turvautuu tiedollisiin auktoriteetteihin ja pyrkii aina lisäämään ja parantamaan perusteluitaan. Tässä mielessä me emme tule koskaan tietämään varmasti mitään, vaikka voimmekin (ja tavallaan meidän on pakko) tietysti olla asioista samaa - tai eri mieltä.
Siinä ei kuitenkaan ole kysymys tiedosta jonain sinänsä varmana ja mistään riippumattomana 'ilmoituksena' vaan juuri luottamuksesta tiedollisen kompetenssimme tuloksiin silloin, kun ne on saavutettu rehellisin menetelmin.
Tätä kutsutaan hyvereliabilismiksi.
*
Muistutan lopuksi, että hyvereliabilismi ei ole minulle tiedollista varmuutta vaan jotain huomattavasti vaatimattomapaa. Silti järkevää ja uskottavaa.
Toki nihilistinä eli (filosofisena destruktivistina) tiedän jo 'enemmän', mutta en pysty elämään 'nihilistisesti' ellen sitten ryhdy vaikka 'nihilistiseksi munkiksi'.
Enintään Diogeneen kyynisyyden lähtökohta lienee minulle - ainakin mentaalisesti - jokapäiväinen kokemus.
*
Lisäkommentti
peeÄR-mies
Toivon, ettei minun kommenttejani käytetä seuraavassa 'Varmaa tietoa - tai sitten ei!-päreessäsi.
En halua olla missään tekemisissä tämän 'leikin' kanssa kuin vain tuon yhden aiemman kerran.
Sekopäisyys lisääntyy ilman tällaisiakin hassutteluja ihan tarpeeksi nopeasti. Etenkin niiden taholla ja toimesta, jotka muka uskovat varmojen asioitten olevan muka aina tieteellisesti todistettuja.
Mitähän ihmiset 200:n vuoden kuluttua sanoisivat meidät tieteestämme ja sen varmuudesta? Samaako kuin, mitä me nyt sen tieteen varmuudesta, johon uskottiin 100-vuotta sitten?
*
Johonkin meidän tietysti on uskottava. 'Päivä kerrallaan'. Täydellisessä epävarmuudessa ei voi elää kuin nihilisti ja äärimmäinen skeptikko - eikä hänkään kovin kauaa.
Varmuus on kuitenkin aina jotain toissijaista - tapoihin, tottumuksiin, rajoitettuihin sopimuksiin, epämääräisiin, vaihteleviin todistuksiin ja uskomuksiin luottamista.
Silti minun on pidettävä varmana esimerkiksi sitä, ettei jokin 'sillä ja sillä' manipuloitu ruoka-aines aiheuta syöpää, jotta ylipäätään voisin syödä kohta yhtään mitään.
Kuka siis voi uskoa varmuudella edes tieteeseen? Ei kukaan. Mutta hänet vain pakotetaan uskomaan johonkin auktoriteettiin eli tieteellisiin todistuksiin, jotka kumotaan uusin havainnoin mahdollisesti jo huomenna tai, joista ei päästä milloinkaan semanttiseen yksimielisyyteen todistamisen tasolla.
Samalla, evidenssin romahtaessa, tiedollisen oikeutuksen oikeutus myös relativoituu.
Päätepysäkillä odottaa pelkkä taikauskoon verrattava luottamus ja pakko.
Lisäkommentti 18.2 - klo18.35.
*
Tää on nyt taas tätä. Luettele neljää asiaa, joita pidät varmana tietona. Höh.
1) Maahanmuuttajan värinen lakritsi, 2) sika-nautajauheliha, 3) vasemmistolainen pieru, 4) A-kirjain.
Mutta leikkienhän pitää olla kivoja..?
*
Kun puhutaan varmasta tiedosta, pitää ensin sopia siitä, mitä on tieto. Esimerkiksi: mitä eroa on tiedolla ja informaatiolla?
Toiseksi, joka on tietysti aivan erottamaton ensimmäisestä, pitää selvittää, mitä on varmuus? Tarkoittaako varmuus varmaa evidenssiä - siis näyttöä. Mutta mitä tarkoitetaan näytöllä (tuskin pelkästään tietokoneen näyttöä)?
Evidenssin ongelma liittyy yleisempään eli oikeutuksen ongelmaan. Onko tieto oikeutettavissa, ja jos on niin, mikä on tuon oikeutuksen perimmäinen tapa? Tarvitseeko tieto jotain perimmäistä perustaa, vai riittääkö jonkin yksittäisen ilmiön todentaminen sellaisenaan - kunhan se vain liittyy järkevinä pidettyihin tottumuksiin ja soveltuu muihin havaintoihimme, niiden tulosten ja havaintojärjestelmiemme perusteluihin.
En tee tässä jakoa empiriseen ja rationaliseen lähtökohtaan, koska ei ole olemassa erikseen empiiristä ja/tai rationaalista tietoa. On vain eroja teorioiden arvo- ja prioriteetihierarkisoinnissa sekä perustelujen ja testauksen järjestelyissä. Ne eivät kuitenkaan ole lopulta oleellisia tulosten tieteellisestä luotettavuudesta väiteltäessä.
Mikäli meille jää kiistaa edellämainituista oikeutusasioista (ja kuten luulen: jää), koko varman tiedon luetteloimisleikki todellakin jää leikiksi - ja pysyy sellaisena.
*
Minä tyydyn siihen, että pärjään eteenpäin sellaisella tiedolla, johon voin luottaa mahdollisimman suurella todennäköisyydellä käytännössä - tietämisestä sellaisenaan en niinkään piittaa.
Mutta tässäkin ajaudun ongelmaan luottamuksen todennäköisyyden määrästä ja laadusta.
Päättelymme kulkee kehässä, turvautuu tiedollisiin auktoriteetteihin ja pyrkii aina lisäämään ja parantamaan perusteluitaan. Tässä mielessä me emme tule koskaan tietämään varmasti mitään, vaikka voimmekin (ja tavallaan meidän on pakko) tietysti olla asioista samaa - tai eri mieltä.
Siinä ei kuitenkaan ole kysymys tiedosta jonain sinänsä varmana ja mistään riippumattomana 'ilmoituksena' vaan juuri luottamuksesta tiedollisen kompetenssimme tuloksiin silloin, kun ne on saavutettu rehellisin menetelmin.
Tätä kutsutaan hyvereliabilismiksi.
*
Muistutan lopuksi, että hyvereliabilismi ei ole minulle tiedollista varmuutta vaan jotain huomattavasti vaatimattomapaa. Silti järkevää ja uskottavaa.
Toki nihilistinä eli (filosofisena destruktivistina) tiedän jo 'enemmän', mutta en pysty elämään 'nihilistisesti' ellen sitten ryhdy vaikka 'nihilistiseksi munkiksi'.
Enintään Diogeneen kyynisyyden lähtökohta lienee minulle - ainakin mentaalisesti - jokapäiväinen kokemus.
*
Lisäkommentti
peeÄR-mies
Toivon, ettei minun kommenttejani käytetä seuraavassa 'Varmaa tietoa - tai sitten ei!-päreessäsi.
En halua olla missään tekemisissä tämän 'leikin' kanssa kuin vain tuon yhden aiemman kerran.
Sekopäisyys lisääntyy ilman tällaisiakin hassutteluja ihan tarpeeksi nopeasti. Etenkin niiden taholla ja toimesta, jotka muka uskovat varmojen asioitten olevan muka aina tieteellisesti todistettuja.
Mitähän ihmiset 200:n vuoden kuluttua sanoisivat meidät tieteestämme ja sen varmuudesta? Samaako kuin, mitä me nyt sen tieteen varmuudesta, johon uskottiin 100-vuotta sitten?
*
Johonkin meidän tietysti on uskottava. 'Päivä kerrallaan'. Täydellisessä epävarmuudessa ei voi elää kuin nihilisti ja äärimmäinen skeptikko - eikä hänkään kovin kauaa.
Varmuus on kuitenkin aina jotain toissijaista - tapoihin, tottumuksiin, rajoitettuihin sopimuksiin, epämääräisiin, vaihteleviin todistuksiin ja uskomuksiin luottamista.
Silti minun on pidettävä varmana esimerkiksi sitä, ettei jokin 'sillä ja sillä' manipuloitu ruoka-aines aiheuta syöpää, jotta ylipäätään voisin syödä kohta yhtään mitään.
Kuka siis voi uskoa varmuudella edes tieteeseen? Ei kukaan. Mutta hänet vain pakotetaan uskomaan johonkin auktoriteettiin eli tieteellisiin todistuksiin, jotka kumotaan uusin havainnoin mahdollisesti jo huomenna tai, joista ei päästä milloinkaan semanttiseen yksimielisyyteen todistamisen tasolla.
Samalla, evidenssin romahtaessa, tiedollisen oikeutuksen oikeutus myös relativoituu.
Päätepysäkillä odottaa pelkkä taikauskoon verrattava luottamus ja pakko.
Päivän/yön itsekriittinen pohdinta
Tämä on kirjoitettu OK:lle sekä Mummon päreessä Pimeä aika, että OK:n oman blogin Sirontaa keulassa sekä sen päreitten johdosta, joita pyrin tästä lähtien seuraamaan toivon mukaan hieman säännöllisemmin kuin aiemmin.
*
Teen tähän päreeseen ilmeisesti vielä sitaatti-lisäyksiä muun muassa blogisi etusivulta lähiaikoina. Alustavia korjauksia on tehty jo - klo: 00.40.
*
On, OK, hyvin opettavaista löytää sellainen kuin sinunkin blogisi eikä pelkästään vain sen kiintoisien aiheitten vaan ihan konkreettisessti koskettevien sanavalintojen ja psykologisen asenteen vuoksi. Itse asia, josta kirjoitetaan, kiinnostaa minua blogeissa vasta kirjoittajan persoonallisuutta ilmentävän verbaliikan ja hänen psykologisen, älyllis-temperamenttisen asenne-ilmapiirinsa jälkeen.
*
Koska aivan iian usein huomaan olevani henkisesti laiska ihminen, ja kaikkien keskinkertaisuuksien tapaan mieleni tekisi ala-arvoisuuteen turvautuen puolustaa itseäni ja välinpitämätöntä asennettani perustellen, että syy moiseen itsevalittuun petokseen ja harhaluuloon piilee yksinkertaisesti siinä omalla tavallaan piilorasistisessa kukkoilussa ja itseuhoilussa (jota pyrin provosoivasti käyttämään poleemisena tyylikeinona sekä kontrolloimattoman yliampuvasti), jonka mukaan älyllisesti tarpeeksi lahjakkaan ihmisen tarvitse muka juurikaan harjoitella (haha!) kyetäkseen säilyttämään henkisen ja kirjallisen tasonsa.
Onneksi kuitenkin - siis tietyin epäsäännöllisin välijoin - löydän sinunkaltaisiasi ihmisiä, jotka - kun yritän lopulta ottaa selvää siitä, mitä he oikein ajattelevat - palauttavat minut varsin topakasti mutta kuitenkin siedettävän 'hellästi' realiteetteihin ('maan pinnalle', tavallisten, ei-nihilististen, inhimillis-tunteellisten kuolevaisten joukkoon), jotta voisin itseäni liikaa psyykkisesti satuttamatta ja sadomasokistisesti ruoskimatta (mihin minulla on taipumusta yhtä lailla kuin muiden halveksimieni haukkumiseen) oppia jotain itseymmärrystäni lisäävää ja myös käytännössä näkyvää - ikäänkuin omantunnon äänen muistutuksena - näköjään edelleenkin sitkeästi psyykkistä asennettani vaivaavasta turhautumastani.
Selkokielellä kyse on narsismini ja nihilismini naurettavuudesta - ja vielä siten, että kykenisin ehkä vielä ennen kuolemaani kasvamaan pari piirua suuntaan, jossa osaisin nauraa pysyvästi ihmis- sekä itsehalveksunnnallineni - ja mieluummin ainakin yhtä paljon sille - ellei paljon enemmänkin - kuin pelkälle katteettomalle omahyväisyydelleni, joka saakoon jäädä tyystin omaan arvoonsa eli pienisieluisuutensa keskenkavuiseksi ilmentymäksi, - - jotta sen voisi unohtaa mitä pikimmin ja mitä perusteellisemmin.
Joten kiitos, OK, vielä kerran kommenteistasi ja blogistasi, - teksteineen ja aforismeineen - - niihin sisältyvine opetuksineen, jotka kolahtavat minuun varsin tehokkaasti...
*
Teen tähän päreeseen ilmeisesti vielä sitaatti-lisäyksiä muun muassa blogisi etusivulta lähiaikoina. Alustavia korjauksia on tehty jo - klo: 00.40.
*
On, OK, hyvin opettavaista löytää sellainen kuin sinunkin blogisi eikä pelkästään vain sen kiintoisien aiheitten vaan ihan konkreettisessti koskettevien sanavalintojen ja psykologisen asenteen vuoksi. Itse asia, josta kirjoitetaan, kiinnostaa minua blogeissa vasta kirjoittajan persoonallisuutta ilmentävän verbaliikan ja hänen psykologisen, älyllis-temperamenttisen asenne-ilmapiirinsa jälkeen.
*
Koska aivan iian usein huomaan olevani henkisesti laiska ihminen, ja kaikkien keskinkertaisuuksien tapaan mieleni tekisi ala-arvoisuuteen turvautuen puolustaa itseäni ja välinpitämätöntä asennettani perustellen, että syy moiseen itsevalittuun petokseen ja harhaluuloon piilee yksinkertaisesti siinä omalla tavallaan piilorasistisessa kukkoilussa ja itseuhoilussa (jota pyrin provosoivasti käyttämään poleemisena tyylikeinona sekä kontrolloimattoman yliampuvasti), jonka mukaan älyllisesti tarpeeksi lahjakkaan ihmisen tarvitse muka juurikaan harjoitella (haha!) kyetäkseen säilyttämään henkisen ja kirjallisen tasonsa.
Onneksi kuitenkin - siis tietyin epäsäännöllisin välijoin - löydän sinunkaltaisiasi ihmisiä, jotka - kun yritän lopulta ottaa selvää siitä, mitä he oikein ajattelevat - palauttavat minut varsin topakasti mutta kuitenkin siedettävän 'hellästi' realiteetteihin ('maan pinnalle', tavallisten, ei-nihilististen, inhimillis-tunteellisten kuolevaisten joukkoon), jotta voisin itseäni liikaa psyykkisesti satuttamatta ja sadomasokistisesti ruoskimatta (mihin minulla on taipumusta yhtä lailla kuin muiden halveksimieni haukkumiseen) oppia jotain itseymmärrystäni lisäävää ja myös käytännössä näkyvää - ikäänkuin omantunnon äänen muistutuksena - näköjään edelleenkin sitkeästi psyykkistä asennettani vaivaavasta turhautumastani.
Selkokielellä kyse on narsismini ja nihilismini naurettavuudesta - ja vielä siten, että kykenisin ehkä vielä ennen kuolemaani kasvamaan pari piirua suuntaan, jossa osaisin nauraa pysyvästi ihmis- sekä itsehalveksunnnallineni - ja mieluummin ainakin yhtä paljon sille - ellei paljon enemmänkin - kuin pelkälle katteettomalle omahyväisyydelleni, joka saakoon jäädä tyystin omaan arvoonsa eli pienisieluisuutensa keskenkavuiseksi ilmentymäksi, - - jotta sen voisi unohtaa mitä pikimmin ja mitä perusteellisemmin.
Joten kiitos, OK, vielä kerran kommenteistasi ja blogistasi, - teksteineen ja aforismeineen - - niihin sisältyvine opetuksineen, jotka kolahtavat minuun varsin tehokkaasti...
Testi
Bloggeri reistailee, enkä ymmärrä, mitä pitäisi tehdä. Joten tämä julkaisu on testi. 'Alla' odottaa hiukan laajempi' juttu, jota tämä rakkine ei suostu tallentamaan eikä julkaisemaan joittenkin teksti-, kirjoitus-, kappale- tvs. kiintiöiden ylitysten vuoksi.
February 16, 2009
Kirje vailla osoitetta
Kielimafia pohtii kanssani tunteita ilmaisevien lauseiden, artikulaatioiden ja sisältöjen osuvimpia vaihtoehtoja 16.2. Ei mikään itsestään selvien ratkaisujen paikka.
I
Hei
Miten ihanasti sinä taas kirjoititkaan päreessäsi 'qwerty' elokuvasta 'xyz' - sen viimeisistä repliikeistä ja niiden tulkinnasta.
Ihailen taitoasi.
Minun on/oli pakko sanoa ja kirjoittaa tämä tuntemus/mielipide sinulle.
Muista ja pidä aina mielessäsi, että vaikka voisinkin kritisoida tiettyjä kirjoitusmaneereitasi (yhtä hyvin sinä minun huolimattomia 'roiskauksiani'), niin olen monesti hyvin otettu teksteistäsi. Ne inspiroivat, vaikken osaa (uskalla, kehtaa?) ottaakaan niitä enää kirjoitusteni lähtökohdiksi.
En oikein tiedä, mistä tämä asiaintila johtuu. Haluan sen ongelman kuitenkin vielä ratkaista positiivisesti ja tavalla, joka ei loukkaa sinua.
*
Joka tapauksessa - nyt olen sitten Pathoksena tappanut Sinut ja X:n - Doriksen (Mummon) ja Ernestin (Etappisian) hahmoissa - - ja tehnyt sen jälkeen itsemurhan eli mennyt junan alle.
Aikamoinen temppu. Jälkipuinti vielä puuttuu. Raskolnikovin omatunto. Mikäli nyt yli kahteensataan osaan hajonneella ruumiilla voi ajatella olevan 'sisäinen ääni', joka häntä vielä muistuttaa karmeista teoistaan kehottaen katumaan äärimmäisen syvästi suorastaan Jumalaa avukseen rukoillen.
Mutta olen tyytyväinen. Uskalsinpa sittenkin tehdä sen. Uskalsin toteuttaa mielipuolisen vihani käytännössä - - olkoonkin fiktion sisällä.
*
Miksemme 'näin ollen' - minun jo tapettuani mustasukkaisen vihani - voisi pikku hiljaa - vähitellen - alkaa tehdä käytännön sovintoa keskenämme? Sinä, X ja minä. Olen hyväksynyt muotoutuneen tilanteen täysin.
Kaikki on - siten kuin minä sen olen ymmärtävinäni nyt - niinkuin pitääkin olla - siis ainakin minun mielikuvieni ja käsitykseni tasolla, mitä tulee oletettuun nykyiseen asumiseesi ja suhteeseenne X:n kanssa.
En toki tiedä tarkkaan, missä asut(te), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Oleellista on henkinen sopu. - - -
Mutta jos et jostain syystä halua lähentymistä - et puolin etkä toisin, niin oma on asiasi. En psty sinua muuttamaan minulle suopeammaksi. Mutta tiedä, Sinä Tuntematon, että minä toivon saavani sinulta edes yhden vilpittömän hymyn - jopa naurun, sillä juuri sitä naurua olen ehkä kaikkein eniten näitten kuukausien aikana kaivannut.
Ei se ole paljon vaadittu. No - enhän minä tietenkään vaadi mitään - sinulta. Minä vain toivon...
*
Tapasimme Mummon kanssa - hänen blogissaan vetämäni oman 'kommentti-show'ni' jälkeen - viimeinkin. Kävelimme Malmin kirjastosta, jonka kahvio oli suljettu kuten aina perjantaisin jo klo:16:00, Malmin Novan Baquette-kahvilaan, ja keskustelimme yhteensä kai vähän yli kolme tuntia.
Kuten oli sovittu, Mummo lainasi minulle Kieslowskin Dekalogin osien dvd:t.
Erotessa, kun olin lähdössä taksiin, ja halasimme rakennuksen ulko-oven rappusilla, miltei kuiskasin hänen korvaansa, koska vieressämme oli muitakin ilmeisesti taksia odottavia - ikäänkuin varmistaakseni Mummon, Baquette-keskustelumme lopuksi kuin ohimennen manitseman asian:
- 'Lupaa, että tapaat minua vielä joskus'. Hän sanoi lupaavansa...
Mummo on mielenkiintoinen, hieman arvoituksellisesti luottamusta herättävä nainen. Myös yllättävässä (muka) 'vähäpuheisuudessaan', joskin kyseessä oli ilman muuta aivan varmasti jonkinmoinen uuden 'kummajaisen tunnustelu'.
Mummo tietoisesti odotti minun puhuvan ja kyselevän, jos vain halusin kysellä ja puhua. Hyvin ymmärrettävää. Hän nimittäin todella osaa kuunnella. Hänessä(kin - kuten sinussa) on jokin 'aisti' kuuntelua ja runoa varten.
Eivätkä - näin luulisin, tuossa kuuntelemisessa ja ylipäätään koko tapaamisessamme - outoa ehkä? - onneksi myllertäneet mitkään niin hirveän suuret (ja sillä tavoin epärealistisen ylimitoitetut) tunteet - kumminkaan puolin - kuten myllersivät aikoinaan sinun ja minun tapauksessamme. Usein ehkä liiallisesti - ainakin siihen nähden, mitkä noiden affektiemme toteutumisen ja realisoitumisen mahdollisuudet käytännön elämässä sitten lopulta olivat (eli eivät olleet!) .
Kuitenkin juuri tätä: - avointa, suoraa, hetkellisesti ehkä räiskyvääkin mutta lopulta aina rauhallisen kontrolloituna pysyvää puhetta/juttelua toki Mummon kanssa halusinkin. Ja hän minun.
Naiset voivat - ainakin jotkut ja ainakin joskus - jollain merkillisellä tavalla, tietyssä mielessä, olla psykologisesti paljon ymmärtävämpiä ihmisiä kuin miehet. Enkä tarkoita nyt mitään stereotyyppistä empatianyökyttelyä.
Ongelmaksi tietysti saattaa usein muodostua se, että mies nimenomaan puolitahallisesti haluaakin joko tulla 'paijatuksi' kuin pikku lapsi eli saada äidillistä sympatiaa, tai että hän alkaa täysin tahallisesti ja suunnitelmallisesti kokea tuon paijauksen seksuaalisena, eli on siis useimmiten jo alunperin ajatellut iskeä naisen mukaan sukupuoliseen peliinsä.
Mutta mikäli seksuaalisen halun aktivoituminen voidaan pitää toissijaisessa asemassa ja silti ikäänkuin mahdollisena muttei minään - varsinkaan miehen pakkomielteenä - miehen ja naisen ystävyydestä voi muodostua - merkillistä kyllä - todella poikkeuksellisen välitön, suora ja rehellinen - kuitenkin luottamuksellinen, vailla teennäisen pateettista retoriikkaa, jonka dialogis-emotionaalisen mielenkiinnon tärvää nimenomaan - - mikäpä muu kuin yksipuolinen iskemisen tarve ja omistamisen halu, josta on monesti vain askel keskinäistä kommunikaatiota monin tavoin rajoittavaan mustasukkaisuuteen, jonka nainen voi aluksi kokea jopa turvalliseksi asenteeksi miehen taholta, mutta joka hyvin nopeasti johtaa painostuksen, uhkailun ja toisen käytöksen ylenmääräisen kontrollin kehittymiseen (mustasukkaisuus on sitä tuntevan liki parantumatonta itsetunnon vajausta).
Kuitenkin ajattelen yhä niin, että mies ja nainen saattavat todella parhaimmillaan ymmärtää toisiaan paljon paremmin ja syvemmin kuin maneereihinsa ja stereotypioihinsa jämähtäneet saman sukupuolen edustajat keskenään koskaan. Olen tämän kokenut joskus joissain keskusteluissani naisten kanssa. Mutta kyse on kieltämättä harvinaisesta 'dialogiherkusta'. Tosin sitäkin miellyttävämmästä ja luottamusta herättävämmästä, koska nainen ja mies ihan oikeasti ovat toisilleen yhtäaikaa sekä 'antagonisteja' että lopullisen rauhantilan ainoat mahdolliset asianosaiset.
Joka tapauksessa olen vakuttunut, että miehen ja naisen välinen rakkaus on sittenkin mahdollista muunakin kuin hetkellisenä, seksuaalisena täyttymyksenä, jolloin se siis ei edes ole rakkautta!? vaan hedonistista toisen välineellistämistä oman nautinnon välikappaleeksi.
Miehen ja naisen välinen rakkaus on parhaimmillaan totisinta totta ja toteutuu - - eikä sukupuolten välinen vastakohtaisuus silloin tietenkään ole, jos ja kun asiat sille tolalle yhteisestä viehtymyksestä ja viettymyksestä kääntyvät, mikään illuusio ja/tai harhainen viettifantasia.
Mutta. Tuo ikuinen ja kirottu mutta!
Skeptikon logiikkaa yhä kuitenkin preferoiden en aio silti edelleenkään unohtaa, että ei ole lainkaan typerää olla edes tuollaisessa, oletetussa ideaalitilanteessa muistamatta neuvoa, joka kertoo, että seksi on aina rikkonut enemmän hyviä ystävyyssuhteita kuin se on niitä koskaan pystynyt tähän maailmaan miehen ja naisen välille rakentamaan...
Rakastuminen ja rakastaminen on aina ihmiselämän yleisin ja vaarallisin riskinoton sekä 'uhkapelin' muoto. Siksi intohimo onkin ihmiselämän todellisin, aidoin ja perimmäisesti rehellisin tunne - niin hyvässä kuin pahassa (En voi olla jälleen viittaamatta Kierkegaardiin).
II
Olkoon kuitenkin tämä nyt riittävästi tästä tällä erää. Haluan edellisen viestin kautta vain muistuttaa sinua siitä, että merkitset minulle edelleen paljon - ja tulet aina merkitsemään. En unohda milloinkaan sinun vaikutustasi, sinun niin mieleeni painuvaa ja merkillisen ujoa, joskus jopa epävarmaa, mutta yhtäkkiä niin kummallisen 'herkällä tavalla kovaa ja tiukan varmaa' ääntäsi - ylipäätään tapaasi ilmaista ajatuksiasi ja/tai aja'tuskiasi'.
Näistä äänistä ja eleistä, kasvojesi liikkeestä, silmiesi naurun ja vihan näyttämöstä, on jo nyt muodostunut oman kokemushistoriani pysyvä piirre, jonka dramaturgiaa persoonallisuuteni vastaanottaen toistaa, muokkaa ja heijastelee päivittäin kuin ikuisen jatkokertomuksen alati muuttuvaa osaa.
Terveisin:
Ystävyydellä - siihen lupaa kysymättä
Rauno
I
Hei
Miten ihanasti sinä taas kirjoititkaan päreessäsi 'qwerty' elokuvasta 'xyz' - sen viimeisistä repliikeistä ja niiden tulkinnasta.
Ihailen taitoasi.
Minun on/oli pakko sanoa ja kirjoittaa tämä tuntemus/mielipide sinulle.
Muista ja pidä aina mielessäsi, että vaikka voisinkin kritisoida tiettyjä kirjoitusmaneereitasi (yhtä hyvin sinä minun huolimattomia 'roiskauksiani'), niin olen monesti hyvin otettu teksteistäsi. Ne inspiroivat, vaikken osaa (uskalla, kehtaa?) ottaakaan niitä enää kirjoitusteni lähtökohdiksi.
En oikein tiedä, mistä tämä asiaintila johtuu. Haluan sen ongelman kuitenkin vielä ratkaista positiivisesti ja tavalla, joka ei loukkaa sinua.
*
Joka tapauksessa - nyt olen sitten Pathoksena tappanut Sinut ja X:n - Doriksen (Mummon) ja Ernestin (Etappisian) hahmoissa - - ja tehnyt sen jälkeen itsemurhan eli mennyt junan alle.
Aikamoinen temppu. Jälkipuinti vielä puuttuu. Raskolnikovin omatunto. Mikäli nyt yli kahteensataan osaan hajonneella ruumiilla voi ajatella olevan 'sisäinen ääni', joka häntä vielä muistuttaa karmeista teoistaan kehottaen katumaan äärimmäisen syvästi suorastaan Jumalaa avukseen rukoillen.
Mutta olen tyytyväinen. Uskalsinpa sittenkin tehdä sen. Uskalsin toteuttaa mielipuolisen vihani käytännössä - - olkoonkin fiktion sisällä.
*
Miksemme 'näin ollen' - minun jo tapettuani mustasukkaisen vihani - voisi pikku hiljaa - vähitellen - alkaa tehdä käytännön sovintoa keskenämme? Sinä, X ja minä. Olen hyväksynyt muotoutuneen tilanteen täysin.
Kaikki on - siten kuin minä sen olen ymmärtävinäni nyt - niinkuin pitääkin olla - siis ainakin minun mielikuvieni ja käsitykseni tasolla, mitä tulee oletettuun nykyiseen asumiseesi ja suhteeseenne X:n kanssa.
En toki tiedä tarkkaan, missä asut(te), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Oleellista on henkinen sopu. - - -
Mutta jos et jostain syystä halua lähentymistä - et puolin etkä toisin, niin oma on asiasi. En psty sinua muuttamaan minulle suopeammaksi. Mutta tiedä, Sinä Tuntematon, että minä toivon saavani sinulta edes yhden vilpittömän hymyn - jopa naurun, sillä juuri sitä naurua olen ehkä kaikkein eniten näitten kuukausien aikana kaivannut.
Ei se ole paljon vaadittu. No - enhän minä tietenkään vaadi mitään - sinulta. Minä vain toivon...
*
Tapasimme Mummon kanssa - hänen blogissaan vetämäni oman 'kommentti-show'ni' jälkeen - viimeinkin. Kävelimme Malmin kirjastosta, jonka kahvio oli suljettu kuten aina perjantaisin jo klo:16:00, Malmin Novan Baquette-kahvilaan, ja keskustelimme yhteensä kai vähän yli kolme tuntia.
Kuten oli sovittu, Mummo lainasi minulle Kieslowskin Dekalogin osien dvd:t.
Erotessa, kun olin lähdössä taksiin, ja halasimme rakennuksen ulko-oven rappusilla, miltei kuiskasin hänen korvaansa, koska vieressämme oli muitakin ilmeisesti taksia odottavia - ikäänkuin varmistaakseni Mummon, Baquette-keskustelumme lopuksi kuin ohimennen manitseman asian:
- 'Lupaa, että tapaat minua vielä joskus'. Hän sanoi lupaavansa...
Mummo on mielenkiintoinen, hieman arvoituksellisesti luottamusta herättävä nainen. Myös yllättävässä (muka) 'vähäpuheisuudessaan', joskin kyseessä oli ilman muuta aivan varmasti jonkinmoinen uuden 'kummajaisen tunnustelu'.
Mummo tietoisesti odotti minun puhuvan ja kyselevän, jos vain halusin kysellä ja puhua. Hyvin ymmärrettävää. Hän nimittäin todella osaa kuunnella. Hänessä(kin - kuten sinussa) on jokin 'aisti' kuuntelua ja runoa varten.
Eivätkä - näin luulisin, tuossa kuuntelemisessa ja ylipäätään koko tapaamisessamme - outoa ehkä? - onneksi myllertäneet mitkään niin hirveän suuret (ja sillä tavoin epärealistisen ylimitoitetut) tunteet - kumminkaan puolin - kuten myllersivät aikoinaan sinun ja minun tapauksessamme. Usein ehkä liiallisesti - ainakin siihen nähden, mitkä noiden affektiemme toteutumisen ja realisoitumisen mahdollisuudet käytännön elämässä sitten lopulta olivat (eli eivät olleet!) .
Kuitenkin juuri tätä: - avointa, suoraa, hetkellisesti ehkä räiskyvääkin mutta lopulta aina rauhallisen kontrolloituna pysyvää puhetta/juttelua toki Mummon kanssa halusinkin. Ja hän minun.
Naiset voivat - ainakin jotkut ja ainakin joskus - jollain merkillisellä tavalla, tietyssä mielessä, olla psykologisesti paljon ymmärtävämpiä ihmisiä kuin miehet. Enkä tarkoita nyt mitään stereotyyppistä empatianyökyttelyä.
Ongelmaksi tietysti saattaa usein muodostua se, että mies nimenomaan puolitahallisesti haluaakin joko tulla 'paijatuksi' kuin pikku lapsi eli saada äidillistä sympatiaa, tai että hän alkaa täysin tahallisesti ja suunnitelmallisesti kokea tuon paijauksen seksuaalisena, eli on siis useimmiten jo alunperin ajatellut iskeä naisen mukaan sukupuoliseen peliinsä.
Mutta mikäli seksuaalisen halun aktivoituminen voidaan pitää toissijaisessa asemassa ja silti ikäänkuin mahdollisena muttei minään - varsinkaan miehen pakkomielteenä - miehen ja naisen ystävyydestä voi muodostua - merkillistä kyllä - todella poikkeuksellisen välitön, suora ja rehellinen - kuitenkin luottamuksellinen, vailla teennäisen pateettista retoriikkaa, jonka dialogis-emotionaalisen mielenkiinnon tärvää nimenomaan - - mikäpä muu kuin yksipuolinen iskemisen tarve ja omistamisen halu, josta on monesti vain askel keskinäistä kommunikaatiota monin tavoin rajoittavaan mustasukkaisuuteen, jonka nainen voi aluksi kokea jopa turvalliseksi asenteeksi miehen taholta, mutta joka hyvin nopeasti johtaa painostuksen, uhkailun ja toisen käytöksen ylenmääräisen kontrollin kehittymiseen (mustasukkaisuus on sitä tuntevan liki parantumatonta itsetunnon vajausta).
Kuitenkin ajattelen yhä niin, että mies ja nainen saattavat todella parhaimmillaan ymmärtää toisiaan paljon paremmin ja syvemmin kuin maneereihinsa ja stereotypioihinsa jämähtäneet saman sukupuolen edustajat keskenään koskaan. Olen tämän kokenut joskus joissain keskusteluissani naisten kanssa. Mutta kyse on kieltämättä harvinaisesta 'dialogiherkusta'. Tosin sitäkin miellyttävämmästä ja luottamusta herättävämmästä, koska nainen ja mies ihan oikeasti ovat toisilleen yhtäaikaa sekä 'antagonisteja' että lopullisen rauhantilan ainoat mahdolliset asianosaiset.
Joka tapauksessa olen vakuttunut, että miehen ja naisen välinen rakkaus on sittenkin mahdollista muunakin kuin hetkellisenä, seksuaalisena täyttymyksenä, jolloin se siis ei edes ole rakkautta!? vaan hedonistista toisen välineellistämistä oman nautinnon välikappaleeksi.
Miehen ja naisen välinen rakkaus on parhaimmillaan totisinta totta ja toteutuu - - eikä sukupuolten välinen vastakohtaisuus silloin tietenkään ole, jos ja kun asiat sille tolalle yhteisestä viehtymyksestä ja viettymyksestä kääntyvät, mikään illuusio ja/tai harhainen viettifantasia.
Mutta. Tuo ikuinen ja kirottu mutta!
Skeptikon logiikkaa yhä kuitenkin preferoiden en aio silti edelleenkään unohtaa, että ei ole lainkaan typerää olla edes tuollaisessa, oletetussa ideaalitilanteessa muistamatta neuvoa, joka kertoo, että seksi on aina rikkonut enemmän hyviä ystävyyssuhteita kuin se on niitä koskaan pystynyt tähän maailmaan miehen ja naisen välille rakentamaan...
Rakastuminen ja rakastaminen on aina ihmiselämän yleisin ja vaarallisin riskinoton sekä 'uhkapelin' muoto. Siksi intohimo onkin ihmiselämän todellisin, aidoin ja perimmäisesti rehellisin tunne - niin hyvässä kuin pahassa (En voi olla jälleen viittaamatta Kierkegaardiin).
II
Olkoon kuitenkin tämä nyt riittävästi tästä tällä erää. Haluan edellisen viestin kautta vain muistuttaa sinua siitä, että merkitset minulle edelleen paljon - ja tulet aina merkitsemään. En unohda milloinkaan sinun vaikutustasi, sinun niin mieleeni painuvaa ja merkillisen ujoa, joskus jopa epävarmaa, mutta yhtäkkiä niin kummallisen 'herkällä tavalla kovaa ja tiukan varmaa' ääntäsi - ylipäätään tapaasi ilmaista ajatuksiasi ja/tai aja'tuskiasi'.
Näistä äänistä ja eleistä, kasvojesi liikkeestä, silmiesi naurun ja vihan näyttämöstä, on jo nyt muodostunut oman kokemushistoriani pysyvä piirre, jonka dramaturgiaa persoonallisuuteni vastaanottaen toistaa, muokkaa ja heijastelee päivittäin kuin ikuisen jatkokertomuksen alati muuttuvaa osaa.
Terveisin:
Ystävyydellä - siihen lupaa kysymättä
Rauno
February 14, 2009
Tyhjästä
Kuvan mies katsoo meitä Tyhjästä.*
(Kielimafialta tuli pari oivallista pikku muutosta klo: 22.27)
*
Istun tässä ties monennettako miljoonatta kertaa iltaa olohuoneen nurkassa vakaalla tuolillani kuvitellen osaavani kirjoittaa mitä tahansa missä vain ja milloin tahansa, koska olen niin helvetin lahjakas ja kertakaikkisen nerokas ihminen, ja niinhän minä olenkin, mutten sitä mainosta tämän enempää vaan väitän edellisen lopuksi ikäänkuin todistaakseni, minkä nyt tunnen täysin varmasti, että se, joka minua rakastaa, ei tule koskaan pettymään, koska hän saa vastalahjaksi minulta niin määrättömän ja rajattoman sympatian, ettei sen kanssa voi elää, ellen minä tule itse tätä rakastunutta sielua auttamaan ja sitä pökerrystilastaan pois rakentamaan ja vielä kerran elämässä järjelliseksi olennoksi takaisin saattamaan.
Rauno Räsänen
*
http://indybuzz.blogspot.com/2007/01/lot-of-excellent-events-if-you-are-in.html
February 12, 2009
Parinmuodostusrituaalit ja tikkatauluseksi
Kirjoitettu kommentiksi Iinekselle (sekä ohimennen myös HG:lle) Iineksen päreessä Yksin oon mä vain.*
Kielimafia moittii kirjoittajaa. Hänen tekstinsä ei kulje, se kuulostaa teennäisen hauskalta ja sivistyssanamaneereihin jämähäneeltä toistolta. - - ja mitäpäs tähän meikäläinen mitään lisäämään. Annan kielenhallinnan poliiseille täydet valtuudet: 'Jos jotain on tehtävissä tekstin sujuvuuden parantamiseksi, niin tehkää se'. He pudistelevat päitään, mutta korjaavat sentään joitain yksittäisiä, pikku kohtia - klo: 14.20.
*
- En ole kovin hyvin perillä, Iines, päreesi kirjailija Timo Hännikäisen 'agendasta' (en ole kirjaansa Ilman. Esseitä seksuaalisesta syrjäytymisestä lukenut), mutta onneksi minun ei tarvitse enää itseäni noitten asioitten kanssa riivata (hymiö).
- Ohi on, sanoi entinen varusmieskin.
Toisaalta - eihän mulla itselläni tietenkään mitään hätää ole. Pistän kottaraiset (niitä pyörii parvekkeellani jopa talvisin) jonoon ja rupean raakkaamaan, kuten Herra 47 aikoinaan pragmaattisesti totesi.
Ei silti, etteikö joillain olisi vaikeata (minulla on ollut). Mitäpäs minä heistä (ja entisestä itsestäni). Ja mitäpäs sinäkään Iines heistä.
Toivoo ihailijasi ja empaattis-nihilistinen riitakumppanisi.
*
Mitäs sanot Iines, jos pistämme HG:n lentorahtina Kiinaan räksyttämästä? Siellä HG saattaa löytää itsensä Hänet, eikä hänen tarvitsisi jatkaa enää täällä kitumassa mustasukkaisuuttaan ja riivaamassa sillä muita.
Minähän en sen sijaan tunnetusti ole kenellekään mustasukkainen...
Mitä? Väittääkö joku, että minä muka olisin mustasukkainen? Onko moista ilkeyttä ennen kuultu?
On paljon perustellumpaa puolustaa itseään sekä esittää 'lennokkaasti' asiallista kritiikkiä kuin puukottaa ihmisiä kuoliaaksi itsekkäitten ja sairaalloisten, kontrolloimattomien, täyttymättömien ja siten turhautumista aiheuttavien, toiseen ihmiseen kohdistuvien seksuaalisten halujensa (puutteensa) vuoksi.
Tarkoitan selventäen, että toki sentään kirjoittamalla saa tappaa toisen. Se ei ainakaan vielä ole julistettu rikokseksi. Ja sellaista olen kyllä harjoittanut niin, että veri tirskahtelee Moran terästä.
Taitaapa semmoinen kaiken lisäksi olla suosituinta kirjallisuutta nykymailmassa. Vaikken minä esimerkiksi Ilkka Remeksen kaupallis-teollisia liukuhihna-dekkareita kovin korkealle arvostakaan.
*
Jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että Hännikäinen näkee omassa peilissään luultavasti väärän miehen. Lukisi helvetti soikoon paremmin Aristofaneensa, Rabelais'nsa, Molierensa, Gogolinsa ja etenkin Kafkansa.
Voin paljastaa, että minä näen omassa peilissäni joka päivä hyönteisen ja sorkkaeläimen hybridin. Porsaskuoriaisen. Sittisonniaisen (joka todella on hyönteinen ja sorkkaeläin!). Sikalukin. Lehmänpaskokärpäsen (joka tosin on pikemminkin sorkkaeläimen ulostus kuin itse alkuperäinen hoofbug).
*
Ei naisia tarvitse iskeä. Itse asiassa kenenkään ei tarvitse iskeä ketään.
Koko iskemispakkomielle on silkkaa mielikuvituksen puutteesta kärsivien keskinkertaisuuksien ajanhaaskausta.
Ei nimittäin tarvitse itse asiassa muuta kuin antaa heteromiehenä huhu, luulo ja/tai vaikutelma siitä, että on homo ja käyttäytyä sitten sosiaalisessa elämässä niinkuin heterona yleensä käyttäytyy (mieluummin ehkä yksin eläen, vaikkei silläkään niin väliä ole, asuuko miehen vai naisen kanssa), niin kenekään naisen luontainen uteliaisuus ei jätä tällaista tyyppiä lopullisesti rauhaan, ennenkuin hän jotain kautta - mieluummin tietysti itse - 'saa' todistaa kyseiselle homolle, ettei tämä todellisuudessa mikään homo ollutkaan.
Evoluutiopeli on näissä asioissa mennyt naisten emansipoiduttua niin kovaksi, että miehen suorastaan kannattaa tehdä itsestään saavuttamaton.
Silloin hänestä tulee samalla tavalla kiinnostava kuin naisesta, joka, vastikään urbanisoituneessa suomalaisesa taajamassa (esim. 1960-luvun alun Helsinki), ehkäisypillerien 'vaikutuksen alaisuudessa' elävänä, toteutti kirjaimellisesti ja käytännössä moralistisen 'pidä housut jalassa ja Jumala mielessä'- asenteensa - saaden siten nuorilta uroksilta heitä kiihottavasti ärsyttävän totaalipihtarin maineen.
Miesten ja naisten luonto - kuten sanottu - on mielestäni tässä asiassa tietoisuuden tasolla hyvin samankaltainen (vietin psykosomatiikan fysiologinen sisältö ja siten vietin fantasiafiksaatiot/-traumat toki ovat erityyppisiä), ja saatamme havaita kyseisen asiaintilan jälleen kerran helpommin juuri autonomis-universaalin moraalisen vakaumuksen, laissez-faire-liberaalilla, henkilökohtaisilla sopimuksilla ja pelisäännöillä, korvanneissa yhteiskunnissa, joiden yhä korkeampana käytännön ideaalina on tasa-arvo - etenkin sukupuolten välinen tasa-arvo, mikä siis käytännön feministisissä tulkinnoissa tarkoittaa naisten oikeuksien preferoimista miesten vastaavien suhteen - kaikissa asioissa.
Tällaista tasa-arvo-ideaalia ei vielä ole saavutettu, mutta sinne päin ollaan matkalla, ja se myös aiheuttaa joitain muka uusia ongelmia 'parinmuodostusrituaaliemme' käytännöissä.
Viitaten yhä miesten ja naisten tiettyyn, perimmäiseen samankaltaisuuteen, egoa omalta 'suunnaltaan' dominoivan sukupuolisen narsismin ilmenemismuotojen suhteen, niin eihän mikään loukkaa 'keskimääräisen' ihmisen itsetuntoa seksuaalisen viettelevyyden kilpakentillä niin paljon kuin se, että joku antaa piupaut koko tälle kilpailulle ja päättää elää selibaatissa.
Että hän toisin sanoen ryhtyy itsekkäimmäksi olioksi 'dogmaattisen' tasa-arvon ja yhdenmukaisen käyttäytymisasenteen = konformismin ja opportunismin arvopohjakseen valinneessa yhteiskunnassa. Tämä on ikäänkuin kapinaa, koska myös viettelypeliin osallistumattomuus tulkitaan tasa-arvoaikanamme kansalaisvelvollisuuden törkeäksi laiminlyönniksi.
Karismaattis-eroottisen viehätysvoiman erot vaihtelevat yksilöllisesti, mutta eivät niin paljon, etteikö tässä tapauksessa juuri emansipoitunut nainen kokisi miltei loukkaukseksi, jos joku mies ei halua huomioida ja noteerata hänen edustamaansa sukupuolta seksuaalisesti vaan toteaa jopa/peräti julkisesti, että sorry - ohi meni - olet väärää sukupuolta - ja että - sitäpaitsi - mä elän selibaatissa - erittäin luotettavassa ja uskollisessa, autoeroottisessa suhteessa itseni kanssa.
Kuvatunlaisen asenteen säilyttäminen ja käyttäminen iskukeinona saattaa kyllä vaatia melkoista itsensä hallintaa ja pokkaa joissain asioissa.
Esimerkiksi sen, että pitää pystyä olemaan täysin totuudellinen - jopa niin totuudellinen, ettei kukaan enää usko, mitä tulet kulloinkin äärimmäisessä rehellisyydessäsi sanoneeksi.
Homous ja absoluuttinen selibaatti ovat tietysti strategisia asenteita, mutta muuten voi ladata elämästään ulos julkisuuteen silkkaa totta - joskin tietysti retoriikalla dramatisoiden ja höystettynä.
*
Lopetan tämän alkavaa seniilyttäni totuudenmukaisesti raottavan tunnustuskommentti-genreen kuuluvan vuodatuksen huokaisemalla - kuten kommentin alkupuolella - helpotuksesta, sen vuoksi, että olen kohta jo 55 ja ½-vuotias, seksuaalis-sukupuolisesti 'täysin palvellut', ruma(?), rampa, ylipainoinen - joskin silti helvetin karismaattisen ja hurmaavan oloinen, erittäin lahjakas, erittäin fiksu ja luova - luomakunnan kruunu-nimistä sukupuolta edustava, evoluution ihmisjalostuskehityksen hämmästyttävimpään huippukastiin kuuluva alfauros, jolle naisten iskeminen on nykyään vähän samaa kuin heittäisi tikkaa:
- Aina osuu tauluun; - ja jos ei osu heti, pitänee mennä heittämään lähempää sitä tikkaa - - jollei - kuten monesti käy - taulu itse kävele lähemmäs tikattavaksi.
Tapaamisen jälkeen
Kuva: Hän on juuri lähtenyt. Muisto vain jäi - ja ikävä. Tokko on elämässä enää mitään mieltä.*
Ennui'ta ehkäisevänä ennakointina Ultra Bran muistelo.
*
http://www.youtube.com/watch?v=4x7bCVeMghY&feature=related
Ultra Bra- Sinä lähdit pois
*
*
http://www.youtube.com/watch?v=4x7bCVeMghY&feature=related
Ultra Bra- Sinä lähdit pois
*
http://www.blackbird.vcu.edu/v5n2/poetry/plath_s/ennui.htm (Sylvia Plathin sonetti: - Ennui)
February 11, 2009
Terveisiä ystävälleni - 'arkipiispa' Balkille
Viimeisin korjaus 12.3. 2009
*
Sain lyhyehkön ajan kuluessa toisen pitkän kirjeen 1970-luvun alun lukion kuvaamataidon opettajaltani, monien hieman hiljaisempien vuosien jälkeen edelleenkin hyvältä ystävältäni Taisto B:lta.
Taisto on monipuolinen kulttuurimies.
Nuorena opiskelijana hän oli kovan tason keskipitkien matkojen juoksija, sittemmin Ateneumin käynyt kuvataiteilija-opettaja, valokuvauksen ammattilanen, jazzmuusikko (klarinetti, alttosaksofoni, rummut), runoilija, lyhytproosan harrastaja sekä ties mitä kaikkea.
Liittyypä hän osaltaan J.J:een ja S:uun (kiperällä tavalla ;) -hymiö), joista molemmista olen kirjoittanut paljon sekä omassa blogissani mutta ennenkaikkea opettaja-kirjallisuuskriitikko-tyyliniekka-blogisti-haiku-'samuraitar' (!) Mummo Muumme sekä toisen opettajan: äidinkielen ja viestinnän spesialistin Ikkunaiineksen kommenttilaatikoissa.
(Tämä kaikki tiedoksi Taistolle ihan noin vain yksityisenä infona. Kenellekään et saa kertoa, mitä sinulle nyt kirjoitan (hymiö).
*
Haluan siteerata Taiston tämän päivän kirjeestä paria lyhyehkö kohtaa, jotka antavat hieman 'maistiaista' tämän jo opettajan hommastaan eläkkeellä olevan mutta edelleen taidenäyttelyitä pitävän karjalaisevakkopojan sanamaailmasta.
Varsinkin evakkous, karjalaisuus, jazz, soittaminen, maalaukset, ihmissuhteet, politiikka, Eurooppa - Norjan rannikon Jäämeri, joka pitää myös mainita erityisesti - toimivat hänen runoutensa teemoina ja lähteinä.
Taisto kirjoittaa kirjeensä ensimäisellä printtisivulla muun muassa seuraavaa:
Se, mikä on ihka oma ääneni maailman selityksessä, on varmaan sen haku. Se on siis hakusessa. Tosin muistan myös jonkun sanoneen, että...
- 'mieluummin kuin löytäisin itseni, olisin teille hyvin kirjoitettu kirje...'
Mikä ihanan sattuva kielikuva ja aforismi sisimpien tuntojensa - koko tuntemattoman oman itsensä - siirtämiseksi ystävän, ehkä rakastetun, 'säilytettäväksi' ja hänen sitä halutessaan, aina uudelleen, ehkä ikuisesti tulkittavaksi viestiksi.
Sitten pieni, kaunis, realistis-henkinen, mutta samalla alkuperäisessä tunteessaan hyvin romanttinen runo, joka kuitenkin antaa lukijan ymmärtää, että kaikki ei välttämättä toteutunut niinkuin haaveiltiin:
Minä maalasin
rakkauden
sinä kehystit
sen.
Seinää emme
löytäneet.
*
PS.
En ole vielä saanut sähköpostissa lähettämääsi -1970-luvun puolessa välissä, muistaakseni Haagassa, asuntonne/-tosi parvekkeella ottamaasi valokuvaa - ja olihan siinä sarjassa muitakin. Akustista kitaraa yritin muka joissain kuvissa näyttää osaavan soittaa. Palataan hiukan myöhemmin siihen e-mail-ongelmaan. Konsultoin H:ta.
Lähetä toki vain sen kuvan pohjalta maalaamasi muotokuva, sitten kun sinulle sopii. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole kiirettä. Enää. Ellei kuolema pidä kiirettä.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bero_Balk
*
Sain lyhyehkön ajan kuluessa toisen pitkän kirjeen 1970-luvun alun lukion kuvaamataidon opettajaltani, monien hieman hiljaisempien vuosien jälkeen edelleenkin hyvältä ystävältäni Taisto B:lta.
Taisto on monipuolinen kulttuurimies.
Nuorena opiskelijana hän oli kovan tason keskipitkien matkojen juoksija, sittemmin Ateneumin käynyt kuvataiteilija-opettaja, valokuvauksen ammattilanen, jazzmuusikko (klarinetti, alttosaksofoni, rummut), runoilija, lyhytproosan harrastaja sekä ties mitä kaikkea.
Liittyypä hän osaltaan J.J:een ja S:uun (kiperällä tavalla ;) -hymiö), joista molemmista olen kirjoittanut paljon sekä omassa blogissani mutta ennenkaikkea opettaja-kirjallisuuskriitikko-tyyliniekka-blogisti-haiku-'samuraitar' (!) Mummo Muumme sekä toisen opettajan: äidinkielen ja viestinnän spesialistin Ikkunaiineksen kommenttilaatikoissa.
(Tämä kaikki tiedoksi Taistolle ihan noin vain yksityisenä infona. Kenellekään et saa kertoa, mitä sinulle nyt kirjoitan (hymiö).
*
Haluan siteerata Taiston tämän päivän kirjeestä paria lyhyehkö kohtaa, jotka antavat hieman 'maistiaista' tämän jo opettajan hommastaan eläkkeellä olevan mutta edelleen taidenäyttelyitä pitävän karjalaisevakkopojan sanamaailmasta.
Varsinkin evakkous, karjalaisuus, jazz, soittaminen, maalaukset, ihmissuhteet, politiikka, Eurooppa - Norjan rannikon Jäämeri, joka pitää myös mainita erityisesti - toimivat hänen runoutensa teemoina ja lähteinä.
Taisto kirjoittaa kirjeensä ensimäisellä printtisivulla muun muassa seuraavaa:
Se, mikä on ihka oma ääneni maailman selityksessä, on varmaan sen haku. Se on siis hakusessa. Tosin muistan myös jonkun sanoneen, että...
- 'mieluummin kuin löytäisin itseni, olisin teille hyvin kirjoitettu kirje...'
Mikä ihanan sattuva kielikuva ja aforismi sisimpien tuntojensa - koko tuntemattoman oman itsensä - siirtämiseksi ystävän, ehkä rakastetun, 'säilytettäväksi' ja hänen sitä halutessaan, aina uudelleen, ehkä ikuisesti tulkittavaksi viestiksi.
Sitten pieni, kaunis, realistis-henkinen, mutta samalla alkuperäisessä tunteessaan hyvin romanttinen runo, joka kuitenkin antaa lukijan ymmärtää, että kaikki ei välttämättä toteutunut niinkuin haaveiltiin:
Minä maalasin
rakkauden
sinä kehystit
sen.
Seinää emme
löytäneet.
*
PS.
En ole vielä saanut sähköpostissa lähettämääsi -1970-luvun puolessa välissä, muistaakseni Haagassa, asuntonne/-tosi parvekkeella ottamaasi valokuvaa - ja olihan siinä sarjassa muitakin. Akustista kitaraa yritin muka joissain kuvissa näyttää osaavan soittaa. Palataan hiukan myöhemmin siihen e-mail-ongelmaan. Konsultoin H:ta.
Lähetä toki vain sen kuvan pohjalta maalaamasi muotokuva, sitten kun sinulle sopii. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole kiirettä. Enää. Ellei kuolema pidä kiirettä.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bero_Balk
February 10, 2009
Kun vastaus on aina väärä - tietoisuuden tuolla puolen - ja vähän tälläkin
Kirjoitettu Tapsa P:n ja anonyymin kommenttien aikaansaaman 'vaikutuksen' johdosta päreeseeni Lierihattu, luovuus ja leikin loppu.
Kielimafialaiset sanoivat: me juomme nyt kahvia, kun olivat korjanneet hieman mm. viimeistä kappaletta ja havainneet monia typeriä typoja sekä huomauttaneet tekstisisällön junnaavasta toistosta että kappaleitten katkonaisuudesta. Vastasin niille, että tiedetään, tiedetään - mutta olennaiseen päästään käsiksi (jos päästään) vasta seuraavassa ja mahdollisesti sitä seuraavassa luvussa; - viimeisimmät muutokset - lähinnä linkkilisäykset + typokorjauksia tehty 11.2 klo: 23.30.
*
Okei. Antakaa tulla vaan tuutin täydeltä, kunhan ette nimittelemään ja vittuilemaan rupea. Siinä vaiheessa alkaa meikäläisen leikkuri siivuttamaan.
Mä olen mielestäni melko vilpittömästi kiinnostunut zenistä ja buddhalaisuudesta. Sikäli kuin ylipäätään olen enää mistään todella kiinnostunut tässä elämässä.
Ja mitä propositionaaliseen ajatteluun tulee, niin tiedostan - en ainoastaan koiramaisesti nyökyttele, että vaikka en sitä enää arvostakaan samalla tavoin kuin ennen, niin ajatteluni toimii yhä sen ehdoilla ja sapluunassa.
Tämä lieneekin mulle yksi vaikeimpia esteitä buddhalaisuuden oivaltamisessa.
Toisaalta - miten te - anonyymi ja Tapsa - voitte väittää ajattelevanne ei-propositonaalisesti? Siinä ihan vain pikku pähkinä 'koanisteille'.
*
Toistaiseksi ehkä aamun paras:
Seksi-addiktista tuli stimulanttinsa käytön seurauksena kokainisti. Mutta miten ja miksi zen-buddhalainen meditoi itsensä koanistiksi?
Kelpais varmaan Alivaltiosihteerin pojille? Mutta tehän selvitätte edellä kysytyn kuin mestari-silmänkääntäjätemppuilijat ikään näyttämällä minulle, miten yhdellä kädellä taputetaan.
(Jos kyseinen huumori loukkaa zeniläisiä, niin sitten pannaan heti tästä poikki. Minä en tarvitse heitä, eivätkä he minua.)
*
Propositionaalisen argumentaation puitteissa tuo kysymys: 'miten ei-propositionalisti voi todistaa, ettei ajattele propositionaalisesti', on aika lailla samaa muotoa kuin kysyisi skeptikolta, miten tämä voi väittää skeptisismin olevan pätevä kanta ikäänkuin hän kykenisi esittämään tuon kantansa kielen geneeristen uskomusjärjestelmien, siihen ladattujen ajattelun - jopa eettisten asenteitten metaehtojen - ulkopuolta käsin.
Tällainen - transsendentaaliargumenttina tunnettu väite skeptisismiä - siten myös relativismia vastaan - on tietenkin kehä, mutta ne, jotka sitä kannattavat, pitävät kyseisen kaltaista - ikäänkuin metakehää - ajattelun edellytysten/ehtojen sekä etenkin kielen ja ajattelun välisen luotettavuuden mahdollisuuden kannalta välttämättömänä ja väistämättömänä.
Voiko kukaan, joka väittää asettuneensa kielen ja sen kaikkien uskomusjärjestelmien ulkopuolelle, esittää oikeastaan mitään kielen puitteissa ilmaistua kritiikkiä transsendentaalista ajattelumallia (joka kysyy aina ensin ajattelun mahdollisuuden ehtoja) vastaan - skeptis-relativistisen kannan puolesta, ajautumatta fataaliin ristiriitaan itsensä kanssa?
Skeptikko näyttäisi ottavan ikäänkuin Jumalan kaikkitietävän roolin - samalla tavoin kuin tieteellinen, 'kontrollikokeellinen', arvo-objektiivisuutta muka edustava tutkija.
Mutta mitä muuta on - ainakin transsendentaali-argumenttiin sitoutuneitten mielestä - kielen ja samalla siis arvojen ulkopuolelle asettunut (mutta eikö tiede tarvitse arvoja jo tutkimuksenteon eettisten periaatteiden - siis hyveitten merkityksessä?) henkilö kuin ajanut itsensä joko a) täydelliseen ristiriitaan ja umpikujaan sekä teoriassa että käytännössä tai että hän b) pystyy kyllä puolustamaan itseään teoriassa, mutta on kielellisesti kommunikoivana olentona jatkuvasti kiinni kielenkäytön transsendentaalisten ehtojen puitteissa.
Itse ajattelen, että solipsisti, skeptikko, relativisti, nihilisti, ääri-empiristi (ajatuskokeellinen hahmo, koska kukaan ei voi saada tietoa yksinomaan havainnosta - kuten ei myöskään pelkästään rationaalis-loogisista aksioomeista, käsitteistä ja dialektiikasta = käsiteanalyysista ja argumenttiretoriikasta) sekä täydelliseen ei-propositionaaliseen filosofiseen asenteeseen pyrkivä henkilö (ajatuskokeellinen hahmo hänkin - minun mielestäni); - - kaikki he juontuvat mainituilla kriteereillä ikäänkuin samasta juuresta (perusongelmaan kuulumattomat seikat sulkeistaen siten myös Nietzsche ja zen-buddhistit) eivätkä oikeastaan enää elä samassa kommunikaatio-universumissa kuin kantilaisista, transsendentaalifilosofian perusteluista lähtevä ihminen.
(Valitan, että edellisestä kappaleesta tuli yksi helvetin piikkilankavirke, mutta en ryhdy sitä nyt enää totaalisti purkamaan ja rakentamaan uudestaan.)
*
Transsendentaali-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida ja melko vakavasti sekä osuvasti.
Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä aloittavaa lukua ikäänkuin valmistavaksi tai esitteleväksi osaksi laajempaa aihetta, jolle en vielä ole antanut edes luonnostelevaa työnimeä.
Joka tapauksessa yritän tässä (ties monennenko kerran!) avata ainakin itselleni tietä ymmärtää empirististä kritiikkiä rationalismia ja transsendentalismia vastaan.
Olennaista olisi pohtia ja selvittää, miten propositionaalisen filosofisen asenteen hylkääminen ylipäätään on mahdollista ilman, ettei siinä mene pesuveden mukana jotain sellaista, mikä ignoroi järjen tavalla, joka yksinkertaisesti ei (enää) ole edes mahdollista, tai joka jättää ajattelulle mahdollisesti roolin, jossa se kyllä lopulta kohtaa ihmisluonnon sellaisena kuin tuo 'luonto' ilman uskomusten vääristävää vaikutusta on - toisin sanoen jättää meidät perimmäisten biologisten vaistojemme ja siten perimmäisen biologisen 'luontomme tai luonteemme' varaan - sikäli kuin ihmisen kohdalla voidaan enää puhua vaistoista samassa mielessä kuin eläimen - esimerkiksi seksuaalisuutta pohtiessamme.
Silti tuo pohdinta mahdollistuu todella vakavasti vasta sitten, kun ja mikäli pääsemme oletettuun ei-propositionaaliseen 'olotilaan' (lainausmerkit, koska tila konnotoi tässä rajoitettuun ulottuvuuteen, eikä ei-propositonaalinen zen-buddhalainen 'oleminen' ole mikään 'tila').
(Kas - eikö vain Heideggerin filosofian peruslähtökohdallinen termi sovellukin paremmin zeniin kuin Kant tai edes newtonilaisen fysiikan ajallis-paikallis-tilallinen perspektiiviajattelu, jonka varaan Kant aikoinaan oman filosofiansa luonnontieteellis-kosmologisen perustan laski).
Näin ilmaistuna tavoite on äärimmäisen yksipuolinen mutta eri perspektiivit kuitenkin tyydyttävän selkeästi erotteleva kärjistys - ymmärtämisen heuristista oivalluskykyä hieman 'öljytäkseni' - ei suinkaan pohdintaa ja johtopäätelmiä etukäteen tiettyyn suuntaan manipuloidakseni.
*
Seuraavassa osiossa pyrin siis pohtimaan transsendentaaliargumentin kritiikkiä tarkemmin.
Mitä perusteluja esimerkiksi skeptikolla on esittää oman kantansa puolesta ilman, että hän kumoaa itse itsensä heti, kun ryhtyy kommunikoimaan samassa todiste-kielipelissä opponenttinsa kanssa - ja lopulta ylipäätään käyttämään kieltä kritisoidakseen tuota samaista todistekielen - propositionaalisen argumentaatio-apparaatin käytön pätevyyttä.
Mikä on skeptikon perustelujen Arkhimedeen piste, josta käsin hän arvioi ja kritisoi niitä, joille juuri kieli mahdollistaa konsensuksen ja yhteisymmärryksen - transsendentaali-argumentatiiviseen kommunikaatioluonteeseensa sisältyvänä päätöksentekoprosessin 'takaajana' sekä performatiivisena puheaktina (esim. Apel ja Habermas)?
Transsendentalismin vastustajien linjaukset perustuvat yleensä tieteelliseen, empiiriseen tutkimukseen, joka kritisoi ajatusta transsendentaalisesta egosta, minästä, subjektista, joka on toisaalta pakko, toisaalta täysin luontevaa, olettaa hypoteettisesti (ei kuitenkaan pelkkänä ajatuskokeena) olemassaolevaksi, mikäli ihmiset jakavat keskenään yhteisissä ajattelun mahdollisuuden ehdoissa, jotka ilmenevät kielellisessä kommunikaatiossa, sellaisia yhdistäviä ja yhteisiä piirteitä, jotka pystytään ymmärtämään sekä loogisesti että intuitiivisesti - yhteisen transsendentaalisen identiteetin, siis yhteisen mielen peruskategorioksi - toisin sanoen: transsendentaaliseksi egoksi.
Kysynkin tähän loppuun:
1) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi c) zen-buddhalainen tarkoittaa puhuessaan minästä, minuudesta, subjektista ja/egosta?
2) - Miten edellä lueteltujen ajattelu- ja olemisjärjestelmien egokäsitykset eroavat transsendentaalisen egon aksiomaattisista ehdoista ja perusteista?
Kolmanneksi kysymykseksi lisään, joskaan en välttämättä vielä tässä vastattavaksi vaan ikäänkuin alustavasti käsiteltäväksi.
3) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi ja c) zen-buddhisti 'tarjoavat transsendentaalisen egon tilalle'?
*
Ennenkuin ollaan valmiita käsittelemään kolmoskysymystä, lienee syytä pohtia tosi tarkkaan, mitä eri ajattelu- ja olemislinjat ensimmäisessä kysymyksessä esitetyistä termeistä, olioista, faktoista, harhoista jne. lopulta itse asiassa väittävät.
Vastaamme edellyttäen kuitenkin, että tyydyttävää selvitystä on ylipäätään mahdollista antaa - ja joku sanoisi nyt: on ylipäätään edes tarpeen antaa, koska kysymykseemme ei ehkä voida vastata lainkaan nimenomaan 'vastaamalla' siihen.
Okei. Antakaa tulla vaan tuutin täydeltä, kunhan ette nimittelemään ja vittuilemaan rupea. Siinä vaiheessa alkaa meikäläisen leikkuri siivuttamaan.
Mä olen mielestäni melko vilpittömästi kiinnostunut zenistä ja buddhalaisuudesta. Sikäli kuin ylipäätään olen enää mistään todella kiinnostunut tässä elämässä.
Ja mitä propositionaaliseen ajatteluun tulee, niin tiedostan - en ainoastaan koiramaisesti nyökyttele, että vaikka en sitä enää arvostakaan samalla tavoin kuin ennen, niin ajatteluni toimii yhä sen ehdoilla ja sapluunassa.
Tämä lieneekin mulle yksi vaikeimpia esteitä buddhalaisuuden oivaltamisessa.
Toisaalta - miten te - anonyymi ja Tapsa - voitte väittää ajattelevanne ei-propositonaalisesti? Siinä ihan vain pikku pähkinä 'koanisteille'.
*
Toistaiseksi ehkä aamun paras:
Seksi-addiktista tuli stimulanttinsa käytön seurauksena kokainisti. Mutta miten ja miksi zen-buddhalainen meditoi itsensä koanistiksi?
Kelpais varmaan Alivaltiosihteerin pojille? Mutta tehän selvitätte edellä kysytyn kuin mestari-silmänkääntäjätemppuilijat ikään näyttämällä minulle, miten yhdellä kädellä taputetaan.
(Jos kyseinen huumori loukkaa zeniläisiä, niin sitten pannaan heti tästä poikki. Minä en tarvitse heitä, eivätkä he minua.)
*
Propositionaalisen argumentaation puitteissa tuo kysymys: 'miten ei-propositionalisti voi todistaa, ettei ajattele propositionaalisesti', on aika lailla samaa muotoa kuin kysyisi skeptikolta, miten tämä voi väittää skeptisismin olevan pätevä kanta ikäänkuin hän kykenisi esittämään tuon kantansa kielen geneeristen uskomusjärjestelmien, siihen ladattujen ajattelun - jopa eettisten asenteitten metaehtojen - ulkopuolta käsin.
Tällainen - transsendentaaliargumenttina tunnettu väite skeptisismiä - siten myös relativismia vastaan - on tietenkin kehä, mutta ne, jotka sitä kannattavat, pitävät kyseisen kaltaista - ikäänkuin metakehää - ajattelun edellytysten/ehtojen sekä etenkin kielen ja ajattelun välisen luotettavuuden mahdollisuuden kannalta välttämättömänä ja väistämättömänä.
Voiko kukaan, joka väittää asettuneensa kielen ja sen kaikkien uskomusjärjestelmien ulkopuolelle, esittää oikeastaan mitään kielen puitteissa ilmaistua kritiikkiä transsendentaalista ajattelumallia (joka kysyy aina ensin ajattelun mahdollisuuden ehtoja) vastaan - skeptis-relativistisen kannan puolesta, ajautumatta fataaliin ristiriitaan itsensä kanssa?
Skeptikko näyttäisi ottavan ikäänkuin Jumalan kaikkitietävän roolin - samalla tavoin kuin tieteellinen, 'kontrollikokeellinen', arvo-objektiivisuutta muka edustava tutkija.
Mutta mitä muuta on - ainakin transsendentaali-argumenttiin sitoutuneitten mielestä - kielen ja samalla siis arvojen ulkopuolelle asettunut (mutta eikö tiede tarvitse arvoja jo tutkimuksenteon eettisten periaatteiden - siis hyveitten merkityksessä?) henkilö kuin ajanut itsensä joko a) täydelliseen ristiriitaan ja umpikujaan sekä teoriassa että käytännössä tai että hän b) pystyy kyllä puolustamaan itseään teoriassa, mutta on kielellisesti kommunikoivana olentona jatkuvasti kiinni kielenkäytön transsendentaalisten ehtojen puitteissa.
Itse ajattelen, että solipsisti, skeptikko, relativisti, nihilisti, ääri-empiristi (ajatuskokeellinen hahmo, koska kukaan ei voi saada tietoa yksinomaan havainnosta - kuten ei myöskään pelkästään rationaalis-loogisista aksioomeista, käsitteistä ja dialektiikasta = käsiteanalyysista ja argumenttiretoriikasta) sekä täydelliseen ei-propositionaaliseen filosofiseen asenteeseen pyrkivä henkilö (ajatuskokeellinen hahmo hänkin - minun mielestäni); - - kaikki he juontuvat mainituilla kriteereillä ikäänkuin samasta juuresta (perusongelmaan kuulumattomat seikat sulkeistaen siten myös Nietzsche ja zen-buddhistit) eivätkä oikeastaan enää elä samassa kommunikaatio-universumissa kuin kantilaisista, transsendentaalifilosofian perusteluista lähtevä ihminen.
(Valitan, että edellisestä kappaleesta tuli yksi helvetin piikkilankavirke, mutta en ryhdy sitä nyt enää totaalisti purkamaan ja rakentamaan uudestaan.)
*
Transsendentaali-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida ja melko vakavasti sekä osuvasti.
Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä aloittavaa lukua ikäänkuin valmistavaksi tai esitteleväksi osaksi laajempaa aihetta, jolle en vielä ole antanut edes luonnostelevaa työnimeä.
Joka tapauksessa yritän tässä (ties monennenko kerran!) avata ainakin itselleni tietä ymmärtää empirististä kritiikkiä rationalismia ja transsendentalismia vastaan.
Olennaista olisi pohtia ja selvittää, miten propositionaalisen filosofisen asenteen hylkääminen ylipäätään on mahdollista ilman, ettei siinä mene pesuveden mukana jotain sellaista, mikä ignoroi järjen tavalla, joka yksinkertaisesti ei (enää) ole edes mahdollista, tai joka jättää ajattelulle mahdollisesti roolin, jossa se kyllä lopulta kohtaa ihmisluonnon sellaisena kuin tuo 'luonto' ilman uskomusten vääristävää vaikutusta on - toisin sanoen jättää meidät perimmäisten biologisten vaistojemme ja siten perimmäisen biologisen 'luontomme tai luonteemme' varaan - sikäli kuin ihmisen kohdalla voidaan enää puhua vaistoista samassa mielessä kuin eläimen - esimerkiksi seksuaalisuutta pohtiessamme.
Silti tuo pohdinta mahdollistuu todella vakavasti vasta sitten, kun ja mikäli pääsemme oletettuun ei-propositionaaliseen 'olotilaan' (lainausmerkit, koska tila konnotoi tässä rajoitettuun ulottuvuuteen, eikä ei-propositonaalinen zen-buddhalainen 'oleminen' ole mikään 'tila').
(Kas - eikö vain Heideggerin filosofian peruslähtökohdallinen termi sovellukin paremmin zeniin kuin Kant tai edes newtonilaisen fysiikan ajallis-paikallis-tilallinen perspektiiviajattelu, jonka varaan Kant aikoinaan oman filosofiansa luonnontieteellis-kosmologisen perustan laski).
Näin ilmaistuna tavoite on äärimmäisen yksipuolinen mutta eri perspektiivit kuitenkin tyydyttävän selkeästi erotteleva kärjistys - ymmärtämisen heuristista oivalluskykyä hieman 'öljytäkseni' - ei suinkaan pohdintaa ja johtopäätelmiä etukäteen tiettyyn suuntaan manipuloidakseni.
*
Seuraavassa osiossa pyrin siis pohtimaan transsendentaaliargumentin kritiikkiä tarkemmin.
Mitä perusteluja esimerkiksi skeptikolla on esittää oman kantansa puolesta ilman, että hän kumoaa itse itsensä heti, kun ryhtyy kommunikoimaan samassa todiste-kielipelissä opponenttinsa kanssa - ja lopulta ylipäätään käyttämään kieltä kritisoidakseen tuota samaista todistekielen - propositionaalisen argumentaatio-apparaatin käytön pätevyyttä.
Mikä on skeptikon perustelujen Arkhimedeen piste, josta käsin hän arvioi ja kritisoi niitä, joille juuri kieli mahdollistaa konsensuksen ja yhteisymmärryksen - transsendentaali-argumentatiiviseen kommunikaatioluonteeseensa sisältyvänä päätöksentekoprosessin 'takaajana' sekä performatiivisena puheaktina (esim. Apel ja Habermas)?
Transsendentalismin vastustajien linjaukset perustuvat yleensä tieteelliseen, empiiriseen tutkimukseen, joka kritisoi ajatusta transsendentaalisesta egosta, minästä, subjektista, joka on toisaalta pakko, toisaalta täysin luontevaa, olettaa hypoteettisesti (ei kuitenkaan pelkkänä ajatuskokeena) olemassaolevaksi, mikäli ihmiset jakavat keskenään yhteisissä ajattelun mahdollisuuden ehdoissa, jotka ilmenevät kielellisessä kommunikaatiossa, sellaisia yhdistäviä ja yhteisiä piirteitä, jotka pystytään ymmärtämään sekä loogisesti että intuitiivisesti - yhteisen transsendentaalisen identiteetin, siis yhteisen mielen peruskategorioksi - toisin sanoen: transsendentaaliseksi egoksi.
Kysynkin tähän loppuun:
1) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi c) zen-buddhalainen tarkoittaa puhuessaan minästä, minuudesta, subjektista ja/egosta?
2) - Miten edellä lueteltujen ajattelu- ja olemisjärjestelmien egokäsitykset eroavat transsendentaalisen egon aksiomaattisista ehdoista ja perusteista?
Kolmanneksi kysymykseksi lisään, joskaan en välttämättä vielä tässä vastattavaksi vaan ikäänkuin alustavasti käsiteltäväksi.
3) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi ja c) zen-buddhisti 'tarjoavat transsendentaalisen egon tilalle'?
*
Ennenkuin ollaan valmiita käsittelemään kolmoskysymystä, lienee syytä pohtia tosi tarkkaan, mitä eri ajattelu- ja olemislinjat ensimmäisessä kysymyksessä esitetyistä termeistä, olioista, faktoista, harhoista jne. lopulta itse asiassa väittävät.
Vastaamme edellyttäen kuitenkin, että tyydyttävää selvitystä on ylipäätään mahdollista antaa - ja joku sanoisi nyt: on ylipäätään edes tarpeen antaa, koska kysymykseemme ei ehkä voida vastata lainkaan nimenomaan 'vastaamalla' siihen.
*
PS.
Kolmas kysymyskohta voidaan kääntää ikäänkuin päälaelleen ja kysyä: missä määrin zen-buddhalaisuudella ja transsendentaalisella egolla on aitoja yhtymäkohtia - enemmän kuin itse olen tässä päreessä halunnut esittää ja olettaa? (ks. aihetta sivuava alla oleva linkki)
*
http://dic.academic.ru/dic.nsf/enwiki/27254 (Transsendentaalissta meditaatiosta)
*
www.newworldencyclopedia.org/entry/Transcendental_idealism (Kantin tiedon kritiikin ja tiedon mahdollisuuden ehdoista I:ssä Kritiikissä - 'of Pure Reason').
Subscribe to:
Posts (Atom)