Vakavampi lyhytpäre Mirkka Rekolan runoudesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Yksityisiä ääniä.
(Lisäyksiä ja korjauksia 26.1)
*
'Taivaanrannatonta. Kaikkikiitävässä avaruudessa veden vaatteus. Sinun hiljaisuutesi päivä'
*
Tunnustus.

Vasta hyvin lyhyen tutustumisen jälkeen kirjoitan silti seuraavasti:

Vaikka viimeisin 'egoton segoiluni' tölväiseekin Mirkka Rekolan eräänlaisen mystisimin ja zeniläisyyden suuntaan (tietoisen mauttomasti), niin yhden asian sanon jo nyt - 'Virran molemmin puolin' -kokoelmaa selattuani:

Rekola on nero sanojen ja kielen audiovisuaalisen sekä merkitysulottuvuudellisen - niiden 'ei-identtiseen (Adorno) ilmaisuun' sisältyvän synkronisen (ei-lineaarisen, ei-kausaalisen, ei-binaari-oppositorisen) logiikan käytössä!

Rekola on sumeaa logiikkaa runoutena.

Hänen ilmaisunsa on usein keskuslyyrisen ja arkipäivän banaalisuuden sekoittavaa, samalla mysteerisen kaunista, kielikuvallisesti tarkoin osuvaa - sisältöä täyteen ladattua 'ei- mitään'.

'Mikä on se, joka on vastakohdissa mutta ei ole niistä?'

Tämän - alkuperäisen, runouden ratkaistavaksi asettamansa filosofisen perusproblematiikkansa Rekola pyrki voittamaan -60/-70-lukujen vaihteen jälkeen ikäänkuin 'empiirisessä mystismissä' (Eeva-Liisa Mannerin määritys), ortodoksisessa 'hesykasmissa' ja zenissä.

Ongelman ratkaisuyritys tunnetaan - kuten edeltä voi lukea - myös Theodor Adornon ei-identtisen logiikkana. Yhtä lailla sumea logiikka on siis eräs vastaus sille.

Olen lukenut Rekolan mainitseman Bart Koskon 'Sumean logiikan' 1996 ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Siitä opin logiikan filosofiaa (metalogiikkaa) paljon enemmän kuin logiikan peruskursseilla. Ainakin siis opin ymmärtämään - en niinkään käyttämään formaalia 'kolmiarvo-logiikkaa'. - - - Toisaalta en myöskään oppinut kirjoittamaan 'sumeaa' runoutta.

Tietenkään runoutta ei voi redusoida tällaisiin kaavamaisuuksiin, sillä se elää aina ensisijaisesti omassa varassaan ja on tässä mielessä subjektittomuuttaan ja objektittomuuttaan ikäänkuin täydellistä, ' jumalatonta' (persoonatonta) henkeä - aivan kirjaimellisesti siten kuin mystikot ovat asian aina ja kaikkialla - vaikkapa (tässä vain kristillisiä esimerkkejä käyttääkseni) Gregorios Nyssalaisen, (jopa) Dionysios Areiopagitan ja nimenomaan Mestari Echkhardtin (Gelassenheit) kautta ymmärtäneet.

Rekolan runous 'elämyskuvakielenä' on uskomaton yhdistelmä älyllistä ja kokemuksellista.

Jos Saarikosken Tiarnia-sarjasta löytyy eeppis-mytologis-mystistä (etenkin Hämärän tanssit) imua, niin Rekolan tietyt siveltimen vedot luovat samaa tehovaikutelmaa aforistisemman, lyhyemmän, iskevämmän muodon kautta.

Silti ne eivät oikeastaan kerro mitään erityistä tarinaa tai kuvaile jotain matkaa vaan näkevät: - näkien itsensä näkijänä - kunnes katoavat näkijän itsensäkumoavuuteen näkevänä näkemisessään.

Kaikkeus voittaa. Näkijä katoaa. Mutta mahdollisuus nähdä jää.
*
Siteeraan lopuksi Liisa Enwaldin loppuvetoa hänen esitellessään Rekolan runoutta em. kokoelman lopussa:

'Aukossa, sisällä, välissä - tässä Rekolan runon tärkeät tilat. Ja jälleen käytän sanaa sen kaikissa merkityksissä: tila on tilanne on avaruus on sijainti on osa rajattomuutta.

Silmän matka katoaa tiellä katsomiseen. Nähdä täsmällisesti ympärille niin tarkasti että voi nähdä itsensä katselemassa. 'Kunnes ei ole sitäkään enää'. Mutta juuri tuossa katoamisessa on ilo. Niin että myös näiden runojen lukijalla tai kuulijalla voi lehti säilyä avoimena, aukkona uuteen.
*
Eivät siis ole menneet eräät viime vuosien arvostetut kirjallisuuspalkinnot väärälle ihmiselle. Kuten esim. Rekolalle myönnetty Kordelin-säätiön palkinto viime vuonna. Mainittakoon myös etenkin Neustadt-palkinto-ehdokkuus vuonna 2000.