Epäilen - siis uskon: Pascal ja fideismi

Onko kuvassa humalainen Blaise Pascal?
*

Kirjoitettu Mummon kommenttiin päreessään Maatalosta Päätaloon.

(Kielimafia korjaili typoja, joita piru vieköön aina jää tekstiin, ja teki joitain pikku lisäyksiä - oltiin jo 3.3 puolella - klo: 12.22).
*
Motto:
“[P]hilosophy can no more show a man what he should attach importance to than geometry can show a man where he should stand.” — Peter Winch, 1968.
*
Pascalin känni!? Huomisen tekstisi otsikko - niinkö sanoit Mummo?! Blaisen? -Annas tulla. Odotan mielenkiinnollla. En ole aiemmin kuullutkaan...(ellet sitten tarkoita: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pascal_(ohjelmointikieli)

Pascal on minulle tosi merkittävä tyyppi sekä matemaatikkona, ajattelijana että filosofina/teologina.

Ei Pascal kai varsinaisesti mitään ideoita Montaignelta varastanut. Reagoipahan vain tämän skeptisismiin kuten Descarteskin omalla tavallaan. (Jopa itse ironisen kyyninen Shakespeare on kuulemma saattanut saada vaikutteita Montaignelta).

Descartes ei skeptisismiä hyväksynyt vaan yritti kehittää uutta matemaattis-luonnontieteellistä järjestelmää, jonka perustana oli mentaalinen substanssi = cogito = ajattelun kirkkaat ja selkeät ideat ja toisaalla fysikaalinen todellisuus, josta tuo cogito tekisin selkoa (substanssi-dualismia siis).

Pascal sen sijaan ymmärtääkseni hyväksyi Montaignen skeptisismin tiettyyn rajaan asti ja piti matematiikkaa pelkkänä välineenä kuvata maailmankaikkeuden äärettömyyttä ja mekanistista - jos ei nyt mielettömyyttä niin merkityksettömyyttä.

Mutta teologina Pascal ei ollut Descarten tapaan evidentialisti (vaikeaa se oli D:llekin, koska hänellä ei ollut Jumalalle oikeastaan mitään 'virkaa') - vaan fideisti ja mystikko (siis perimmältään mutatis mutandis skeptikko!) eikä hyväksynyt Montaignen diplomaattis-kulttuurirelativistista sekularismia, jossa Jumala oli vain osa kulttuurillista kontekstia.

Pascal sai mystisen elämyksen, jonka dokumentaatio löytyi hänen kuolemansa jälkeen. Lukekaas tuo:

"Blaise Pascal oli kuuluisa 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja filosofi. Kun hän kuoli, löydettiin hänen takkinsa vuorista paperilappu, jonka tämä järjen legendaarinen jättiläinen oli ommellut takkiinsa kiinni jatkuvaksi muistutukseksi Jumalan kohtaamisesta, joka kerta heitolla muutti Pascalin elämän.
Paperilapun sanoissa huokuu kokemuksen intensiivisyys sydämen palo, jollaista Pascal ei ollut aikaisemmin tuntenut. Sanat ovat täynnä elämää, joka oli löytänyt tiensä matemaatikon sydämeen:

'Tämä Armon päivä 1654; Noin puoli yhdeltätoista illalla noin puoli yhteen yöllä; polttava tuli! Tuli! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisaitten.

Turvallisuus, turvallisuus, tunne, ilo, rauha. Jeesuksen Kristuksen Jumala.

Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohtaa maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet voi löytää vain evankeliumien opettamilla teillä…ilo, ilo, ilo, ilon kyyneleet…'"

Ehkä tämä oli sitten se varsinainen Pascalin 'känni..?'

(Nietzsche lienee ollut sekä kauhusta että kateudesta vihreä/kalpea kyseistä tekstiä lukiessaan. Nietzsche nimittäin arvosti Pascalia ja hänen Mietteitään, joskin myös ikäänkuin surkutteli tämän 'lankeamista kristillisyyden 'orjaksi'. Itse asiassa Nietzsche kritisoi hiukan samoista syistä myös (substanssi-) monistiseen rationalismiin (Jumala eli luonto) hurahtanutta Spinozaa, joka ei taatusti ollut teisti vaan pan-teisti!).

(Edellinen sitaatti löytyy blogista: http://uskonpuolesta.blogspot.com/2009/01/miss-ovat-viisaat-miss-kirjanoppineet.html)
*
Tällä tavalla skeptisismin hyväksyvä uskoo Jumalaan - hänestä tulee fideisti. Toisin sanoen hän ei etsi evidenssiä (näyttöä) eikä esitä argumentteja Jumalan olemassolon puolesta: hän uskoo, jos vain niin kokee - ja totisesti Pascal koki ja uskoi.

Ei Pascal mitään Montaignelta ainakaan tässä asiassa varastanut. Kunhan nyt ratkaisi Jumala-uskon omalla tavallaan skeptikkona.

En puutu tällä kertaa Pascalin kuuluisaan 'todistukseen' Jumalan puolesta (Pascalin vaaka, jonka mukaan Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa), koska minun mielestäni, se ei todista lopulta yhtään mitään tai varmemmin kuin tuo hänen mystinen kokemuksensakaan.

Ruletissa ja etenkin pokerissa voi laskea tiettyjä matemaattisia todennäköisyyksiä/odotusarvoja, ja etenkin pokerissa voi kovalla pokalla (eli tietynlaisilla näyttelijänkyvyillä) vaikuttaa jossain määrin vastustajaan psykologisesti, mutta Jumalaan eivät todennäköisyyslaskelmat tehoa, vaikka ne miten näppäriä ja odotusarvolaskelmien kannalta perusteltuja olisivatkin.

Jumalasta me emme tietämällä voi tietää yhtään mitään, emmekä koskaan tule tietämäänkään.
Eri juttu sitten, jos siirrymme, hurahadamme tai 'hyppäämme' (Kierkegaard) mystiikkaan. Siellä kaikki on mahdollista - - - joskaan mitään voida todistaa! Ei edes joku Richard Swinburne.

Joka niin väittää on sekoittanut keskenään järjenkäytön ja matematiikan aksiomaattiset peruslähtökohdat - ikäänkuin nollan ja ykkösen. (En tosin väitä, etteikö todellisuus koostuisi nollan, äärettömän, tyhjän ja ykkösen 'saatanallisen' omalatuisesta pelistä!)

Kokemuksistaan voi toki jokainen puhua mitä tahansa, mutta ollakseen 'uskottava' hänen tulisi pikemminkin vaieta siitä/niistä, kuten teki myös Pascal kuolemaansa saakka kuin julistaa tuntojaan ympäri maailmaa muitten kiusaksi, nauruksi ja siten jopa omaksi häpeäkseen.

Mutta ainahan noita profeettoja on ilmaantunut maailmaan. Pascal tosin ei kuulunut heihin - ei selvin päin eikä edes kännissä. Hän vaikeni, koska tiesi jo silloin wittgensteinilaisittain (joka oli luultavasti fideisti hänkin), että siitä, mistä ei voi puhua, on parempi vaieta. Toisin sanoen: Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ja iloitkoon onnestansa ihan yksin vaan...
*
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Ontologia
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonnonfilosofia
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://www.iep.utm.edu/e/evidenti.htm
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h16&oq=rauno%20räsänen&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=descartes
*
http://www.analphilosopher.com/archives/archive_2005_04.shtml
http://www.ohjelmanaiset.fi/superviinuri.htm

Onks varmaa tietoo? Ei ole, mutta saiskos edes luottamusta?

Kommentti peeÄR-miehen haasteeseen päreeseensä Varmaa tietoa - tai sitten ei!
Lisäkommentti 18.2 - klo18.35.
*
Tää on nyt taas tätä. Luettele neljää asiaa, joita pidät varmana tietona. Höh.

1) Maahanmuuttajan värinen lakritsi, 2) sika-nautajauheliha, 3) vasemmistolainen pieru, 4) A-kirjain.

Mutta leikkienhän pitää olla kivoja..?
*
Kun puhutaan varmasta tiedosta, pitää ensin sopia siitä, mitä on tieto. Esimerkiksi: mitä eroa on tiedolla ja informaatiolla?

Toiseksi, joka on tietysti aivan erottamaton ensimmäisestä, pitää selvittää, mitä on varmuus? Tarkoittaako varmuus varmaa evidenssiä - siis näyttöä. Mutta mitä tarkoitetaan näytöllä (tuskin pelkästään tietokoneen näyttöä)?

Evidenssin ongelma liittyy yleisempään eli oikeutuksen ongelmaan. Onko tieto oikeutettavissa, ja jos on niin, mikä on tuon oikeutuksen perimmäinen tapa? Tarvitseeko tieto jotain perimmäistä perustaa, vai riittääkö jonkin yksittäisen ilmiön todentaminen sellaisenaan - kunhan se vain liittyy järkevinä pidettyihin tottumuksiin ja soveltuu muihin havaintoihimme, niiden tulosten ja havaintojärjestelmiemme perusteluihin.

En tee tässä jakoa empiriseen ja rationaliseen lähtökohtaan, koska ei ole olemassa erikseen empiiristä ja/tai rationaalista tietoa. On vain eroja teorioiden arvo- ja prioriteetihierarkisoinnissa sekä perustelujen ja testauksen järjestelyissä. Ne eivät kuitenkaan ole lopulta oleellisia tulosten tieteellisestä luotettavuudesta väiteltäessä.

Mikäli meille jää kiistaa edellämainituista oikeutusasioista (ja kuten luulen: jää), koko varman tiedon luetteloimisleikki todellakin jää leikiksi - ja pysyy sellaisena.
*
Minä tyydyn siihen, että pärjään eteenpäin sellaisella tiedolla, johon voin luottaa mahdollisimman suurella todennäköisyydellä käytännössä - tietämisestä sellaisenaan en niinkään piittaa.

Mutta tässäkin ajaudun ongelmaan luottamuksen todennäköisyyden määrästä ja laadusta.

Päättelymme kulkee kehässä, turvautuu tiedollisiin auktoriteetteihin ja pyrkii aina lisäämään ja parantamaan perusteluitaan. Tässä mielessä me emme tule koskaan tietämään varmasti mitään, vaikka voimmekin (ja tavallaan meidän on pakko) tietysti olla asioista samaa - tai eri mieltä.

Siinä ei kuitenkaan ole kysymys tiedosta jonain sinänsä varmana ja mistään riippumattomana 'ilmoituksena' vaan juuri luottamuksesta tiedollisen kompetenssimme tuloksiin silloin, kun ne on saavutettu rehellisin menetelmin.

Tätä kutsutaan hyvereliabilismiksi.
*
Muistutan lopuksi, että hyvereliabilismi ei ole minulle tiedollista varmuutta vaan jotain huomattavasti vaatimattomapaa. Silti järkevää ja uskottavaa.

Toki nihilistinä eli (filosofisena destruktivistina) tiedän jo 'enemmän', mutta en pysty elämään 'nihilistisesti' ellen sitten ryhdy vaikka 'nihilistiseksi munkiksi'.

Enintään Diogeneen kyynisyyden lähtökohta lienee minulle - ainakin mentaalisesti - jokapäiväinen kokemus.
*
Lisäkommentti

peeÄR-mies

Toivon, ettei minun kommenttejani käytetä seuraavassa 'Varmaa tietoa - tai sitten ei!-päreessäsi.

En halua olla missään tekemisissä tämän 'leikin' kanssa kuin vain tuon yhden aiemman kerran.
Sekopäisyys lisääntyy ilman tällaisiakin hassutteluja ihan tarpeeksi nopeasti. Etenkin niiden taholla ja toimesta, jotka muka uskovat varmojen asioitten olevan muka aina tieteellisesti todistettuja.

Mitähän ihmiset 200:n vuoden kuluttua sanoisivat meidät tieteestämme ja sen varmuudesta? Samaako kuin, mitä me nyt sen tieteen varmuudesta, johon uskottiin 100-vuotta sitten?
*
Johonkin meidän tietysti on uskottava. 'Päivä kerrallaan'. Täydellisessä epävarmuudessa ei voi elää kuin nihilisti ja äärimmäinen skeptikko - eikä hänkään kovin kauaa.

Varmuus on kuitenkin aina jotain toissijaista - tapoihin, tottumuksiin, rajoitettuihin sopimuksiin, epämääräisiin, vaihteleviin todistuksiin ja uskomuksiin luottamista.

Silti minun on pidettävä varmana esimerkiksi sitä, ettei jokin 'sillä ja sillä' manipuloitu ruoka-aines aiheuta syöpää, jotta ylipäätään voisin syödä kohta yhtään mitään.

Kuka siis voi uskoa varmuudella edes tieteeseen? Ei kukaan. Mutta hänet vain pakotetaan uskomaan johonkin auktoriteettiin eli tieteellisiin todistuksiin, jotka kumotaan uusin havainnoin mahdollisesti jo huomenna tai, joista ei päästä milloinkaan semanttiseen yksimielisyyteen todistamisen tasolla.

Samalla, evidenssin romahtaessa, tiedollisen oikeutuksen oikeutus myös relativoituu.

Päätepysäkillä odottaa pelkkä taikauskoon verrattava luottamus ja pakko.

Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi)

Radikaaleja, uusia korjauksia, lisäyksiä ja selvennyksiä on tehty klo: 21.50. Niiden jälkeen tekstini johdonmukaisuus parani merkittävästi, väittää kielimafia.
*
Maailman tunnetuin ja ehkä arvostetuin geenibiologian popularisoija sekä ateisti Richard Dawkins ja Oxfordin teologian professori sekä molekyylibiologian tohtoriksi nuorempana väitellyt Alister McGrath keskustelevat tässä hieman yli tunnin kestävässä videokoosteessa antaen mallikkaan ja charmikkaan näytteen siitä, miten kaksi hyvin erilaista maailmankatsomusta voivat kohdata akateemisen dialogin puitteissa asiallisesti argumentoiden ja jopa toisiaan ainakin tieteen tekemisen tasolla arvostaen.

Ennen kritiikkiä minun on sanottava, että Dawkins osoittautui positiiviseksi yllätykseksi joustavassa ja maltillisessa - jopa niin sanotun spirituaalisen skeptisismin hyväksyvässä asenteessaan, minkä ei tietysti itsessään tarvitse merkitä ironisesti sanottuna muuta kuin sitä, että koska maailman tunnetuin fyysikko Albert Einsteinkin oli varsin syvähenkinen ja taiteellinen ihminen, niin täytyyhän nyt Dawkinsinkin ilmeisesti opetella kai soittamaan - jos ei viulua niin ainakin nokkahuilua - osoittaakseen olevansa paitsi henkevä myös spirituaalis-henkinen tiedemies luonnoltaan.
*
No - leikki leikkinä. Eräät Dawkinsin esittämät väittämät teologian ja tieteen suhteesta eivät kuitenkaan saa edes satiirista mieltäni innostumaan - ainakaan positiivisesti.

Olen nimittäin paria Dawkinsin yleisöesitelmää videolta seuranneena ja joitain hänen kirjojaan selailleena - tosin myös pitkälti McGrathin kritiikin kautta - tullut siihen lopputulokseen, että hänen ymmärryksensä teologiasta perustuu hieman yksipuoliseen, ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen sekä Darwinin ajan teologisiin käsityksiin, joissa uskonto ymmärretään deistisesti - oletuksena maailman alkuun saattaneesta muttei sen kulkuun mitenkään muuten puuttuvana, älykkäästä suunnittelijasta (Jumala), mikä usko kuitenkin lopulta Dawkinsin(kin) mukaan palautuu aina fideistiseen oletukseen Jumalasta, jota ei voi todistaa millään tavoin, ja joka siten jää kierkegaardilaisittain aina kaiken järjellisen - evidentiaalisen - saavuttamattomiin.

Usko on siis näin ollen aina jonkinlaista absurdismia - kanta, jota McGrath taas jonkinlaisena kriittisen realismin evidentialistina ei ymmärtääkseni kannata - vaikkei hän sitä kyllä loppuun asti voi loogisesti välttääkään (Dawkins on näin ollen lopulta oikeassa tässä kritiikissään - mutta ei sen perusteluissa).

Tällaisessa (Dawkinsin) päättelyssä itsessään ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin, että se olettaa uskonnon sekoittavan karkealla - epärationaalisella ja epätieteellisellä tavalla - uskon välineellisen arvon ja sen totuusarvon.

Ja juuri tässä kohdassa Dawkins tekee oletuksen, joka osoittaa, ettei hänellä ole ymmärrystä siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta. Ikäänkuin kaikki uskovaiset olisivat ala-asteikäisiä, puolittain tietämättömässä taikauskossa eläviä pikkulapsia, jotka eivät vielä ole oppineet tarpeeksi biologian ja fysiikan tosiasioita kyetäkseen eliminoimaan mielestään harhaluulon, että uskonto voisi edustaa tieteen kanssa yhdenvertaista totuusdiskurssia.

Dawkins tekee tässä virhepäätelmän, johon ylipäätään suurin osa ateistisista 'luupää-empiristeistä' lankeaa.

Uskossa on nimittäin aina kyse pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen olemassaoloon liittyvistä analysoimattomista, enemmän tai vähemmän välittömistä, sisäisistä merkitys- ja mielekkyyskokemuksista kuin operationalisoitavissa olevista totuusväittämistä, jotka sitten muka verifioivat tai falsifioivat kyseisten kokemuksen arvon.

Dawkinsin ajattelussa ihmisen emootioitten merkitystä maailmakokemuksessa ei kuitenkaan noteerata muuten kuin utilitaristisen kalkyloinnin kautta. Tieto ja usko voi olla vain joko totta tai epätotta, ja jos tästä jaosta syntyy evidentiaalista kiistaa, niin todennäköisyys, tilastot ja hyötypreferenssit osoittavat, mihin kannattaa tieteen nimissä uskoa.

Jos uskonnollista kokemusta tai uskonnollisuuteen taipuvaa mieltä ylipäätään yritetään sovittaa tällaiseen sapluunaan, tuloksena on niin torso käsitys ihmisen psyykkisistä merkityskokemuksista, emotionaalis-esteettisistä taipumuksista ja eksistentiaalisesta kaipuusta käyttääkseni runollisempaa ilmaisua, etten henkilökohtaisesti tunnista enää tuollaista olentoa ihmiseksi vaan robotiksi, joka on manipuloitu toimimaan jonkin ennalta ohjelmoidun 'softwaren' mukaisesti - ikäänkuin hän olisi valmiiksi ketjutettua toimintakoodistoa toistava 'orja'.

Dawkinsin ihminen ei siis ole ihminen vaan funktionaalinen kone - evoluution omassa teleologisesti sokeassa nerokkuudessaan kehittämä kone, jolla ei ole mitään muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin pakonomaisesti toistaa oma perimänsä.

Ei siis mikään ihme, että tuollaiseen maailmankatsomukseen uskontokaan ei mahdu kuin välineeksi tukemaan geneettisen kopioinnin deistis-determinististä 'Jumalaa', jolle ihmisen kaikki eettiset ja jopa esteettiset - ylipäätään kaikki arvoihin ja hyveisiin liittyvät pohdiskelut - heideggerilaisesta eksistenssin analyysista nyt puhumattakaan - ovat yhdentekevää höpinää verrattuna siihen suureen evoluution kiertokulkuun, jonka 'kohina' sumentaa ja yhdenmukaistaa ymmärryksemme yhdeksi ja samaksi Luonnon ja universumin 'ei-miksikään', joka/mikä on empiristille lopulta todellisuuden non plus ultra - viimeinen raja.

Mutta mitä muuta tällaisen ajattelutavan voisi sanoa ilmentävän kuin epämääräistä luontomystiikkaa, joka on kuulunut ihmisen kulttuurievoluution erottamattomaksi osaksi niin kauan kuin tunnettua historiaa pystytään taaksepäin rekonstruoimaan.

Toki joudumme tekemään elämässämme monenlaisia eettisiä valintoja, haluaisimme ja etsimmekin mieluusti esteettistä nautintoa sekä kaipaamme jopa silloin tällöin uskonnollistyyppistä hiljentymistä.

Kuitenkin Dawkinsin tapaisille Geeni-Paaveille kaikki tuo kulttuurinen ja merkityskokemuksellinen sekä emotionaalis-elämyksellinen - olkoonkin, että myös hän haluaisi olla 'spirituaalinen' - on kuten edellä kirjoitin yhdentekevää höpinää.

Dawkinsin ajattelutapa muistuttaa augustinolais-kalvinistista predestinaatio-oppia: kaikki on ennalta määrättyä - mitään ei voi tapahtua ilman syytä (teologisesti: Jumalan sitä tietämättä etukäteen).

Kaikki kulttuurinen ja luovaksi toiminnaksi kutsuttu palvelee Dawkinsilla lopulta vain lisääntymistä.
###
Jos minulta kysytään - absurdina ja emootioiden perimmäistä merkitystä ihmisen psyykelle korostavana voluntaristina kun itseäni pidän, niin olen valmis heittämään tuollaisen käsityksen paitsi tieteestä myös Jumalasta sinne minne se epäilemättä kuuluukin: Jerusalemin uhraus- ja kaatopaikalle: Gehennaan!

Edellinen vaatimukseni sisältää tietysti ristiriidan siinä mielessä, että Gehenna toimi monesti lakia rikkoneitten rikollisten viimeisenä joukkohautana. Minä tulkitsen ehkä jopa skandaalinomaisesti siten, että itse deterministinen Laki tulee tappaa ja viedä kaatopaikalle mätänemään!

(En kritisoi tässä Kantia, koska Kantin filosofiassa Laki ja Vapaus (joiden suhteen ilmaisee Syyllisyys, koska ihminen ei voi olla täydellinen) ovat olemassa vain toinen toisensa mahdollistavina edellytyksinä vaan Lakia, jolle ei ole vaihtoehtoa, Lakia, joka on aina deterministinen - kutsuttiinpa sitä sitten jumalallisen Tahdon tai tieteellisen Välttämättömyyden nimellä. Kantin moraalifilosofia ja antropologia ymmärtää ihmistä selkeämmin kuin tiede ja Raamattu!).

En ole syntynyt tänne palvomaan Lakia - en ainakaan luonnontieteellistä ja/tai jumalallista Lakia. Ja jos niin olisikin kaikesta huolimatta sattunut käymään - jos todella olenkin vain marionetti vailla omaa tahtoa, tunnetta ja protestia - olen syntynyt turhaan, täysin turhaan, eikä olemassaolollani ole silloin mitään itseisarvoista merkitystä.

Siinä tilanteessa itsemurhan vaihtoehto käy mielessäni lähempänä kuin koskaan, sillä mitäpä merkitystä on ajattelevalla ruoholla - tuolla Pascalin ihmisellä - todellisuudessa, joka tappaa ihmisen sielun pelkällä hiljaisuudellaan - vaikenemisellaan ja mykkyydellään, jonka voima musertaa sinut henkisesti rusinaksi - ellet sitten satu olemaan 1) dawkinslainen: luontaisesti naivin optimistinen ja iloinen, tietämättömiä valistava hedonistinen fossiilitutkija tai 2) McGrathin tapaan Jumalasta tieteellisesti argumentoiva kriittinen realisti, jolle armo kuuluu samaan kategoriaan kuin, mikä tahansa kokeellisen psykologian tutkittavissa ja verifioitavissa olevan tunnetaipumus, jota kirkko sitten julistaa yhtä aikaa sekä tieteen että Ilmoituksen totuutena!?

Minä hyppään pois sellaisesta maailmasta - Jumalan ja Kierkegaardin perään. Hyvästi pellet! Te evidentialismin kanssa spekuloivat tiedemiehet ja teologit. Sokrates nauraa teille.

Jos Ivan Karamazov palautti pääsylippunsa Jumalalle siksi, ettei tämä välittänyt viattoman lapsen kärsimyksestä ja kuolemasta, minä palautan pääsylippuni Elämälle, jolla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin viisastelevia ja omaan diskurssiinsa ideologisoituneita akateemikoita, poliittisia ja taloudellisia huijareita sekä pelkkää viihteen manipuloimaa ja manipuloitavissa olevaa massaa, joka on jostain syystä saanut oikeuden äänestää - ikäänkuin sen äänillä olisi todellisen vallan kannalta muuta kuin kosmeettista merkitystä.

Sitäpaitsi Sartre oli tismalleen oikeassa kuvatessaan Inhossa Roquentinia tämän ottaessa maasta käteensä multaa ja lehtiä. Aivan oikein: olemassaolo kuvotti Roquentinia oksennukseen asti. Hän ei voinut kestää sen löyhkää. Siinä oli yhtäaikaisesti jotain liíkaa ja liian vähän, ja se oli jo puolittain mädäntynyttä - jotain samankaltaista, mitä hän itse tulisi olemaan muutaman hetken päästä.
###
Mutta ennen kuin menen tuon dramaattisen lopetukseni jälkeen hirteen, kehotan lukijaa kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan näitten kahden maailmankuulun huipputiedemiehen keskustelun.

Minulle sen teemat, miesten toisilleen esittämät kysymykset ja vastaukset ovat melko tuttuja - jopa miltei jo stereotyyppisiä, mutta oleellisinta ja opettavaisinta tämän videon tarkkaavaisessa kuuntelemisessa ja havainnoinnissa lienee, että tajuaa, mikä näitä herroja lopulta erottaa ja yhdistää.

Jospa ihan vain tyylillisen purevuuden nimissä ilmaisen ajatukseni jälleen hieman ironisesti.

Vaikka ymmärrän paremmin myös tämän keskustelun jälkeen, mikä Dawkinsia ja McGrathia ajatuksellisesti, maailmankatsomuksellisesti ja argumentatiivisesti yhdistäen erottaa and vice versa, niin silti - tai ilmeisesti juuri sen takia - minulle jäi lopuksi sellainen vaikutelma, ettei kumpikaan lopulta uskaltanut nostaa sitä varsinaista kissaa - eli kaikkein vaikeinta ja olennaisinta kiistaa: uskon olemuksen syvintä problematiikkaa - avoimesti pöydälle, vaan debatti käytiin puhtaasti ja perikuivasti pelkän akateemisen asiallisuuden ja miltei konsensuksen hengessä - jopa siinä määrin, että veikkaisinpa molempien Jumalalla - sekä Dawkinsin Sattumalla että McGrathin evankeelisella Armolla olleen syytä hymyyn videoinnin loputtua (ks. PS.)

Näin asiallisesti pystyvät puhumaan vain läpeensä akateemiset ihmiset. Varsinkin jos he kaiken lisäksi ovat englantilaisia...
*
http://video.google.com/videoplay?docid=6474278760369344626
Richard Dawkins and Alister McGrath
*
PS.
1) Dawkinsilta vain puuttuu tässä asiassa yksinkertaisesti ja kertakaikkisesti fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalinen ymmärrys, jota tarvitaan uskon ymmärtämisen kontekstiksi.

2) McGrath sen sijaan on sovittamattomassa ristiriidassa ja sekaannuksessa barthilaisen teologiansa, kriittisen realisminsa, evankeelisen uskonideologiansa ja tieteellisen teologiansa kanssa. Hän yrittää sovittaa liian monta ristiriitaista elementtiä toisiinsa, eikä auta, vaikka hän silloin intuitiivisesti ja traditiotietoisesti palaa sinne, mistä kaikki alkoi. Uusortodoksinen perinne ei pelasta McGrathia hänen teologis-tieteellisen kombinaatioprojektinsa mahdottomuudelta!