February 22, 2009

Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Mummo kirjoitti:
'Mutta sinä tahdot nyt jotakin "välitöntä"?'

Kyllä. Mutta se voi olla aivan hyvin kirjallista, joskin preferoin lähinnä keskustelua. En kuitenkaan kuin osittain.

Pakko myöntää, että haluan kai tehdä 'vaikutuksen' - en kuitenkaan 'jälkiseurauksilla' (hymiö).

No - leikin ehkä uhkarohkeasti omilla tunteillani ja otan tuon riskin, mikäli se sinulle sopii.

Riskit ja turhat odotukset pitää vain jatkuvasti tiedostaa - siis osata tajuta ja eliminoida, jos 'tranferenssi' (laajasti ymmärrettynä) välillämme muuttuu liian läheiseksi.

Joka tapauksessa minä haluan puhua, keskustella ja kirjoittaa! Sanalla sanoen - esiintyä.

Haluan ikäänkuin räjäyttää entisen/osittain vielä nykyisenkin sosiaalisen foobikon - RR:n - taivaan tuuliin. Lopulta ja viimeinkin.
*
Mummo kirjoitti edelleen:
'Minusta sinun pitäisi kirjoittaa Pathos-tarinan viimeiset osat nyt. Täällähän tarina jo suljettiin, mutta oma blogisi on yhä auki.'

Aion - tai varovammin luvattuna: yritän sen myös tehdä.

Edessä on kaikkein rankin kirjoitusvaihe, sillä aion kirjoittaa sekä puuttuvan intron eli jonkinlaisen esittelytekstin, jonka perspektiivi on hieman toinen kuin 'Välisoitto'-osassani, jossa kertasin siihen mennessä tapahtunutta.

Tarinan motiivi on mielestäni vielä liian 'yksinkertainen' ja itsestäänselvä. Pathos ei tapa hulluuttaan vaan 'järjellisyyttään', olkoonkin, että hänet voidaan tuomita milloin vain tekojensa johdosta.

Finaalin loppuosissa yritän Athoksen ja Typhuksen välisen keskustelun kautta tehdä yhteenvetoa siitä, minkälaisia tulkintaversioita Pathoksen julmasta mielipuolisuudesta motiivien tasolla voidaan ulkopuolisten taholta ja perusteluin antaa.

Hämäränä loppufinaalina yritän ehkä eräänlaista deus ex machinaa ja tuon näyttämölle mm. kreikkalaisen tragedian tapaan, tapahtumien yläpuolelta kohtalokkaan hulluuden näkevän ja ratkaisevan hahmon - en Doriksen - vaan Mummon, joka et ole nimenomaan sinä vaan pikemminkin jokin myyttinen jumalatar.

Kaikki tämä synoptinen on vielä hämärän petossa, mutta olen jo huomannut, että kun vain olen siinä vireessä keskittymiskyvyltäni, että viimein uskallan päättää ryhtyä kirjoittamaan/jatkamaan tätä tarinaa, teksti etenee miltei vuorenvarmasti eteenpäin.

Kertaakaan en ole joutunut keskeyttämään aloitettuani jonkun jakson. Kunhan vain aikaa on varattu riittävästi yhteen kirjoitussessioon.

'Eroksen ja Psykhen' uudelleen lukeminen (kiitos vain vinkistäsi vielä kerran) antoi minulle jotain kummaa inspiraatiota tarinan lopetuksen hahmottamiseen, mutten ole tuota vielä kunnolla sisäistänyt.

Teinkö väärin antaessani Pathoksen ratkaista kohtalonsa itsemurhan kautta? Tarkoittaa: pelastinko itseni sillä tavoin muiden tuomiolta? Sillä Pathoshan olen minä.

Myös Dorikselle ja Ernestille löytyy todelliset 'esikuvat' eletystä elämästäni, mutta nimiä en voi tässä yhteydessä mainita. Sinä Mummo ne kyllä tiedät toissaperjantaisen jälkeen. Doris ei(!) siis ole Mummo kuin fiktiona, fantasiana - tosin nyt ehkä jo hieman todellisempana, kun olemme tutustuneet.

Todellinen Doris on jonkilainen sekoitus paria kolmea todellista naista - etenkin sitä yhtä (ei kuitenkaan S:a!). Samoin Ernest on 'tiivistelmä' parista todellisesta miehestä.

Herättääkö Mummo minut 'henkiin' ja asettaa minut totuuden eteen - vastuuseen emotionaalisista oikuistani, joita ja joilla yritin rationaalistaa ja huom! - samalla myös sovittaa puukotukset tekemällä itsemurhan.

(Tässä ongelmassa törmäämme tietysti osaltaan myös mysteeriuskontoihin ja mytologiaan - Dionysoksen ja Jeesuksen myyttiseen problematiikkaan, joista löytyy ainakin Orfeuksen kautta sukulaisuutta keskenään. Vaikeaksi siis menee...)

Joka tapauksessa Pathoksen itsemurhaa saatetaan pitää jopa pelkuruuden osoituksena.

Jos joku näin väittää - en pane vastaan. Mikäli kokee itse tehneensä oikein, on kyettävä vastaamaan teoistaan ihmisten edessä.

Tosin esimerkiksi Antigoneen, Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa se oli ikäänkuin mahdotonta, koska he eivät nimenomaan olleet syyllisiä johonkin tiettyyn, yksilöityyn moraaliseen vääryyteen - pikemminkin päinvastoin, koska he edustivat korkeampaa moraalia kuin yhteisö, jossa elivät, mutta Pathoksen tilanne on hiukan toinen. Hän on murhaaja - sekä affektien pohjalta että tieten tahtoen, mikäli nämä kaksi voidaan rationaalisesti linkittää tässä tapauksessa.

Kuitenkin juuri tässä on ongelma: minä en tiedä, teinkö oikein, vaikka ikäänkuin ratifioin, legitimoin eli oikeutin toimintani hyväksymällä mustasukkaisuuteni motivoimat affektit ja niiden aiheuttamat seuraukset välittämättä moraalista, jonka perustana on: - mikään ei oikeuta tappamista egoistisista tai sitten muistakaan syistä!

Ei ei! Ei sittenkään. En halua olla pelkkä egoistinen hirviö!

Näin ollen minut pitää kasata uudelleen eläväksi kuin Lemminkäinen (Mummon 'tehtävä') ja tultava kärsimään ihmisten minulle langettama tuomio. Tosin silloin he kyllä joutuvat ainakin epäsuorasti tuomitsemaan myös oman egoisminsa - - minussa! Ja tämä onkin juuri se pointti, johon yritän tarinani päättää.

Miten oikeus voi langettaa kuolemantuomion psykologisen egoismin motivoimista teoista, joihin ihmiset yhteisöissään syyllistyvät itse harvase päivä? Kyseessähän on sitäpaitsi - kuten Camus kuolemantuomiosta toteaa - paljon pahempi teko kuin mikään hetkellisten affektien pohjalta tapahtunut tappo. Äärimmäisen harkittu murha, joka kostomentaliteetissaan ylittää ikäänkuin moninkertaisesti kaiken rikollisen egoismin. Kyseessä kun pitäisi olla oikeuden ja jopa oikeudenmukaisuuden ylin ilmentymä!
*
Viime kädessä törmään lopulta omaan - kaikkein pahimpaan neuroosiini: - äitisymbioosiini - separaatio-individuaatio-problematiikkaan (epäonnistunut ero äidistä, emotionaalisen itsenäistymisen jääminen kesken), - - ehkä jopa 'kuolleen äidin ongelmaan' (Andre Green), jossa äidin poissolo ja saavuttamattomuus/pettyminen äitiin - ajaa mieleni tyhjäksi ja kokemusmaailmani syvimmän tunteen tyhjän depression ja tuskan autiomaaksi.

Siitä ei ole emotionaalinen elävältä kuoleminen kaukana...
*
Jos/kun joskus saan tämän merkillisen, fiktiivis-omakohtaisen, omantunnon ja ties minkälaisten haamujen kanssa taistelevan kertomukseni loppuun, kasaan sen novelliksi. Katsotaan sitten, mihin sen avulla voi päästä Parnassolla.

Eniten toivon, että saisin siitä motivaatiota kirjoittaa lisää vastaavaa lyhytproosaa.
*
Tämä teksti viittaa Pathoksen tarinan viimeisimpään jaksoon Finaali osa 1: Eikä edes kuolema voinut heitä erottaa..., jonka lopusta löytää viittauksen edelliseen osaan jne.

1 comment:

Mummo said...

Rauno, terve. Pathos-tarinan lukijana sanoisin, että epäselvimmiksi ovat jääneet D:n tunteet kumpaakin miestä kohtaan - ts. Pathoksen kuvitelmat noista tunteista, niiden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Se minua kiinnostaisi. Enkä tarkoita tällä mitään, mikä liittyisi minuun. Mutta yritä upota alkuperäisen D:n sydämeen ja nähdä se.