Panokraattorin näköispatsaita

Kirjoitettu kommentiksi mm. Tapsalle Mummon päreessä Perkussionistin laimea talvi ja maalaisten iloinen yhdessäolo.
(Kielimafia teki tarkistuksia ja lisäyksiä loppuun 1.3)
*
Tapsa kirjoitti:
Pointin kysely, oi Raunolan pyhä panokraattori, johtaa äkkiä keskusteluun, joka liikkuu näköispatsas-tasolla.
*
Vain niin. Hyvä on. Älkää hermostuko minuun liikaa. Ettekä te hermostukaan.

Ettekä te myöskään - luojan kiitos - lankea todistelemaan minulle Ruukimatruunan tavoin omaa oikeellisuuttanne - olkoonkin että 'me' taiteen ystävät toki liikumme aivan eri pätevyys- ja legitimointitason/-ulottuvuusongelmien keskellä kuin Matruuna mekanistis-reduktionistisine maailmankatsomuksineen.

Lukuunottamatta ehkä joitain luupäisiä analyyttisen estetiikan filosofeja, joille esteettinen kokemus on pikemminkin syntaksia kuin elämys.

'Kuolleitten runoilijoitten seuran' 'carpe diem'-Robin Williams inhosi syvästi näitä 'kaavaihmisiä' ja revitytti oppilaillaan pois useita, lähinnä esteettiseen arvoon ja kokemukseen liitettyjä muodollisia kriteerejä selittäviä sivuja, paksusta 'analyyttisen estetiikan' oppikirjasta.
(Muistanette tämän kohdan ko. elokuvasta?)

Toisin sanoen.

Pointin kysymisen ponttini on tietysti sen kuuluisan esteettisen elämyksen/kokemuksen olemassaolon kysyminen.

Mitä edelliseen - (muka) Kilpi-kriittiseen kommenttiini tulee, totean äskeiseen täällä esittämääni kommenttiini viitaten olevani jonkinlaisessa kehässä ja/tai ainakin näennäisessä ristiriidassa itseni kanssa suhteessani modernismiin.

Rekolankin kohdalla nimittäin myönnän hänen huikean lahjakkuutensa, vaikken ymmärrä hänen tekstistään ajoittain juuri mitään.

Mutta minä 'vaistoan' Rekolan säkeitten - sanokaamme nyt sitten klisheemäisesti ja jopa itse käsitteen kyseenalaisuuden uhalla - esteettisen 'tehon'.

Miksen voisi kokea samaa Volter Kilven kohdalta?

Totta kai koenkin, mutta jos minun on valittava (ja on pakko valita, koska kaikkea ei ehdi eikä tarvitse lukea) luen mieluummin Tsehovin kuin Kilven kootut.

Joten se siitä. Preferoin enemmän psykologista realismia ja eksistentialismia kuin varsinaisia modernisteja, mutten halua tällä asenteella rakentaa mitään arvohierarkiaa esteettisesti eri kirjailijoiden välille.

Heidän intentionsa ja lähtökohtansa (kontekstinsa) ovat jo ajallisesti niin erilisia ja moninaisia, että hierarkista verrantoa arvostusmielessä on typerää tehdä muuten kuin subjektiivisesti.

Mutta sen minä kyllä teen (hymiö)!

Ja jos tämä asenne, Tapsa, on sinulle näköispatsas-keskustelua, niin minä mieluusti liikun siellä suunnalla - tietysti omilla ehdoillani ja omaa kriittistä sapeliani heiluttaen!

Modernismi ei muuttanut mitään olennaista kirjallisuudessa esteettisellä tasolla, joskin se ehti kuitenkin hajottaa ja pirstoa kirjallisuuden (esim. Joyce, Eliot, Pound, dada ja ties mitkä kummalliset tyylikokeilut) miltei tuntemattomaksi sanamagiaksi, jonka 'arvo' löytyy enää vaivoin siitä esteettisestä mielihyvästä, jonka 'peräkkäin ladotut' - ehkä enää vasta ja vain salaperäisen intertekstuaalisen koodin kautta avautuvat? verbaalikikkailut itse kullekin antavat (ks. kuitenkin PS.)

Vielä kerran ja yhä uudestaan pitää kuitenkin todeta: - luettavasta saatava elämys/mielihyvä - se vielä jäi. Myös modernismi tuottaa usein/silloin tällöin suurta nautintoa lukijalle, vaikkei siitä välttämättä semanttis-sisällöllistä tolkkua aina saisikaan.
*
Luettuani puoli vuotta sitten Aarne Kinnusen Estetiikan, oletukseni esteettisten ongelmien muodollisesta monimutkaisuudesta haihtui lopullisesti kuin kaasu ilmakehään! (Joskin tietty filosofinen perusproblematikka toki jäi edelleen kummittelemaan.)

(Hänen [Kinnunen] vuonna 2000 ilmestynyttä Estetiikka-teostaan pidetään yleistajuisena teoksena, joka ampuu alas akateemisia auktoriteetteja, teorioita ja turhia termejä.(wikipedia).

Luin Kinnusen kirjan rinnalla samanaikaisesti erään toisenkin - suppean ja analyyttisemman johdantokirjan, joten vertailukohta oli koko ajan käsillä. (Ei tosin ollut huono kirja sekään: Taide ja kauneus - Johdatus estetiikkaan: Arto Haapala, Ukri Pulliainen).

PS.
No - pidänhän minä toki sentään Beckettistä, Ionescosta ja absurdismista yleensä!