January 12, 2006

Psykokulttuuri ja medikalisaatio

Tarttuvat diagnoosit

Tässäpä erinomainen linkki, josta löytyy aate- ja oppihistorioitsija Petteri Pietikäisen Tieteessä tapahtuu 4/2005 julkaistu artikkeli "Tarttuvat diagnoosit", jossa tehdään tiivis katsaus neuroosi-ja psykosomaattistyyppisten - siis lievempien psyykkisten häiriöiden diagnostiikan kehittymiseen ja muotoutumiseen 1800-luvun loppupuolelta alkaen.

Katsaus osoittaa selkeästi, miten modernisaatio kaupungistumisineen ja teollistumisineen synnytti länsimaissa ennennäkemättömän psyykkisen oireilun, psykiatris-/psykologisen terapiakulttuurin ja lääketeollisuuden välisen kytkykaupan, joka näyttää yhä vain laajenevan huolimatta esimerkiksi psykoanalyysin "terapia-arvon" romahtamisesta ja biologisen ihmiskäsityksen (laajemmin: naturalisoinnin) invaasiosta psykologian ja psykiatrian "harmaalle" alueelle - nimitys, jonka annan kaikelle sille epämääräiselle, joskus jopa mystifioivalle reduktionismille, johon psykiatrian teoriat useinkin perustuvat.

Minulle on kuitenkin sekä kokemuksen että teorian kautta aivan selvää, että siinä missä luontaistuotekauppa on suurimmalta osalta huuhaata, siinä psykologis-/psykiatrista terapiakulttuuria voi pitää eräänlaisena "tuotetieteen" ilmentymänä, joka palvelee pikemminkin niitä "ostotarpeita", joita markkinatalouden ehdoilla toimiva hyvinvointivaltio kansalaisilleen synnyttää kuin jonain lääketieteellisesti eksaktin tutkimuksen tuloksena.

Pietikäisen tavoin on syytä tarkentaa, että vakavien psyykkisten sairauksien/häiriöiden kuten skitsofrenian tai maanis-depressiivisen (nykyään kaksisuuntainen) mielialahäiriön määrä (prevalenssi) on pysynyt kuluneitten 100 vuoden aikana jokseenkin samoissa lukemissa, kun sen sijaan näiden edellä kuvattujen - lievempien oireiden - määrä ja "semantiikka" on siis lisääntynyt valtavasti.

Ensimmäinen yleiseen kliiniseen käyttöön tullut psykosomaattinen diagnoosi lienee ollut Freudin lanseeraama hysteria. Sen paikan otti sittemmin neuroosi.
Nykyään kumpikin diagnoosi on saanut väistyä "kaikenkattavan" depression tieltä. Myös burn-out ja paniikkihäiriö ovat saaneet -90-luvulta alkaen suurta suosiota näitten "hömppädiagnoosien" top-tenissä.
(Jopa mökin mummo "oppi" kärsimään alemmuuskompleksista viime vuosisadan aikana....)

Mutta on eräs instanssi, jolle sekä vakavien että lievien psykosomaattisten oireiden tutkimus ja "hoito" merkitsee suunnatonta tulolähdettä, ja joka siten myös osaltaan ohjailee tätä psykokulttuurista ilmiötä nimeltään psykoterapia.

(Pistän hoidon tässä lainausmerkkeihin, koska - kuten on jo huomattu - en pidä psykiatriaa/psykologiaa hoitomuotona vaan modernisaation luomana instituutiona, jolla ihmisten ahdistusoireita (angstia) käytetään sekä heidän kontrolloimiseensa että rahastamiseensa.)

Intanssi, josta puhun on tietysti lääketeollisuus. Porno-ase- ja huumekaupan ohella se lienee kaikkein tuottavinta nykyaikana.

Voidaan sanoa, että ainakin skitsofrenian ja maanis-depressiivisen mielialahäiriön hoito (ns. raskas psykiatria) on yhä enenevässä määrin keskittynyt ja perustunut biokemiallisten sekä viime aikona etenkin geneettisten tekijöiden tutkimukseen.

Sama pätee kyllä jossain määrin myös kevyempään psykiatriaan, mutta depression, burn-outin ja paniikkihäiriön kaltaisia oireiluja lienee mahdotonta osoittaa täysin biologispohjaisiksi - yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät sitä ole!

Silti lääkkeitä näiden "kulttuuristen" oireiden taltuttamiseen ja lieventämiseen on kehitelty pilvin pimein viimeisten 20 vuoden aikana - ja kehitellään tietysti edelleen.

Tämä merkitse myös sitä, että kun diagnoosien määrä tutkimuksen ja hoitomahdollisuuksien edistyessä automaattisesti lisääntyy ja tarkentuu, tulee psykologian ja markkinavoimien yhdistyminen tuotetieteelliseksi huuhaaksi antamaan sekä kuluttajalle (asiakas/potilas) että tuottajalle (psykiatrit/psykologit ja lääketeollisuus) ennenäkemättömän mahdollisuuden määritellä/tulkita aiemmin varsin luonnollisina joskin epämiellyttävinä pidettyjä, genetiikasta ja ikääntymisestä johtuvien biologisten prosessien seurauksia "puutteiksi", jotka mitä ilmeisimmin aiheuttavat ahdistusta länsimaiselle, informaatioyhteiskunnan tehokansalaiselle.

Tällaisia "vajavuuksia" ovat esimerkiksi erektiohäiriöt ja kaljupäisyys. Niinpä - jos kärsit impotenssista tai hiusten lähdöstä, ne mitä ilmeisimmin tullaan kirjaamaan tulevaisuudessa psykiatrien/psykologien diagnoosikatalologeissa luokkaan "ei itse aiheutetut biologisperustaiset traumat".

Sitten eikun viagrajohdannaisia ja karvaisten ihmisten geeneistä kehitettyjä hiustenkasvuhormooneja popsimaan!

Muista siis kansalainen ahdistua! Kun sinua kusetetaan ja rahastetaan, niin lääketeollisuus kukoistaa! (Toisin sanoen: bruttokansantuote nousee...)

*
PS. Petteri Pietikäinen on kirjoittanut tätä aihetta sivuavia artikkeleita Tieteessä tapahtuu (TT) lehdessä enemmänkin, ja palaan niihin myöhemmin.

Tässä yhteydessä kuuluu ehdottomasti mainita myös Janne Kivivuori, joka kirjoitti - 90-luvulla kolmiosaisen katsauksen nimenomaan psykokulttuuri-teemasta. Pietikäinen esitteleekin kyseisen trilogian eräässä TT-artikkelissaan.

2 comments:

Ensio said...

Niinhän se on, että tämän päivän medikalisoitunut motto voisi helposti olla:

Ihmisen elämä on kuolemaan johtava, vaikea ja monenlaista hoitoa vaativa sairaus joka tarttuu sukupuoliteitse.

Masameus said...

Nykyihminen suhtautuu elämään pyörittelemällä sitä pieniksi kiinteiksi käsitteellisiksi palloiksi, joihin hän sitten kiinnittää sairausleimoja. Se mikä vielä äskettäin tuli ymmärretyksi tavallisena spontaanina elämänmäiskeenä, on nyt rakeistunut lukemattomaksi näennäisesti hallittavaksi erillistilaksi. Näitä sopii sitten osoitella ja pyöritellä yhdessä lääkärien kanssa.

Asiassa on kaksi puolta. Toisaalta on niin, että medikalisaatio antaa tekosyyn painaa ihmiselämä yhä tarkemman valvonnan ja kontrollin alle terveydenhuollon ja riskienhallinnan varjolla. Toisaalta surkastuneessa ja hämmentäväksi käyneessä elämäntodellisuudessa suunnistavat ihmiset tarttuvat hädissään heille tarjoiltuihin psykiatrisiin leimoihin, koska kokevat saavansa niistä välineitä sisäisen levottomuutensa edes jonkinmoiseen järjestykseen saattamiseksi.

Miksi ujoutta lähestytään psykiatrisena kriisinä, jota on "hoidettava" lääkkein ja terapioin? Miksi sen "oireena" pidettyä punastelua operoidaan pois hermonkatkaisuleikkauksella? Viimekädessä on kyse ihmiselämän kurinalaistamisesta ja esineellistämisestä yhä moninaisempien elämänhallinnan tarpeiden tuottamisen kautta.