C.O.P.Y. Right-retoriikkaa

Siirrän tämän Kemppisen päreeseen Teoskynnys kirjoittamani merkillisen kommentin myös omaan blogiini, koska sopii sitä tiirailla sieltäkin käsin.
(Alkuperäiseen kommenttiin on tehty melko pitkä, kursiivilla merkitty lisäys ja viimeisin tarkennus lisättiin 16.1, kts. alla).

*
Jukka Kemppinen said...

Ad Rauno - and Leevi Lehto

Juristille Fogerty v. Fantasy on U.S. Supr.C:n prejudikaatti oikeudenkäyntikuluista.
Tekijänoikeusjuttu ratkesi juryn päätöksellä District Courtissa eli alimmassa asteessa, eikä siinä ollut tietääkseni oikeudellisesti sen erikoisempaa. Mietittiin vain, plagiaatti vai ei. Sellaisia tapauksia on paljon myös Euroopassa.

Tämä on lurputtelua blogissa niin että se siitä. Oppilaan opinnäytetyöstä vetäisisin viittaukset Fogertyyn yli.

*

RR jatkaa

Fogertysta vielä.

(Please Mr. Kemppinen - älä naura itseäsi kipeäksi. Nyt kirjoittaa pateettinen maallikko, Fogerty-fani ja umpitollo filosofi - samassa persoonassa).

*
Juridisesti kyse oli tietysti siitä, oliko J.F:n biisi plagiaatti Zaentzin omistamasta (J.F:n) biisistä vai ei, ja sitähän se nyt ei suinkaan ollut, kun edellytetään, että Fantasyn olisi pitänyt osoittaa myöhemmin julkaistu kappale täysin identtiseksi eikä ainoastaan samankaltaiseksi vertailtavan - aikaisemman - kappaleen kanssa.

Mutta pointtini ei itse asiassa ollut tämä vaan kysymys siitä, missä määrin intellectual property-seikkojen kyseessä ollen taiteilijan yksittäinen (tässä tapauksessa toisen omistama) tuotos on erotettavissa hänen persoonallisesta tyylistään tai päinvastoin - missä määrin se EI ole erotettavissa siitä.

Fogertyn oikeudenkäynnissä kiteytyy mielestäni jotain kauaskantoisempaa kuin pelkkä omistusoikeus copyrightina.

Sen peruspointti lienee siinä, että singer/songwriterin yksittäisten kappaleitten ja hänen tyylinsä (persoonallisuutensa, joka on ikäänkuin luovuttamaton oikeus) erottaminen toisistaan on toki mahdollista, mutta viime kädessä tekijän ELI hänen tyylinsä ja hänen yksittäisten kappaleittensa suhde rinnastuu ikäänkuin vanhempien ja lasten suhteeseen.

Zaentz oli (laillisesti..hmmm) kieroudella ja kavaluudella saanut Johnin allekirjoittamaan orjasopimuksen.
Siten Zaentz riisti lapset luonnolliselta äidiltään/isältään, ja täten hänen lopulta 100%:nen omistusoikeutensa J.F:n kappaleisiin oli tekijän luonnollisten oikeuksien törkeää loukkaamista (vetäkää henkeä!).

Minun puolestani Fogertya olisi aivan hyvin voinut pitää plagioijana - ja nimenomaan oman itsensä plagioijana!

Mutta koska - minun logiikkani mukaan - tyyli ja persoonallisuus ovat erottamattomat - Fogerty ei ole plagioija käsitteen syvemmässä merkityksessä.

Viittaan vielä kerran tekijän luovuttamattomiin oikeuksiin tyylinsä/persoonallisuutensa suhteen.

Paradoksaalinen johtopäätökseni kiteytyykin seuraavasti.

Jos J.F. oli plagioija, hän ei ollut sitä, mutta jos hän ei ollut plagioija, hän oli sitä.

Äärimuodossaan tästä argumentaatiosta tosin seuraa mahdottomuus luovuttaa tai myydä toiselle yhtään mitään sellaista, joka on minun persoonallisuuttani, koska eihän persoonallisuuttaan voi myydä, ellei sitä sitten tulkita vapausoikeuksien myymiseksi.

Mutta jos en voi myydä tuotoksiani eli omaa itseäni - mitä merkitystä on enää copyrighteillakaan?

Tämä on ikäänkuin solipsistinen tulkinta aiheesta.

*

Mutta koko homma menee minun katsannossani väärille urille jo siitä hetkestä lähtien, kun Zaentz väitti laillisesti omistavansa Fogertyn CCR-aikaisen elämäntyön ja luuli jopa voivansa estää häntä jatkamasta omien laulujen tekemistä.

Kyse oli henkilökohtaisesta painostuksesta - samoin kuten tietysti Johnin herjauksetkin Centerfield-LP:llä.

Fogertyn oma kommentti oli kuitenkin osuva: "Saul olisi siinä vaiheessa (Centerfieldin herjausten takia) haastanut minut oikeuteen vaikka hengittämisestä!"

Lisäys/tarkennus -16.1 (Alunperin Saul Zaentz oli 20:lle John Fogertylle isähamo. Johnin oma isä sen sijaan oli alkoholisti ja muuttanut pois kotoa Johnin ollessa 8:n ikäinen. John käytti juutalaisesta Zaentzista lempinimeä Jabba the Hut).

Toki John saa syyttää tekemisistään myös omaa tietämättömyyttään, herkkäuskoisuuttaan tai kaunaisuuttaan, mutta tuo toteamus: "Saul olisi haastanut minut vaikka hengittämisestä", kuvaa erinomaisesti sitä tilannetta, jossa henkilö haastetaan oikeuteen oman persoonallisuutensa takia - olipa kyse sitten omasta tyylistä, jonka joku toinen omistaa tai katkeruudesta, jonka henkilö kokee tuota toista kohtaan.

Koko jupakan motiivit olivat vähintäinkin kostonhimoisia, mutta se että ne MUKA selvitettiin lakiteknisesti hieman hymyillyttää minua, koska lopultakaan mikään todella oleellinen asia (mitä plagiaattisyyte ei tässä tapauksessa edes ollut!) ei vuosia kestäneitten juristitapaamistenkaan jälkeen tuottanut sovintoa Zaentzin ja Fogertyn välille.

Juridisesti ja kaupallisesti ongelmana tietysti olivat Zaentzin omistamat miljardituottoiset Fogertyn laulujen täydelliset copyright-oikeudet, mutta jupakan perimmäinen syy löytyy lopultakin Zaentzin ahneudesta ja kieroudesta sekä John Fogertyn hyväuskoisuudesta ja tietämättömyydestä.

Nuolkoot siis Fogerty näppejään - toteavat lakimiehet ja finanssipankkiirit. Oikeus on toteutunut. Aivan - oikeus on toteutunut, mutta oikeudenmukaisuudesta ei ole tietoakaan! Eikä siitä lakimies mitään tiedäkään (ehkei kukaan muukaan), ja siksi hän ei myöskään paljoa sitä pohdi.

Hänelle on pääasia, että kun saa "katrillin" eli oikeusprosessin sujuvasti pyörimään, niin kaikki menee juuri niinkuin sen proseduurien mukaan pitää mennäkin...

Mutta ei se niin ole. Historioitsijana sinä Kemppinen kyllä tiedät, etteivät asiat näin etene. Kukaan vallankumouksellinen ei ole koskaan pitänyt vanhan järjestyksen lakeja (etenkin business-oikeutta) muuna kuin rakenteellisena ja laillistettuna riistona sekä huijauksena, ja tämä pätee myös Fogerty-Zaentz tapaukseen.

Sen verran hyvin tuon episodin taustoja tunnen, että uskallan näin sanoa.

(Tarkennus 14.1) Tietenkin ilmaisemani ajattelutapa on lakimiehille pelkkää emotionaalis-moralistista hömpötystä, mutta yhtä kaikki - kun kulloinkin vallitsevan hegemonisen vallan ylläpitämä käsitys yleisestä oikeudenmukaisuudesta muuttuu, kääntää lakimieskin takkinsa tai päätyy mestauslavalle...ja se siitä oikeudesta ja kohtuudesta.

Piste.

*
Viittaan tässä yhteydessä vielä aihetta tiukasti sivuavaan - mutta ihan eri perspektiivistä katsovaan - Leevi Lehdon maninioon juttuun James Joycesta ja "copywrightismista" blogissaan The Finnish Ulysses, johon toivon mukaan saadaan joskus jatkoa...

Entä mikä on minun argumenttini ja Leevin logiikan ero?

Vastaus:
Leevi luopuisi kaikista copyrighteista vaikka heti.
Minun mielestäni niistä ei voi luopua, koska niitä ei ole olemassakaan...