Yläkuvassa Hegel. Keskikuvassa Kristus-Hegel eli The Scapegoat of 20th Century Philosophy.
Alakuvassa Jürgen Habermas -'The Fake Materialist', sillä Habermas on saksalaisen nykyfilosofian piilo-idealisti, mitä tulee ontologisten kysymysten välttelemiseen ja [materiaalisina] itsestään selvyyksinä [?] pitämiseen sekä kommunikaation rationaalisiin periaate-postulointeihin.
Habermasilla ideaalisen puhetilanteen diskurssi-eettiset säännöt [postuloitu rationaalinen oikeudenmukaisuus-periaate]mahdollistavat ainakin teoriassa aidon yksimielisyyden [Habermas ei ymmärrettävistä syistä juurikaan siedä intressi-kompromisseja, koska ne ovat strategisia], mutta habermasilaisessa konsensuksessa kaikkien pitäisi lopulta olla samaa mieltä [eli käytännössä täysin hiljaa ;\], sillä menetelmä-oikeudellinen proseduuri [ikäänkuin ennalta ohjelmoidut prejudikaatti-linjat] eikä suinkaan aidosti poliittinen keskustelu aitoine erimielisyyksineen [elämismaailmasta kumpuava kansalais-kritiikki], tekee muodolliset päätökset asioista.
Kommunikaation rationaalinen oikeudenmukaisuus-postulaatti [joka muka sisältyy aina jo itse kielelliseen vuorovaikutukseen edellyttäen, että puhe-akti on ilmaisuissaan virheetön ja puhetilanteen edellyttämät argumentaatio-ehdot täyttyvät] merkitsee loogisella välttämättömyydellä parhaimman argumentin itsestään selvää ja ongelmatonta[?] löytymistä ja hyväksymistä sekä kaikkien huonojen argumenttien välitöntä ja väistämätöntä hylkäämistä epäasiallisina ja epärelevantteina.
Hehheh - johan on automaatti - varsinainen deus ex machina, joka ilmestyksen-omaisesti osoittaa eri intressiryhmille kaikkia 'vapaasti pakottavan' oikeudenmukaisen ratkaisun kiistoihin - kuin kategorisen imperatiivin. - Jos tämä ei ole kantilais-pragmatistiseen rationalismiin naamioitunutta idealismia, niin ei sitten mikään!]
*
[Kielimafia teki korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi 9.3: välttämätön tarkennus määritelmään
väkivallan ontologia]
I
Slavoj Zizek on kirjoittamassa magnum opusta [my true life's work] Hegelistä [luku III], mutta Zizekin esipuheen [luku II] kirja on kooste useista artikkeleista ja Zizek yksi sen toimittaja-kirjoittajista.
Europpalaista ajattelua hallitsee nyt jo ohitetun postmodernistisen vaiheen sijaan [vanhan metafysiikan termein] materialismin ja idealismin välinen debatti uskonnon, politiikan ja filosofian keskinäisinä välienselvittelynä ja kommunikaationa - etenkin paavalilaisen teologian ja hegeliläisen filosofian teemojen puitteissa, jotka ovat muokkaamassa ainakin mannermaisen käsityksen tieteen ja demokratian ontologiasta [olemisen perustoista] moderniin ja postmoderniin filosofiaan [loogis-analyyttinen empirismi, fenomenologia, strukturalismi] verrattuna hyvin erilaiseen kontekstiin.
Yhteisinä nimittäjinä näyttäisivät toimivan mainitut kristinuskon paradoksaalinen [etenkin apostoli Paavali ja Milbankin radikaali-ortodoksia] ja Zizekin johdolla masinoitu saksalaisen idealismin dialektinen perinne [Kant, Schelling ja etenkin Hegel].
Liberaali-demokraattiset 'filosofi-teknokraatit' [kapitalistit] eivät tällaiseen projektiin ryhdy. He eivät koe siihen edes älyllistä tarvetta, koska raha tekee aina kaiken heidän puolestaan ja koko ajan monopolisoituvan oligarkiansa eduksi. Mutta tällaista harvainvaltaistumista eli plutokratisoitumista [arvojen monetarisoitumista] eivät Euroopan intellektuaalisesti innovatiivisimmat teologiset, poliittiset ja filosofiset ajattelijat [joista osa on tämän kirjan kirjoittajia] voi ikinä hyväksyä.
Liberalismin ja positivismin [positivismi laajasti milbankilaisittäin ymmärrettynä] liitto - siis luonnontieteen kanssa kooperoiva kapitalistinen pääoma on se Antikristus, jonka vastainen taistelu tulee pitämään kaikkein luovimmat henget aktiivisina - aikakaudesta toiseen.
On jatkettavava vastustamista, koska se on kaiken todellisen demokratian ja todellisen luovuuden paradoksaalisesti affirmatiivisin [luovan myöntämisen] voimanlähde, lähettääkseni samalla terveiset Nietzschen äärioikeistolaiselle metafysiikalle, joka ymmärsi kyllä erinomaisesti, miksi liberalismia pitää vastustaa kulttuuri-elitismin lähtökohdista, mutta joka päätyi samalla nihilismissään totaaliin umpikujaan eli 'viimeisten ihmisten' sekulaariin kulutuksellisen ja/eli masturbatorisen nautinnon perässä juoksemiseen kuten Milbank [oppilaansa D. B. Hart'in kompatessa] väkivallan ontologiaan.
*
Huom! Käännöspainotukseni on itse asiassa virheellinen [joskin tahallisesti tarkoitushakuinen], koska Milbankin alkuperäinen ilmaisu: ontological violence/ontologinen väkivalta - ei viittaa suoraan väkivallan (pragmaattiseen) hyväksymiseen ja väistämättömyyteen vaan on seuraus sekulaarin järjen ontologisesta nihilismistä eli eron (difference) ontologian sovittamattomasta pluralismista, joka ilmenee antagoniana.
*
Väkivallan ontologian välttäminen liberalismin vastustamisen tiellä on eräs päätavoitteemme, joskin [kuten Zizek moneen kertaan avoimesti korostaa] on selvää, että meidän erimielisyyttämme [Ranciere] ei läheskään aina kuunnella demokraattisen proseduurin ja institutionaalisen konsensuksen puitteissa - ei vaikka keräisimme oikeistohallitukselle kansalaisaddresseja joka viikko.
Silloin on pakko kieltäytyä väliaikaisesti yhteistyöstä demokraattisen liberalismin kanssa ja organisoitava systemaattisesti radikaaleja mielenosoituksia sekä aktivisti-ryhmiä. On toimittava hetkellisesti ja ainakin osittain tavalla, jota valta-eliitti hysteerisesti ja lakiin vedoten pitää väkivaltaisena [eliitin oman aseman legitimoivat lait ovat kuitenkin itsessään rakenteellista väkivaltaa, jota ei kyetä edes kyseenalaistamaan ilman konkreettista uhkaa].
Ylipäätään on uskallettava sanoa EI! raha-eliitille, joka on jo masinoinut valtionkin takaamaan omat etunsa keynes'läisen säännöstely-kapitalismin toimiessa hetkittäisesti pankkien pelastajina hayekilais-friedmanilaisen investointi-pankki-uhkapelin alkaessa uudestaan välittömästi [vrt. tiedot pankkitoiminnan orastavasta villiintymisestä], kun vain on vähänkin uskallusta ottaa yhä suurempia riskejä kuluttajien hyväuskoisuuden kustannuksella kohti yhä kuumenevaa talouskuplaa [jota kvantti-talousmatematiikka ei edes tunnista], ja jonka puhkeamisen jälkeen veronmaksajat siis yhä uudestaan pakotetaan ['demokraattisesti' eli eduskunnan enemmistöpäätöksellä] pelastamaan pankit - keynesläisessä hengessä.
II
This preface will appear in Hegel and the Infinite: Religion, Politics, and Dialectic, edited by Zizek/Crockett/Davis… To be published in 2011 [April]. Copyright 2010 Columbia University Press
HEGEL’S CENTURY [Slavoj Zizek] - (teksti julkaistu kesäkuussa 2010)
The ultimate anti-Hegelian argument is the very fact of the post-Hegelian break: what even the most fanatical partisan of Hegel cannot deny is that something changed after Hegel, that a new era of thought began which can no longer be accounted for in Hegelian terms of absolute conceptual mediation; this rupture occurs in different guises, from Schelling’s assertion of the abyss of pre-logical Will (vulgarized later by Schopenhauer) and Kierkegaard’s insistence on the uniqueness of faith and subjectivity, through Marx’s assertion of actual socio-economic life-process, and the full autonomization of mathematicized natural sciences, up to Freud’s motif of “death-drive” as a repetition that insists beyond all dialectical mediation. Something happened here, there is a clear break between before and after, and while one can argue that Hegel already announces this break, that he is the last of idealist metaphysicians and the first of post-metaphysical historicists, one cannot really be a Hegelian after this break, Hegelianism has lost its innocence forever. To act like a full Hegelian today is the same as to write tonal music after the Schoenberg revolution.
The predominant Hegelian strategy that is emerging as a reaction to this scare-crow image of Hegel the Absolute Idealist, is the “deflated” image of Hegel freed of ontological-metaphysical commitments, reduced to a general theory of discourse, of possibilities of argumentation. This approach is best exemplified by so-called Pittsburgh Hegelians (Brandom, McDowell): no wonder Habermas praises Brandom, since Habermas also avoids directly approaching the “big” ontological question (“are humans REALLY a subspecies of animals, is Darwinism true?”), the question of God or Nature, of idealism or materialism. It would be easy to prove that Habermas’s neo-Kantian avoiding of ontological commitment is in itself necessarily ambiguous: while they treat naturalism as the obscene secret not to be publicly admitted (“of course man developed from nature, of course Darwin was right…”), this obscure secret is a lie, it covers up the idealist FORM of thought (the a priori transcendentals of communication which cannot be deduced from natural being). The truth is here in the form: the same as with Marx’s old example of royalists in the republican form, while Habermasians secretly think they are really materialists, the truth is in the idealist form of their thinking.
Such a “deflated” image of Hegel is not enough, one should approach the post-Hegelian break in more direct terms. True, there is a break, but in this break, Hegel is the “vanishing mediator” between its “before” and its “after,” between traditional metaphysics and post-metaphysical 19th and 20th century thought. That is to say, something happens in Hegel, a break-through into a unique dimension of thought, which is obliterated, rendered invisible in its true dimension, by the post-metaphysical thought. This obliteration leaves an empty space which has to be filled in so that the continuity of the development of philosophy can be re-established – filled in with what? The index of this obliteration is the ridiculous image of Hegel as the absurd “absolute idealist” who “pretended to know everything,” to possess absolute Knowledge, to read the mind of God, to deduce entire reality out of the self-movement of (his) Mind – the image which is an exemplary case of what Freud called Deck-Erinnerung (screen-memory), a fantasy-formation destined to cover up a traumatic truth. In this sense, the post-Hegelian turn to “concrete reality, irreducible to notional mediation,” should rather be read as a desperate posthumous revenge of metaphysics, as an attempt to reinstall metaphysics, although in the inverted form of the primacy of concrete reality.
In what, then, resides Hegel’s uniqueness? Hegel’s thought stands for the moment of passage between philosophy as Master’s discourse, the philosophy of the One that totalizes the multiplicity, and anti-philosophy which asserts the Real that escapes the grasp of the One. On the one hand, he clearly breaks with the metaphysical logic of counting-for-One; on the other hand, he does not allow for any excess external to the field of notional representations. For Hegel, totalization-in-One always fails, the One is always-already in excess with regard to itself, it is itself the subversion of what it purports to achieve, and it is this tension internal to the One, this Two-ness which makes the One One and simultaneously dislocates it, it is this tension which is the movens of the “dialectical process.” In other words, Hegel effectively denies that there is no Real external to the network of notional representations (which is why he is regularly misread as “absolute idealist” in the sense of the self-enclosed circle of the totality of the Notion). However, the Real does not disappear here in the global self-relating play of symbolic representations; it returns with a vengeance as the immanent gap, obstacle, on account of which representations cannot ever totalize themselves, on account of which they are “non-all.”
Is there nonetheless not a grain of truth in the most elementary reproach to Hegel – does Hegel effectively not presuppose that, contingent and open as the history may be, a consistent story can be told afterwards? Or, to put it in Lacan’s terms, is the entire edifice of the Hegelian historiography not based on the premise that, no matter how confused the events, a subject supposed to know will emerge at the end, magically converting nonsense into sense, chaos into new order? Recall just his philosophy of history with its narrative of world history as the story of the progress of freedom? And is it not true that, if there is a lesson of the XXth century, it is that all the extreme phenomena that took place there cannot ever be unified in a single encompassing philosophical narrative? One simply cannot write a “phenomenology of the XXth century Spirit,” uniting technological progress, the rise of democracy, the failed Communist attempt with its Stalinist catastrophe, the horrors of Fascism, the gradual end of colonialism…
But why not? Is it REALLY so? What if, precisely, one can and should write a Hegelian history of the XXth century, this “age of extremes”(Eric Hobsbawm), as a global narrative delimited by two epochal constellation: the (relatively) long peaceful period of capitalist expansion from 1848 till 1914 as its substantial starting point whose subterranean antagonisms then exploded with the First World War, and the ongoing global-capitalist “New World Order” emerging after 1990 as its conclusion, the return to a new all-encompassing system signalling to some a Hegelian “end of history,” but whose antagonisms already announce new explosions? Are the great reversals and unexpected explosions of the topsy-turvy XXth century, its numerous “coincidences of the opposites” – the reversal of liberal capitalism into Fascism, the even more weird reversal of the October Revolution into the Stalinist nightmare – not the very privileged stuff which seems to call for a Hegelian reading? What would Hegel have made of today’s struggle of Liberalism against fundamentalist Faith? One thing is sure: he would not simply take side of liberalism, but would insisted on the “mediation” of the opposites.
[And, let us not forget that, for Hegel himself, his philosophical reconstruction of history in no way pretends to “cover everything,” but consciously leaves blanks: the medieval time, for example, is for Hegel one big regression – no wonder that, in his lectures on the history of philosophy, he dismisses the entire medieval thought in a couple of pages, flatly denying any historical greatness to figures like Thomas Acquinas. Not even to mention the destructions of great civilizations like the Mongols’ wiping out so much of the Muslim world (the destruction of Baghdad, etc.) in the 13th century – there is no “meaning” in this destruction, the negativity unleashed here did not create the space for a new shape of historical life.]
This is why the time of Hegel still lies ahead – Hegel’s century will be the XXIst.
III
Poliittisesta otteestaan ja asenteestaan huolimatta Zizek on sisimmässään filosofinen teoreetikko - ei niinkään poliittinen journalisti. Tässä haastattelussa Ljubljanan trauma-kranaatti tuskailee Living in the End Times-kirjansa sisältöä ja ihmisten populistisia toiveita kuulla häneltä pelkkää politiikkaa.
Slavoj Žižek Trashes His New Book [ote haastattelusta, 7.7.2010]
As a cleaner flits about, I ask him if he is surprised at his popularity, particularly among the young.
“My God, I am the last person to know the answer to these questions,” he says, looking genuinely dismayed. “But, really, I am now thinking there is so much pressure on me to perform. I am getting really bored with it. I am a thinker, but people all the time want this kind of shitty political interventions: the books, the talks, the discussions and so forth.” He sighs and closes his eyes and seems to deflate before my eyes. “I will tell you my problem openly and for this my publisher will hate me. All the talk and the writing about politics, this is not where my heart is. No. I have been sidetracked. I really mean this.”
He opens a copy of Living in the End Times, and finds the contents page. “I will tell you the truth now,” he says, pointing to the first chapter, then the second. “Bullshit. Some more bullshit. Blah, blah, blah.” He flicks furiously through the pages. “Chapter 3, where I try to read Marx anew, is maybe OK. I like this part where I analyse Kafka’s last story and here where I use the community of outcasts in the TV series Heroes as a model for the communist collective. But, this section, the Architectural Parallax, this is pure bluff. Also the part where I analyse Avatar, the movie, that is also pure bluff. When I wrote it, I had not even seen the film, but I am a good Hegelian. If you have a good theory, forget about the reality.”
Why, then, given that he does not like most of his books and does not have any enthusiasm for the lecture circuit, does he not call a stop to the Žižek show? “I am doing that right now!” he shouts. “I am writing a mega-book about Hegel with regard to Plato, Kant and maybe Heidegger. Already, this Hegel book is 700 pages. It is a true work of love. This is my true life’s work. Even Lacan is just a tool for me to read Hegel. For me, always it is Hegel, Hegel, Hegel,” he says, sighing again. “But people just want the shitty politics.
*
http://crestondavis.wordpress.com/2010/07/06/zizeks-preface-to-our-hegel-book-with-columbia-university-press/
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://www.amazon.com/Hegel-Infinite-Religion-Dialectic-Insurrections/dp/0231143354
http://en.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://camelswithhammers.com/2010/07/07/zizek-trashes-his-new-book/
