Jumalalliset aivot

Neurotiedemiehen luomiskertomus

(K-mafia editoi mm. alleeleita klo:18.55)

Kirjoitan lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen PeeÄR-miehen videon pohjalta tekstiä päreeksi. Tällä kertaa julkaisen tekstini nopeasti, kun taas video (9.3 - Marketing of Madness), joka herätti kysymyksen aivofysiologisesti paikantamattomien mentaalisten häiriötilojen 'parantamiseen' valmistettujen psykofarmakoiden myynnin ja käytön takana olevasta ideologiasta, sai minut kirjoittamaan sivukaupalla tekstiä - lähinnä foucault'laisen, normalisoivan biovallan tiimoilta.

Näitä luonnoksia (joiden työnimenä on 'Fragmentteja oireesta ja biovallasta') täytyy vielä ajan kanssa täydentää ja editoida ennenkuin ajattelen vakavasti tekstin edes osittaista julkaisua. Mutta kyllä niistä päre tai useampi vielä jossain vaiheessa kehkeytyy.

Seuraavassa keskityn kuitenkin PR-miehen 12.3 julkaiseman päreen Aivojen ongelmat ratkaistu? videon sisältämän neuroaivo-utopian syvätulkinnalliseen dekonstruoitiin ;\.
*
http://bluffia.blogspot.com/2010/03/aivojen-ongelmat-ratkaistu.html

Luennoitsijan luottamus (= tieteisusko) ihmisaivojen täydellisen mallinnuksen mahdollisuuteen lähitulevaisuudessa (tai sitten missä tahansa tulevaisuudessa) eivät pidä paikkaansa, perustelipa hän sitä sitten millaisiin faktoihin tahansa vedoten.

Ihmisen aivot kehittyivät 'itsestään' (ns. autopoiesis), mutta luennoitsija on rakentamassa/rekonstruktoimassa simuloituja, ikäänkuin lopullisesti valmiita, aivoja ihmiskäden-/älyn avulla.

Periaatteessa hänen pitäisi pystyä rekonstruoimaan aivomalliinsa myös se aika ja historia, joka aivojen kehittymiseen on vaadittu - sitäpaitsi aika/kehitys muokkaa aivojamme jatkuvasti. Ajan mallinnus ei kuitenkaan onnistu muuten kuin fysikaalisena kaavana (tai solipsistisena, ei-mallinnettavissa olevana elämyksenä, jota on mahdoton kommunikoida toiselle), joka kertoo matemaattis-fysikaalisesta eikä orgaanisesta todellisuudesta.

Myöskään kognitiivinen, ajattelun kokemuksellis-symbolisen itsereflektiivisyyden mallinnus, ei tavoita koetun (vaikuttavan/vaikuttaneen) ajan ulottuvuutta, mikä johtuu ehdottoman kausaalisesta materialistismista kiinni pitävien teorioiden vastaisesti (itseään dialektisesti) tiedostavan ajattelun kognitiivis-performatiivisesta perusluonteesta: 'olemisen ja ajan' yhdistyminen (mallinnus) onnistuu matemaattisessa mallinnuksessa vain ajan 'menettämisen' hinnalla (ajan subjektiivinen kokemus on sekin pelkästään käsitteellinen asia, jonka ymmärrämme kyllä symbolisesti, mutta jota emme voi siirtää toiselle kuin erittäin vajavaisesti - esim. taiteessa, uskonnoissa ja ideologioissa).

(Senkin vuoksi, että aika on yhtä aikaa sekä fysikalistinen (invarianssi) että kokemuksellinen (singulaarinen) realiteetti, joudutaan fysikalistinen indeterminismi hyväksymään vaikka vain kaikkein minimaalisimmassa muodossaan (sattumalla on osuutensa myös biologiassa: mutaatioiden merkitys ja alleelien sattumanvaraisen 'kohtaamisen/yhtymisen' prosessi perimän siirtymisessä) esimerkkinä Heisenbergin epätarkkuusperiaate, jossa toki sattumakin voidaan matemaattisella mallinnuksella selittää pois kuleksimasta; - matematiikassa säilyykin aina tietty 'egyptiläisyys': se rakentaa pyramideja, noita mallinnusten arkkityyppejä.)

Mainittuun ajan palautumattomuuteen on täysi syy, eikä se syy ole oivallettavissa kausaalisesti suoraan faktoista, kuten 'neuromies' joviaalisti vihjailee. Ihmisen pitäisikin olla yhtä aikaa sekä kausaalilakien täydellisen sitovuuden ('monismi') että käsitteellisen ajattelun dialektiikan ('dualismi') tuolla puolen (Jumala) kyetäkseen rekonstruoimaan aivot, joista luennoitsija haaveilee.
*
Esitetyssä, scifi-utopiaa muistuttavassa teoriassa ei sinänsä ole mitään uutta. Lisää aiemmin tuntematonta informaatiota vain löydetään jatkuvasti lisää, mutta perusongelma itsessään pysyy kuitenkin samana.

Koska aivot siis kehittyivät ikäänkuin itsestään: autopoieettisena organismina (ilman 'ulkopuolista/jumalallista' apua), ihminen voi rakentaa niistä vain mallin, joka pystyy tarkoin simuloimaan tällaisia aivoja, mutta kyseistä 'simulacrumia' ei koskaan voi kutsua ihmisen 'oikeiksi' aivoiksi (ellei sitten satu olemaan debiili tai reduktionisti).

Neurotieteilijöiden perusongelman voisi ilmaista seuraavasti: jos ihmisaivot ovat niin sanotun älykkään suunnittelijan 'mallin' mukaan tehty, silloin ihmisen on mahdollista yrittää mallintaa vastaavanlaiset aivot, mikäli hän kykenee täydellisesti omaksumaan tuon intelligentin designerin (jumalan) kaikkivoivat älylliset kyvyt.

Mutta - koska aivot ovat autopoieettinen organismi, ihmisen mahdollisuudet rakentaa 'oikeat' aivot eivät milloinkaan tule onnistumaan, sillä hänen omien ja hänen rakentamiensa aivojen välinen suhde on aina luojan (hän itse) ja luodun (hänen rakentansa) välinen suhde.

Kyseessä on toisin sanoen silloittamaton kategoris-ontologinen ero, ja vielä siten, että juuri ihmisen tietoisuus aivojensa toiminnan edellytyksistä/-enä aiheuttaa tuon eron. Tietoisuus ei ole mahdollinen ilman ontologista eroa, joka inkorporoituu itsereflektiossa. Voisin kärjistää, että ontologinen ero on yhtä kuin tietoisuus.

Edellisestä seuraa paradoksaalisesti,  jos oletamme, että neurotieteilijä kuitenkin kuvittelee kykenevänsä rakentamaan 'omat aivonsa', että hän tulee siten (vastoin tahtoaan ja intentioitaan) tunnustaneeksi uskovansa älykkääseen suunnittelijaan ( omnipotenttiin Luojaan, joka vaikuttaa hänen kauttaan), koska vain tällaisen, kaikkivoivan Jumalan kykyihin kuvitteellisesti samaistumalla (tässä on kyse on ideologisen uskon imaginaarisesta muodosta - vrt. imitatio christi), esitetyn kaltainen projekti (aivot luotuna) on mahdollinen.

Kaikki muu reduktionistis-tyyppinen fantasiointi siitä, että neuroaivo-mallinnukset voisivat itsereflektiossa inkorporoida eli omaksua itse itselleen asetetun vapauden tietoisuuden mahdollistavaksi peruskategoriaksi, mikä merkitsee ennenkaikkea sitä, että tietoisuus kykenee spontaanisti (ei-ohjelmoidusti!) problematisoimaan oman itsereflektiivisyytensä mahdollisuuksia (ehtoja, edellytyksiä); - tällainen oletus mallinnettujen aivojen luonteesta, sisältää kategorisen virheen ja huonosti peitellyn idealismin, joka siis perimmältään merkitsee, että ko. tiedemies tahtomattaan ja tiedostamattaan uskoo älykkääseen suunnittelijaan.

Yhteenveto: Siellä, missä cogiton olemassaolo yritetään reduktionismin periaatteella joko hävittää totaalisti (ei ainoastaan substanssina = metafysiikkana, mikä tietysti on perusteltua vaan myös subjektina = reaalisen kielellisenä fiktiona) tai konstruoida neurofysiologiseksi malliksi, pitää sisällään ideologian: tässä(kin) tapauksessa juuri sen saman ideologian, minkä metodis-tutkimuksellisesti matemaattisella tarkkuudella operoiva neurotiedemies kaikkein jyrkimmin haluaa kieltää: jumalauskon!
*
http://bluffia.blogspot.com/
http://www.johnpiippo.com/2009_02_01_archive.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Autopoiesis
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alleeli
http://fi.wikipedia.org/wiki/Resessiivinen_ominaisuus

Skeptikkoa turpaan Iris Murdochilla

(Kielimafian Arnold Sw. tuli ja teki linkki- ja virkelisäyksen klo:17.10. Sanoi: lue toi ja yritä kirjoittaa niinkuin filosofi. Haistatin pitkät, enkä tarjonnut edes teetä. Mutta hyvä (ja tuttu) linkki, ei siinä mitään...)
I
Ihminen, joka pyrkii tunnistamaan omaa tunnetilansa, on hankalassa asemassa. Varmaa on, että tunne on. Tunne tuntuu, ja se, mikä tuntuu, on. Kirjaimellisesti. Mutta siihen varmuutemme sitten loppuukin.

Höyrypäisimmät skeptikot jopa väittävät, että kaikki onkin pelkkää unta - ja kaiken lisäksi jonkun toisen unta.

Mutta itse asiassa skeptikko ei kiellä tunteen olemassaoloa. Hän vain sijoittaa sen fiktiiviseen kategoriaan ja käsittelee sitä siellä eräänlaisena pseudotodellisuutena. Olennaista tässä kuitenkin on, että pyrrhonilainen, käytännön skeptikkokaan ei pysty elämään maailmassa, jota voisi epäillä loppuun asti, koska silloin hän ei kykenisi arvioimaan todellisuutta lainkaan ja epäillessään loputtomiin esimerkiksi maantiellä liikkuvan auton olemassaoloa, jäisi viimein sen yliajamaksi, koska ei kokenut tarvetta olemattoman väistämiseen.

Äärimmäinen skeptikko on kuin psykoottinen paranoidi, joka joutuu lopulta psykiatriseen hoitoon, koska epäilee kaikkea. Samalla hän on solipsistinen, 'omituinen höpöttäjä', koska puhuu vain itsensä: oman 'harhamaailmansa' kanssa eikä kuitenkaan ymmärrä itseään, koska puhuminen voi olla vain joko jaettua kommunikaatioita (myös sisäinen dialogi) tai säännötöntä nonsensea, josta voi löytää järkeä vain soveltamalla siihen jonkin legitimoidun diskurssin tulkintasääntöjä - (ks. PS.).

II
Perimmäinen tarkoitukseni tässä tekstissä on vastustaa skeptisismiä tunteitten kognitiivisen reaalisuuden pohjalta, ja siihen yritykseen käytän eräänä esimerkkinä Iris Murdochin 'sisäistä realismia'. Murdoch painottaa tunteitten kognitiivisen mielekkyyden ohella moraalisen muuttumisen mahdollisuutta Hyvän ollessa tuon muutoksen olemus ja päämäärä.

Hypoteesina minulla on aluperin se, että tunne toimii linkkinä affektien ja kielen välillä tunteen ollessa siten esimerkki ontologisten dualismien erot ja Humen lain loogisen katkoksen silloittavasta psyykkisestä elementistä, joka ei vielä ole kieltä muttei enää myöskään affektien kaaosta.

Kysymys kuuluu:

Miten ihmisen on mahdollista vakuuttua tunteen aitoudesta, luotettavuudesta ja reaalisuudesta, sen muuttuvuudesta ja sen mahdollisesta hyvyydestä sisäisesti - ilman kokemista jo valmiiksi (ikäänkuin deterministisesti) ulkoapäin selittävää kieltä/kontekstia, joka on aina jotain muuta kuin affektien ontologisesti eri tavoin olemassaoleva todellisuus?

Toisin sanoen: miten tunne voi olla 'sisäisesti' kognitiivinen? Miten tunteen muutos on tiedollisesti ymmärrettävissä? Onko sisäinen, moraalinen muutos aina Hyvän palveluksessa?

Murdoch antaa 'käytännön' esimerkin po. mahdollisuudesta sisäisen todellisuuden tasolla, jossa tunnetilan ja asenteen muuttumisen dialektiikka jatkuvan tarkkaavaisuuden myötä on kokijalleen konkreettista todellisuutta, vaikkei ilmenisi millään tavoin hänen lähellään eläville ihmisille.

Väite kuulostaa merkilliseltä ja vaikuttaisi vajoavan jonnekin intuitiivisen mystiikan suohon heti alkuunsa, mutta sitä sopii kuitenkin tarkastella hieman lähemmin (improvisoin ulkomuistista, joten sitaatti ei ole tarkka).

Perheen poika tuo uuden tyttöystävänsä näytille kotiinsa (sorry naiset kielenkäyttöni). Äiti on hämmentynyt. Hän kokee tytön vieraaksi. Tämän puhe, käyttäytyminen, asenteet ja maneerit eivät miellytä, joten äidin ensivaikutelma tytöstä on negatiivinen kuten kaikki hänen tutustumisen alkuvaiheessa kokemansa mielialat tätä kohtaan. Äiti ei pidä tytöstä.

Mutta äti ei myöskään kritisoi tyttöä avoimesti - ei tämän itsensä kuullen eikä edes pojalleen tai muille läheisilleen. Sen sijaan hän miettii intensiivisesti momia tunteitaan ja keskittää tarkkaavaisuutensa siihen, mitä hän oikein tuntee ja miksi kokiessaan tytön epämiellyttäväksi.
Pohtiessaan omia tunnereaktioitaan tyttöä tarkatessaan äiti kuitenkin vähitellen löytää tytöstä jonkin häntä miellyttävän piirteen. Vähitellen noita miellyttäviä asioita/ominaisuuksia löytyy lisää ja äiti pystyy myös paremmin perustelemaan niitä itselleen uusia aiempiin vertaillessaan.

Niinpä tytöstä muotoutuu hänen ajattelussaan ja tunteissaan lopulta ikäänkuin uusi ihminen - uusi persoonallisuus (ehkä jopa se, mitä tyttö itse kokee olevansa), jonka hän lähes täysin hyväksyy ja josta hän voi mielessään iloita: olla onnellinen siitä, että pojalla on tällainen rakastettu.

Silti äiti ei edelleenkään ilmaise tunteitaan eri tavoin kuin tutustumisen alkuvaiheessa. Hän on kohtelias ja asiallinen tyttöä kohtaa kuten aina. Mutta jotain on silti radikaalisti ja positiivisesti muuttunut hänen tietoisessa tunne-elämässään suhteessa tyttöön: äiti on sisäisesti muuttunut, hänen asenteensa ja etenkin moraalinen tuomitsevuutensa suhteessa tähän on kääntynyt hyväksynnäksi, koska hän näkee tytössä nyt persoonan, jota voi ymmärtää ja jopa rakastaa.

Murdoch halunnee sanoa, että sisäinen muutos, emotionaalinen prosessi, emootioiden kognitiivinen realisoituminen - niiden realisoituminen jopa muutoksessaan, on sisäisesti mahdollista ja ymmärrettävää ilman, että ihmisen mielessä tapahtuisi jotain täysin ei-tajuttavissa olevaa, intuition mystiikkaan sijoitettua 'hämärämeininkiä' vaan, että sisäinen muutos on hahmotettavissa ja artikuloitavissa järkevästi ja siten tavallaan kommunikatiivisesti, kunhan vain henkilö pyrkii empatian, samastumisen ja tiedollisen asenteen kautta tarkkaamaan ja pohtimaan itsessään niitä ihmisiä, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Kyseessä siis on kuin onkin versio Wittgensteinin (jonka luennoilla Murdoch kävi) kielipeli-ideasta eli kommunikaation käytännöistä merkityksiä määrittävinä diskursseina.

Kyse on kuitenkin samalla myös esimerkistä, jossa sisäinen, moraalinen muutos tunteitten tasolla on paitsi mahdollista myös tiedollisen kykymme artikuloitavissa ilman, että sitä pitäisi etukäteen sitoa johonkin annettuun diskurssiin tai että se redusoitaisiin jonnekin 'puhtaan intuition' mystiseen hämärään.

Lisäys
Iris Murdoch on moraalirealisti par excellence ja esittää vakavan haasteen kaiken maailman postmoderneille mä-olen-mikä-mä-olen-ja-ajattelen-mitä-mä-ajattelen-jos-mun-imagoni-sitä-vain-vaatii-hippiäisille.

III
Entä miten aion käyttää Murdochin esimerkkiä skeptikkoa - tuota itsessäni asuvaa kirotun älykästä joskin hieman paranoiaan päin vinksahtanutta Perkelettä - vastaan?

Teesini lienee varsin kartesiolainen, mutta se saa uusia ulottuvuuksia ennenkaikkea siksi, että kyse on tunteen (myös tahdon) ja kognitiivisen tarkkaavaisuuden välisestä dialogista, jonka pyrkimyksenä on selventää itselle toisen ihmisen minussa herättämien tuntemusten alkuperää, oikeutusta ja etenkin niiden muutoksen mahdollisuutta moraalisen päätöksenteon prosessissa.

Näin ollen kyseessä ei ole pelkästään tiedollisen oikeutuksen perustan etsiminen ja osoittaminen siinä mielessä kuin cogito 'ilmestyi' Descartes'lle vaan moraalisen muutoksen (hyvän) mahdollisuuden konstituutio tunteen tiedollisen merkitsevyyden reaalisuudesta käsin.
*
Proseduuriajatteluun taipuvainen, Wittgensteininsa lukenut skeptikko, voi tietysti aina epäillä Murdochia vaatimalla, että tämän pitää osoittaa muutoksensa julkisesti, sillä muuten meillä ei voi olla siitä mitään tietoa, eli se jäisi kaiken tiedollisen oikeuttamisen ulkopuolelle.

Toisaalta - ajattelee jo perinteinen skeptikko - jos Murdoch ilmaisisi itsessään tapahtuneen muutoksen kommunikaation ja toiminnan tasolla, häntä voisi periaatteessa syyttää heti kaikella sillä arsenaalilla, jota skeptikolta löytyy turhautumiseen asti loputtomiin.

Murdoch halunnee sanoa skeptikolle, ettei tämän kritiikki ulotu hänen sisäiseen elämäänsä, ja että optimaalisen kognitiivisesti artikuloituneitten tunteitten tasolla tapahtuneen moraalisen muutoksen mahdollisuus on hänelle itselleen totinen tosi, johon skeptikko voi vain joko uskoa tai olla uskomatta.

Murdoch ajaa tällä tavoin skeptikon takaisin omalle, tuhottujen uskomusten, oikeutusten ja argumenttien kaatopaikalleen nuolemaan näppejään toki tiedostaen samalla, että skeptikko suhtautuu hänenkaltaisiinsa 'puolimystikoihin' joko halveksien tai säälien. Ne tunteet Murdoch jättänee kuitenkin mieluusti skeptikon ikiomaksi päänsäryksi.

Joka tapauksessa skeptikkoperkele näyttäisi nyt saaneen tällä tavoin Murdochilta vakavasti otettavan ja lujan näpäytyksen turpaansa - mutta se nyt on sille tosikkomaista huumoria viljelevälle ilonpilaajalle ihan oikein...

PS.
Psykoanalyysi ei ole nyt paras esimerkki legitimoidusta tulkintadiskurssista, koska siinä tulkintasäännöt eivät ole etukäteen lopullisesti lukkoonlyötyjä, vaikka tulkintasapluuna sitä olisikin.

http://www.netn.fi/196/netn_196_kaali.html