Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Kielimafia kävi myöhäisessä iltakylässä. Jos jäi typoja, niin se johtuu siitä, että mulla oli kiire tsekkaamaan Pete Q. Yle Teemalta. Järisyttävä esitys - aina ja edelleen! - klo: 23.15
*
Mummo kirjoitti:
Kertokaa nyt joku minullekin, mitä Rauno oikein pelkää.
*
Tapsa kirjoitti:
'Rauno pelkää itseään. Tai ei oikeastaan itseään, vaan sitä ettei ymmärrä itseään.'
*
Tuo osui suoraan sydämeeni. Mutta täysi häränsilmä siitä olisi tullut, jos olisit tarkentaen lisännyt, että minä pelkään ennenkaikkea juuri siksi, että ymmärän (aavistelen), ettei ehkä olekaan mitään ymmärrettävää - ei minussa tai muissa.
Silti. Minulla olisi joka tapauksessa niin paljon puhuttavaa (itsestäni ja muista), udeltavaa muista (sekä itsestäni muilta) ja tunnustettavaa, etten oikein aina tunnu kestävän sitä itsekään.
Haluaisin puhua Mummolle ainakin 100 tuntia! Ja saada Mummolta muutamaaan tarkoin valitsemaani kysymykseen ihan vain tiiviit mutta samalla välittömät kommentit/vastaukset.
*
Jos tässä on lupa hiukan yliampuen dramatisoida (dramatisointejahan minä rakastan), niin sinä olet Tapsa nyt kuin tutkintotuomari Porfiri Petrovits ja minä kuin Rodion Raskolnikov.
Miesten tämäniltainen tapaaminen oli loistava dramaturgisointi Rikoksen ja rangaistuksen ikimuistoisesta kohtauksesta.
Petrovits tietää itse asiassa jo nyt, että Raskolnikov ei pääse häneltä enää pakoon. Tarkemmin - Raskolnikov ei pääse itseään pakoon! - - Porfiri on psykologi jos kuka.
Minä vain en tiedä edes sitä, mikä on varsinainen rikokseni, josta minua syytetään ja josta koen syyllisyyttä!? En todellakaan ymmärrä itseäni. - - Mutta noita syitä ei luultavasti ole vain yhtä.
Tämä alkaa mennä kohta jo Kafkan mielen maailman alueelle sekä eksistentialismin ja teologian suuntaan.
Tsehovista voisi hyvinkin olla apua moisen hämmennyksen tasoittamiseen itsessään.
Tsehov - kirjailija vailla illuusioita - ja silti samalla mies, joka näkee ihmiset juuri iluusioineen kakkineen sellaisena kuin he ovat - raadollisen hölmöinä pikku jaarittelijoina ja unelmiinsa vajoavina haihattelijoina.
Joku seurueen jäsenistä menee epätoivoisen rakkauden puuskassaan? talon taakse ja ampuu itsensä. Sitä sitten vähän aikaa päivitellään suureen ääneen. Että itsemurhiakin! Nykyaikana. Voi tavatonta - - - !
Mutta ei aikaakaan kun taas jo juodaan teetä, puhutaan säästä ja aletaan unelmoida paluusta Moskovaan...
Sellainen on ihminen. Rakastettava, säälittävä ja aina johonkin väärään paikkaan syntynyt pikku hölmö, joka ei koskaan tule ymmärtämään itseään kuin unelmissaan...
Showing posts with label dramaturgia. Show all posts
Showing posts with label dramaturgia. Show all posts
February 21, 2009
December 29, 2008
Filosofinen näytelmä
Kommentti HG:n kommenttiin päreessäni Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit.
HG kirjoitti:
Loppuratkaisu - Jumala nähköön - ei ehkä kuitenkaan ole vallassani.
Mutta tietenkin kriitikko saa ihan rauhassa istua oksallaan raakkumassa. Kunhan ei pasko päähäni.
(Chris - se oli huumoria.)
II
'Tietoisuus on objektiensa summa'.
No joo. Tämän sanoi kyllä jo Nietzsche - itse asiassa Hume. Se on perimmältään empiristinen väite.
Entä miten ne objektit muuttuvat tietoisuudeksi siellä empiristin päässä? Opeta - rakas Diotima - minulle se temppu.
Merleau Ponty oli enemmän oikeassa kuin Sartre, jos minulta kysytään.
Minä olen tässä asiassa enemmän psykosomatiikkaan hurahtanut mystikko-fenomenologi kuin pelkästään ulkoisia objekteja havainnoiva empiristi.
Mutta rationalismi se lopulta selittää meille nämäkin asiat ymmärrettävällä tavalla - olkoonkin, että rationalismi itsessään on rakennettu tyhjän päälle.
Rationalisti on siten eräänlainen aksiomiinsa ja käsitteisiinsä rakastunut 'taikuri'. Mutta hän pystyy määrittelemään dialektiikallaan todellisuuden järkevällä tavalla.
Siihen ei empiristi pysty ilman hänen apuaan. Ei myöskään Merleau Ponty.
HG kirjoitti:
Eipäs sekoiteta mielivaltaisesti mieltä: tietoisuus on objektiensa summa eikä mitään muuta (Sartre). Vaikka uskon, että linnun lailla en erota ääntä itseydestäni enkä sinusta niin en usko, että Merleau Ponty on ollut oikeassa.
Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää ei ole enää ihminen (ks. Iines postaus Kasvatuksesta 2007-1).
I
Ihmisen, jolle mikään ei ole pyhää, täytyy oppia nauramaan itselleen ollakseen ihminen. Hän on pyhään onnettomasti rakastunut ilveilijä (RR).
Asiahan ei ilmeisesti minulle kuulu, mutta sanon vaan, että nyt tehdään näyttämötaidetta eikä filosofiaa.
Ja jos minä päätän valita tietyn dramaturgian, niin minähän teen sen!
Minä ohjaan tätä näytelmää. Minä käsikirjoitan sen. Minä legitimoin sen 'filosofian'.Loppuratkaisu - Jumala nähköön - ei ehkä kuitenkaan ole vallassani.
Mutta tietenkin kriitikko saa ihan rauhassa istua oksallaan raakkumassa. Kunhan ei pasko päähäni.
(Chris - se oli huumoria.)
II
'Tietoisuus on objektiensa summa'.
No joo. Tämän sanoi kyllä jo Nietzsche - itse asiassa Hume. Se on perimmältään empiristinen väite.
Entä miten ne objektit muuttuvat tietoisuudeksi siellä empiristin päässä? Opeta - rakas Diotima - minulle se temppu.
Merleau Ponty oli enemmän oikeassa kuin Sartre, jos minulta kysytään.
Minä olen tässä asiassa enemmän psykosomatiikkaan hurahtanut mystikko-fenomenologi kuin pelkästään ulkoisia objekteja havainnoiva empiristi.
Mutta rationalismi se lopulta selittää meille nämäkin asiat ymmärrettävällä tavalla - olkoonkin, että rationalismi itsessään on rakennettu tyhjän päälle.
Rationalisti on siten eräänlainen aksiomiinsa ja käsitteisiinsä rakastunut 'taikuri'. Mutta hän pystyy määrittelemään dialektiikallaan todellisuuden järkevällä tavalla.
Siihen ei empiristi pysty ilman hänen apuaan. Ei myöskään Merleau Ponty.
December 28, 2008
Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Kuusi tankaa tästä illasta.
*
Tulet tapaamaan vakavan Räsäsen.
Olen jo suunnitellut ensimmäiset repliikkimme, jotka poikkeavat aika lailla Mummon kanssa suunniltaan päreestä.
Ennen mitään käsipäiväätä tai muuta tuijotan sinua kiusallisen pitkästi silmiin (ns. hullun katse), jonka jälkeen sinä toteat levottoman kysyvästi:
'Rauno?'
Minä vastaan kysymällä hitaasti ja painokkaasti:
'Kuka - sinä - olet?'
Sinä vastaat:
'Minä olen Mummo Muu.'
Vinosti hymyillen heitän takaisin:
'No jos sinä olet Mummo Muu, niin minä olen vaikka Muumi-Pappa.'
Vastaat:
'Rauno, muista, että juuri nyt me eletään todellisuudessa eikä virtuaalimaailmassa.'
Vastaan:
'Missä sinä sen todellisuuden olet nähnyt? Kerro minullekin. Oletko sinä totta? Vai minun kuvitelmani.'
(to be continued)
*
Mummo kirjoitti vastauskommentin tähän synopsikseen.
Entä jos minä alankin kirkua? Huudan vain niin korkealti kuin kurkusta lähtee, vedän sitten henkeä ja käännyn lähi-ihmisten puoleen:
- Auttakaa minua! Tuo mies, itse Perkele, aikoo raiskata minut. Älkää päästäkö häntä lähelleni, olkaa niin kilttejä.
Minkä jälkeen istahdan pöytääsi, ojennan Dekalogin, hymyilen hurmaavasti ja kävelen pois.
*
http://www.accidentalscientist.com/labels/art.html
*
Tulet tapaamaan vakavan Räsäsen.
Olen jo suunnitellut ensimmäiset repliikkimme, jotka poikkeavat aika lailla Mummon kanssa suunniltaan päreestä.
Ennen mitään käsipäiväätä tai muuta tuijotan sinua kiusallisen pitkästi silmiin (ns. hullun katse), jonka jälkeen sinä toteat levottoman kysyvästi:
'Rauno?'
Minä vastaan kysymällä hitaasti ja painokkaasti:
'Kuka - sinä - olet?'
Sinä vastaat:
'Minä olen Mummo Muu.'
Vinosti hymyillen heitän takaisin:
'No jos sinä olet Mummo Muu, niin minä olen vaikka Muumi-Pappa.'
Vastaat:
'Rauno, muista, että juuri nyt me eletään todellisuudessa eikä virtuaalimaailmassa.'
Vastaan:
'Missä sinä sen todellisuuden olet nähnyt? Kerro minullekin. Oletko sinä totta? Vai minun kuvitelmani.'
(to be continued)
*
Mummo kirjoitti vastauskommentin tähän synopsikseen.
Entä jos minä alankin kirkua? Huudan vain niin korkealti kuin kurkusta lähtee, vedän sitten henkeä ja käännyn lähi-ihmisten puoleen:
- Auttakaa minua! Tuo mies, itse Perkele, aikoo raiskata minut. Älkää päästäkö häntä lähelleni, olkaa niin kilttejä.
Minkä jälkeen istahdan pöytääsi, ojennan Dekalogin, hymyilen hurmaavasti ja kävelen pois.
*
http://www.accidentalscientist.com/labels/art.html
September 29, 2008
Hamletia (liian) vapaasti improvisoiden
Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen peripetia.
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.
Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.
Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.
Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.
Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.
On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.
Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.
Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.
Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.
Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.
Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!
Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.
Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.
Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.
Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.
II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.
Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.
Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.
Encore
Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.
Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.
Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.
Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).
Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.
III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.
Hamlet
In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).
The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.
In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.
On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia
http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.
Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.
Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.
Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.
Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.
On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.
Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.
Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.
Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.
Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.
Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!
Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.
Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.
Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.
Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.
II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.
Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.
Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.
Encore
Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.
Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.
Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.
Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).
Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.
III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.
Hamlet
In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).
The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.
In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.
On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia
http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia
Subscribe to:
Posts (Atom)