Katoavat, aineettomat kuvitelmat

‘O, wonder!
How many goodly creatures are there here!
How beauteous mankind is! O brave new world,
That has such people in't!’

.

Miranda, The Tempest Act V, Scene I

* 

‘- niin kuin tuon näyn olematon kudelma,

myös pilviin asti ulottuvat tornit, suurenmoiset

palatsit ja juhlalliset temppelit

ja koko tämä suuri pallo tulevine asukkaineen

katoavat aineettoman kuvitelman tavoin,

usvan henkäystäkään ei siitä jää.

Meidän tomustamme kudottuja ovat unelmat,

ja uni saartaa pientä elämäämme.’

. 

Prospero, Shakespearen näytelmässä Myrsky.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Myrsky_%28n%C3%A4ytelm%C3%A4%29

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510358146

http://huxley.net/contexts/miranda.html

Noituus, valta ja Macbeth

Macbethin noidat

.

Mielikuvitukseen kuuluu jo sinänsä taito mennä toisen ihmisen elämän sisään, muitta noitien ollessa kyseessä side on omalaatuinen, sillä noidat ovat mielikuvituksen jälkeläisiä. Keskiajan ja renessanssin ajan noitien jahtaajat – miehet, joiden mielestä koskaan ei voinut olla liikaa lähimmäisten ilmiantoja, ruumiintarkastuksia, kidutuksia, oikeudenkäyntejä ja ennen kaikkea teloituksia – uskoivat, että noidat kävivät salakauppaa mielikuvituksella. Tunnetun noitakäsikirjan Malleus maleficarumin mukaan paholaisen palvelijat kiihottavat ja muovaavat mielikuvitusta tunkeutumalla ruumiin kautta ihmiseen. Teoksen kirjoittaneet kaksi dominikaani-inkvisiittoria, Heinrich Kramer ja James Sprenger tiesivät, että pirulliset henget pystyivät synnyttämään ‘paikallisen liikahduksen’ joko valvovan tai nukkuvan ihmisen mielessä ja herättämään ja kiihottamaan ihmisen sisäisiä aistimuksia ‘niin että mielen varastoihin kammitsoidut ideat otetaan esiin ja paljastetaan fantasian ja mielikuvituksen kyvylle, minkä jälkeen tällaiset ihmiset kuvittelevat niiden olevan totta.’ He kutsuivat tapahtumasarjaa, jossa mieltä herätellään ja kuvia siirrellään yhdestä aivojen osasta toiseen, ‘sisäiseksi kiusaukseksi’. Sen seurauksena ihminen saattaa alkaa nähdä silmiensä edessä jotakin – vaikkapa tikarin – jota todellisuudessa ei ole, ja kääntäen, ihmiseltä voi jäädä näkemättä jokin – esimerkiksi oma penis – joka kuitenkin yhä on paikallaan, vaikka inkvisiittorien ‘hurmaksi’ kutsuma ilmiö kätkee sen katseelta. Kramer ja Sprenger kirjoittavat: ‘Eräskin mies kertoo, että kadotti kalunsa ja meni noidaksi tiedetyn akan tykö jotta tämä palauttaisi sen hänelle. Akka käski vaivasta kärsivän kiivetä tiettyyn puuhun ja ottaa sieltä pesästä haluamansa kalun, pesässä oli niitä monta. Mutta kun mies yritti ottaa ison kalun, noita sanoi: Älä sitä ota, se on kappalaisen kalu’.

. 

Luettuaan tämän ja muita kohtia Malleus maleficarumista Reginald Scot-niminen Shakespearen hieman vanhempi Englannin maalaisaatelinen sanoi aluksi kallistuneensa pitämään teosta rivona kokoelmana tuhmia vitsejä. Hän kuitenkin tarkisti asia ja totesi, että mistään vitseistä ei ole kyse, sillä niiden kirjoittajat ovat henkilöitä, joilla on ollut ja on yhä valta päättää asianosaisten elämästä ja kuolemasta. Scot vastasi julkaisemalla vuonna 1584 oman teoksensa, The Discovery of Witchcraft, joka oli noitauskon skeptinen kritiikki ja lajissaan tärkein englanninkielinen teos. Kun Jaakko nousi Englannin valtaistuimelle, hän määräsi ensi töikseen kaikki Scotin kirjat poltettaviksi. Tekstiviittauksista päätellen näyttää kuitenkin siltä, että Shakespeare sai kirjan haltuunsa ja luki sen kirjoittaessaan Macbethia. [s. 376-377]

*

Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/shakespeare.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2009/06/shakespeare-sonetti-nro-18.html

http://shakespeare.mit.edu/macbeth/full.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Three_Witches

http://thedabbler.co.uk/2012/10/the-dabbler-book-club-review-the-daylight-gate-by-jeanette-winterson/macbeth-witches/

Hauta, haamu ja Hamlet

Hamlet and his father's Ghost

.

Hautajaiset kutsuvat aina haudan äärellä seisovia puntaroimaan, mihin he uskovat, jos mihinkään. Mutta oman lapsen hautajaiset pakottavat vanhemmat pohtimaan Jumalan olemassaoloa ja koettelemaan uskoaan. Shakespearen on täytynyt osallistua protestanttisen seurakuntansa säännöllisiin jumalanpalveluksiin, sillä muussa tapauksessa hänen nimensä esiintyisi niskuroivien kieltäytyjien luetteloissa. Mutta uskoiko hän siihen, mitä kuuli ja itse lausui? Hänen teoksensa viittaavat siihen, että hänellä oli jonkinlainen usko, mutta se ei millään lailla selvästi ankkuroitunut sen enempää katolilaisuuteen kuin anglikaanisen kirkon oppeihinkaan. 1590-luvun loppupuolella, jos hänen uskoaan ylipäätään saattoi sijoittaa mihinkään laitokseen, se oli teatteri, eikä ainoastaan siksi, että teatteri oli hänen työnsä ja toimeentulonsa.

. 

Shakespeare ymmärsi, että keskeiset kuoleman rituaalit oli hänen kulttuurissaan hajotettu. Hän koki sen kenties hirvittävänä tuskana poikansa haudan äärellä. Samalla hän kuitenkin uskoi myös, että teatteri – ja erityisesti hänen oma dramaturgintaitonsa – pystyi ammentamaan näistä intohimoisten tunteitten valtavista varannoista, joille hän ja hänen aikalaisensa eivät enää voineet löytää muuta tyydyttävää ulospääsyä.

. 

Itse asiassa uskonpuhdistus ojensi hänelle hienon lahjan – ennen niin uljaan ja moniosaisen rakennelman sortuneet jäännökset – ja hän tiesi täsmälleen, kuinka ottaa lahja vastaan ja käyttää sitä. Hän tuskin suhtautui välinpitämättömästi omaan henkilökohtaiseen menestykseensä, mutta hän ei ajatellut ainoastaan rahassa mitattavaa menetystä. Shakespearen maailmassa [niin kuin paljolti meidänkin maailmassamme] rituaalit on tuhottu. Mutta teatterissa hän saattoi ammentaa kuolemaan kohdistuvasta myötätunnosta, epätietoisuudesta ja pelosta, tunteista, jotka hän myös itse koki syvällä sisimmässään. Hän koki ne vuonna 1596 lapsensa kuoleman äärellä ja vielä uudelleen valmistautuessaan isänsä kuolemaan. Hän ei vastannut rukouksin, vaan koko olemuksensa syvimmältä: kirjoittamalla Hamletin.

. 

Kun tutkija ja elämäkerturi Nicholas Rowe yritti kahdeksannentoista vuosisadan lopulla löytää tietoja Shakespearen urasta näyttelijänä, muistot olivat jo haalenneet. ‘En kuullut koskaan mitään enempää tällä saralla’, Rowe totesi, ‘kuin että hnen näyttelijäuransa huippuja oli se, kun hän esitti Haamua omassa Hamletissaan’. Näytellessään kiirastulesta tullutta henkeä, joka vaatii eläviä kuuntelemaan tarkasti hänen sanojaan ‘hartaasti vaan kuule/Mit’ ilmoitan [1.5.5-6] – Shakespearen on täytynyt manata itsestään ulos kuolleen poikansa ääni ja kenties myös oma äänensä sellaisena, miltä se kuulostaisi, kun se tulisi haudan takaa. Se oli eittämättä hänen paras roolinsa. [s. 342-343].

*

Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/shakespeare.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2009/06/shakespeare-sonetti-nro-18.html

http://shakespeare.mit.edu/hamlet/full.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Ghost_%28Hamlet%29

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Henry_Fuseli_rendering_of_Hamlet_and_his_father%27s_Ghost.JPG

Shakespeare

Yläkuva: Title page of the First Folio, 1623. Copper engraving of Shakespeare by Martin Droeshout. Alakuva: The Chandos portrait, artist and authenticity unconfirmed. National Portrait Gallery, London.

*

Shakespeare oli kaksoisvalinnan mestari. Hän maksoi saadakseen sukuvaakunan, mutta samalla pilkkasi sellaisen hankkimisen suuriluuloisuutta; hän sijoitti kiinteistöihin, mutta pilkkasi Hamletissaan aivan vastaavalla tavalla toimivia ihmisiä; hän omisti elämänsä ja vahvimman elinvoimansa teatterille, mutta nauroi sille ja valitti tehneensä itsestään narrin. Vaikka Shakespeare tuntui kierrättäneen joka ikisen oppimansa uuden sanan, joka ikisen henkilön, joka ikisen kokemuksen – muuten ei yksinkertaisesti ole mahdollista selittää hänen tuotantonsa käsittämätöntä monipuolisuutta – hän samalla keplotteli itsensä pois näkyvistä, torjui kaiken, mikä olisi voinut haavoittaa häntä, ja kieltäytyi päästämästä ketään lähelleen.

* 
Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare? [s.163]. - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://fi.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt

‘You, who like myself are many and no one’

William Shakespeare

. 

A life of allegory

. 

In his ingenious image of the framing of Shake-speare upon Muses’ anvil, [Ben] Johnson, who knew Shakespeare so well, foreshadows what Jorge Luis Borges unravels in the greatest of all his brief allegories of Shakespeare’s live.

. 

To begin with, says Borges, ‘There was no one in him.’ His words were copious, but behind his face ‘there was only a bit of coldness, a dream dreamt by no one.’ How then, to fill that brain, that doomed forehead which looks out from the Droeshout engraving on the title page of the Folio (Fig. 1)?. Was reading the answer? With his little bit of Latin, Shakespeare began to find out. It was not enough. Was living to the moment the answer? He ‘let himself be initiated by Anne Hathaway one long June afternoon’ – a woman eight years his senior, she was six months pregnant when they married. It was not enough.

. 

He goes to London and becomes an actor. He gains a singular satisfaction from impersonating other beings. But still this is not enough, so he begins to imagining other beings. He writes plays himself.

. 

And so, while his flesh fullfilled its destiny as flesh in taverns and brothels of London, the soul that inhabited him was Caesar, who disregards augur’s admonition, and Juliet, who abhors lark, and Macbeth, who converses on the plains with the witches who are also fates. No one has ever been so many men as this man, who like the Egyptian Proteus could exhaust the guises of reality.

. 

Did he ever leave any hints in these plays as to his true identity? Borges thinks that he only did so at those moments when he recognized that identity is itself play – when Richard III says that he plays the part of many andIiago proclaims ‘I am not what I am’. His most famous passages – Hamlet’s soliloquies, Jaques’ oration on the seve ages, Prospero’s ’Our revels are ended’ – suggest that ‘existing, dreaming and acting’ are all three one and the same thing.

. 

For twenty years he persisted in that controlled hallucination, but one morning he was suddenly gripped by the tedium and the terror of being so many kings who die by the sword and so many suffering lovers who converge, diverge and melodiously expire.

. 

He sells his share in his theatre and returns to his native town. He takes up another role, that of ‘a retired impresario who has made his fortune’. He has to do something: he concerns himself with ‘loans, lawsuits and petty usury’. But

. 

History adds that before or after dying he found himself in the presence of God and told Him: ‘I who have been so many men in vain want to be one and myself.’ The voice of the Lord answered from a whirlwind: ‘Neither am I anyone; I have dreamt the world as you dreamt your work, my Shakespeare, and along the forms in my dream are you, who like myself are many and no one.’

. 

‘Are you’, not ‘is you’: the form of Shakespeare is plural. Borges called his allegory ‘Everything and Nothing’.

*

Mykistävän hienot Borges-sitaatit ovat teoksesta Jonathan Bate: The Genius of Shakespeare [s.32-33]

. 

2

Itse asiassa kukaan meistä ei ole vain yksi minuus yhdessä tietoisuus-kontekstissa. Me olemme ja meissä vaikuttaa monta eri persoonaa. Me olemme, kuten Borgesin ‘jumala-Shakespeare’: ‘many and no one’.

. 

Yksilölliseen identiteettiin ja tajuntaan sisältyvän ‘monimieli-ulottuvuuden’ oivaltaminen on yhtä aikaa sekä pelottava kokemus että pohjaton luovan toiminnan ja siitä kumpuavan mielihyvän lähde. Luova 'moneus' on paitsi tietoisuutemme koherenssia uhkaava kaaos [psykoosi] myös tietoisuutemme yksilöllisen rajoittuneisuuden sekä transgressoiva että samanaikaisesti jollain ‘korkeammalla’ tasolla integroiva ‘jumaluuden kaltainen tila’.

. 

Voimme puhua tällaisista asioista vain allegorisesti, ja heti kun esim. 'luonnon-tiedemies' tarttuu niihin, ne katoavat ja pakenevat kuin kirkas vesi tai ilma käsistämme muuttuen pelkiksi atomeiksi ja elektroneiksi vailla esteettisen tietoisuuden valoa, joka synnyttää maailman, kadoten viimein kaoottiseen tyhjyyteen, joka on niiden alkukoti: Jumala moneutena, ykseytenä eikä kenään.

. 

Vain taitelija, tuo J/jumalan ‘sukulainen’: ‘many and none’, eikä suinkaan tiedemies [joka on paholaisen väline] voi synnyttää ['inkarnoida'] maailman uudestaan jumalallisesta tyhjyydestä luomalla kokemuksensa äärettömyydestä fiktiivisiä kuvia ja ääniä, jotka saavat meidät valtoihinsa, jotka hurmaavat meidät olemalla vaikuttavampia kuin havaittu ja koettu arkinen todellisuus, olemalla 'todellisempia' kuin eksakteihin metodeihin ja kaavoihin kangistunut, luonnon väkivaltaiseen hallintaan ja manipulointiin pyrkivä, persoonallisuuden jumalallista ykseyttä ja moneutta kunnioittamaton kone-hybris.

. 

Shakespeare oli yhtä aikaa persoonallinen ja jumalallinen, mutta ei romantikkojen tarkoittamassa yksilönerollisessa mielessä vaan Borgesin monimielellisyyden ja moniminuudellisuuden merkityksessä, joka ei lankea romantikkojen megalomaanisen vitalistiseen [tyhjään ja mielettömään=ilman mieltä] solipsismiin muttei myöskään tee Shakespearesta hyötyä [jopa esteettisessä mielihyvässä] palvovien insinöörien taiteilija-robotti-marionettia. 
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Bate

http://www.amazon.com/Jonathan-Bate/e/B001ILHIV4

http://www.amazon.com/Genius-Shakespeare-Anniversary-Jonathan-Bate/dp/0195372999/ref=sr_1_8?s=books&ie=UTF8&qid=1374779653&sr=1-8

http://en.wikipedia.org/wiki/Jorge_Luis_Borges

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorge_Luis_Borges

http://alfonso-el-sabio.blogspot.fi/2011_07_01_archive.html

'Näkis vaan' - tragikomedinen parodia - ensimmäinen näytös, ensimmäinen kohtaus

Hmm. Kuvan nainen muistuttaa tietyin varauksin erästä S:a. Mies ei kuitenkaan muistuta lainkaan minua. Aivan liian komea meikäläiseksi (tai no - kyllä mää vielä parikymppisenä joltain näytin).
*
(Kielimafia täydentää ja viilailee Doriksen repliikkejä - viimeksi klo:19.25 - - - Oh fuck - on tämä tarkkaa puuhaa. Tulee mieleen Oscar Wilde, joka kirjoitti kerran jotenkin tähän tapaan. - - 'Tänään tein runoa koko päivän. Aamupäivällä lisäsin pilkun. Iltapäivällä poistin sen.')
*
Kommentti peeÄR - miehen kommenttiin päreessäni Ajattelemisesta ja itsepetoksesta.

peeÄR-mies kirjoitti em. päreestä:
Tämmösistä jutuista mää tykkään Rauno.
*
Mutta mitäs mää sitten teen, jos en enää luota vilosoohvisen arkumentaatio-apparaatiston pätevyyteen?

Eihän mulle jää sen jälkeen muuta konstia kuin pervormoida eli tramatisoida sanottavaani, jotta mää pystyisin sen eres jotenkin oikeuttamaan - lekitimoinnista nyt puhumattakaan.

No - ei voi mitään. Nyt vaan sitten tramatisoimaan. Noin se alkaa.
***
Prinssi Pathos ja kurtisaani Doris

Tragikomedinen parodia neljässä näytöksessä. Kirjoittanut Wille Pärekeihäs.

Ensimmäinen näytös. Ensimmäinen kohtaus.

(Prinssi Pathoksen huoneistossa).

Pathos:
'Miss olet rakas? En sun kuule ääntäs ma. Huhuu. Pilkkanasko muo piilossasi pitelet?

Doris (viereisessä huoneessa itsekseen):
'Tuo pöljä miekkonen tunteittens vallas liki järjetönnä luulottelee, ett ma häntä muka rakastan. Pitäköön luulons - vaan ma jalon, komean ja rikkaan prinssi Galahadin haluan - en tuota - suurisuista karvaturpaa (jatkaa ääneen): 'Juhuu kulta! Täältä tullaan. Paita hampaissa on mulla. Joko vuoteess asti köllöttelet sa?'

Pathos (itsekseen):
'Ah malta odottaa nyt en. Niin on kyhny olo mulla. Koht armaan kanssa petihommiin pääsen. Hän itse Kleopatraa niiss verrattomamp lienee. (viattoman näköisesti): Niin isot pojat Towerissa mulle kertoivat...'' (ääneen): 'Doris-mussukkani! Tääll odottelen sapelini kans kuin jäykkän vartioss mä seisoisin.'

Doris (itsekseen):
Tään narrimaisen pelle-prinssin, kulissien tavoin ontost kumisevan itsetunnon, ensin taivaisiin ma kohotan. Sitten hänet elävältä syön kuin pentujansa suojeleva karhunaaras uroksens ja syötyäni turhat palat Thamesiin heittelen.' (ääneen): 'Ma tulen nyt. Mut sa et heti tulla saa. Vasta tuiman sänkytaiston jälkeen otan sulta vastaan kiitoksesi tulvavuoksen kiihkeimmän. (itsekseen himokkaasti): Ma taivaallisen saan ruutipaukun nahkain alla tuta silloin itsekin, toisin kuin jos sa pelkäst ensi kosketuksest laukeaisit lailla kurjan musketin. (rauhoitellen viekkaasti): Meill tok aikaa moneen erään tän yönä vielä jää. Siks turhaan huolehdin ma. Siks älä huoli sinäkään. Ole mun. Minä sun.' (hymyilee ivallisesti, kääntyy sitten Pathoksen huoneen puolelle ja juoksee) - Uiiihh! - (tämän suureen sänkyyn vetäen paksun untuvatäkin päälleen).

Pathos (hieman häkeltyneenä mutta pateettisesti):
Oi nymfi. Sa tulit yllättäen kuni säkenöivä keijukainen hiljaa suhisevan usvarannan kaislikost. Vaan nytpä miehen työn ma teen ja sulta samall siivet siinä hommatessain nypin. Et enää karkuun lennä multa. Sen takaan tän yönä sulle kulta.

Doris (hihittää peiton alla):
Näkis vaan.

Esirippu laskee.

Toinen kohtaus.

(to be continued)
*
broadwayworld.com/article/Georgia_Shakespeare...

Raamattu puheaktina ja näytelmäkirjallisuutena - kaikkein suurimpana draamana

Linkki- ja tekstilisäys klo: 22.20
*
Raamattua ei enää meidän post-post-post-aikanamme tulkita historiallisena ja teologisena dokumenttina vaan kirjallisuutena. Voila!
*
Vanhoozer pyrkii oikeuttamaan metaforalle antamansa hallitsevan aseman väittämällä, että evankeliumi on itsessään draamaa. Vanhoozerin mukaan sekä evankeliumissa että draamassa on kysymys merkeistä, puheesta, toiminnasta ja kärsimyksestä.

Vanhoozer vie metaforan loppuun asti ja väittää, että kristillisessä uskossa on oikeastaan kyse viiden näytöksen jumalallisesta draamasta (five act Theo-drama) tai lunastuksen draamasta (drama of redemption).

Ensimmäinen näytös oli luominen, toinen liittyi Jumalan ja Israelin väliseen suhteeseen ja kolmas Jeesukseen. Nyt on menossa neljäs näytös, joka alkoi siitä, kun Jeesus lähetti henkensä luomaan kirkon. Vielä tulossa oleva eskhaton on viides ja viimeinen näytös.

Draaman metaforaa teologiaan sovittaessaan Kevin Vanhoozer käyttää seuraavia keskeisiä metaforia:

Teatteri (jossa draamaa esitetään): Kirkko

Aihe: Viiden näytöksen jumalallinen draama

Näyttelijät: Jumala ja kaikki ihmiset

Yleisö: Kaikki ihmiset

Ohjaaja: Pyhä Henki, oppi, papit

Käsikirjoitus: Raamattu

Käsikirjoittaja: Jumala

Dramaturgi: Teologit

Aiemmat sovitukset: Traditio

Huippukohtaus: Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus

Vanhoozer ajattelee, että draama on parempi kehys teologialle kuin kertomus, sillä kertomusta kerrotaan joko ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa, mutta draamassa ennemminkin näytetään kuin kerrotaan. Draamassa sanat ovat osa toimintaa. Siksi draama auttaa Vanhoozerin mukaan pitämään sanat ja teot paremmin yhdessä. Tämä kuvaa paremmin sitä, miten keskeinen osa Jumalalla on kristinuskossa.
*
Ote Daniel Nummelan HY:n systemaattisen teologian Pro gradu-tutkielmasta: Opin hermeneutiikka. Kanonis-kielellisen ja kulttuuris-kielellisen hermeneutiikan keskeiset erot - ks. linkki.
*
Mikäli tämä gradu (2008) ei ole saanut oppineilta arvostelijoiltaan vähintäin eximiaa, on tapahtunut ilmeinen vääryys. Sen verran perusteelliselta työltä se ensimmäisen tutustumiskerran jälkeen vaikuttaa sekä teologisesti että filosofisesti. - - Nummelan opinnäyte edustaa paitsi teologian tutkimuksen myös postmodernin filosofian ongelmien kannalta yhtä tämän hetken kuuminta keskustelunaihetta, joka voitaneen tiivistää käsitteisiin narratologia ja kontekstualismi. - - Etenkin Vanhoozerin tapa käyttää Austinin ja Searlen puheaktiteoriaa sekä genreteoriaa Raamatun 'totuuden' ymmärtämisessä vaikuttaa mielenkiintoiselta.
*
https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/36625/opinherm.pdf?sequence=1
*
http://www.teologia.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=337&Itemid=59
Vanhoozeriin painottuva 'journalistis-teologinen' tiivistelmä ko. gradun pääteemasta. Sen otsikossa kiteytyy käytännöllisemmin problematiikka ja näkökulmaero, jota Nummela Vanhoozerin ja Lindbeckin välillä painottaa ja tutkii, mutta tietetysti gradun varsinainen otsikko kuvaa käsitteellisesti relevantimmin tutkimuksen teologis-filosofista sisältöä, joka on varsin teoreettispitoinen. - - Tästä Nummelan on hyvä jatkaa väitöskirjaa kohti. Lähtökohdat ovat perusteellisuudessaan ja inspiroivuudessaan (Vanhoozerhan kannattaa inspiraatioteoriaa;] erinomaiset.
*
http://www.cornerstonearts.com/

Mitä tehdä Pathokselle?

Jatkoa aiemman päreeni pohdinnalle ja Mummon kommenttiin päreessään N, M, S, A, U.
(Huom! - erittäin tärkeä PPPS. lisätty 24.1)
*
Mummo kirjoitti:
'Tuon kadonneen mummon loppu vain oli niin sopiva määrätä hetkeen, jolloin Raunon kanssa kohtasimme.'
*
(- Seuraavassa lähinnä omalle itselleni tarkoitettua monologia - yhä uudestaan - jonkinlaisen motivaatio-synopsiksen muodossa.)

No - joka tapauksessa - Mummo tietää nyt kai olennaisimman tarinamme minun versiostani - ainakin minun oman elämäni 'tragikomediassa' - - eli sen, ketkä oikeassa elämässäni todella ovat Doris = Mummo = ? ja Ernest = Etappisika = ?.

Aivan liian paljon jäi toki vielä selventämättä (tavatessamme) silloin toissaperjantaina kolmen tunnin puheryöpyssäni, joskin tappaa 'piti' - muun muassa sitä yritin Mummolle perustella.

Toisin sanoen - miksi valitsin kaikesta kuvotuksestani huolimatta niin raaan vaihtoehdon (oli ikäänkuin pakko - ja siihen löytyy kyllä selvät syynsä, joita en tietenkään tässä julkista, joskin Mummolla on nyt asiasta jotain hajua), - - mutta en todellakaan kadu muuta kuin Pathoksen itsemurhaa - etenkin sitä, että Pathos olisi muka voinut oikeuttaa sillä tavoin tekonsa seuraukset - - ei käy!

Nyt pitäisi kehitellä Athoksen = Tapsan = ? ja Typhuksen = Vaarin = ? välille keskustelu Pathoksen = Rauno Räsänen = minä = ? ratkaisumotivaation moraalisen mielekkyyden luonteesta.

Olen pohtinut, josko hyppäisin mytologiaan ja herättäisin Mummon eloon (en enää Doriksena enkä ? :nä) - jonain - ikäänkuin Lemminkäisen (= Dionysoksen) äitinä keittämään Pathoksen kasaan niistä yli 200 osasta, joihin hän silpoutui Pendolinon alla Malmin asemalla ja vaatimaan Pathoksen - tuon rappeutuneen, ylimielisen ja juopon pelkuri-Eroksen - moraaliseen vastuuseen teostaan!? (idea Eroksesta: Eros ja Psykhe/Eeva-Liisa Manner)

Eli modifioisin tarinan lopusta omalla tavallani (-llaan) Raskolnikovin murtumista muistuttavan tunnustus-katumus-draaman, mikä haluaa ilmituoda, että tappaa kyllä voi utilitaristisista syistä (niitä toki riittää!), mutta - niinpä niin - se, joka kestää tekonsa ilman mitään tunnonvaivoja, on yhtä aikaa sekä pelkuri että hirviö - kieltämättä parhaimmillaan ehkä jopa selkeästi ajatteleva ja kiitettävästi kouluja käynyt, hyvin kasvatettu, jopa tasa-arvoa ja demokratiaa kannattava - - Saatana! (kuten ärähtäisi suuttuneimmillaan ollessaan Kant utilitaristeista moraalifilosofeina.)

Mutta moraalia tällaisessa ihmisessä ei ole kuin oman laskelmoivan valheensa - vain pelkän älynsä kanssa sopimusta yrittävän 'laskukoneen' verran - eli ei yhtään!

Pathos siis ei saa! selvitä tekemistään murhista niin helpolla kuin itsensä tappamisella.

Jumalat kostavat hänelle, kuten ne kostivat Prometheukselle tulen varastamisen jumalilta, Sisyfokselle hänen huijattuaan kuoleman jumala Haadesta ja paettuaan kahdesti Manalasta, Tantalokselle sen, että tämä syötti salaa omat poikansa poikansa lihasoppanana jumalille jne.

Täten Pathoskaan ei voi ottaa jumalten valtaa - hän on ihminen, jonka on tyytyminen ihmisen osaan.

Pathos palautetaan elämään, koska hänen on käytävä läpi sielullis-psyykkinen murros tai ainakin jonkinlainen henkilökohtainen testi, jonka hän siis väisti itsemurhansa kautta.

Olen tässä tekemässä ikäänkuin jo Antigoneessa havaittavaa siirtymää kreikkalaisesta koston ja kohtalon väistämättömyydestä ja tuomiosta (mistä arkkiesimerkki on tietysti kuningas Oidipus) kristillistyyppiseen pelastuksen mahdollisuuteen metanoian eli mielenmuutoksen moraalin kautta (mutta en siirry täysin kristinuskon linjoille!).

Antigone teki moraalisesti oikein puolustaessaan veljeään muodollista, tradition sanelemaa, yhteisöllistä (mutta tässä tapauksessa itse asiassa myös aidosti väärää!) tuomiota vastaan.

Veljeään puolustaessaan kuoleman valinnut (käytännössä Antigonen tekoa voi pitää itsemurhana) Antigone nousee kuitenkin moraaliltaan korkeammalle kuin vallanpitäjäkuningas Kreon, jota vastaan jopa viime kädessä yhteisökin asettui. Kuningas havaitsi virheensä kuitenkin liian myöhään, ja kaikki jättivät hänet täydelliseen yksinäisyyteen.

Pathoksen teko ei kuitenkaan ole moraalisesti ylevä vaan pelkkää pakoa siitä tuskasta, jota hän ei itsessään halua kohdata - eli ettei tappaminen ole hänen tilanteessaan koskaan oikeutettua - ettei se ole oikeutettua missään tilanteessa (ks. PS.) - että juuri ja nimenomaan tappaessaan itsensä muka rangaistuksena teostaan, hän vajoaa törkeimpään moraalittomuuteen, mitä olla saattaa.

Pathos oikeuttaa murhansa psykologisella egoismilla - mustasukkaisuudella ja kuittaa sen psykologisella egoismilla: tappamalla itsensä.

Väärin! Väärin! Pathos on väärässä! - ja tämä minun pitäisi kyetä osoittamaan jollain tavoin uskottavasti, vaikka tiedän, että on monia, jotka hyväksyvät hänen itsemurhansa tekojensa lunastuksena.

Ei! Pitää osoittaa, että juuri se, ettei häntä rangaista noin vain - ettei häntä tapeta noin vain - että hänet saatetaan kasvokkain oman omantuntonsa kanssa - ettei häntä päästetä pakenemaan itsemurhaan - että juuri tämä: Doriksen ja Ernestin veri, joka tippuu Pathoksen käsistä, hänet lopulta tuomitsee.

Mikään muu ei voi häntä tuomita. Ei kukaan toinen ihminen, ei edes mikään oikeusproseduuri.

Hänen on kaduttava - muutoin hän on siirtynyt moraalisesti ulos ihmisyhteisöstä ja ylipäätään koko sen moraalisen integriteetin piiristä, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Jos hän ei murskaannu henkisesti teostaan, tunnusta, muuta mieltään ja kadu, hänestä tulee epäihminen, joka kuuluu jättää kuolemaan elävältä kuten Antigone - tässä tapauksessa vain ilman minkäänlaista moraalisen ylevyyden vaikutelmaa.

Hänestä jäisi tällöin jäljelle pelkkä halveksittava ei-mikään, joka ansaitsee kuolla halveksittavan ei-minkään kuoleman - mutta vasta tässä kohtaa draaman loppua - ei oman päätöksensä seurauksena!

Mutta jos hän katuu - ja pystyy siis muuttumaan sisäisesti? Miten hänen eksistentiaalis-moraalinen tilanteensa silloin muuttuu. Onko hänelle silloin olemassa hyväksyntää ja ikäänkuin pelastusta - edes oman itsensä edessä?

Mitä tarkoitan pelastuksella Pathoksen tapauksessa? Mielenrauhan saavuttamista. En mitään muuta.

Mitä ihmettä tuo mielenrauha sitten lopulta voisi olla? Ehkä sitä, että pystyy kestämään menneisyytensä teot, muttei/vaikkei koskaan unohtamaan niitä. Eli että pystyy toimimaan tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta ei koskaan enää siten, että voisi pitää itseään viattomana ja oikeutettuna esimerkiksi sillä tavoin kuin vaikka espanjalaiset kolonialistit tai Amerikan uudisasukkaat itseään pitivät alkuperäisasukkaita listiessään - - jonkun muka korkeamman moraalin ja oikeuden nimissä.

Sellaista oikeutta ei ole kuin paatuneen rikollisessa mielessä! Oikeutettiinpa se sitten - kuten tehtiin - vaikka kristinuskolla!

Pathos joka tapauksessa otti oman ja muiden kohtalon omiin käsiinsä - - mutta lopultakin juuri se oli häneltä kielletty - ainakin siinä muodossa, minkä hän valitsi - ! Ja miksi? Sen vuoksi, että - toisin kuin halusi itselleen uskotella - hän ei hallinnut itseään ja tekojaan.

Pathos saakoon - vielä jyrkemmin: Pathos pakotettakoon saamaan vielä tilaisuuden palata niiden joukkoon, joiden kanssa hän mahdollisesti voisi elää!

Häntä ei karkoteta ihmisten joukosta - yhtä vähän kuin hän voi itse karkottaa itsensä heidän joukostaan vailla vastuuta siitä, mitä tekee, ja mitä saa tehdä - ihmisenä.

Polemisoiden ja filosofis-poliittisen aatehistorian tasolla Pathoksen uusi - uudelleen mahdollistettu - ratkaisu tulee olemaan samantyyppinen kuin Dostojevskin tuomio utilitaristisia murhan oikeuttavia päättelyitä kohtaan.

'Olen itsekin täi, mutta tapoin vielä suuremman täin kuin itse olen', lausuu Rodion Raskolnikov.

Tämä on pahimman luokan moraalinen virhepäätelmä. Ja RR sen kyllä vähitellen ja lopulta tajuaa - miltei täydelliseen henkiseen romahdukseen asti.

Utilitarismissa lähestytään epäsuoraan myös aivan ilmeisen nihilistisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin pyritään samalla rationalisoimaan pois - eli tekemään psykologisesti tyhjäksi niiden argumentatiivinen ilmeisyys.

Sillä. - - -Tappaminen on kiellettyä, vaikka sen kieltävään moraaliin ei löytyisikään perustetta muualta kuin Jumalan käskystä - eli ikäänkuin ei mistään!

Mutta jos/kun inhimillinen, älyllinen ja emotionaalinen intuitio niin sanoo - ja vakuuttavasti sanookin, niin silloin tuota intuitiota pitää (Thou Shalt) uskoa!
*
- - - Pathos palautetaan lopussa tuomioistuimen eteen, minkä vastuun hän itsemurhallaan pyrki välttämään ottamalla oikeuden omiin käsiinsä myös oman henkensä ja omantuntonsa suhteen.

Sellaista mahdollisuutta en hänelle siis enää - Dostojevskin hengessä - tule antamaan. Perun sen, mitä alunperin tapahtui. - - - Pathoksen on kärsittävä - ja tehtävä (jos se suinkin on mahdollista) sopimus itsensä, toisten ihmisten sekä koko elämänsä kanssa.

Pathos-Raskolnikovin henkiinheräämisen ja hänen asiansa uudelleen käsittelyn lopullinen - ehkä kaikkein radikaalein finaali ja ratkaisu saattaaisi olla se, ettei hän tuomita lainkaan - - -

Pathos jäisi täten lähes täysin yksin.

Entä onko sellainen ratkaisu kuitenkin liian julma? Sitäkin asiaa minun täytyy vielä tarkoin pohtia.
*

PS.
Eutanasia-ongelma jää tässä yhteydessä käsittelemättä.

PPS.
Mummo toivoi minun pohtivan enemmän Doriksen persoonaa ja luonnetta. Tässä en siihen asiaan halua puuttua, ja kaikki se, mitä olen päreissäni ja kommenteissani kyseisestä aiheesta viime aikoina 'vihjaillut' on/lienee ristiriidassa sen loppuratkaisu-synopsiksen kanssa, minkä tässä olen yrittänyt epämääräisesti hahmotella.

Syyllistän tässä vain Pathoksen - en Dorista, johon tähän mennessä (ja ehkä tietyllä tasolla yhä edelleen) olen suhtautunut hyvin kyynisesti! Strange enough!?
*
Katso pärettäni, johon tässä kirjoitettu on jatkoa - Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.

PPPS.
Pathos-storyn juonen vihon viimeiseksi lopuksi on olemassa yksi - ehkä hieman epäuskottava ratkaisu (riippuu sitä, kuka mitäkin odottaa), mutta mä ainakin kokeilen sitä.

Eri juttu sitten - julkaisenko.

Se ratkaisu antaisi kuitenkin hieman perspektiivimahdollisuutta myös Doriksen syväulotteisempaan ja persoonallisempaan kuvaamiseen (mitä Mummo kai toivoisi).

Nämä mun naisluonteen katsaukset/kuvaukset ovat tässä tarinassa olleet aika pateettisia mutta samalla hyvin kyynisiä. Mistä siis löytää rakkautta - ei pelkkää laskelmointia kyseisen naisen - Doriksen - motiiveihin ja luonteeseen?

Minä itse - edes kirjoittajana - en voi sitä rakkautta kuitenkaan Doriksen persoonaan noin vain lisätä/antaa, ellen itse jollain tavalla usko sen olemassaoloon ja/eli osaa nähdä/kuvitella sitä uskottavasti tässä fiktiossa/faktiossa.

No - yrittää tietenkin aina voi.

Mutta ehkä Pathos/(minä/ - en kuitenkaan tunnustaudu enää tässä vaiheessa täysin identtiseksi Pathoksen kanssa!) ei tosiaankaan rakasta naisia vaan tulee heistä rakkaudessaan pelkästään regressiivisen riippuvaiseksi emotionaalis-persoonallisesti?

Tämä on kieltämättä ollut yksi Pathoksen suurimpia dilemmoja läheisessä ihmissuhteessa (hän ei luota naiseen - ei millään tasolla), minkä umpikujan hän myös osaltaan yritti ratkaista - tosin täysin mielettömästi, kuten on havaittu.

Sen verran sanon kuitenkin omasta puolestani, että ko. luottamusasiassa en jaa Pathoksen kyynisyyttä henkilökohtaisesti ainakaan täysin (jotain positiivistakin on siis vielä jäljellä suhtautumisessani naiseen).

Pathoksen valinta eliminoida vihansa ja mustasukkaisuutensa, jotka peittivät alleen ja myrkyttivät hänen tulisen rakkaudenkipinänsä, täytyy tuomita - jopa yrittää suoranaisesti kumota.

Ne täytyy kanavoida toisin.

Mutta miten? - - On siis ainakin yksi fiktiivinen keino/tapa muunnella/muuttaa juonta, kuten alussa totesin, mutta ja vielä kerran mutta - ihan liian halpaa ratkaisua en haluaisi käyttää - joskin eiköhän myös tässä minun versiossani - huolimatta sen inho-/kauhurealistisuudesta - tai juuri sen vuoksi - ole liikuttu jatkuvasti tietynasteisen mielettömyyden ja absurdiuden rajamailla - joten...

(to be continued)

Pelko, itseymmärryksen puute, illuusiot

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Kielimafia kävi myöhäisessä iltakylässä. Jos jäi typoja, niin se johtuu siitä, että mulla oli kiire tsekkaamaan Pete Q. Yle Teemalta. Järisyttävä esitys - aina ja edelleen! - klo: 23.15
*
Mummo kirjoitti:
Kertokaa nyt joku minullekin, mitä Rauno oikein pelkää.
*
Tapsa kirjoitti:
'Rauno pelkää itseään. Tai ei oikeastaan itseään, vaan sitä ettei ymmärrä itseään.'
*
Tuo osui suoraan sydämeeni. Mutta täysi häränsilmä siitä olisi tullut, jos olisit tarkentaen lisännyt, että minä pelkään ennenkaikkea juuri siksi, että ymmärän (aavistelen), ettei ehkä olekaan mitään ymmärrettävää - ei minussa tai muissa.

Silti. Minulla olisi joka tapauksessa niin paljon puhuttavaa (itsestäni ja muista), udeltavaa muista (sekä itsestäni muilta) ja tunnustettavaa, etten oikein aina tunnu kestävän sitä itsekään.

Haluaisin puhua Mummolle ainakin 100 tuntia! Ja saada Mummolta muutamaaan tarkoin valitsemaani kysymykseen ihan vain tiiviit mutta samalla välittömät kommentit/vastaukset.
*
Jos tässä on lupa hiukan yliampuen dramatisoida (dramatisointejahan minä rakastan), niin sinä olet Tapsa nyt kuin tutkintotuomari Porfiri Petrovits ja minä kuin Rodion Raskolnikov.

Miesten tämäniltainen tapaaminen oli loistava dramaturgisointi Rikoksen ja rangaistuksen ikimuistoisesta kohtauksesta.

Petrovits tietää itse asiassa jo nyt, että Raskolnikov ei pääse häneltä enää pakoon. Tarkemmin - Raskolnikov ei pääse itseään pakoon! - - Porfiri on psykologi jos kuka.

Minä vain en tiedä edes sitä, mikä on varsinainen rikokseni, josta minua syytetään ja josta koen syyllisyyttä!? En todellakaan ymmärrä itseäni. - - Mutta noita syitä ei luultavasti ole vain yhtä.
Tämä alkaa mennä kohta jo Kafkan mielen maailman alueelle sekä eksistentialismin ja teologian suuntaan.

Tsehovista voisi hyvinkin olla apua moisen hämmennyksen tasoittamiseen itsessään.
Tsehov - kirjailija vailla illuusioita - ja silti samalla mies, joka näkee ihmiset juuri iluusioineen kakkineen sellaisena kuin he ovat - raadollisen hölmöinä pikku jaarittelijoina ja unelmiinsa vajoavina haihattelijoina.

Joku seurueen jäsenistä menee epätoivoisen rakkauden puuskassaan? talon taakse ja ampuu itsensä. Sitä sitten vähän aikaa päivitellään suureen ääneen. Että itsemurhiakin! Nykyaikana. Voi tavatonta - - - !

Mutta ei aikaakaan kun taas jo juodaan teetä, puhutaan säästä ja aletaan unelmoida paluusta Moskovaan...

Sellainen on ihminen. Rakastettava, säälittävä ja aina johonkin väärään paikkaan syntynyt pikku hölmö, joka ei koskaan tule ymmärtämään itseään kuin unelmissaan...

Pathoksen kuolema

Kielimafia teki pieniä muutoksia oksennusämpäri vierellään. Viimeisimmät muutokset 22.1-2010.
*
Tehtyään hirveän tekonsa ja vielä makaaberimman ruumiiden asettelun irvokkaaseen asentoon toisiinsa nähden - ikäänkuin kyseessä olisi ollut onnettomien rakastavaisten tekemä kaksoisitsemurha, Pathos yritti kävellä olohuoneen lattialla verilammikkoa vältellen ja meni pesemään veren peitossa olevia käsiään kylpyhuoneeseen.

Pathos ei välittänyt siitä, jäikö hänen käsistään sormenjälkiä huonekaluihin, lavuaariin, kraanaan tai ovenkahvoihin. Niillä eivät rikostutkijat tulisi tekemään hänet löytääkseen yhtään mitään. Eivät myöskään hänen kengänpohjistaan jääneillä verisillä painaumilla.

Katsottuaan viimeisen kerran taakseen - Ernestin ja Doriksen ruumiita - Pathos koki vain syvää surua, joskin samalla hänen epätoivoisen ylpeä ja sairaalloisen mustasukkainen sielunsa oli kuin voipunut siitä vapaudentunteesta, jonka tämä hänen käsittämättömän julma ratkaisunsa oli siinä aikaansaanut.

Ajatukset turtana mutta samalla selkeästi vain yhtä päämäärää ajatellen Pathos painoi Doriksen ulko-oven kiinni mutta ei lukkoon ja lähti portin suljettuaan melko hitaasti ja vaivalloisesti etenemään kävely-ja pyörätietä pitkin kilometrin pituista matkaa kohti Malmin asemaa.

Pathos poistui Dorikselta vähän yli puoli tuntia aiemmin kuin Athos ja Typhus ilmaantuivat sinne. Ulko-ovea kiinni painaessaan hän kuuli vielä kännykän soivan. Soitto tuli edellä mainituilta herroilta, jotka olivat juuri lähdössä keskustasta Dorikselle. Pathos laskelmoi toiveikkaasti, että olipa soittaja kuka tahansa, hänellä itsellään oli tarpeeksi aikaa ehtiä asemalle.

Ja niin hän ehtikin laskeutuen nelosraiteen laiturille ja alkoi katseensa ylöspäin kohdistaen etsiä suuresta aikataulusta, milloin seuraava - hänelle 'sopivin' - juna lähestyisi Malmin asemaa. Pathos tiesi, ettei aikaa ollut kovin paljon jäljellä, jos halusi välttyä joutumasta pidätetyksi, ja juuri hänen löytäessään 'oikean junan' olivat Athos ja Typhus soittamassa poliisin ja ambulanssin Doriksen asunnolle.

Samalla annettiin myös hälytys lähteä nopeasti etsimään Pathoksen tuntomerkeillä varustettua miestä joka puolelta Malmia, ja rautatieasema oli bussipysäkkien sekä taksitolppien ohella ensimmäinen paikka, johon kahden poliisipartion oli määrä suunnata tarkastuskierroksensa.

Pathos löysi melko nopeasti etsimänsä junan. Se oli Pendolino Oulusta Helsinkiin. Saapumisaika määränpäähän 23.30. Kello oli Pathoksen tehdessä tämän häntä helpottavan havainnon 23.10. Juna kulkisi Malmin aseman ohi noin 10 minuutin kuluttua. Pathos kävi istumaan tyhjälle penkille. Tähän aikaan torstai-iltana asemalla ei ollut ruuhkaa.

Mutta se, mitä Pathos nyt eniten pelkäsi, oli siis jo tapahtumassa. Poliisin saatua Pathoksen tuntomerkit jokseenkin samaan aikaan, kun hän oli tehnyt päätöksensä Pendolinon suhteen, partio valmistautui nopeasti kiertämään Malmia ja käymään läpi pääliikenneväylien pysäkit, taksitolpat ja ravintolat.

Athos oli ilmoittanut poliiseille Pickwick Pubin Pathoksen mahdollisena olinpaikkana, vaikka tiesikin, että mikäli Pathos halusi paeta, hän ei ollut niin typerä, että menisi sinne - ikäänkuin valmiina antautumaan ilman vastarintaa.

Minuutit kituivat Pathoksen mielestä eteenpäin tuskallisen hitaasti. Hän ei ajatellut puukotuksiaan kauhulla vaan ainoastaan mielipuolisen mustasukkaisuutensa ainoana mahdollisena ratkaisuna - ja hyväksyi sen, koska ei antaisi armoa itselleenkään hirveän teon tehtyään.

Ernestin ja Doriksen kuolleet, tyhjät silmät kuitenkin palasivat hänen mieleensä ajoittain - ja tämä muistikuva ahdisti häntä. Samoin ruumiiden asettelu. - Perverssiä, hän tuhahti kerran itselleen, mutta jatkoi sitten:

- Kuitenkin se on niin kirotun suloista. Kostoni symboliikka on täydellistä. Ernest ja Doris - nuo intohimoiset rakastavaiset - kuolemassakin yhtä, Pathos kuiskasi itselleen miltei ääneen kenenkään silti kuulematta, mitä hän sanoi.

Ehkä Pathos oli todellakin jo siirtynyt lopullisesti hulluuden tilaan emootioittensa suhteen, mutta ainakaan se ei estänyt häntä ajattelemasta johdonmukaisesti toteuttaakseen oman kohtalonsa haluamallaan tavalla.

Kello näytti 23.17. Poliisit kävelivät aseman yläsiltaa ja aloittivat tarkastuksensa. Toinen poliiseista laskeutui ensimmäisen raiteen laiturille, toinen kakkoselle. Ketään Pathoksen tuntomerkeillä, talvitakin malli ja väri mukaanluettuna, varustettua ei löytynyt.

Kello 23.20 toinen poliisi siirtyi 3:lle laiturille ja toinen käveli kohti neljännen laiturin liukuportaita.

Pathos katsoi kelloa ja kuuli samalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin Pendolinon Oulusta Helsinkiin olevan ohittamassa Malmin aseman minuutin päästä. Junan tulon kumisevan metallinen ääni voimistui koko ajan.

Poliisi laskeutui laiturille. Pendolino oli enää noin kilometrin päässä asemasta ja ajaisi sen ohi melkein 100 kilometrin tuntivauhtia.

Poliisi havaitsi heti, että 50 metrin päässä olevalta penkiltä nousi annettuihin tuntomerkkeihin sopiva mies, joka käveli kohti ratakiskoja.

- Hei mies, te siellä, pysähtykää!, hän huusi lujaa. Pysähtykää!

Pathos oli sammuttanut 'virran' päästään ja laskeutui niin nopeasti kuin pääsi täydellisen blackoutin vallassa poikittain raiteille. Juna ajaisi aseman läpi muutamassa sekunnissa.

Poliisi oli ehtinyt jo hänen kohdalleen, mutta ei voinut enää tehdä mitään junaa odottavien ihmisen haukkoessa kauhusta henkeään nähdessään, mitä tuo iso, eteensä koko ajan tuijottanut, mahdollisesti humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisena ollut mies teki itselleen.

Poliisi käänsi katseensa sivuun, ja kaksi naista kirkaisi hysteerisesti junan ajaessa Pathoksen yli, metallisten pyörien repiessä hänen ruumiinsa kymmeniksi - ehkä sadoiksi kappaleiksi.

Pathoksen toinen jalka lensi asemalaiturille. Hänen haljennut päänsä tuijottavine silmineen löydettiin yli 30 metrin päästä onnettomuuspaikalta. Tunnistamattomaksi murskautuneen ja repeytyneen ruumiin osia kerättiin laiturin ymäristöstä koko yö. Verisiä lihapaloja löytyi kaikkialta nelosraiteen alkupäästä.

Pathoksen filosofointeja ironisesti soveltaaksemme voitaisiin sanoa, että jos jokin oli tällä hetkellä varmaa niin se, että Pathos Fallkullalainen oli kuollut - ja että me eloon jääneet tiesimme sen aivan varmasti. Mutta mikä tärkeintä - me pystyimme tämän kohtalokkaan asiaintilan myös pätevästi todistamaan - sekä rationaaliselta että empiiriseltä kannalta arvioituna. Joskin empiirinen evidenssi taisi nyt käydä itsestäänselvästi vahvemmasta näytöstä kuin rationaalinen argumentaatio.

Edes Lemminkäisen äiti ei olisi saanut parsittua Pathoksesta enää elävää niistä 237:stä osasta, jotka hänen - ikäänkuin jauhelihapursottimen läpi menneestä, silpuiksi hajonneesta ruumiistaan löydettiin.
*
Viimeisessä jaksossa palataan vielä kerran Omenapuunkuja 7:ään - murhattujen rakastavaisten - Doris Häkkisen ja Ernest Sikanovan kauniisti aseteltujen ruumiitten ääreen.
*
Tämä jakso on jatkoa päreelle Välisoitto.

Välisoitto

I
Tässä kohtaa lukijan on hyvä kerrata, mitä tähän mennessä on tapahtunut, koska pahaenteinen tarinamme lähestyy loppuratkaisuaan.

Kertaamme ensin henkilöt:

Doris Häkkinen:
Entinen estetiikan opiskelija, joka erikoistui eroottisesta kirjallisuudesta tekemänsä opinnäytteen jälkeen seksuaaliterapeutiksi mutta vaihtoi alaa ja ryhtyi opettamaan peruskoulun yläasteella poikien tarkkailuluokkaa. Yksikään poika ei ole hänen tunneiltaan koskaan poissa.

Kirjoittaa esikoisromaaniaan, jonka työnimenä on: Runopojan kanssa - ja vähän muidenkin.

Asuu suurimmaksi osaksi yksin omissa oloissaan 'työasunnollaan' Malmilla Omenapuunkuja 7:ssä, joskin on jo vuosia elänyt 'toista elämää' avomielisessä parisuhteessa X:nsä kanssa, jonka luona myös heidän kaksi lastaan asuvat. Strange enough.

Doris tapailee silloin tällöin kirjallisuuden harrastajia - etenkin entistä yliopisto-opettajaansa ja erästä kirjallisuuskolmikkoa. Hän on tosikko, joka saa ajoittain kontrolloimattoman hysteerisiä naurukohtauksia.

Athos:
Parnasson erikoisjulkaisupäällikkö ja kirjoittamisen professionaali yleisammattilainen. Runospesialisti. Realistinen humanisti.

Pathos:
Entinen mielisairaanhoitaja, ikuinen filosofian opiskelija sekä skribentti. Itse hän sanoo olevansa 'diletantta'. Omissa fantasiamaailmoissaan elävä riivattu puolihullu (Kellariloukon mies), joka päättää niin sanotusti haistattaa evoluutiolle paskat.

Typhus:
Kosmopoliitti monitoimikone, joka on erikoistunut tietokirjallisuuteen ja salapoliisiromaaneihin mutta harrastaa myös runoutta. Elää 'etäavoliitossa' tyttäriensä kanssa. Suoraluonteinen ja pragmaattinen romantikko sekä huumorintajuinen kyynikko.

Ernest Sikanova:
Kirjallisuustieteen professori. Tunnettu kolumnisti. Saanut Doriksen ihastumaan itseensä erikoistumalla alkukielellä japanilaiseen haiku-runouteen. Pathoksen mielestä Ernest on myös huijari ja panomies eli Giacomo Casanovan jälkeläinen, koska tapailee Dorista yli 'sallitun määrän'. Syvimmältään Ernest on sovinnollinen, kohtuullinen ja mallikelpoinen ihminen. Pathoksen vastakohta.

II
Kohtalokas tarinamme alkoi siitä, kun entiseen estetiikan opiskelija, himphamppuhempukka Doris Häkkiseen ihastunut kirjallisuusritarikolmikko - Athos, Pathos ja Typhus - tajusi suureksi hämmästyksekseen, että heidän nöpötiaisensa ja honeybeensä oli yhtäkkiä kadonnut jollain järkyttävällä tavalla tietymättömiin.

Tai itse asiassa tämän ylitulkinnan teki Dorikseen tulisen sekopäisesti rakastunut Pathos, joka oli sopinut hänen kanssaan treffit Malmitalon suurelle näyttämölle eli kahvioon puoli neljäksi, jolloin Doris oli jo ehtinyt palata koulusta, mutta Pathos joutuikin odottamaan turhaan. Ja mikä merkillisintä - Doriksen kännykkä ei vastannut, vaikka se olikin päällä. Myöskään ääniviesteihin ei kuulunut vastausta.

Pathos, joka on mustasukkaisempi luonne kuin kolmen paviaanilauman johtavat alfaurokset yhteensä, päätyi sieluaan riipovaan loppupäätelmään: Doriksen entinen opettaja sekä hyvä ystävä yliopistolta - kirjallisuustieteen professori Ernest Sikanova oli - jos ei nyt vallan kidnapannut rouvaa, niin ainakin suostutellut hänet mukaansa lausumalla japaniksi haiku-runoja, joita kuunnellessaan Doris vaipui miltei transsiin.

Puoli tuntia turhaan odotettuaan Pathos kävi yksin Doriksen asunnolla, mutta ovi oli lukossa, eikä ketään siis ilmeisesti ollut kotona. Mutkat suoriksi oikoen Pathos päätteli tästä, että Ernest on vokotellut hänen naisensa. Vienyt kotiinsa ja - - ryhtynyt harjoittamaan japanilaisia haikurituaaleja tämän kanssa. Mikä merkitsi Pathokselle vain sitä yhtä asiaa, mitä Sikanovaan tuli.

Sellainen teko vaati Pathoksen mielestä kostoa ja vähintäinkin kaksintaistelun. Mutta ensin piti selvittää, missä Doris ja Ernest majailivat juuri sillä hetkellä.

Typhus innostui aluksi Pathoksen pateettisesta uhosta, mutta molempien yllätykseksi - hämmästyksensä nopeasti laannuttua - Athos totesi lakonisesti:

- Tämä juttu on Pathos sinun mustasukkaisen mielikuvituksesi kehittämä versio. Sitäpaitsi on täysin Doriksen omassa päätäntävallassa, mitä hän sinun ja Ernestin suhteen tekee. Etkä sinä voi sille asialle yhtään mitään (Itse asiassa Athos tiesi tilanteesta enemmän kuin halusi kertoa).

Nopeasti Typhus asettui tukemaan Athoksen realistista tilannearviota. Pathos tyrmistyi ja häipyi miltei niskojaan nakellen Ala-Malmintorin Pickwick Pubista, jossa kolmikko istui. Masentuneena hän päätti lähteä Malmitalon kirjastoon mutta - toista jalkaansa hieman klenkaten - koukkasi matkallaan pienen näyttämön eli Malmitalon inva-wc:n kautta.

Suuri oli Pathoksen yllätys, kun vahtimestari, joka tunsi hänet, Doriksen ja muut tarinamme henkilöt sekä heidän hassuttelunsa, ilmoitti, että häntä odotetaan inva-wc:ssä. Pathos aavisti heti, kuka häntä odotti heidän yhteisessä runonlausuntapaikassaan.

Mutta Pathos ei ollut suinkaan iloinen löytäessään Doris Häkkisen pieneltä näyttämöltä, koska hänen mustasukkaisuuden sumentamassa päässään jyskytti monomaanisesti vain ajatus siitä, että Doris oli tavannut kyseisessä paikassa sinä iltapäivänä jo aiemmin Ernest Sikanovan, ja että nyt hän vain halusi vokotella myös Pathoksen - ikäänkuin lohdutuspalkinnon antaakseen.

Käytiin kiivas dialogi, jonka Pathos lopetti sen verran perusteellisesti, että Doris ei ehtinyt hämmästykseltään sanoa mitään, kun Pathos jo oli läimäyttänyt vessan oven kiinni perässään.

Pathosta vitutti niin rankasti, että hän päätti vetää pään täyteen - yksin, mutta halusi kuitenkin ensin käydä Pickwick Pubissa ilmoittamassa Athokselle ja Typhukselle, mitä oli tapahtunut ja ihmettelemässä, miten tämä kaikki oikein oli ollut mahdollista.

Pathoksen häivyttyä Malmitalosta torille ja Pickwick Pubiin, josta A. ja T. olivat vähän ennen hänen tuloaan poistuneet, Doris onnistui livahtamaan ulos vahtimestarin huomaamatta. Tämä oli nimittäin mennyt Pathoksen tahallaan esittämästä ironisesta pyynnöstä hakemaan rouvalle vessapaperia - se kun oli päässyt muka loppumaan.

Niin kiire Dorikselle kuitenkin tuli, että hän pudotti huomaamattaan kaoottisesta käsilaukustaan pienen paiväkirjansa, josta löytyi kymmenittäin etenkin miesten nimiä, puhelinnumeroita ja osoitteita mutta myös hänen itsensä kirjoittamaa eroottista Hertta-sarja-proosaa. Tuon muistivihkon vahtimestari löysi vessanpöntön vierestä ja vei päivystyskoppiinsa talteen.

Doris käveli Ala-Malmitorin laitaa nopeasti linja-autopysäkille, tapasi siellä ilmeisen sovitusti Ernest Sikanovan, vaihtoi tämän kanssa kiireisesti ja levoton ilme kasvoillaan muutaman sanan ja lähti kotiinsa Omenakuja 7:ään.

Ernest käveli Doriksen luota suoraan Pickwick Pubiin, jossa hän ja Pathos kävivät tiukan keskustelun siitä, mikä oikein oli heidän suhteensa Dorikseen.

Ernest - Pathoksen arvatessa että hänen selkänsä takana juoniteltiin - tunnusti, miten Doris oli suunnitellut inva-wc-tapaamisen, ja että miten Ernest oli seurannut Pathosta siitä lähtien, kun tämä oli tullut kaveriensa kanssa pubiin - soittanut Dorikselle tämän lähtiessä pubista Malmitalolle ja ylipäätään ollut yhteistyössä Doriksen kanssa, jotta Pathos saataisiin hyväksymään Doriksen ehdotus.

Tuon ehdotuksen mukaan Pathos ja Ernest kirjaimellisesti jakaisivat Doriksen. Pathos tyrmistyi aluksi täysin tästä ajatuksesta, mutta pitkän ja tuskallisen miettimisen jälkeen - tajuttuaan miten taitavasti Doris oli asian junaillut vetämällä itse kaikkia naruja tässä ihmissuhdepelissä, Pathos näytti myöntyvän ja pyysi Ernestiä viemään heidät Doriksen luo.

Doris ja Ernest toistavat Doriksen olohuoneessa Pathokselle saman, minkä Ernest jo aiemmin pubissa. Mutta Pathos on päättänyt toisin. Itse asiassa hän oli päättänyt toisin - vaikkei täysin varma ollutkaan päätöksestään - jo lähtiessään Fallkullasta Malmille ja tunkiessaan nahkatuppisen puukon talvitakkinsa povitaskuun.

Pathos pitää jyrisevän monologin kohdistaen armotonta kritiikkiä Doriksen - ja lopulta ylipäätään kaikkien naisten - petolliseen flirttailuun ja miltei kiusaamistarkoituksessa harjoitettuun miesten kilpailuttamiseen, joka saa miehet joko ihastumaan korviaan myöten, masentumaan epätoivoon asti tai sitten kerta kaikkisen raivon valtaan.

Pathos on ajautunut lopullisesti viimeisen vaihtoehdon kurimukseen. Hänelle on käynyt selväksi, että Doriksen olohuoneesta ei poistu enää elävänä kuin yksi ihminen.

Tällä välin ystävykset Athos ja Typhus käyvät Athoksen saaman puhelinsoiton jälkeen rautatieasemalla tapaamassa tuttua englantilaista venäläisen kirjallisuuden tutkijaa tämän ollessa läpikulkumatkalla Pietariin. Sieltä poistuessaan he päättävät yllättäen lähteä käymään Doriksen luona.

Athos, joka siis tiesi Doriksen työsuunnitelmista ja viikkomenoista, ei epäillyt, etteikö Doris olisi ollut kotona. Sitä hän tosin ei tiennyt, mitä Doris oli suunnitellut Ernestin kanssa Pathoksen suhteen, ja että kyseinen kolmikko tapaisi toisensa Doriksen asunnolla myöhään illalla.

Mutta ei hän myöskään tiennyt, miten karmeaan ratkaisuun Pathos lopulta sinä iltana päätyi selvittääkseen sydäntään viiltävän kolmiodraaman kahdella - voimakkaalla ja nopealla kädenliikkeellä - lopullisesti ja ikuisesti.
*
Tämä kirjoitus on jatkoa päreeseen Hiljaisuus.

Hiljaisuus

Kielimafia jakoi ensimmäisen kappaleen kahtia, muotoili sen uusiksi ja teki lisäyksiä 25.1 - viimeksi klo: 12.35.
*
Vähän ennen kuin Pathos palasi pieneltä näyttämöltä (Malmitalon inva-wc) jätettyään Doris Häkkisen ylipateettisesti stanislavskilaiseen tyyliinsä replikoiden, Athos ja Typhus olivat päättäneet lähteä Pickwick Pubista keskustaan tapaamaan erästä Athoksen Parnasso-kaveria, joka oli sattumalta läpikulkumatkalla Lontoosta Helsingin kautta Pietariin.

Tämä Typhuksenkin tietämä englantilainen venäläisen kirjallisuuden tutkija, jonka piti jatkaa aamujunalla matkaa, soitti yllättäen Athokselle ja ilmoitti saapuneensa juuri hotelliin ja menevänsä käymään rautatieasemalla. Athos vastasi tapaamiskutsuun myöntävästi hetkeäkään epäröimättä.

Kirjallisuusveljekset tosin manailivat keskenään Pathoksen puuttumista, koska heistä olisi ollut kovin hauskaa todistaa oikein asiantuntijalle, että Suomesta löytyi ilmielävä Rasputinin, Raskolnikovin sekä Ivan ja Dmitri Karamazovin kaljupäinen klooni, joka väitti syvimpänä pyrkimyksenään olevan muuttua munkki Aljoshaksi - Karamazovien nuorimmaksi veljeksi.

Jospa he olisivatkin voineet aavistaa, mitä oli tapahtumassa. Jospa he olisivatkin ehtineet estää Pathoksen muuttumisen irstaan juopottelevasta, röyhkeän sanavalmiista ja vastustamattoman viettelevästä Rasputinista kirveensä kanssa huitovaksi, kostonhimoiseksi Raskolnikoviksi. Mutta niin suopea ei kohtalon draama suostunut sinä iltana olemaan kenellekään sen roolihenkilöistä.

Athos ja Typhus keskustelivat intensiivisesti kolme tuntia englantilaisen matkamiehen kanssa yhteisestä rakkaudestaan - kirjallisuudesta - rautatieaseman yläravintolassa, kunnes tämä halusi lähteä nukkumaan. Sibelius lähtisi klo 07.23, joten hereillä piti olla jo kuuden aikaan aamulla.

Hyvästeltyään matkalaisen Typhus, joka oli ottanut jälleen maailmanmiehen roolin kieltäytyi käyttämästä junaa tai linja-autoa ja tokaisi lievässä konjakkihiprakassaan Athokselle:

- Sinä tiedät Parnasso, missä Doris Häkkinen asuu. Me mennään nyt sinne. Kello on vasta vähän yli kymmenen ja Dorishan valvoo yleensä yli puolenyön. Ja onhan sulla sen puhelinnumero.

Athos soitti, mutta puhelin ei vastannut, vaikka hälyttikin. Athos jätti kännykkään ääniviestin:

- Hei sinä suloisin haiku! Minä ja Volgan lautturi olemme sinun luonasi puolen tunnin kuluttua. Ostin sinulle oman Doriksen kukkakaupasta. Se on verenpunainen.

Typhus änkesi vielä hihkaisemaan ääniviestin lopuksi:

- Ja minä ostin sinulle, nöpötiainen, neekerisuukkoja. Entisen appeni kauppaketjun sekanamitavarakioskista, jota pitää täällä rautatieasemalla marokkolainen ystäväni Ahmed Abu-Hanna - Umayya Abu-Hannan sudanilainen velipuoli. Kohta nähdään sinä runotyttöni mun!

Ja niin he ottivat taksin lennosta ja ilmoittivat kuskille Doriksen osoitteen.

- Garcon! - Omenapuunkuja 7, Malmi, ilmoitti Athos luontaiseen olemukseensa ja tapoihinsa nähden epätavallisen suureellisesti nuorelle taksimiehelle. Mutta seitsemän ison oluttuopin jälkeen ei olla köyhiä, kipeitä eikä nöyriä.

Taksissa Typhus kysyi:

- Entäpä jos Doris ei ole kotona?

- Kyllä se melko varmasti on. Se pitää kirjoittaessaan usein puhelinta kiinni ja hälytysäänen nollilla. Sitäpaitsi mä tiedän, että sillä ei ole mitään iltamenoja tällä viikolla. Juteltiin nimittäin viimeksi sunnuntaina yhdestä kirjallisuusarvostelusta, ja siinä yhteydessä Doris tuli kertoneeksi tämän viikon suunnitelmistaan.

Typhus katsoi Athokseen vinosti myhäillen - ikäänkuin olisi selvillä jotakuinkin kaikesta, mitä Athoksen ja Doriksen välillä oli muka tapahtunut:

- Sinä tunnet hyvin Doriksen asioita. Mutta eikös teillä ollutkin aikoinaan läheinen suhde - muutaman hetken verran? Siis tarkoitan tietysti työn merkeissä, Typhus lopetti vakavoituen joskin sarkastinen virne naamallaan.

- So so. Annas nyt olla. Menneet on menneitä ja minä olen naimisissa - ollut jo melkein tarpeeksi kauan.

- Entäs se meidän rakas hullumme - Alfa-Romeo eli Pathos Fallkullalainen?, jatkoi Typhus. Missähän se luuraa tällä hetkellä? Pitää kai sikahumalassa yksinpuhelua kaksiossaan olemattomille naisilleen ja kilpaileville uroksille. Se voittaa kaikki väittelyt - tai julistaa muussa tapauksessa keskustelun päättyneeksi. Nakkelee niskojaan ja haistattaa pitkät niillä, jotka näyttävät pääsevän vähänkään horjuttamaan sen mielipiteitä.

- En yhtään osaa sanoa, Athos pohti. Kuten hyvin muistat, Pathoshan otti aika pahasti nokkiinsa, kun me ei lähdetty sen kanssa etsimään Dorista Sikanovan asunnolta. Mitä siitäkin nyt olis tullut? Täysi farssi. Ei ei! Minä en lyö käsiäni ruskeaan aineeseen, koska se juttu on täysin Doriksen heiniä. Jos on totta, että Doris lähti Ernestin matkaan vapaaehtoisesti, niin kenelläkään meistä ei ole siihen mitään sanomista. Nainen tekee valinnan. Mies vain vonkaa.

- Tuolla asenteella sä voisit ihan rauhassa erehtyä biologian ja estetiikan luentosaleista. Kummassakin paikassa ja tapauksessa kuulijasi saisivat relevanttia tietoa oppiaineestaan.

- No hehheh!, naurahti Athos kyynisesti Typhuksen letkautukselle. Kyllä kai mä nyt sentään Hellaakoskeni osaan. Nousen puuhun laulamaan. Vesistötutkija kun olen.

Typhus päätti olla vinoilematta sen enempää. Vastassa oli nimittäin melko kuva luu, mitä runouden ja runoilijoiden tuntemiseen tuli. Typhus itse lukeutui enemmän dekkarimiehiin - Poen nerokas C. Auguste Dupin suurena ihanteenaan. Mutta se, mikä häntä ja Athosta odotti Doriksella, olisi yllättänyt itse huipputerävän Dupininkin.

Taksi ajoi nopeasti perille, sillä yhdentoista aikaan illalla eivät ruuhkat enää hidastaneet matkantekoa keskustasta Pohjois-Helsingin suuntaan.

Auto pysähtyi sievästi veistetyn valkoisen portin eteen, Typhus latasi kuljettajan käteen tasarahan, ja parivaljakko pysähtyi hetkeksi aikaa vilkuilemaan puutarhaa ja taloa pantuaan portin uudelleen säppiin takanaan.

- Kaunis piha. Ja sisältä näkyy valot. Kyllä Doris kotona on. Olit oikeassa, hihkaisi Typhus.

Pihavalo valaisi melko himmeästi, eivätkä miehet huomanneet lumeen jääneitä jälkiä, jotka oli havaittavissa myös rappusilla. Ne olivat jotenkin oudon tummia jälkiä. Olisi luullut, että kengänpohjiin tarttunut ohut, jäinen lumikerros jättäisi porraslankkuihin ja kuistin lattialle paljon vaaleammat painaumat.

Mutta Athos ja Typhus eivät edes pohtineet koko asiaa, vaikka sen kyllä ohimennen havaitsivat. He vain kävelivät innoissaan nopeasti läpi kujan, raput ylös kuistille ja soittivat ovikelloa.

Kukaan ei vastannut, vaikka talon sisältä heijastui kirkasta valoa, ainakin kahdesta huoneesta. He koputtivat vielä myös ovea useaan kertaan. Ei vastausta. Viimein Athos käänsi ulko-oven kahvaa, ja vedettäessä ovi avautui.

- Onko ketään kotona? Täällä on kaksi postimiestä, jotka soittavat aina niin monta kertaa, että vastataan, heitti Typhus oven suusta.

Vain hiljaisuus vastasi.

Miehet astelivat viimein varovasti suureen eteiseen, koputtivat eteisen ja olohuoneen erottavaa ovea. Äänettömyys alkoi tuntua heistä jo sangen oudolta täysin valaistussa talossa. Eteinen oli kuitenkin pimeä, eivätkä he huomanneet mattoon imeytyneitä punaisia tahroja.

- Avaa jo, Typhus sanoi levottomana. Tässä on nyt jotain omituista.

Varovasti Athos käänsi olohuoneen ovea saranoillaan Typhuksen kurkkiessa hänen vieressään sisälle, ja kun ovi aukeni kokonaan, heille selvisi kuin lähelle iskenyt salama olisi jyrähtänyt, mitä Doriksen luona aivan äskettäin oli tapahtunut.
*
Tämä teksti on jatkoa päreelle Kairos-hetki.

Kairos-hetki

Kielimafia teki tarkennuksen ja lisäyksen Pathoksen piiloutumiseen klo: 17.55.

Pathos oli tarttunut talvitakkinsa liepeeseen, mutta pysähtyi yhtäkkiä, veti kätensä takaisin ja kääntyi katsoen pöydälle asetettuja, tyhjiä laseja. Itse asiassa vain hänen ja Ernestin lasit oli juotu tyhjiksi, mutta Doriksella oli vielä hiukan jäljellä valkoviini-sitruunatee-juomaansa. Pathos sanoi kuitenkin rauhallisesti:

- Doris - kaataisitko meille uudet paukut? Ja ota itsekin lasisi tyhjäksi. Meillä menee vielä tovi uuden ehdotukseni kanssa, josta olen kirjoittanut hölmöyksissäni oikein luonnoksen ja printannut sen. Ernest - sinä voisit mennä auttamaan Dorista keittiöön. Ei hän saa kolmea lasia kannettua kunnolla yhtä aikaa.

Doris siemaisi nopeasti loput pari senttiä lasinsa pohjasta ja kiltisti kuin lampaat - mitä ilmeisimmin hyvin säikähtyneinä joskin Pathoksen pyynnön ja selityksen jälkeen jo helpottuneesti hymyillen kirjallisuustieteen professori ja hänen entinen oppilaansa, nykyinen rakastajattarensa, lähtivät yhdessä keittiöön tekemään uusia drinkkejä.

Pathoksen otsaan kihosi hiki. Hänen sydämensä hakkasi yhä nopeammin. Takahampaat pureutuivat tiukasti toisiaan vasten ja hänen silmistään näkyi tuijottava, tyhjä katse.

Varmistuttuaan että Doris ja Ernest olivat keittössä ja kuultuaan heidän alkavan jutella jotain lasien kilistessä ja jääkaapin oven avautuessa Pathos kääntyi uudelleen talvitakkiinsa päin, työnsi kätensä sen povitaskuun ja otti sieltä nahkaisen tupen, josta irrotti kiiltäväteräisen puukon. Se kimmelsi olohuoneen kattolampun valossa.

Pathos ei enää ajatellut mitään vaan toimi täysin robottimaisesti. Hän työnsi nahkatupen takaisin povitaskuun, piti puukkoa oikeassa kädessään ja astui muutaman lyhyen askeleen jääden seisomaan osittain näkymättömiin keittiön oven ja seinän väliin. Keittiöstä tuleva ei pystynyt häntä näkemään kuin vasta olohuoneen puolella.

- Mitähän se Pathos nyt oikein on keksinyt?, kysyi Doris Ernestiltä huolestuneella äänellä. Se kun kuulosti niin hirveän omituiselta. Vaikka ainahan se vähän omituinen on ollut. Joskin enimmäkseen hirveän hauska - paitsi silloin, kun se on mustasukkainen minulle. Silloin se on aivan kauhea. Tuntuu kuin se vihaisi koko maailmaa eikä vain minua. Sitten se taas leppyy ja on ihan kiltti - melkein hellä.

- Hupsu filosofi ja taitava verbaalikko. Sitä se on, tokaisi Ernest takaisin. Mutta jotenkin epätasapainoinen luonne. Minäkään en kyllä nyt ymmärrä, minkä ehdotuksen se muka on kehitellyt. Johan tämä asia on tehty selväksi ainakin kymmenen kertaa.

Pathos kuuli oven takaa heidän keskustelunsa. Käsi puristi puukon perää, ja sen 15-senttinen terä osoitti kohti vastapäistä, ikkunallista seinää. Verhojen takana häämötti kellertävän harmaa pimeys.

Pathos katsoi Doriksen seinäkelloa: 21.44. Minuuttiviisari oli jo siirtymässä seuraavan numeron kohdalle. Kairos-hetki, hänen mielessään vilahti. Ikuisuus tunkeutuu aikaan.

Hetken kuluttua Doris ja Ernest lähtivät miltei kiirehtien peräkanaa lasit käsissään olohuoneeseen. Heidän silmänsä reagoivat vielä outoon välähdykseen, joka heijastui nopeasti katosta, mutta jonka syytä ja alkuperää he eivät ehtineet ymmärtää.

Ja vaikka he olisivatkin ehtineet, sillä ei olisi ollut enää mitään merkitystä heidän kohtalonsa kannalta, jonka päätepiste odotti enää vajaan kahden metrin päässä.

Ernest, joka astui ensin olohuoneeseen huudahti:

- Nonniin Pathos - täss...
*
Tämä teksti on jatkoa päreeseen Doriksen olohuoneessa.

Doriksen olohuoneessa

Kielimafia on tehnyt lisäyksen loppuun 23.1.

Matka ei ollut pitkä. Jo parin minuutin ajon jälkeen auto kääntyi -50-luvulla rakennetun, idyllisen omakotitalon pihaan. Pathos ja Ernest kävelivät omenapuitten ympäröimää pientä kujaa rappusia kohti. Ulko-ovi aukeni vähän ennenkuin he ehtivät rappusille asti, ja kuistille käveli lyhyehkö, kypsää ikää lähestyvä, punaisia sukkahousuja käyttävä, vakavan mutta silti hieman iloluonteisen näköinen ja oloinen nainen.

Te tulitte. Minä jo odotin.

Doris Häkkinen - tuo kummankin rakastuneen pöhkön mielestä niin hemaiseva himppuhamppu ja minimummo viittasi heitä tulemaan sisälle.

Minä olen tehnyt teille jo drinkit. Pathos juo skottilaista whiskyä ja Ernest japanilaista sakea. Tiedänhän minä teidän makutottumuksenne.

Doris tiesi kyllä muutakin. Pathoksen mielestä hän tiesi liikaa.

Nykyisessä mielentilassani minä joisin mieluummin venäläistä votkaa, Pathos sanoi Dorikselle, mutta olkoon - skottiwiski sopii erinomaisesti.

Pathos jätti pitkän talvitakkinsa naulakkoon ja asetti sen etumuksen hyvin varovasti seinää vasten. Tähän varovaisuuteen hänellä oli varsin pätevä syy.

Kolmikko käveli olohuoneeseen ja Doris näytti herroille heidän istumapaikkansa.

Hän on suunnitellut kaiken etukäteen - ihan kaiken, ajatteli Pathos. Minun ei olisi pitänyt milloinkaan rakastua tähän syöjättäreen. Hänhän tekee aivan mitä haluaa ja saa sormeaan napsauttamalla meidät nuolemaan vaikka - varpaitaan.

Ja nyt te kaksi teette sovinnon, huudahti Doris, ettekä kyräile toisianne! Tämä on käsky ja koskee etenkin sinua, Pathos, joka olet niin älytön noitten tunteittesi kanssa. Et hallitse itseäsi joskus lainkaan vaan uhoat kuin olisit menossa tappamaan jonkun.

Miten oikeassa sinä oletkaan hani, ajatteli Pathos ja yritti hymyillä niin, ettei hänen suupielistään ja silmistään olisi voinut nähdä, mitä hän todella sisimmässään oli jo päättänyt tehdä - siitä hetkestä lähtien, kun hän kehotti Ernestiä viemään heidät Doriksen luo.

Ernest, joka vaikutti helpottuneemmalta kuin pubissa, Pathoksen kanssa keskustellessaan, huudahti katsoen ensin Dorista:

Miksi emme olisi sovussa! Mitä pahaa siinä on, jos sinä rakastat meitä molempia ja me sinua?

Sitten hän kääntyi Pathokseen päin pilke silmäkulmassaan:

Itse asiassa meillä voi olla jopa hauskempaa kolmistaan.

Sinä typerys, synkisteli Pathos sanomatta sanaakaan ja käänsi oudon katseensa hitaasti Dorikseen, joka oli tullut Ernestin letkautuksesta entistä paremmalle tuulelle ja hymyili ihastuttavasti hänelle.

Pathos rykäisi kurkkuaan, sillä viimeistään nyt hänen oli sanottava kaikki se, mitä hänellä oli mielessään. Tai ehkei sentään kaikkea, koska ihan kaikkea sitä, mitä hän todella sisimmässään ajatteli, ei voinut pukea sanoiksi vaan teoiksi.

Pathos yritti hillitä tunteitaan, jotta olisi pystynyt ilmaisemaan itsensä asiallisesti ja vakuuttavasti. Hän tiesi, koska oli sen itse päättänyt, että heidän kolmen romanttinen pikku draama alkoi lähestyä loppuratkaisuaan.

Doris, jyräytti Pathos matalalla baritonillaan, sinä olet lutka! Et sinä ketään rakasta tai jos rakastatkin, niin olet valmis antamaan ja ottamaan sitä - muka rakkautta - vastaan keneltä tahansa ja melkein milloin tahansa. Olen puhunut kanssasi myös tästä - ja niin monesta muusta - asiasta sekä kahden kesken että skypessä kymmeniä tunteja, eikä minun tarvitse toistaa enää, mitä olen sanonut.

Kuulit viimeksi kolme tuntia sitten pienellä näyttämöllä - siellä inva-wc:ssä - kaiken sen, mitä minulla on enää sanottavaa ja jätettävää sinulle.

Minä halusin sinut itselleni, mutta en saanut. Olen käyttäytynyt kuin hölmöin narri ja häpäissyt itseni sanoillani ja teoillani sinun takiasi. Luuletko sinä aivan tosissasi vielä, että minä annan sinulle anteeksi sitä, että olen joutunut ostamaan rakkauteni sinuun paljastamalla sinulle sisimmästä luonteestani ja elämästäni enemmän kuin kenellekään muulle ihmiselle.

Luuletko sinä, että minä annan anteeksi sen, että sinä - saamalla minut rakastumaan itseesi, tiedät liikaa minusta ja minun tunteistani. Olet tehnyt minusta heikon tai oikeastaan henkisesti ramman. Sinusta on tullut niin voimakas, että kykenet parilla sanalla nostamaan minun mielialani taivaisiin tai pudottamaan sen helvettiin!

Minä olen tullut hulluksi sinun takiasi entisen - normaalin puolihulluuteni tilasta, mutta yhä sinä katsot oikeudeksesi olla vapaa kuin taivaan lintu, perhonen tai mikä lie Ernestin japanilainen haiku! Kävellä keikistelet ilman korkokenkiäsi ikäänkuin sinulla olisi sellaiset koko ajan jalassasi.

Tiedätkö mitä se on? Se on silkkaa flirttiä - jokaiselle, joka ainoalle miehelle! Sellainen sekoittaa heidän päänsä ennenpitkää, ja sinä kyllä tiedät sen.

Sinulla on miehiin sellaista valtaa, jonka rinnalla Napoleonin, Hitlerin ja Stalin diktatuuri oli lasten leikkiä. Karismaattisuudestaan huolimatta nuo tyrannit pakottivat ihmiset tottelemaan ja alistumaan, mutta sinun ei tarvitse muuta kuin kävellä persettäsi heiluttaen kadulla, ja mies kuin mies alkaa käyttäytyä sinun edessäsi opetetun koiran tavoin!

Napoleon - Doris Häkkinen - olisi kadehtinut sinun kykyäsi manipuloida himonsa ja aggressioittensa typeriksi tekemiä, kiimaisia miehiä.

Muistat varmaan vanhan kuvauksen siitä, miten nainen heittää nenäliinansa kadulle - hyvin tarkoituksellisesti - ja sitä nenäliinaa sitten orjamaisten palvelijoitten lailla kiiruhtavat toistensa kanssa kilpaillen nostamaan häntä ihailevat kaksi miestä.

Minä ja Ernest olemme ne kaksi miestä. Ne kaksi orjamaista narria, jotka taistelevat sinusta.

Mutta sinun mielestäsi koko juttu on pelkästään hauskaa leikkiä näitten mukavien ja lahjakkaitten herrojen kanssa. Olet jopa vaatimassa, että heidän pitäisi yhä vain jatkaa tätä sinun nenäliinaheittopeliäsi ja kilpailla vaikka loppuikänsä keskenään, kumpi ehtii ensin saadakseen sinun suosiosi.

Sanokoon vaikka itse evoluutio minulle mitä tahansa tällaisen käytöksen luonnollisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta lajinsäilymisen ja ihmisen lisääntymisen kannalta, niin minä aion nyt kuitenkin haistattaa evoluutiolle selkokielellä sanottuna paskat!

Minä rakastan sinua Doris. Ja Ernest - sinua minä arvostan suuresti - mutta vihaan. Tuon naisen takia. Hän ei voi saada anteeksi sitä, mitä on minulle tehnyt. Mutta jos hän ei saa anteeksi, et voi saada sinäkään. Olet elävä muistutus Doriksesta ja hänen rakkaudestaan sinuun.

Odottakaa hetki - minun on näytettävä teille yksi juttu ennenkuin lopetamme.

Doris ja Ernest katsoivat hämmästyksestä ja ehkä pelostakin jähmettyneinä, kun Pathos käveli eteiseen ja tarttui talvitakkinsa liepeeseen.

Hänen katseessaan on päättäväistä epätoivoa.
*
Tämä teksti on jatkoa päreelle Keskustelu.

Filosofinen näytelmä

Kommentti HG:n kommenttiin päreessäni Erään kuvitellun tapaamisen alkurepliikit.

HG kirjoitti:

Eipäs sekoiteta mielivaltaisesti mieltä: tietoisuus on objektiensa summa eikä mitään muuta (Sartre). Vaikka uskon, että linnun lailla en erota ääntä itseydestäni enkä sinusta niin en usko, että Merleau Ponty on ollut oikeassa.

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää ei ole enää ihminen (ks. Iines postaus Kasvatuksesta 2007-1).

I
Ihmisen, jolle mikään ei ole pyhää, täytyy oppia nauramaan itselleen ollakseen ihminen. Hän on pyhään onnettomasti rakastunut ilveilijä (RR).

Asiahan ei ilmeisesti minulle kuulu, mutta sanon vaan, että nyt tehdään näyttämötaidetta eikä filosofiaa.

Ja jos minä päätän valita tietyn dramaturgian, niin minähän teen sen!

Minä ohjaan tätä näytelmää. Minä käsikirjoitan sen. Minä legitimoin sen 'filosofian'.

Loppuratkaisu - Jumala nähköön - ei ehkä kuitenkaan ole vallassani.

Mutta tietenkin kriitikko saa ihan rauhassa istua oksallaan raakkumassa. Kunhan ei pasko päähäni.

(Chris - se oli huumoria.)

II
'Tietoisuus on objektiensa summa'.

No joo. Tämän sanoi kyllä jo Nietzsche - itse asiassa Hume. Se on perimmältään empiristinen väite.

Entä miten ne objektit muuttuvat tietoisuudeksi siellä empiristin päässä? Opeta - rakas Diotima - minulle se temppu.

Merleau Ponty oli enemmän oikeassa kuin Sartre, jos minulta kysytään.

Minä olen tässä asiassa enemmän psykosomatiikkaan hurahtanut mystikko-fenomenologi kuin pelkästään ulkoisia objekteja havainnoiva empiristi.

Mutta rationalismi se lopulta selittää meille nämäkin asiat ymmärrettävällä tavalla - olkoonkin, että rationalismi itsessään on rakennettu tyhjän päälle.

Rationalisti on siten eräänlainen aksiomiinsa ja käsitteisiinsä rakastunut 'taikuri'. Mutta hän pystyy määrittelemään dialektiikallaan todellisuuden järkevällä tavalla.

Siihen ei empiristi pysty ilman hänen apuaan. Ei myöskään Merleau Ponty.

Sukulaissieluja etsimässä

Seuraava esittely löytyy linkistä www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ro_kleist.htm, jossa kuvataan saksalaisen romantiikan ajan näytelmäkirjailijan ja novellistin Heinrich von Kleistin elämää ja tuotantoa.
*
Raivoisa Kleist

Heinrich von Kleist (1777-1811), draamakirjailija, upseeri, sado-masokisti ja preussilainen aatelismies. Kleist oli aggressiivinen nero, jonka elämänasenne oli taito elää "pysyvässä epätoivon tilassa" vaalimatta harhaluuloja paremmasta. Hänen sanotaan olleen sado-masokisti, joka etsi naista kumppaniksi yhteiseen kuolemaan.

Kuollessaan 1811 Kleist oli tuntematon, kunnes ekspressionistit löysivät hänen taiteensa sata vuotta myöhemmin.

Nuori Kleist, valistushenkeen kasvatettu upseerintaimi vihasi asemaansa. Erosi armeijasta, purki kihlauksensa, alkoi opiskella filosofiaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä. Kantin filosofiasta hän veti omat johtopäätöksensä: tieto on turhaa ja toiveet turhia. Johtopäätös, jonka vasta eksistentialistit ymmärsivät: hän valitsi pysyvän epätoivon ja elämän vailla kuvitelmia.

Kleist matkusteli, kirjoitti, heittäytyi lemmenseikkailuihin ja suunnitteli itsemurhaa. Ensimmäisen näytelmänsä hän luki Weimarissa Wielandille, joka näki Kleistissa Goethea ja Schilleriä voimakkaamman neron. Mutta uusissa epätoivon puuskissa hän poltti käsikirjoituksensa. Kleist kirjoitti siskolleen:

"Olen Pariisissa lukenut teokseni, sikäli kun se oli valmis, sen hylännyt ja polttanut: ja nyt on kaikki lopussa. Taivas kieltää minulta maineen, maan lahjoista suurimman: kuin itsepintainen lapsi heitän pois kaikki muut...astun ranskalaiseen sotapalvelukseen ja hyökkäämme kohta Englantiin. Kaikkien meidän turmiomme väijyy meren yllä, minä riemuitsen kun on näkyvissäni rannattoman upea hauta."

Kleistin kerrotaan yrittäneen pestautua Napoleonin armeijaan. Mutta mies oli liian sekavassa mielentilassa ja hänet palautettiin Saksaan. Dresdenissä Kleist toimi kirjallisissa piireissä, toimitti aikakauslehteä. Hänen kirjoituksiaan painettiin ja näytelmiä esitettiin. Nämä olivat kaksi hänenelämänsä onnellisinta vuotta.

Sitten Kleist sekaantui oikeistopolitiikkaan, hän oleskeli Berliinissä ja avusti äärikonservatiivista lehdistöä. Hän kannatti tuolloin kiihkoisänmaallisia fasismin edeltäjiä.

Yhä katkerampana hän eristyi ja masentui. Löysi viimein naisen, joka halusi kuolla hänen kanssaan. Henriette Vogel haaveellinen nainen ja parantumattomasti sairas. Haltioituneen kirjeenvaidon ja tapaamisten jälkeen 21.11.1811 Kleist ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

"Taivas tietää, mitkä tunteet, puolittain surumieliset, puolittain hilpeät, liikuttavat meitä tällä hetkellä, jolloin sielumme kahden iloisen ilmalaivan lailla kohoavat yli maailman. Päivätty Potsdamin Stimmingsissä - kuolemani aamuna. Heinrich von Kleist."

Ensimäinen Kleistin tunnettu draama oli perhetragedia "Die Familie von Schroffenstein" (1802). Se oli jambimittaan kirjoitettu julma kuvaus kahden perheen välisestä verikostosta, ja rakkaudesta kahden nuoren kesken. Toisin sanoen Romeo ja Julia asetelma. Näytelmässä Kleistin rakastavaiset voittavat ensin kaikki esteet, mutta kun he saisivat toisensa niin he ymmärtävät toisensa väärin.

Alituisesti rakkaus Kleistin kehittelemänä erehtyy kohteessaan ja palaa omassa himossaan. Koston ja tappamisen kierre paljastuu täysin erehdykseksi - mutta vasta kun lähes kaikki henkilöt oli surmattu ja vanhemmat tappaneet lapsensa. Näin elämän koko irrationaalisuus paljastui. Kerrotaan että Kleist nauroi ääneen lukiessaan näytelmäänsä.

SADISTINEN SANKARITAR

Penthiseleilea (1808) on Kleistin tragedia joka sijoittuu Kreikkaan, siinä esiintyy myyttisiä amatsoneja, yksirintaisia naissotureita jotka jousella ampumisen parantamiseksi ovat leikanneet toisen rintansa. He eivät saa valita miestä rakkaudesta, vaan heidän on yhdyttävä mieheen joka voittaa heidät taistelussa.

Amatsonien kuningatar Penthesilea uhmaa tätä lakia koska on rakastunut Akhilleukseen. Näin tunteet tulevat mukaan amatsonien kylmään, tuhoavaan naissoturin elämään. Tragedia piilee siinä, että Akhilleus on jo rakastunut Penthesileaan. Soturinainen haluaa valloittaa rakastettunsa, sitoa piikikkäin ruusukahlein ja alistaa tämä rakastelussa.

Mutta Akhilleus on voimakkaampi ja ovelampi. Hän näyttelee hävinnyttä ja nainen kuvittelee voittaneensa. Mutta kun Penthesilea huomaa petoksen hän luulee että toinen pilkkaa häntä - raivo voittaa rakkauden, hän päästää verikoirat Akhilleuksen kimppuun ja silpoo vimmoissaan omilla hampaillaan miehen ruumista. Kleist on sanonut Penthesileasta:

"Minun sisin olemukseni on siinä; samalla kertaa sieluni koko tuska ja loisto."

Tunnustusta toivoen Kleist uskalsi antaa näytelmän Goethen luettavaksi. Näytelmä oli huutavassa ristiriidassa Goethen kuvaaman seesteisen ja harmonisen viileän antiikkikuvan kanssa, Kleist oli kuvannut raakaa ja välivaltaista Kreikkaa.

Penthesileassa nainen edustaa järjetöntä rakkautta, mies laskelmoivaa viekkautta. Kleistin tuotannossa on aina näin. Nainen on uhri, jonka mies yrittää alistaa "esineekseen".

"Rikottu ruukku" (1808) on asetelmaltaan aiempia sovinnaisempi komedia, ja se on suomennettukin. Juoni on symbolinen: ruukku on rikottu ja särkijää etsitään. Syyllinen on kuitenkin itse tuomari; hän on lahjottava irstailija, joka yrittää vietellä viattoman Eeva nimisen naisen. Tuomari itse on nimeltään Adam. Kysymyksessä on jälleen taistelu miehen ja naisen välillä, tunteen ja viekkauden välillä.

Kleistin novelleista kuuluisin on Michael Kohlhaas (1808). Se on kertomus raivoisasta kapinasta.
Nimihenkilö on hevoskauppias, jolta raaka aatelismies on varastanut pari hevosta. Pyrkiessään saamaan oikeutta hän ajautuu perustamaan kokonaisen kapinallisten sotajoukon. Hän joukkoineen kylvää kauhua läpi koko saksanmaan. Mitättömästä asiasta kasvaa valtiollinen prosessi.

Ihminen on jälleen yksin mieletöntä maailmaa vastassa, ja aiheuttaa tuhoa saadakseenitselleen oikeutta. Myös Kohlhaas saavuttaa Kleistin useimpien sankareiden tavoin autuudentunteen vasta kuolemassa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_von_Kleist
www.nemecko.slansko.cz/de/dienstag-5-april.html.