Siveellisyydestä seksuaalisuuteen

Havis Amanda siveellisyyden ja seksuaalisuuden edustajana.

.

Niin konservatiiveilla kuin liberaaleilla sekä idealisteilla että empiristeillä on mielestäni paljon opittavaa ja tajuttavaa Antu Soraisen sosiologisesta, sosiaaliantropologisesta ja käsitehistoriallisesta katsauksesta/analyysistä.

.

Kalle Haatanen

.

Torstaisin klo 10.05 - 11.00, uusinta lauantaina klo 22.05

.

Käsite "siveellisyys" on ollut suuressa roolissa Suomen historiassa, niin filosofiassa, politiikassa kuin oikeusjärjestelmässäkin, kertoo tutkijatohtori Antu Sorainen.

Alun perin saksalaisesta idealismista kumpuava käsite sai kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin ajatuksissa moraalisen pohjan, joka viittasi kansanluonteeseen ja tapoihin. Aikojen saatossa suomalainen tiede lähestyi kuitenkin brittiläistä empirismiä, ja silloin tuollaisista ideologisista käsitteistä tuli taakka.
Samalla itse siveellisyyden käsite muuttui, ja sillä alettiin viitata yhä enemmän seksuaalisuuteen. Antu Sorainen käy läpi näitä historian murroskohtia niin tieteen, taiteen kuin oikeudenkin kannalta.

* 

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/siveellisyydesta_seksuaalisuuteen_42487.html

*

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/

http://www.santatelevision.com/finland-photos/havis-amanda-statue-helsinki-finland/

Non sequitur

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Valossa lumi’: ‘Raitiovaunun sijasta palailin kävellen ja mietin, miten mikään omat lakinsa ottanut, siis esimerkiksi elävä luonto ja sen toinen ilmentymä, epäorgaaninen luonto, ei ole turhaa.’

.

1

Sitaatin päätelmä saattaa olla oikea, mutta se ei seuraa perusteluista vaan ihan jostain muusta, sanokaamme vaikka optimismista, joka on luonteenpiirre eli kontingentti psykologinen ominaisuus eikä mikään looginen premissi. Sama looginen ehto pätee mihin tahansa uskonnollistyyppiseen uskoon. Mutta toistan: johtopäätös ei sinänsä ole väärä, se vain ei taatusti seuraa noista premisseistä. - - Vain fideismi voi ‘perustella’ rationaalisesti uskonnollisen optimismin: Tertullianus, Pascal, Kierkegaard [varauksin myös Kant] ja Wittgenstein ymmärsivät tätä ‘asiaa’ ratkaisevasti syvällisemmin kuin esim. stoalaisuuden evidentialistinen perinne [johon myös panteisti Spinoza tukeutuu]. - - Tosiasioista ei voi loogisesti johtaa etiikkaa ilman psykologista virhepäätelmää eli jonkinlaista uskoa [tosin myös Kantin kategorinen imperatiivi on osittain ‘uskon’ asia]. - - Uskoa toki voi ja ehkä pitääkin [eikä epäorgaaninen luonto ole turhaa], jos siltä tuntuu, mutta vain ehdolla: ‘quia absurdum est’. - - Pragmaattiset todennäköisyyspremissit/-syyt eivät kelpaa tässä alkuunkaan, kuten ne eivät kelpaa missään muuallakaan vakavasti otettavassa filosofiassa, mitä myöskään tieteellinen päättely [paradoksaalista tai ei] jo pelkästään matemaattismetodisen eksaktiusvaatimuksensa vuoksi ei ole. Matematiikka on syy-yhteyksien kuvailua, ei syy-yhteyksien ymmärtämistä, joka on kielen sisällä tapahtuva semanttinen eli ‘epätäydellinen’ tulkinta. - - Usko luonnon mielekkyyteen ei siis seuraa luonnosta itsestään vaan ihmisen psykologis-esteettisestä ‘mausta’. Loogisesti kyseessä on non sequitur par exellence. - - Tästä non sequiturista kuitenkin seuraa, että luonnollinen teologia [vanhan kirkon oppi, etenkin ortodoksisuus] on magian ja animismin 'atavistinen' jäänne, kuten kaikki evidentialistinen reduktionismi. - - Uskonnollinen usko kohdistuu syvimmiltään aina absoluuttiseen semanttiseen tyhjyyteen, jolle mikään – hienoinkaan informaatiokoodi – ei voi antaa sisäistä mieltä [intrinsic reason for being] ilman ihmisen henkilökohtaisesti ‘uskovan maun’ suomaa tuntua kyseisen ‘systeemin’ ikään kuin luonnollisesta metafyysisestä merkityksestä. Esimerkiksi geneettiseen informaatiokoodiin sisältyvä mieli’ on ihmisen sille ‘lahjoittamaa’ [vrt. myös Davidsonin semanttisen lingvistiikan ‘credo’: principle of charity] - ikään kuin teleologis-sisällöllistä [‘semanttista’] mielekkyyttä, joka ei sisälly itse ‘matemaattis-syntaktiseen’ koodiin [tai ole 'ihmeen tavoin annettuna' koodissa]. Luonnossa itsessään ei ole ‘mieltä tai mieliä’. Joka muuta puhuu, kävelee tukevasti ilmassa eli tyhjyyksien päällä, näkee näkyjä ja käyttää ahkerasti ‘metafyysistä’ mielikuvitustaan. – Hmm. - Haluan kaikesta skeptisismistäni ja eksistentiaalisesta kyynisyydestäni huolimatta toivoa, että tällainen ihminen olisi onnellinen, sillä vaikka olenkin ehkä pilkkaaja, sisimmässäni asuu pieni mutta hyvä ihminen. Minä nimittäin pidän kovasti esimerkiksi lapsista, koirista ja kissoista - - ;\.

.

2

Edellinen määrittely pätee myös Richard Dawkinsin omaan genomiinsa kohdistuvaan ‘tieteelliseen’ kunnioituksen tunteeseen, sillä ihminen, joka haluaisi haudata genominsa sukuhautaan [kuten Dawkins] edustaa psykologisesti samanlaista ihmistyyppiä kuin pyhiinvaeltaja, joka on ostanut itselleen esim. palan Jeesuksen varpaankynttä, jota palvoo pyhänä reliikkinä. Dawkins tietysti – naiivi epikurolainen empiristi kun on – palvoo genomissa omaa geneettistä itseään, kun taas pyhiinvaeltaja palvoo itseään Jeesuksessa [jota tämän varpaankynsi edustaa]. Kristityllä on kuitenkin identiteetti ainakin ja nimenomaan Jeesuksessa, kun taas Dawkinsilla ei oman julkilausutun empirisminsä premisseistä lähtien edes voi olla  identiteettiä, koska hänen solunsa muuttuvat jatkuvasti eikä identiteettiä voi tämänkään vuoksi havaita aistein tai vaikka mikroskoopein ;\]. Selkokielellä sanottuna Dawkins ei palvo kuin omaa narsistista altruismiaan, mikä tekee hänestä moraalifilosofisesti joko halveksuttavan tai jos oletamme, että hän on vilpitön – säälittävän - olennon [itse asiassa Dawkinsissa itää kaikkein salakavalimmin naamioitunut rasismi: 'tieteellinen totuus'].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/08/valossa-lumi.html#comment-form

http://en.wikipedia.org/wiki/Principle_of_charity

http://en.wikipedia.org/wiki/Non_sequitur

http://en.wikipedia.org/wiki/Credo_quia_absurdum

Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Olkaa kilttejä toisillenne

Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtäväni olla jumalan tänne maailman-kaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa?
*
[Tämä Sokrateen esittämä kysymys on yksi rakkaimpia sitaattejani, joka sopii myös tämän päreen motoksi].
*
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Sivistynyt yhteiselämä ja liberalismi.
*
Sammalkieli kitjoitti: 'Määritelmään liittyy takaisinkytkentä: Jos kannabis todella ei ole este hyvälle elämälle, kannabis ei myöskään ole mikään oikea huume. Tämä on empiirinen kysymys johon en halua ottaa kantaa.'

Tuo oli keinotekoinen väistöliike tai jopa argumentatiivinen silmänkääntötemppu.

Koska on täysin mahdotonta, että mikään empiirinen tutkimus voisi hyvän elämän suhteen antaa vastauksen, joka koskee kaikkia ihmisiä tai jonka kaikki 100%:sti hyväksyisivät, ei kysymystä siitä, onko kannabis este hyvälle elämälle vai ei, voi kerta kaikkiaan pitää 'puhtaasti' tieteellis-empiirisenä vaan 'likaisesti' poliittis-ideologisena eli 'kauniisti' sanottuna normatiivisena.

On esimerkiksi olemassa useita Milttonin Friidmanin kaltaisia ihmisiä, joitten mielestä hyvä elämä toteutuu parhaiten, kun kaikki säännöstely poistetaan [ja he ovat tosissaan]. Mene ja todista heille empiirisesti [ikäänkuin se olisi mahdollista], että he ovat väärässä, ja he esittävät sinulle muka yhtä pätevät empiiriset todisteet omasta hyvän elämän mallistaan.

Ajaudumme siis jälleen poliittiseen kiistaan, jonka rationaalis-ideaalinen käsitys 'hyvästä' oletti voivansa välttää esittämällä niin vakuuttavat perusteet ja periaatteet hyvälle elämälle, ettei niistä muka enää kerta kaikkiaan voi syntyä kiistaa.

Mutta kuka meistä on enää platonikko tai edes Platonia hieman 'käytännöllisempi' aristoteelikko? Entä kuka meistä vielä uskoo aidosti kristilliseen yhtenäiskulttuuriin?

Vaikka olen viime aikoina suorastaan yliampuvan ilkeästi räksyttänyt Finnsanitylle, liberalisteille, vihreille, Vasemmistoliitolle, fundamentalisti-ateisteille, lutkille :\] jne., niin en minäkään usko enää mihinkään yhtenäiskultuuriin. Sen aika on lopullisesti ohi.

Ihmiset voivat tietysti pienyhteisöissään elää kukin omaa ''yhtenäiskulttuuriaan' [Ironmistress mukaanlukien], mutta todellisuudessa he ovat silloin vain osa kulttuurisesti pirstoutunutta yhteiskuntaa, jossa eri pienyhteisöjä voisi verrata Wittgensteinin kielipeleihin, joiden suurin ongelma on se, miten ne kykenevät kommunikoimaan keskenään - [jätän Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ja sen perusehdon eli diskurssi-etiikan (jälleen]kritisoimisen toiseen kertaan].

Edellä esitetystä seuraa sekä loogisesti että psykologisesti, etten voi uskoa myöskään globaalin hyvän elämän mahdollisuuteen yhteiskunnallisena elämänmallina kuin ehkä sokraattisessa [tai gandhilaisessa] mielessä - yksilöllisenä, eksistentiaalisena yrityksenä elää sellaista elämää, jossa toteutuisivat ne yksittäiset ja vuosi vuodelta yhä vaatimattomammaksi muuttuvat ihanteet, joita arvostan [mutta sekin on hyvin hyvin vaikeaa].

Maailmankansalaisen etiikan nimellä kulkeva suvaitsevaisuus-päivitys stoalaisesta ajattelusta, jossa rationaalinen saivartelu kaventaa voluntaarisen kokemuksellisuuden lähes sisällöttömäksi automaatioksi [saman kritiikin voi tietysti esittää Kantin moraalifilosofiaa kohtaan], ei minua erityisemmin puhuttele, koska ihminen ei minun katsannossani ole viisas eli yhtä aikaa rationaalinen ja hyvä [viisautta voisi kutsua myös moraaliseksi integriteetiksi]. Hän kyllä sinnikkäästi yrittää olla, mutta epäonnistuu sekä omien että muiden ihmisten samankaltaisten heikkouksien ja intohimojen takia.

Ehkä pitäisi vain ajatella, ettei yrittänyttä ei laiteta, vaikkei sekään lopulta pidä paikkaansa tässä juonittelujen ja valheiden maailmassa.

Toki maailmassa sentään on lukemattomia empiirisiä faktoja, joitten mukaan elämämme objektiivisesti määräytyy ja joihin voimme luottaa, mutta sen verran on siis varmaa, että mitään empiiristä hyvän elämän ihanneyhteiskuntaa [jota Platon politiikassa kovia kolhuja saaneena sekä piruuttaan että vakavissaan Valtio-dialogissa hamotteli] tai sellaista uskomus- ja käyttäytymisohjeistoa, jonka kaikki voisivat yhteisesti jakaa, ei ole olemassa.

Kaikkia yleisesti ja yhteisesti koskevasta ja sitovasta moraalista [Kantin kategorisena imperatiivina eli ehdottoman sitovana velvollisuutena] taitaa jäädä jäljelle vain tuo hieman epämääräinen kultainen sääntö, jonka Wittgenstein tunnetusti lakoniseen tapaansa kiteytti kolmeen sanaan: 'Olkaa kilttejä toisillenne.'

Ei ole helppoa se - ei minulle eikä naapurin rouvalle - - :\].
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2011/11/sivistynyt-yhteiselama-ja-liberalismi.html
http://www.journalforlifechange.com/

Mitä seuraa, jos ympyrä halkaistaan?

Näin käy, kun nihilisti hurahtaa uskovaiseksi.

[Kielimafian korjauksia viimeksi klo: 18.30. - Ja sitten iltakahvin keittoon]

Pärekommentti Eljaksen kommenttiin päreessäni Nero vailla tehtävää.
*
Eljas Verve kysyi: tarkoitatko antinomisella nimenomaan RISTIRIITAISTA?
*
Se oli syvällisempi kysymys kuin ensi katsomalla ehkä aavistaakaan.

Esitän tässä tavallaan epäsuoran ja keskeneräisen ratkaisuehdotuksen antinomioiden voittamiseksi tai pikemminkin niiden edellytysten nihiloimiseksi osittaen samalla, että kyseessä on mystinen ratkaisu, johon uskovat elävät tuonpuoleisessa, joka sijaitsee tällä puolella.

Antinomia ei ole kantilaisittain pelkästään kielen looginen [syntaksissa ilmenevä] ja/tai sisäinen [semanttista pätevyyttä koskeva] ristiita. Se on itse [loogis-empiirisen] ymmärryksemme kyvyttömyyttä käsittää äärettömyyttä, alkua, vapautta ja välttämättömyyttä sekä täydellisyyttä [esim. Jumala] loogisesti ristiriidattomalla tavalla [matematiikka sen sijaan pyörii taas ihan omassa kontekstissaan, joka sulkeistaa kokevan ihmisen välittömyyden koordinaateiksi].

Se on kyvyttömyyttä, jonka tajuamisesta korkein tietoisuus paradoksaalisesti sekä nousee että, johon se kaatuu tai on kaatumatta, mikä on sitten jo oma filosofinen ongelmansa.

Antinomisuuteen on toki esitetty ratkaisuja, mutta ne jäävät yleensä joko kielen vangeiksi ja toistavat uudessa muodossa vanhan metafysiikan umpikujat [esim. Russellin paradoksin tyyppiteoreettinen ratkaisu] ajautuen joko regressioon [metatasojen loputtomuus] tai yhden substanssin/metatason teoriaan.

Jälkimmäiselle ratkaisulle on kuin onkin sukua mereologinen nihilismi, jossa maailma on hajotettu tai hajoaa olemattomiin.

Tällainen pluralismi tosin tunnettiin jo antiikin aikana. Arkki-monisti Parmenides kritisoi [Platonin itsekritiikki dualismiaan ja ideaoppiaan kohtaan Parmenides-dialogissa], että mikäli ykseys [esimerkkinä ympyrä] halkaistaan/puolitetaan edes yhden kerran, voidaan myös kaikki jäljelle jäävät osat puolittaa/jakaa, mikä operaatio ad. inf. johtaa osien lukumäärän äärettömyyteen eli ei-mihinkään.

Niinpä kun tällaisen ontologisen pluralismin ilmeisesti hyväksynyt Gorgias sanoo:

1) Mitään ei ole
 2) Jos jotain on, siitä ei voida tietää mitään
3) Jos jotain voidaan tietää siitä, tätä tietoa ei voida kommunikoida muille,

hänen näillä väitteillä katsotaan yleisesti kehittäneen filosofisen solipsismin ja nihilismin.

Toisin sanoen antinomiat voidaan ratkaista destruktiivisesti siten, että oletaan ensin yksin substanssi, joka hajotetaan loputtomiksi tuhannen päreiksi, jossa vallitseva 'ontologinen tila' on ikäänkuin a) solipsistinen yhden yksilön mielikuva ilman yhteyttä kenenkään muun subjektiiviseen mielikuvaan ja b) nihilismi, joka itse asiassa merkitsee samaa kuin solipsismi, koska sen perustalle ei voi rakentaa yhtenäistä maailmankuvaa eikä etiikkaa, josta voisi edes kunnolla sopia - ellei sitten vahvemman oikeutta pidetä itsestään selvänä ja ainoana mahdollisuutena [mikä on yhtä kuin moraali-nihilismi].

Antinomia on syvempää kuin pelkkä argumentaatioon liittyvää ristiriitaa, koska se perustuu järjen kyvyttömyydelle hahmottaa olioiden, ajan/liikkeen ja ihmisen tahdon perimmäistä luonnetta loogisesti tai empiirisesti, mutta mereologinen nihilismi siis ratkaisee tuo ristiriidan nihiloimalla antinomian synnyttävien entiteettien empiirisen olemassaolon, mistä seuraa, että 'the world we see and experience full of objects with parts is a product of human misperception (i.e., if we could see clearly, we would not perceive compositive objects)'.

Mereologinen nihilismi tekee kuitenkin tälla tavoin metafyysisen ellei peräti mystisen oletuksen väittäessään, että mikäli näkisimme selvästi, emme näkisi yhtenäisiä kappaleita [toisin sanoen emme näkisi mitään, mikä olisi kognitiivisesti hahmotettavissa olevaa].

Kyseessä on analogisesti yhtä uskottava väite kuin kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä taivaassa. Meillä ei ole mitään tiedollista eikä kokemuksellista pääsyä kumpaankaan tilaan vaan ne jäävät vain tyhjiksi spekulaatioiksi, joihin toki voi uskomalla uskoa.

Mutta - olipa todellisuus sitten hajonnut ad. inf. tai ei, meidän on tieteenteoreettisissa päättelyissämme [muttei itse havainnossa] silti yksinkertaisesti pakko - kyetäksemme rakentamaan konsistenttia teoriaa havainnoista - tehdä joitain rationaalisia [metafysikaalisia] postulointeja kohteitten reaalisuuden ja lokaalisuudenn suhteen [esimerkkinä jälleen EPR-paradoksi].

Tämä taas merkitsee sitä, etteivät antinomiat katoa yhtään mihinkään, niin kauan kuin havainto ja matematiikka joutuvat olettamaan ja johtamaan teoreettis-aksiomaattisen pätevyytensä formaaliloogisista perusdikotomioista [kyllä-ei, tosi-epätosi] - toisin sanoen niin kauan kuin tiedollisilta kyvyiltään vajavainen ja kielen paradoksien dialektiikassa sukkuloiva ihminen on olemassa.
*
Mereological nihilism (also called compositional nihilism) is the position that objects with proper parts do not exist (not only objects in space, but also objects existing in time do not have any temporal parts), and only basic building blocks without parts exist, and thus the world we see and experience full of objects with parts is a product of human misperception (i.e., if we could see clearly, we would not perceive compositive objects).
*
http://www.blogger.com/profile/10683992935257723524
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/nero-vailla-tehtavaa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antinomia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Parmenides
http://en.wikipedia.org/wiki/Parmenides
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://en.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://en.wikipedia.org/wiki/Nihilism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solipsismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/EPR-paradoksi
http://en.wikipedia.org/wiki/EPR_paradox
http://en.wikipedia.org/wiki/Mereological_nihilism
http://www.cafepress.com/+nihilist+posters

Kun vastaus on aina väärä - tietoisuuden tuolla puolen - ja vähän tälläkin

Kirjoitettu Tapsa P:n ja anonyymin kommenttien aikaansaaman 'vaikutuksen' johdosta päreeseeni Lierihattu, luovuus ja leikin loppu.

Kielimafialaiset sanoivat: me juomme nyt kahvia, kun olivat korjanneet hieman mm. viimeistä kappaletta ja havainneet monia typeriä typoja sekä huomauttaneet tekstisisällön junnaavasta toistosta että kappaleitten katkonaisuudesta. Vastasin niille, että tiedetään, tiedetään - mutta olennaiseen päästään käsiksi (jos päästään) vasta seuraavassa ja mahdollisesti sitä seuraavassa luvussa; - viimeisimmät muutokset - lähinnä linkkilisäykset + typokorjauksia tehty 11.2 klo: 23.30.

*
Okei. Antakaa tulla vaan tuutin täydeltä, kunhan ette nimittelemään ja vittuilemaan rupea. Siinä vaiheessa alkaa meikäläisen leikkuri siivuttamaan.

Mä olen mielestäni melko vilpittömästi kiinnostunut zenistä ja buddhalaisuudesta. Sikäli kuin ylipäätään olen enää mistään todella kiinnostunut tässä elämässä.

Ja mitä propositionaaliseen ajatteluun tulee, niin tiedostan - en ainoastaan koiramaisesti nyökyttele, että vaikka en sitä enää arvostakaan samalla tavoin kuin ennen, niin ajatteluni toimii yhä sen ehdoilla ja sapluunassa.

Tämä lieneekin mulle yksi vaikeimpia esteitä buddhalaisuuden oivaltamisessa.

Toisaalta - miten te - anonyymi ja Tapsa - voitte väittää ajattelevanne ei-propositonaalisesti? Siinä ihan vain pikku pähkinä 'koanisteille'.
*
Toistaiseksi ehkä aamun paras:

Seksi-addiktista tuli stimulanttinsa käytön seurauksena kokainisti. Mutta miten ja miksi zen-buddhalainen meditoi itsensä koanistiksi?

Kelpais varmaan Alivaltiosihteerin pojille? Mutta tehän selvitätte edellä kysytyn kuin mestari-silmänkääntäjätemppuilijat ikään näyttämällä minulle, miten yhdellä kädellä taputetaan.

(Jos kyseinen huumori loukkaa zeniläisiä, niin sitten pannaan heti tästä poikki. Minä en tarvitse heitä, eivätkä he minua.)
*
Propositionaalisen argumentaation puitteissa tuo kysymys: 'miten ei-propositionalisti voi todistaa, ettei ajattele propositionaalisesti', on aika lailla samaa muotoa kuin kysyisi skeptikolta, miten tämä voi väittää skeptisismin olevan pätevä kanta ikäänkuin hän kykenisi esittämään tuon kantansa kielen geneeristen uskomusjärjestelmien, siihen ladattujen ajattelun - jopa eettisten asenteitten metaehtojen - ulkopuolta käsin.

Tällainen - transsendentaaliargumenttina tunnettu väite skeptisismiä - siten myös relativismia vastaan - on tietenkin kehä, mutta ne, jotka sitä kannattavat, pitävät kyseisen kaltaista - ikäänkuin metakehää - ajattelun edellytysten/ehtojen sekä etenkin kielen ja ajattelun välisen luotettavuuden mahdollisuuden kannalta välttämättömänä ja väistämättömänä.

Voiko kukaan, joka väittää asettuneensa kielen ja sen kaikkien uskomusjärjestelmien ulkopuolelle, esittää oikeastaan mitään kielen puitteissa ilmaistua kritiikkiä transsendentaalista ajattelumallia (joka kysyy aina ensin ajattelun mahdollisuuden ehtoja) vastaan - skeptis-relativistisen kannan puolesta, ajautumatta fataaliin ristiriitaan itsensä kanssa?

Skeptikko näyttäisi ottavan ikäänkuin Jumalan kaikkitietävän roolin - samalla tavoin kuin tieteellinen, 'kontrollikokeellinen', arvo-objektiivisuutta muka edustava tutkija.

Mutta mitä muuta on - ainakin transsendentaali-argumenttiin sitoutuneitten mielestä - kielen ja samalla siis arvojen ulkopuolelle asettunut (mutta eikö tiede tarvitse arvoja jo tutkimuksenteon eettisten periaatteiden - siis hyveitten merkityksessä?) henkilö kuin ajanut itsensä joko a) täydelliseen ristiriitaan ja umpikujaan sekä teoriassa että käytännössä tai että hän b) pystyy kyllä puolustamaan itseään teoriassa, mutta on kielellisesti kommunikoivana olentona jatkuvasti kiinni kielenkäytön transsendentaalisten ehtojen puitteissa.

Itse ajattelen, että solipsisti, skeptikko, relativisti, nihilisti, ääri-empiristi (ajatuskokeellinen hahmo, koska kukaan ei voi saada tietoa yksinomaan havainnosta - kuten ei myöskään pelkästään rationaalis-loogisista aksioomeista, käsitteistä ja dialektiikasta = käsiteanalyysista ja argumenttiretoriikasta) sekä täydelliseen ei-propositionaaliseen filosofiseen asenteeseen pyrkivä henkilö (ajatuskokeellinen hahmo hänkin - minun mielestäni); - - kaikki he juontuvat mainituilla kriteereillä ikäänkuin samasta juuresta (perusongelmaan kuulumattomat seikat sulkeistaen siten myös Nietzsche ja zen-buddhistit) eivätkä oikeastaan enää elä samassa kommunikaatio-universumissa kuin kantilaisista, transsendentaalifilosofian perusteluista lähtevä ihminen.

(Valitan, että edellisestä kappaleesta tuli yksi helvetin piikkilankavirke, mutta en ryhdy sitä nyt enää totaalisti purkamaan ja rakentamaan uudestaan.)
*
Transsendentaali-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida ja melko vakavasti sekä osuvasti.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä aloittavaa lukua ikäänkuin valmistavaksi tai esitteleväksi osaksi laajempaa aihetta, jolle en vielä ole antanut edes luonnostelevaa työnimeä.

Joka tapauksessa yritän tässä (ties monennenko kerran!) avata ainakin itselleni tietä ymmärtää empirististä kritiikkiä rationalismia ja transsendentalismia vastaan.

Olennaista olisi pohtia ja selvittää, miten propositionaalisen filosofisen asenteen hylkääminen ylipäätään on mahdollista ilman, ettei siinä mene pesuveden mukana jotain sellaista, mikä ignoroi järjen tavalla, joka yksinkertaisesti ei (enää) ole edes mahdollista, tai joka jättää ajattelulle mahdollisesti roolin, jossa se kyllä lopulta kohtaa ihmisluonnon sellaisena kuin tuo 'luonto' ilman uskomusten vääristävää vaikutusta on - toisin sanoen jättää meidät perimmäisten biologisten vaistojemme ja siten perimmäisen biologisen 'luontomme tai luonteemme' varaan - sikäli kuin ihmisen kohdalla voidaan enää puhua vaistoista samassa mielessä kuin eläimen - esimerkiksi seksuaalisuutta pohtiessamme.

Silti tuo pohdinta mahdollistuu todella vakavasti vasta sitten, kun ja mikäli pääsemme oletettuun ei-propositionaaliseen 'olotilaan' (lainausmerkit, koska tila konnotoi tässä rajoitettuun ulottuvuuteen, eikä ei-propositonaalinen zen-buddhalainen 'oleminen' ole mikään 'tila').

(Kas - eikö vain Heideggerin filosofian peruslähtökohdallinen termi sovellukin paremmin zeniin kuin Kant tai edes newtonilaisen fysiikan ajallis-paikallis-tilallinen perspektiiviajattelu, jonka varaan Kant aikoinaan oman filosofiansa luonnontieteellis-kosmologisen perustan laski).

Näin ilmaistuna tavoite on äärimmäisen yksipuolinen mutta eri perspektiivit kuitenkin tyydyttävän selkeästi erotteleva kärjistys - ymmärtämisen heuristista oivalluskykyä hieman 'öljytäkseni' - ei suinkaan pohdintaa ja johtopäätelmiä etukäteen tiettyyn suuntaan manipuloidakseni.
*
Seuraavassa osiossa pyrin siis pohtimaan transsendentaaliargumentin kritiikkiä tarkemmin.

Mitä perusteluja esimerkiksi skeptikolla on esittää oman kantansa puolesta ilman, että hän kumoaa itse itsensä heti, kun ryhtyy kommunikoimaan samassa todiste-kielipelissä opponenttinsa kanssa - ja lopulta ylipäätään käyttämään kieltä kritisoidakseen tuota samaista todistekielen - propositionaalisen argumentaatio-apparaatin käytön pätevyyttä.

Mikä on skeptikon perustelujen Arkhimedeen piste, josta käsin hän arvioi ja kritisoi niitä, joille juuri kieli mahdollistaa konsensuksen ja yhteisymmärryksen - transsendentaali-argumentatiiviseen kommunikaatioluonteeseensa sisältyvänä päätöksentekoprosessin 'takaajana' sekä performatiivisena puheaktina (esim. Apel ja Habermas)?

Transsendentalismin vastustajien linjaukset perustuvat yleensä tieteelliseen, empiiriseen tutkimukseen, joka kritisoi ajatusta transsendentaalisesta egosta, minästä, subjektista, joka on toisaalta pakko, toisaalta täysin luontevaa, olettaa hypoteettisesti (ei kuitenkaan pelkkänä ajatuskokeena) olemassaolevaksi, mikäli ihmiset jakavat keskenään yhteisissä ajattelun mahdollisuuden ehdoissa, jotka ilmenevät kielellisessä kommunikaatiossa, sellaisia yhdistäviä ja yhteisiä piirteitä, jotka pystytään ymmärtämään sekä loogisesti että intuitiivisesti - yhteisen transsendentaalisen identiteetin, siis yhteisen mielen peruskategorioksi - toisin sanoen: transsendentaaliseksi egoksi.

Kysynkin tähän loppuun:

1) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi c) zen-buddhalainen tarkoittaa puhuessaan minästä, minuudesta, subjektista ja/egosta?

2) - Miten edellä lueteltujen ajattelu- ja olemisjärjestelmien egokäsitykset eroavat transsendentaalisen egon aksiomaattisista ehdoista ja perusteista?

Kolmanneksi kysymykseksi lisään, joskaan en välttämättä vielä tässä vastattavaksi vaan ikäänkuin alustavasti käsiteltäväksi.

3) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi ja c) zen-buddhisti 'tarjoavat transsendentaalisen egon tilalle'?
*
Ennenkuin ollaan valmiita käsittelemään kolmoskysymystä, lienee syytä pohtia tosi tarkkaan, mitä eri ajattelu- ja olemislinjat ensimmäisessä kysymyksessä esitetyistä termeistä, olioista, faktoista, harhoista jne. lopulta itse asiassa väittävät.

Vastaamme edellyttäen kuitenkin, että tyydyttävää selvitystä on ylipäätään mahdollista antaa - ja joku sanoisi nyt: on ylipäätään edes tarpeen antaa, koska kysymykseemme ei ehkä voida vastata lainkaan nimenomaan 'vastaamalla' siihen.

*

http://www.allposters.com/-sp/Believe-Nothing-Buddha-Posters_i2071864_.htm

PS.

Kolmas kysymyskohta voidaan kääntää ikäänkuin päälaelleen ja kysyä: missä määrin zen-buddhalaisuudella ja transsendentaalisella egolla on aitoja yhtymäkohtia - enemmän kuin itse olen tässä päreessä halunnut esittää ja olettaa? (ks. aihetta sivuava alla oleva linkki)

http://www.scribd.com/doc/502/The-Ego-The-Transcendental-Ego-and-the-Self

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology_(philosophy)

http://dic.academic.ru/dic.nsf/enwiki/27254 (Transsendentaalissta meditaatiosta)

*

www.newworldencyclopedia.org/entry/Transcendental_idealism (Kantin tiedon kritiikin ja tiedon mahdollisuuden ehdoista I:ssä Kritiikissä - 'of Pure Reason').

Iltapäiväkahvilla moraaliteoreetikoiden kanssa

Kirjoitettu kommentiksi Ma-Riikan päreeseen Lukuromaaneista Plantingaan.
*
Mistä sinä sitten moraalin 'taiot' itsellesi, jos evoluutioteorioista ei voi johtaa kuin psykologisen egoismin ja altruistisen egoismin?

Konstruoit itsellesi moraalin? Teet sopimuksia muiden kanssa jne? Näinhän se menee. Myönnän. Mutta ei siinä ole kyse moraalista vaan utilitaristisista pelisäännöistä.

Okei. Käykööt liikenteen ja eri pelien säännöt sitten ikäänkuin moraalista.

Mutta korostan adverbia 'ikäänkuin' - as if.

Ja jos moraali on as if, eli sitä noudatetaan vain tiettyjen sopimusten ja pelien yhteydessä, niin kyllähän tässä ajaudutaan ilman muuta relativismiin, joka implikoi nihilismin.

Toisin sanoen - väitän, että jopa skeptikko on moraalisempi kuin moraalikonstruktivismin kannattaja, joiksi luokittelen nuo perspektivistiset sääntö-ja sopimusteoreetikot.

Moraalikonstruktivismi johtaa aina relativismiin ja relativismi nihilismiin - edellyttäen siis, että relativismi ei ole itsensä kumoava kanta (kuten transsendentaaliargumenttiin vetoavat väittävät - esim. Habermas contra Foucault).

Mutta esittämäsi evoluutioteorian ja moraalifilosofisten pohdintojen erottaminen toisistaan eri kertaluokan asioiksi on mielestäni virhe.

Jos evoluutioteoria ei muka implikoi tietynlaista moraalista tai sellaiseksi nimitettyä agenttia - toimijaa, niin - toistan - mistä ihmeestä sinä sen moraalisen agentin sitten kehität, mikäli edustat ontologisesti evoluutioteoriaa?

Minua ei nyt tässä jälleen kerran kiinnosta niinkään se, mitä seuraa siitä, jos hyväksymme evoluutioteorian implikoiman moraalisen toimijuuden luonteen vaan se, miten on mahdollista perustella tuon toimijuuden olevan nimenomaan moraalinen - olipa se sitten johdettu evoluutioteorian lähtökohdista tai irrotettu siitä.

Ja toistan edelleen, että mikäli etsimme moraalia maailmankatsomuksellisen näkemyksemme - tässä evoluutioteorian - ulkopuolelta, meillä on kaksi vaihtoehtoa:

a) moraalikonstruktivismi=relativismi=nihilismi tai b) moraalirealismi eli usko platonis-kristillistyyppiseen oletukseen moraalin metafyysis-uskonnollisesta perustasta.

Itse en hyväksy kumpaakaan.

En tiedä mitään näistäkään asioista. Enkä tule koskaan tietämään.

Luulla voin sitäkin enemmän a) tekemällä empiirisiä yleistyksiä, b) rakentamalla rationalistisen moraalimallin (Kant) tai c) uskomalla jumalalliseen ilmoitukseen.

Tehdäkseni asian vielä hämmentävämmäksi, väitän, että kaikissa näissä kolmessa 'luulottelussa' on kyse perimmältään uskosta oletuksiin, jotka eivät ole pätevästi verifioitavissa perustastaan käsin - eivät empiirisesti eivätkä rationaalisesti.

Empiristit uskovat sitä enemmän, mitä suurempi on ilmiön saama tilastollisen evidenssin voima tiedeyhteisössä, rationalistit uskovat aksiomiinsa, jotka on rakennettu tyhjän päälle ja Jumalaan uskovat uskovat tämän antamaan ilmoitukseen, joka löytyy Raamatusta.

Empiristit vaativat nyt itselleen enemmän luottamusta, koska heillä on osoittaa havaintoaineistoa, johon vedota - toisin kuin rationalisteilla ja Jumalaan uskovilla.

Tämä vaatimus on oikeutettu, mutta sitä voi horjuttaa tiukentamalla tiedon kriteereitä ja esittämällä vaikka seuraava, arkinen esimerkki:

Voidaan siis olettaa, että esimerkiksi moraalitunteet kyetään tietyllä todennäköisyydellä johtamaan havaintomateriaalin antamasta todistusaineistosta. Mutta kyse on - kuten jokainen tiedemies varmasti myöntää - jällen kerran tietystä todennäköisyyden asteesta, josta sitten tehdään empiirisiä yleistyksiä nimenomaan silloin, kun tuo aste tai etsitty korrelaatio kahden muuttujan välillä on mahdollisimman vahva.

Ongelma vain piilee siinä, että ollakseen moraalia, moraali ei voi olla vain 'vähän' moraalia vaan täysin varmaa - kantilaiseen tapaan tai moraalirealismiin uskoen, mikä - kuten sanottu - vaatii metafyysis-uskonnollisen asenteen lähtökohdakseen. Eihän nainenkaan voi olla vain vähän raskaana. Sama pätee mielestäni moraaliin.

Omana johtopäätelmänäni kertaan vielä, että mitään moraalia ilman uskoa Jumalaan tai päättelyketjuun, jonka Kant esittää kategorisen imperatiivinsa tueksi, ei ole olemassakaan.

Utilitarismi ei ole moraalia vaan hyödyn, hedonismin ja preferenssien kalkyloimista. Habermasilainen konsesus ei ole moraalia vaan muodollista demokratiaa, joka käytännössä toimii pienen eliitin ohjauksessa.
*
On parempi elää ilman illuusioita, vaikka nihilismi kolkuttaakin ikkunan takana. Tai hyväuskoinen empiristi, joka haluaa vakuuttaa sinut uusien havaintojensa implikoimista moraalitoimijuuden perusteista.

Moraalirealistisen fundamentalistin voit kyllä päästää sisälle ja tarjota hänelle vaikka kahvit ja suhtautua häneen ystävällismielisesti, mutta älä koskaan anna hänelle pienintäkään toivoa siitä, että kääntyisit uskovaikseksi - vaikka sisimmältäsi haluaisitkin...

PS.
En halunnut päätekstissä paljastaa, että fideisti Sören Kierkegaard käy joka päivä luonani iltapäiväkahvin ja myös moraalifilosofian merkeissä. Meidän välillemme on kehittynyt läheinen suhde.
*
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://en.wikipedia.org/wiki/Fideism

Hegel, mielialahäiriö ja tahto

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin päreessäni Ensi silmäyksellä - vastoin tahtoaan.
*
I
Hegelin ajattelun ytimestä löytyy (maailman-) hengen inkarnaatio.

Siten voidaan sanoa, että Hegelin selitysmalli yhteiskuntien ja kulttuurien synnystä perustuu metafyysisen, abstraktis-energeettisen idean aktualisoitumiseen/prosessoitumiseen (vrt. uusplatonismin emanaatio) yhteiskunnallis-materiaalisena ilmiönä - kuitenkin niin, että immanenssi itsessään sisältää yhä myös transsendentin potentiaalinsa, vaikka näyttäytyykin pelkästään tämänpuoleisena (panenteismi).

Maailmanhenki on absoluuttista ja siten ikuisen Tahdon lihaksituloa. Yksilöllinen tahto on alisteinen ikuiselle, ja se todellistuu Hegelillä ihmisen ajattelussa, jonka logiikkaa hän pohtii muutoksen paradoksaalisuutena (negaatioina) oivaltaen sen seikan, että ajattelu ei koskaan voi olla pelkästään positiivista (havainnon kasautumista) vaan toimii pikemminkin vastakohtaisuuksien, kieltämisten ja nurinkääntämisten kautta.

On syytä toistaa ja muistuttaa etenkin empiristi-luupäille, että Hegelin malli on puhtaasti metafyysis-metodologinen - siis ajattelua koskeva. Se ei pyri todistamaan suoraan empirian kautta mitään vaan spekuloi järjen mahdollistamilla käsitteillä ja järjen sisäisellä logiikalla.

Siten Hegelin dialektiikka ja logiikka edustaa ns. psykologismia, vaikkei olekaan täyttä panlogismia (ks. kuitenkin linkki) kuten vastustajat väittävät.
*
Spinozan panteismi on malliesimerkki siitä, miten yksinomaan rationaalinen, metafyysis-looginen päättely voi selittää maailman olemassaolon ja sen muutoshakuisuuden (emanaatio-periaate) implikoiden kuitenkin empiirisen todellisuuden lähtökohdakseen.

Englantilainen empirismi sen sijaan pitää logiikkaa vain välineenä, jolla empiriaa hahmotetaan.

Tähän sisältyy oletus, että empiria olisi logiikalle/järjelle jotain sellaisenaan annettua ja itsessään ongelmatonta, mutta jo 'konfirmaatioholistinen empiristi' W. v. O Quine osoitti 1950-luvulla vakuuttavasti, että tällainen ajattelutapa on itsessään metafyysisen.

Havainnot ovat kantilaisittain (Quine oli siis kuitenkin empiristi, ks. linkki) aina teoriapitoisia, jos on lupa käyttää kulunutta modernin filosofian klisheetä.

II
Mielialahäiriöt ovat todellisia ilmiöitä, mutta niiden selittäminen ei ole 'todellista' vaan sosiaalinen konstruktio: vallitsevien uskomus- ja ajattelujärjelmien - foucaltilaisittain: epistemen, sisällä tehtyjä arviointeja psyykkisen epävakauden tiloista.

III
Tahdosta riippumaton hoito on medikaalis-juridinen ilmaus, jolla viitataan hoitoonottopäätökseen, joka perustuu siihen, että henkilö on toiminut ja toimii vastoin omaa ja muitten etua, itseään ja muita vahingoittaen, tiedostamatta ehkä lainkaan tekojensa motiiveja ja/tai seurauksia.

Tahdosta riippumaton hoito on pakkohoitoa, jonka perusteita - siis viime kädessä omia tekojaan/motiiveitaan - henkilö ei itse ymmärrä. Näin ollen hän ei ole vastuussa teoistaan.

Kyseinen henkilö eroaa siten oleellisesti 'normaalista' rikollisesta, jonka katsotaan tietävän, mitä hän tekee ja miksi, jolloin myös rangaistuspäätös koskee pelkästään henkilön vapausoikeuksia eikä hänen persoonallista arviointikykyään kuten psykiatrista pakkohoitopäätöstä tehtäessä tai vankimielisairaalaan tuomittaessa on laita.

Kyse ei siis ole siitä, puuttuuko henkilöltä tahtoa vai ei vaan siitä, mikä on hänen tahtonsa 'rationaalinen laatu' - toisin sanoen psykkinen tilansa.
*
http://runeberg.org/pieni/3/0354.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Willard_Van_Orman_Quine

Puhtaan havainnon kuvottava reaalisuus

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Onks tietoo?.
*
Siinähän ne filosofian tärkeimmät ongelmat tulikin mainittua. Eipä juuri mitään uutta auringon alla.

Rationalistit keksivät jotakuinkin samat ajatteluun liittyvät aporiat aina uudestaan - uudessa kontekstissa.

Fakki-idioottimaisimmat empiristit (nuo mystiikan suosta sikisseet matematiikan 'loiset') sen sijaan eivät 'onnekseen' ajattele vaan pelkästään 'havaitsevat' - erittäin objektiivisesti - kuin koneet tai eläimet - tai jumalat...

Tällainen 'varmuus' on mahdollista, koska empiristien 'yhtälöstä' puuttuu jotain: - nimittäin 'peili', josta he näkisivät itsensä.
En tosin ole varma, kenet tai mitä he siellä peilissä lopulta näkisivät - luultavasti kvarkkeja ynnä muuta yhtä 'objektiivista': sanalla sanoen todellisuuden sellaisena kuin se 'todella' on.

Eli mitä muuta luonnontieteellinen empirismi voi olla kuin uusin versio mystiikasta..?

Mutta.

Empiristien pitäisi nähdä siellä peilissä hirviö: Tyfon eli Gaian (äiti maa) ja jumala Tartaroksen (Kuolema) lapsi - viimeinen titaani, joka jo oikeastaan on ihminen - 'subjekti', tuo 'maan ja taivaan' väliin asetettu nuorallatanssija.

Tosin tämän jälkeen em. skientikot olisivat kai vielä vähemmän kiinnostuneita ihmisestä kuin aikaisemmin...

Minua ihminen tai pikemminkin ihmisen fantasiat (mahdotonta reaalista samanaikaisesti peittävät että ilmentävät) sen sijaan alkavat kiinnostaa yhä enemmän - paljon enemmän kuin havaintojen loputon virta = mahdoton reaalinen = ei mikään = tyhjyys, joka aiheuttaa kuvotuksen tunteen (vrt. Sartren Inhon päähenkilön kuvotus 'puhtaan, aistittavan olemisen edessä', joka on hänelle yhtä kuin ei-mikään.)
*
Mutta Kant on 'jumalainen' kuten Schopenhauer sanoi.

Jos reflektiivisellä filosofialla ylipäätään on enää mitään vakavasti otettavaa paikkaa maailmassa, niin sen paikan 'jumala' on varmasti Kant (ja Kantin kautta Hegel).
Kaikki muu 'filosofointi' menee joko 'tyhjän' retoriikan tai 'mystisen' luonnontieteen piikkin.

Onko kanttia, Kantia vai molempia?

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius". Epilogin julkaisen vain tässä blogissa.
(Lisäys Epilogiin 3.1)
*
at (savoa) homo garrulus

Kirjoitin sinulle vastinetta, mutta se meni mielestäni mambojambon puolelle, joten tyydyin tallentamaan tekstin vain omiin tiedostoihini.

Tajusin nimittäin hämärästi mutta tuskallisen vakuuttuneesti, että kirjoituksestasi putkahti irvikuvana esiin oma peilikuvani.
Säikähdin aika lailla, joskin puolustauduin heti mielessäni: Ei helvetti! En minä todellisuudesta sentään ihan näin pahasti reifikaatioon asti vieraantuneita meta- ja formaalitason analogioita käytä - enhän?

Tekstisi oli siis tietyistä osuvista tiivistyksistä huolimatta asiaa jossain määrin tuntevallekin lähinnä tyhjää käsiterunoutta ja itsetarkoituksellisen abstraktia sanahelinää, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Borgesin ovelan ja harkitun labyrinttimaisuuden kanssa, joka kertoo sekä oivallisesta filosofisten argumenttien että intertekstuaalisten sisältöjen tajusta.

Egon Friedell totesi Kantin filosofiasta, että se on esimerkki siitä harvinaisesta tosiasiasta, että hämäryydessäkin voi (joskus) olla järkeä.
Samaan tapaan voisimme sanoa Borgesista, että 'mambojambostakin' voi joskus löytää Ariadnen langan.
Sinulta minä en sitä valitettavasti löytänyt.

Ymppäsit niin suruttomasti toisiinsa (ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia selvennyksiä, jotka ovat aina olennaisia filosofisessa argumentaatiossa) 'täyden kädellisen' verran eräitä kaikkein abstrakteimpia käsitteitä, joita filosofia tuntee, niin että itse Platoninkin päätä olisi hetken aikaa särkenyt noin voimakas metafyysinen 'matalapaine'.

PS. Mitä niihin mainitsemiisi uusiin silmälaseihin tulee, niin kerro ihmeessä, mistä niitä saa. Tilaan heti pari kappaletta.
Näillä vanhoilla olen nähnyt oikein hyvin jo kymmenen vuotta, mutta nyt törmäsin tekstiin, jota ne eivät enää ymmärrä..;)
*
Epilogi

Edellä ei kuitenkaan irvailtu Kantille, koska hänen 'Puhtaan järjen kritiikkinsä' ydinajatuksen ilmaiseminen esimerkillä värillisiä silmälaseja käyttävästä ihmisestä lienee väärä - (Lisäys alkaa) tai ainakin se on hieman harhaanjohtava kielikuva.

Toki linssien kautta voimme nähdä maailman joko suurempana tai pienempänä, värillisenä tai jopa 'värittömänä', mutta itse kausaliteetin luonteeseen linssin ominaisuudet eivät vaikuta.

Kun Kant itse käyttää silmälasi-metaforaa, hän puhuu mielestäni silmälaseista nimenomaan ensin mainitussa merkityksessä eikä tee niistä suinkaan kausaliteettia määräävää havainnon muotoa, sillä jos kausaalisuus (syy-seuraus-jatkumo) muuttuisi/vaihtelisi havainnon välineestä (joka siis tässä merkitsee myös havainnon muotoa) riippuen, maailmamme ei olisi hahmotettavissa järjellisesti (transsendentaalisesti).

Tiedän kyllä, että kvanttifyysikot protestoivat tässä kohdassa voimallisesti, koska modernin fysiikan mittausten mukaan näyttäisi siltä, että jopa kausaliteetin olemus on epämääräinen, koska aineen/energian 'käyttäytyminen'/'ilmeneminen' ei noudata klassisen syy-seuraussuhteen lakia.
Mitä tästä seuraa, on arvoitus - tai ehkä jopa mysteeri. On selvää, että se rajoittaa Kantin filosofian ulottuvuuksia, mutta luultavasti vain kosmologian suhteen (Lisäys päättyy).

*
Kant halusi I kritiikin toisesta painoksesta lähtien vetää selvemmän eron nimenomaan subjektiivisen idealismin ('punaisten silmälasien') ja oman transsendentaalisen idealisminsa välille, jossa kausaliteetti ei ole pelkkä subjektin konstruktio eikä myöskään mikään 'out there' vaikuttava 'mystinen' realiteetti vaan kaksi ontologista tasoa yhdistävä episteme (ei kuitenkaan foucault'laisen tieto=valta=ideologia=relativisuus-ketjutuksen merkityksessä), joka kuuluu havainnossa samanaikaisesti sekä noumenaaliseen eli ajattelun transsendentaalisten ehtojen piiriin että fenomenaalis-empiiriseen eli ilmiömaailmaan.

Jos näin ei olisi, eli jos subjektiivinen idealismi tai metafyysinen realismi (johon tieteellinen empirismi väistämättä johtaa) olisivat tosia, meillä ei milloinkaan voisi olla todellista, 'oikeaa' tietoa maailmasta.

Tieteelliset empiristit, lähinnä reduktionistit tietenkin mieluusti hylkäävät Kantin yrityksen tehdä kausaliteetista edes osaksi transsendentaalinen eli ymmärryksen universaali muoto.
Heidän tiensä päässä kuitenkin odottaa paradoksaalisesti joko häpeämätön idealismi (induktiiviset yleistykset) ja jopa metafyysiset oletukset - tai kaiken 'nielevä' ja tyhjäksi tekevä skeptisismi.

Tällä tavoin naturalismi (tieteellinen empirismi) ja postmoderni konstruktivismi (subjektiivinen idealismi) ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, sillä kumpikin joutuu lopulta olettamaan vastustamansa 'vastakohtaiset' olettamukset tiedon luonteesta - tämän kuitenkin julkisesti kieltäen.

Kantilla on siis 'kanttia' yhä tänäkin päivänä.

'Empirialle' kiitos, sain siltä kaiken

Kirjoitettu kiitokseksi mika sipuran päreeseen Ihminen on pohjimmiltaan ihminen.
*
Esko Heimonen (kuka sitten lienetkin ;) - minä kiitän sinua nöyrimmästi valistavista kommenteistasi. En todellakaan älynnyt pohtia tarkemmin gradualismin ja punktualismin välisiä eroja sekä oleellisinta: ne eivät vättämättä sulje pois vaan ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Kuten sanoin - olen kyllä läpikäynyt Geenin itsekkyyttä ja todennut sen varsin vetoavaksi kirjaksi, mutta minkäs rationalismiin taipuvainen filosofi karvoilleen mahtaa.

En nimittäin kertapierasulla usko, että Empiriasta nousee 'Suuri Kurpitsa' ilman 'kyseenalaista' tai peräti nerokasta retoriikkaa ;)

(Kyllä - tämä on kuin onkin (myös) induktiivisen logiikan kritiikkiä.)

PS. Kiitos samantien myös Mikalle, koska hän käsittelee jopa mielenkiintoisiakin ;) asioita.

Olen altis oppimaan, vaikkei minusta empiristiä enää tulekaan rationaalisilta kyynikoilta saamieni vaikutteitten takia.
Näin voi ihminen turmeltua 'vääränlaisen' kasvatuksen seurauksena...

scarstuff.blogspot.com/2006/10/peanuts-its-gr...