Non sequitur

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Valossa lumi’: ‘Raitiovaunun sijasta palailin kävellen ja mietin, miten mikään omat lakinsa ottanut, siis esimerkiksi elävä luonto ja sen toinen ilmentymä, epäorgaaninen luonto, ei ole turhaa.’

.

1

Sitaatin päätelmä saattaa olla oikea, mutta se ei seuraa perusteluista vaan ihan jostain muusta, sanokaamme vaikka optimismista, joka on luonteenpiirre eli kontingentti psykologinen ominaisuus eikä mikään looginen premissi. Sama looginen ehto pätee mihin tahansa uskonnollistyyppiseen uskoon. Mutta toistan: johtopäätös ei sinänsä ole väärä, se vain ei taatusti seuraa noista premisseistä. - - Vain fideismi voi ‘perustella’ rationaalisesti uskonnollisen optimismin: Tertullianus, Pascal, Kierkegaard [varauksin myös Kant] ja Wittgenstein ymmärsivät tätä ‘asiaa’ ratkaisevasti syvällisemmin kuin esim. stoalaisuuden evidentialistinen perinne [johon myös panteisti Spinoza tukeutuu]. - - Tosiasioista ei voi loogisesti johtaa etiikkaa ilman psykologista virhepäätelmää eli jonkinlaista uskoa [tosin myös Kantin kategorinen imperatiivi on osittain ‘uskon’ asia]. - - Uskoa toki voi ja ehkä pitääkin [eikä epäorgaaninen luonto ole turhaa], jos siltä tuntuu, mutta vain ehdolla: ‘quia absurdum est’. - - Pragmaattiset todennäköisyyspremissit/-syyt eivät kelpaa tässä alkuunkaan, kuten ne eivät kelpaa missään muuallakaan vakavasti otettavassa filosofiassa, mitä myöskään tieteellinen päättely [paradoksaalista tai ei] jo pelkästään matemaattismetodisen eksaktiusvaatimuksensa vuoksi ei ole. Matematiikka on syy-yhteyksien kuvailua, ei syy-yhteyksien ymmärtämistä, joka on kielen sisällä tapahtuva semanttinen eli ‘epätäydellinen’ tulkinta. - - Usko luonnon mielekkyyteen ei siis seuraa luonnosta itsestään vaan ihmisen psykologis-esteettisestä ‘mausta’. Loogisesti kyseessä on non sequitur par exellence. - - Tästä non sequiturista kuitenkin seuraa, että luonnollinen teologia [vanhan kirkon oppi, etenkin ortodoksisuus] on magian ja animismin 'atavistinen' jäänne, kuten kaikki evidentialistinen reduktionismi. - - Uskonnollinen usko kohdistuu syvimmiltään aina absoluuttiseen semanttiseen tyhjyyteen, jolle mikään – hienoinkaan informaatiokoodi – ei voi antaa sisäistä mieltä [intrinsic reason for being] ilman ihmisen henkilökohtaisesti ‘uskovan maun’ suomaa tuntua kyseisen ‘systeemin’ ikään kuin luonnollisesta metafyysisestä merkityksestä. Esimerkiksi geneettiseen informaatiokoodiin sisältyvä mieli’ on ihmisen sille ‘lahjoittamaa’ [vrt. myös Davidsonin semanttisen lingvistiikan ‘credo’: principle of charity] - ikään kuin teleologis-sisällöllistä [‘semanttista’] mielekkyyttä, joka ei sisälly itse ‘matemaattis-syntaktiseen’ koodiin [tai ole 'ihmeen tavoin annettuna' koodissa]. Luonnossa itsessään ei ole ‘mieltä tai mieliä’. Joka muuta puhuu, kävelee tukevasti ilmassa eli tyhjyyksien päällä, näkee näkyjä ja käyttää ahkerasti ‘metafyysistä’ mielikuvitustaan. – Hmm. - Haluan kaikesta skeptisismistäni ja eksistentiaalisesta kyynisyydestäni huolimatta toivoa, että tällainen ihminen olisi onnellinen, sillä vaikka olenkin ehkä pilkkaaja, sisimmässäni asuu pieni mutta hyvä ihminen. Minä nimittäin pidän kovasti esimerkiksi lapsista, koirista ja kissoista - - ;\.

.

2

Edellinen määrittely pätee myös Richard Dawkinsin omaan genomiinsa kohdistuvaan ‘tieteelliseen’ kunnioituksen tunteeseen, sillä ihminen, joka haluaisi haudata genominsa sukuhautaan [kuten Dawkins] edustaa psykologisesti samanlaista ihmistyyppiä kuin pyhiinvaeltaja, joka on ostanut itselleen esim. palan Jeesuksen varpaankynttä, jota palvoo pyhänä reliikkinä. Dawkins tietysti – naiivi epikurolainen empiristi kun on – palvoo genomissa omaa geneettistä itseään, kun taas pyhiinvaeltaja palvoo itseään Jeesuksessa [jota tämän varpaankynsi edustaa]. Kristityllä on kuitenkin identiteetti ainakin ja nimenomaan Jeesuksessa, kun taas Dawkinsilla ei oman julkilausutun empirisminsä premisseistä lähtien edes voi olla  identiteettiä, koska hänen solunsa muuttuvat jatkuvasti eikä identiteettiä voi tämänkään vuoksi havaita aistein tai vaikka mikroskoopein ;\]. Selkokielellä sanottuna Dawkins ei palvo kuin omaa narsistista altruismiaan, mikä tekee hänestä moraalifilosofisesti joko halveksuttavan tai jos oletamme, että hän on vilpitön – säälittävän - olennon [itse asiassa Dawkinsissa itää kaikkein salakavalimmin naamioitunut rasismi: 'tieteellinen totuus'].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/08/valossa-lumi.html#comment-form

http://en.wikipedia.org/wiki/Principle_of_charity

http://en.wikipedia.org/wiki/Non_sequitur

http://en.wikipedia.org/wiki/Credo_quia_absurdum

Silppu-päre: blogikirjoittamisen tarkoituksesta ja eräistä filosofeista [etenkin Deleuze ja Nietzsche]

[24.6] Gilles Deleuze ja tuhoon tuomittu yritys yhdistää Spinozan rationaalinen monismi [determismi, luonnontiede] Nietzschen esteettiseen pluralismiin [indeterminismi, taide]. - - Ajattelen hieman ironisesti, että Deleuzelta on puuttunut ‘adekvaatti’ synesteettinen kyky, jolla hän olisi voinut ‘kääntää’ erityyppisiä aistimuksia toisiinsa [esim. tietty äänin nähdään tiettynä värinä] puhumattakaan siitä, että hän jo alunperin alkoi yrittää mahdotonta: käsitteellinen filosofointi ei nimittäin koskaan pystyy ilmaisemaan maailmaa yhtä aikaa sekä aktuaalisesti [affektiivisessa tapahtumisessaan] että järjellisesti käsitettävällä tavalla [argumentatiivisen selkeytensä rationaalisesti säilyttäen]. Niinpä Deleuzen energeettinen vokabulaari ja ‘affektiivis-nomadinen käsitesekoilu’ ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua. Sitä paitsi – vielä kerran ja a fortiori immanentti pluralistinen monismi ei voi toteutua kuin joko luonnontieteellisessä kontekstissa tai esteettisessä performaatiossa [etenkin musiikissa] mutta ei filosofisena käsiterunoutena [filosofian parodiointi on tietysti asia erikseen, mutta siitäkään tässä ei ymmärtääkseni ole kyse].

.

[21.6 Kommentti]

.

Valkea kirjoitti kommentissaan päreessäni ANATEEMA mm.: Nykyinen kommunikaatiosi tuhoaa ja delegitimoi sanomasi, sekä oman poliittisen viiteryhmäsi keskuudessa, että kanssakäymisessä muiden kanssa. Tämä ei varmaankaan ole tarkoituksesi? Voisi päätellä useista tekijöistä, että tarkoituksesi on tulla laajalti ymmärretyksi ja ehkä arvostetuksikin.

*

Minkä tarkoituksen? Minkä sanoman?

. 

Minulla ei ole mitään varsinaista 'tarkoitusta' tälle kirjoittelulle. Tämä blogi on kaikkine rönsyineen tai [epä]säännönmukaisuuksineen täysin henkilökohtainen ‘projekti’, jonka aloittamiseen Leevi Lehto minut satunnaisen kommentointini jälkeen houkutteli joskus elo/syyskuussa 2004 [kiitos siitä Leeville taas kerran: tämä on ollut ajoittain sekä erittäin hauskaa että kipeällä tavalla opettavaista]. Minulla ei myöskään ole poliittista viiteryhmää [puolueena] eikä [hiukan liioitellen sanottuna] juurikaan kommunikaatiota muiden kanssa. En nimenomaisesti ole halunnut tulla arvostetuksi tai ymmärretyksi. Haluan vain omalla tavallani ja omaa sisäistä tematiikkaani syventäen edistyä [mikä ei välttämättä ilmene suoraan teksteistä] näissä yksityisissä pohdinnoissani, joiden ytimessä filosofian puolelta ovat Descartes, Spinoza, Hume, Kant, [Fichte, Schelling] Hegel, Nietzsche ja Heidegger.

*

[24.6 Lisäys edelliseen kommenttiin]

. 

Piti tietysti kirjoittaa myös Wittgensteinin nimi tuohon listaan.

. 

Pois jätetyistä sen verran, että kun mainitaan Nietzsche, tulee Schopenhauer mukaan häntä erikseen nimeämättä.

. 

Empiristeistä Locke [‘empiristinen idealismi’] ei ole kovin omaperäinen: tietoteroreettisesti hän on lopultakin Descartes’n epigoni, sillä [kuten Locke epäsuorasti myöntääkin] sekundaaristen ja primaaristen ominaisuuksien erottelu ei onnistu viime kädessä kuin ‘intuitiolla’ [vrt. kartesiolainen cogito]. Locke on myös modernin omistusoikeusteorian muotoilija, joka pitää omistusoikeutta silti edelleen perimmältään jumalallisesti/luonnollisesti annettuna. Mutta Locke on omistuksen suhteen ontologisesti väärässä [ja tekopyhä]. On vain omistamisen perustan/perusteen pragmaattinen idea [työllä tuotetun omistuksen legitimaatio] ja sen mukainen oikeustulkinta = representatiivisen ‘eliitin’ kirjoittama juridinen päätös.

. 

Berkeley [‘oleminen on havaituksi tulemista’: subjektiivinen idealismi] sen sijaan on paljon mielenkiintoisempi kuin Locke, mutta hän puolestaan kytkeytyy mukaan Kantin, Humen [ja Schopenhauerin kautta].

. 

Marx liittyy Hegeliin [käänteisen] dialektiikan sekä logiikan osalta ja Nietzscheen moraalifilosofisen relativisminsa vuoksi [moraali on sosiaalinen intressi (nietzscheläisittäin: arvosidonnainen perspektiivi) eikä objektiiviseksi oletettu idea tai imperatiivi [oli tuo idea sitten jumalallista/luonnonoikeudellista alkuperää tai moraalin proseduraalinen ehto/Kant].

. 

Leibniz on saanut selviä vaikutteita Spinozalta, mutta kääntänyt tämän metafysiikan päälaelleen ja tehnyt spinozalaisen substanssin lukemattomista moduksista ontologisesti primaareja [‘ikkunattomia’] monadeja [substansseja, joista todellisuus viime kädessä koostuu]. Tällaista [sekä Spinozan että Leibnizin] metafyysistä idealismia Kant ryhtyi viimeistään Humeen tutustuttuaan kritisoimaan systemaattisesti.

*

[22.6. Filosofista aihetta sivuava tekstiluonnos]

.

Blogini teemojen perusteella olen kai Nietzschen [joka Dostojevskin ohella on varhaisin sivistyksellisen ‘herattäjäni’] hengessä jonkinlainen humanismia kritisoiva yleishumanisti ja satiirikko, vaikka suhtaudunkin Nietzschen ‘filosofis.käsitteelliseen’ vitalismiin ja ‘spinozismiin’ nykyään lähinnä päätäni pudistellen joskin myötätuntoisesti eli empaattis-säälivästi hymyillen.

.

Mielestäni Nietzsche kuitenkin hyvin kipeästi tajusi, että ‘siitä mistä ei puhua [eli wittgensteinilaisittain se, mitä ei voi semanttisesti verifioida’], voidaan vain säveltää musiikkia. Toisin sanoen sanat/kieli eivät riitä ilmaisemaan [paitsi ehkä runoudessa/Hölderlin] esteettis-vitalistisen ‘filosofian olemusta’. Itse asiassa kyseessä ei ole filosofia lainkaan [niin kuin minä filosofian epistemologis/ontologisena rationalismina ymmärrän] vaan ‘performatiivinen akti’.

.

Spinozan rationaalinen kielenkäyttö onkin itse asiassa harhaanjohtavaa: affekteja ei ole mahdollista pukea rationalistiseen kaapuun kuin mystifiomalla sekä kieli että todellisuus: Spinoza on siis [animistinen] mystikko, joka ei vielä ehtinyt vaihtaa alaa ja ryhtyä luonnontieteilijäksi.

* 

Nämä Nietzscheen ja Spinozaan liittyvät terveiset lähetän haudan taakse kyseisten herrojen filosofisesti erinomaisen taitavalle popularisoijalle, tulkitsijalle ja [ajoittain väistämättä hieman naurettavalle] ‘epigonille’ Gilles Deleuzille, joka valitettavasti [koska vitalistit ovat aidoimmillaan aina taiteilijoita] ei ollut taiteilija kuten Nietzsche eikä myöskään omaperäinen filosofi kuten Spinoza [1].

.

Deleuzen virhe oli siis yrittää tulla ‘nietzscheläis-freudilaiseksi’, energeettisen immanenssin ‘käsitetaitelijaksi'. Ja vaikka Deleuze ajoittain onkin mukaansatempaava [esim. elokuva- ja kirja-analyysit], niin aivan liian usein hän muuttuu käsitteitä lähes sekopäisellä tavalla kontekstista toiseen transitoivaksi ja modifioivaksi ranskalaisen, ‘inflatorisen’ rationalismin irvikissaksi [joka lopulta ‘defloituu’ ja katoaa olemattomiin].

.

Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys muuttuu Deleuzella ‘insestiseksi promiskuiteetiksi’, joka synnyttää epäsikiöitä myös filosofiassa, ei ainoastaan elävässä elämässä. - - Vielä kerran: Deleuze ei yrityksistään huolimatta ollut uusi Nietzsche – siis taitelija filologin ja filosofin valepuvussa.

.

Mutta Deleuze ei myöskään ollut luonnontieteilijä, vaikka saattoi jopa Freudin tapaan toivoa [Freud nimenomaan vaati tieteellistä arvostusta, vaikka neurologina varmasti tajusi teoriansa luonnontieteellis-teoreettisen hataruuden ja vitalistisen hämäryyden] ‘energeettisten’ käsitteittensä olevan spinozalais-vitalistisessa kontekstissa empiirisen tutkimuksen kannalta yhtä relevantteja kuin luonnontieteelliset hypoteesit. Tuloksena on pahimmillaan tässäkin tapauksessa esteettis-rationalistista sekasotkua, jonka vain ranskalaiset filosofit osaavat koodata auki ~ tuloksena pelkästään uusi ‘salakieli’ ad inf.].

*

[1] Spinozan olisi pitänyt olla pikemminkin luonnontieteilijä kuin absurdin abstrakti rationalisti. Ymmärtääkseni Spinozan suureksi yllätyksekseen ja ilokseen vasta noin 37-vuotiaana löytänyt Nietzsche tämän yli-intellektuaalista Jumala-käsitettä kritisoidessaan kuitenkin oivalsi, että Spinozaa ‘vaani’ monomaanisen rationalismin takana äärettömän empirismin upottavan tukehduttava suo [eikä niinkään jokin affektien hurmio, kuten Nietzsche itse Spinozan rationaalisen affekti-vitalismin tulkitsi], jonne Spinoza ei vielä ollut uskaltanut hypätä ilman superkäsitteellisiä pelastusrenkaitaan, jotka toimivat lähinnä defenssien tavoin suhteessa ikuisuuteen, äärettömyyteen ja affektien sekä modusten kaaokseen.

.

Mutta Nietzsche hyppäsi. Tunnetuin seurauksin. Emme ehtineet heittää hänelle pelastusrengasta enkä usko, että hän olisi psykoottisuuteen päätyvässä estetismissään siihen edes tarttunut. Hän olisi huutanut meille: ‘Jos minut ylipäätään tarvitsee pelastaa, niin ei ainakaan kantilais-kristillisellä pelastusrenkaalla’. - - Okei. Huku sitten. En aio yrittää pelastaa sinua [selittää sinua parhain päin] enkä myöskään seurata perässäsi lopulliseen hulluuteen/rr.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/anateema.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://en.wikipedia.org/wiki/Synesthesia

http://www.phillwebb.net/History/Twentieth/Continental/%28Post%29Structuralisms/Deleuzean/Deleuze/Deleuze.htm

Olkaa kilttejä toisillenne

Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtäväni olla jumalan tänne maailman-kaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa?
*
[Tämä Sokrateen esittämä kysymys on yksi rakkaimpia sitaattejani, joka sopii myös tämän päreen motoksi].
*
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Sivistynyt yhteiselämä ja liberalismi.
*
Sammalkieli kitjoitti: 'Määritelmään liittyy takaisinkytkentä: Jos kannabis todella ei ole este hyvälle elämälle, kannabis ei myöskään ole mikään oikea huume. Tämä on empiirinen kysymys johon en halua ottaa kantaa.'

Tuo oli keinotekoinen väistöliike tai jopa argumentatiivinen silmänkääntötemppu.

Koska on täysin mahdotonta, että mikään empiirinen tutkimus voisi hyvän elämän suhteen antaa vastauksen, joka koskee kaikkia ihmisiä tai jonka kaikki 100%:sti hyväksyisivät, ei kysymystä siitä, onko kannabis este hyvälle elämälle vai ei, voi kerta kaikkiaan pitää 'puhtaasti' tieteellis-empiirisenä vaan 'likaisesti' poliittis-ideologisena eli 'kauniisti' sanottuna normatiivisena.

On esimerkiksi olemassa useita Milttonin Friidmanin kaltaisia ihmisiä, joitten mielestä hyvä elämä toteutuu parhaiten, kun kaikki säännöstely poistetaan [ja he ovat tosissaan]. Mene ja todista heille empiirisesti [ikäänkuin se olisi mahdollista], että he ovat väärässä, ja he esittävät sinulle muka yhtä pätevät empiiriset todisteet omasta hyvän elämän mallistaan.

Ajaudumme siis jälleen poliittiseen kiistaan, jonka rationaalis-ideaalinen käsitys 'hyvästä' oletti voivansa välttää esittämällä niin vakuuttavat perusteet ja periaatteet hyvälle elämälle, ettei niistä muka enää kerta kaikkiaan voi syntyä kiistaa.

Mutta kuka meistä on enää platonikko tai edes Platonia hieman 'käytännöllisempi' aristoteelikko? Entä kuka meistä vielä uskoo aidosti kristilliseen yhtenäiskulttuuriin?

Vaikka olen viime aikoina suorastaan yliampuvan ilkeästi räksyttänyt Finnsanitylle, liberalisteille, vihreille, Vasemmistoliitolle, fundamentalisti-ateisteille, lutkille :\] jne., niin en minäkään usko enää mihinkään yhtenäiskultuuriin. Sen aika on lopullisesti ohi.

Ihmiset voivat tietysti pienyhteisöissään elää kukin omaa ''yhtenäiskulttuuriaan' [Ironmistress mukaanlukien], mutta todellisuudessa he ovat silloin vain osa kulttuurisesti pirstoutunutta yhteiskuntaa, jossa eri pienyhteisöjä voisi verrata Wittgensteinin kielipeleihin, joiden suurin ongelma on se, miten ne kykenevät kommunikoimaan keskenään - [jätän Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ja sen perusehdon eli diskurssi-etiikan (jälleen]kritisoimisen toiseen kertaan].

Edellä esitetystä seuraa sekä loogisesti että psykologisesti, etten voi uskoa myöskään globaalin hyvän elämän mahdollisuuteen yhteiskunnallisena elämänmallina kuin ehkä sokraattisessa [tai gandhilaisessa] mielessä - yksilöllisenä, eksistentiaalisena yrityksenä elää sellaista elämää, jossa toteutuisivat ne yksittäiset ja vuosi vuodelta yhä vaatimattomammaksi muuttuvat ihanteet, joita arvostan [mutta sekin on hyvin hyvin vaikeaa].

Maailmankansalaisen etiikan nimellä kulkeva suvaitsevaisuus-päivitys stoalaisesta ajattelusta, jossa rationaalinen saivartelu kaventaa voluntaarisen kokemuksellisuuden lähes sisällöttömäksi automaatioksi [saman kritiikin voi tietysti esittää Kantin moraalifilosofiaa kohtaan], ei minua erityisemmin puhuttele, koska ihminen ei minun katsannossani ole viisas eli yhtä aikaa rationaalinen ja hyvä [viisautta voisi kutsua myös moraaliseksi integriteetiksi]. Hän kyllä sinnikkäästi yrittää olla, mutta epäonnistuu sekä omien että muiden ihmisten samankaltaisten heikkouksien ja intohimojen takia.

Ehkä pitäisi vain ajatella, ettei yrittänyttä ei laiteta, vaikkei sekään lopulta pidä paikkaansa tässä juonittelujen ja valheiden maailmassa.

Toki maailmassa sentään on lukemattomia empiirisiä faktoja, joitten mukaan elämämme objektiivisesti määräytyy ja joihin voimme luottaa, mutta sen verran on siis varmaa, että mitään empiiristä hyvän elämän ihanneyhteiskuntaa [jota Platon politiikassa kovia kolhuja saaneena sekä piruuttaan että vakavissaan Valtio-dialogissa hamotteli] tai sellaista uskomus- ja käyttäytymisohjeistoa, jonka kaikki voisivat yhteisesti jakaa, ei ole olemassa.

Kaikkia yleisesti ja yhteisesti koskevasta ja sitovasta moraalista [Kantin kategorisena imperatiivina eli ehdottoman sitovana velvollisuutena] taitaa jäädä jäljelle vain tuo hieman epämääräinen kultainen sääntö, jonka Wittgenstein tunnetusti lakoniseen tapaansa kiteytti kolmeen sanaan: 'Olkaa kilttejä toisillenne.'

Ei ole helppoa se - ei minulle eikä naapurin rouvalle - - :\].
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2011/11/sivistynyt-yhteiselama-ja-liberalismi.html
http://www.journalforlifechange.com/

Mitä seuraa, jos ympyrä halkaistaan?

Näin käy, kun nihilisti hurahtaa uskovaiseksi.

[Kielimafian korjauksia viimeksi klo: 18.30. - Ja sitten iltakahvin keittoon]

Pärekommentti Eljaksen kommenttiin päreessäni Nero vailla tehtävää.
*
Eljas Verve kysyi: tarkoitatko antinomisella nimenomaan RISTIRIITAISTA?
*
Se oli syvällisempi kysymys kuin ensi katsomalla ehkä aavistaakaan.

Esitän tässä tavallaan epäsuoran ja keskeneräisen ratkaisuehdotuksen antinomioiden voittamiseksi tai pikemminkin niiden edellytysten nihiloimiseksi osittaen samalla, että kyseessä on mystinen ratkaisu, johon uskovat elävät tuonpuoleisessa, joka sijaitsee tällä puolella.

Antinomia ei ole kantilaisittain pelkästään kielen looginen [syntaksissa ilmenevä] ja/tai sisäinen [semanttista pätevyyttä koskeva] ristiita. Se on itse [loogis-empiirisen] ymmärryksemme kyvyttömyyttä käsittää äärettömyyttä, alkua, vapautta ja välttämättömyyttä sekä täydellisyyttä [esim. Jumala] loogisesti ristiriidattomalla tavalla [matematiikka sen sijaan pyörii taas ihan omassa kontekstissaan, joka sulkeistaa kokevan ihmisen välittömyyden koordinaateiksi].

Se on kyvyttömyyttä, jonka tajuamisesta korkein tietoisuus paradoksaalisesti sekä nousee että, johon se kaatuu tai on kaatumatta, mikä on sitten jo oma filosofinen ongelmansa.

Antinomisuuteen on toki esitetty ratkaisuja, mutta ne jäävät yleensä joko kielen vangeiksi ja toistavat uudessa muodossa vanhan metafysiikan umpikujat [esim. Russellin paradoksin tyyppiteoreettinen ratkaisu] ajautuen joko regressioon [metatasojen loputtomuus] tai yhden substanssin/metatason teoriaan.

Jälkimmäiselle ratkaisulle on kuin onkin sukua mereologinen nihilismi, jossa maailma on hajotettu tai hajoaa olemattomiin.

Tällainen pluralismi tosin tunnettiin jo antiikin aikana. Arkki-monisti Parmenides kritisoi [Platonin itsekritiikki dualismiaan ja ideaoppiaan kohtaan Parmenides-dialogissa], että mikäli ykseys [esimerkkinä ympyrä] halkaistaan/puolitetaan edes yhden kerran, voidaan myös kaikki jäljelle jäävät osat puolittaa/jakaa, mikä operaatio ad. inf. johtaa osien lukumäärän äärettömyyteen eli ei-mihinkään.

Niinpä kun tällaisen ontologisen pluralismin ilmeisesti hyväksynyt Gorgias sanoo:

1) Mitään ei ole
 2) Jos jotain on, siitä ei voida tietää mitään
3) Jos jotain voidaan tietää siitä, tätä tietoa ei voida kommunikoida muille,

hänen näillä väitteillä katsotaan yleisesti kehittäneen filosofisen solipsismin ja nihilismin.

Toisin sanoen antinomiat voidaan ratkaista destruktiivisesti siten, että oletaan ensin yksin substanssi, joka hajotetaan loputtomiksi tuhannen päreiksi, jossa vallitseva 'ontologinen tila' on ikäänkuin a) solipsistinen yhden yksilön mielikuva ilman yhteyttä kenenkään muun subjektiiviseen mielikuvaan ja b) nihilismi, joka itse asiassa merkitsee samaa kuin solipsismi, koska sen perustalle ei voi rakentaa yhtenäistä maailmankuvaa eikä etiikkaa, josta voisi edes kunnolla sopia - ellei sitten vahvemman oikeutta pidetä itsestään selvänä ja ainoana mahdollisuutena [mikä on yhtä kuin moraali-nihilismi].

Antinomia on syvempää kuin pelkkä argumentaatioon liittyvää ristiriitaa, koska se perustuu järjen kyvyttömyydelle hahmottaa olioiden, ajan/liikkeen ja ihmisen tahdon perimmäistä luonnetta loogisesti tai empiirisesti, mutta mereologinen nihilismi siis ratkaisee tuo ristiriidan nihiloimalla antinomian synnyttävien entiteettien empiirisen olemassaolon, mistä seuraa, että 'the world we see and experience full of objects with parts is a product of human misperception (i.e., if we could see clearly, we would not perceive compositive objects)'.

Mereologinen nihilismi tekee kuitenkin tälla tavoin metafyysisen ellei peräti mystisen oletuksen väittäessään, että mikäli näkisimme selvästi, emme näkisi yhtenäisiä kappaleita [toisin sanoen emme näkisi mitään, mikä olisi kognitiivisesti hahmotettavissa olevaa].

Kyseessä on analogisesti yhtä uskottava väite kuin kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä taivaassa. Meillä ei ole mitään tiedollista eikä kokemuksellista pääsyä kumpaankaan tilaan vaan ne jäävät vain tyhjiksi spekulaatioiksi, joihin toki voi uskomalla uskoa.

Mutta - olipa todellisuus sitten hajonnut ad. inf. tai ei, meidän on tieteenteoreettisissa päättelyissämme [muttei itse havainnossa] silti yksinkertaisesti pakko - kyetäksemme rakentamaan konsistenttia teoriaa havainnoista - tehdä joitain rationaalisia [metafysikaalisia] postulointeja kohteitten reaalisuuden ja lokaalisuudenn suhteen [esimerkkinä jälleen EPR-paradoksi].

Tämä taas merkitsee sitä, etteivät antinomiat katoa yhtään mihinkään, niin kauan kuin havainto ja matematiikka joutuvat olettamaan ja johtamaan teoreettis-aksiomaattisen pätevyytensä formaaliloogisista perusdikotomioista [kyllä-ei, tosi-epätosi] - toisin sanoen niin kauan kuin tiedollisilta kyvyiltään vajavainen ja kielen paradoksien dialektiikassa sukkuloiva ihminen on olemassa.
*
Mereological nihilism (also called compositional nihilism) is the position that objects with proper parts do not exist (not only objects in space, but also objects existing in time do not have any temporal parts), and only basic building blocks without parts exist, and thus the world we see and experience full of objects with parts is a product of human misperception (i.e., if we could see clearly, we would not perceive compositive objects).
*
http://www.blogger.com/profile/10683992935257723524
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/nero-vailla-tehtavaa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antinomia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Parmenides
http://en.wikipedia.org/wiki/Parmenides
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://en.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://en.wikipedia.org/wiki/Nihilism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solipsismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/EPR-paradoksi
http://en.wikipedia.org/wiki/EPR_paradox
http://en.wikipedia.org/wiki/Mereological_nihilism
http://www.cafepress.com/+nihilist+posters

Kun vastaus on aina väärä - tietoisuuden tuolla puolen - ja vähän tälläkin

Kirjoitettu Tapsa P:n ja anonyymin kommenttien aikaansaaman 'vaikutuksen' johdosta päreeseeni Lierihattu, luovuus ja leikin loppu.

Kielimafialaiset sanoivat: me juomme nyt kahvia, kun olivat korjanneet hieman mm. viimeistä kappaletta ja havainneet monia typeriä typoja sekä huomauttaneet tekstisisällön junnaavasta toistosta että kappaleitten katkonaisuudesta. Vastasin niille, että tiedetään, tiedetään - mutta olennaiseen päästään käsiksi (jos päästään) vasta seuraavassa ja mahdollisesti sitä seuraavassa luvussa; - viimeisimmät muutokset - lähinnä linkkilisäykset + typokorjauksia tehty 11.2 klo: 23.30.

*
Okei. Antakaa tulla vaan tuutin täydeltä, kunhan ette nimittelemään ja vittuilemaan rupea. Siinä vaiheessa alkaa meikäläisen leikkuri siivuttamaan.

Mä olen mielestäni melko vilpittömästi kiinnostunut zenistä ja buddhalaisuudesta. Sikäli kuin ylipäätään olen enää mistään todella kiinnostunut tässä elämässä.

Ja mitä propositionaaliseen ajatteluun tulee, niin tiedostan - en ainoastaan koiramaisesti nyökyttele, että vaikka en sitä enää arvostakaan samalla tavoin kuin ennen, niin ajatteluni toimii yhä sen ehdoilla ja sapluunassa.

Tämä lieneekin mulle yksi vaikeimpia esteitä buddhalaisuuden oivaltamisessa.

Toisaalta - miten te - anonyymi ja Tapsa - voitte väittää ajattelevanne ei-propositonaalisesti? Siinä ihan vain pikku pähkinä 'koanisteille'.
*
Toistaiseksi ehkä aamun paras:

Seksi-addiktista tuli stimulanttinsa käytön seurauksena kokainisti. Mutta miten ja miksi zen-buddhalainen meditoi itsensä koanistiksi?

Kelpais varmaan Alivaltiosihteerin pojille? Mutta tehän selvitätte edellä kysytyn kuin mestari-silmänkääntäjätemppuilijat ikään näyttämällä minulle, miten yhdellä kädellä taputetaan.

(Jos kyseinen huumori loukkaa zeniläisiä, niin sitten pannaan heti tästä poikki. Minä en tarvitse heitä, eivätkä he minua.)
*
Propositionaalisen argumentaation puitteissa tuo kysymys: 'miten ei-propositionalisti voi todistaa, ettei ajattele propositionaalisesti', on aika lailla samaa muotoa kuin kysyisi skeptikolta, miten tämä voi väittää skeptisismin olevan pätevä kanta ikäänkuin hän kykenisi esittämään tuon kantansa kielen geneeristen uskomusjärjestelmien, siihen ladattujen ajattelun - jopa eettisten asenteitten metaehtojen - ulkopuolta käsin.

Tällainen - transsendentaaliargumenttina tunnettu väite skeptisismiä - siten myös relativismia vastaan - on tietenkin kehä, mutta ne, jotka sitä kannattavat, pitävät kyseisen kaltaista - ikäänkuin metakehää - ajattelun edellytysten/ehtojen sekä etenkin kielen ja ajattelun välisen luotettavuuden mahdollisuuden kannalta välttämättömänä ja väistämättömänä.

Voiko kukaan, joka väittää asettuneensa kielen ja sen kaikkien uskomusjärjestelmien ulkopuolelle, esittää oikeastaan mitään kielen puitteissa ilmaistua kritiikkiä transsendentaalista ajattelumallia (joka kysyy aina ensin ajattelun mahdollisuuden ehtoja) vastaan - skeptis-relativistisen kannan puolesta, ajautumatta fataaliin ristiriitaan itsensä kanssa?

Skeptikko näyttäisi ottavan ikäänkuin Jumalan kaikkitietävän roolin - samalla tavoin kuin tieteellinen, 'kontrollikokeellinen', arvo-objektiivisuutta muka edustava tutkija.

Mutta mitä muuta on - ainakin transsendentaali-argumenttiin sitoutuneitten mielestä - kielen ja samalla siis arvojen ulkopuolelle asettunut (mutta eikö tiede tarvitse arvoja jo tutkimuksenteon eettisten periaatteiden - siis hyveitten merkityksessä?) henkilö kuin ajanut itsensä joko a) täydelliseen ristiriitaan ja umpikujaan sekä teoriassa että käytännössä tai että hän b) pystyy kyllä puolustamaan itseään teoriassa, mutta on kielellisesti kommunikoivana olentona jatkuvasti kiinni kielenkäytön transsendentaalisten ehtojen puitteissa.

Itse ajattelen, että solipsisti, skeptikko, relativisti, nihilisti, ääri-empiristi (ajatuskokeellinen hahmo, koska kukaan ei voi saada tietoa yksinomaan havainnosta - kuten ei myöskään pelkästään rationaalis-loogisista aksioomeista, käsitteistä ja dialektiikasta = käsiteanalyysista ja argumenttiretoriikasta) sekä täydelliseen ei-propositionaaliseen filosofiseen asenteeseen pyrkivä henkilö (ajatuskokeellinen hahmo hänkin - minun mielestäni); - - kaikki he juontuvat mainituilla kriteereillä ikäänkuin samasta juuresta (perusongelmaan kuulumattomat seikat sulkeistaen siten myös Nietzsche ja zen-buddhistit) eivätkä oikeastaan enää elä samassa kommunikaatio-universumissa kuin kantilaisista, transsendentaalifilosofian perusteluista lähtevä ihminen.

(Valitan, että edellisestä kappaleesta tuli yksi helvetin piikkilankavirke, mutta en ryhdy sitä nyt enää totaalisti purkamaan ja rakentamaan uudestaan.)
*
Transsendentaali-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida ja melko vakavasti sekä osuvasti.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä aloittavaa lukua ikäänkuin valmistavaksi tai esitteleväksi osaksi laajempaa aihetta, jolle en vielä ole antanut edes luonnostelevaa työnimeä.

Joka tapauksessa yritän tässä (ties monennenko kerran!) avata ainakin itselleni tietä ymmärtää empirististä kritiikkiä rationalismia ja transsendentalismia vastaan.

Olennaista olisi pohtia ja selvittää, miten propositionaalisen filosofisen asenteen hylkääminen ylipäätään on mahdollista ilman, ettei siinä mene pesuveden mukana jotain sellaista, mikä ignoroi järjen tavalla, joka yksinkertaisesti ei (enää) ole edes mahdollista, tai joka jättää ajattelulle mahdollisesti roolin, jossa se kyllä lopulta kohtaa ihmisluonnon sellaisena kuin tuo 'luonto' ilman uskomusten vääristävää vaikutusta on - toisin sanoen jättää meidät perimmäisten biologisten vaistojemme ja siten perimmäisen biologisen 'luontomme tai luonteemme' varaan - sikäli kuin ihmisen kohdalla voidaan enää puhua vaistoista samassa mielessä kuin eläimen - esimerkiksi seksuaalisuutta pohtiessamme.

Silti tuo pohdinta mahdollistuu todella vakavasti vasta sitten, kun ja mikäli pääsemme oletettuun ei-propositionaaliseen 'olotilaan' (lainausmerkit, koska tila konnotoi tässä rajoitettuun ulottuvuuteen, eikä ei-propositonaalinen zen-buddhalainen 'oleminen' ole mikään 'tila').

(Kas - eikö vain Heideggerin filosofian peruslähtökohdallinen termi sovellukin paremmin zeniin kuin Kant tai edes newtonilaisen fysiikan ajallis-paikallis-tilallinen perspektiiviajattelu, jonka varaan Kant aikoinaan oman filosofiansa luonnontieteellis-kosmologisen perustan laski).

Näin ilmaistuna tavoite on äärimmäisen yksipuolinen mutta eri perspektiivit kuitenkin tyydyttävän selkeästi erotteleva kärjistys - ymmärtämisen heuristista oivalluskykyä hieman 'öljytäkseni' - ei suinkaan pohdintaa ja johtopäätelmiä etukäteen tiettyyn suuntaan manipuloidakseni.
*
Seuraavassa osiossa pyrin siis pohtimaan transsendentaaliargumentin kritiikkiä tarkemmin.

Mitä perusteluja esimerkiksi skeptikolla on esittää oman kantansa puolesta ilman, että hän kumoaa itse itsensä heti, kun ryhtyy kommunikoimaan samassa todiste-kielipelissä opponenttinsa kanssa - ja lopulta ylipäätään käyttämään kieltä kritisoidakseen tuota samaista todistekielen - propositionaalisen argumentaatio-apparaatin käytön pätevyyttä.

Mikä on skeptikon perustelujen Arkhimedeen piste, josta käsin hän arvioi ja kritisoi niitä, joille juuri kieli mahdollistaa konsensuksen ja yhteisymmärryksen - transsendentaali-argumentatiiviseen kommunikaatioluonteeseensa sisältyvänä päätöksentekoprosessin 'takaajana' sekä performatiivisena puheaktina (esim. Apel ja Habermas)?

Transsendentalismin vastustajien linjaukset perustuvat yleensä tieteelliseen, empiiriseen tutkimukseen, joka kritisoi ajatusta transsendentaalisesta egosta, minästä, subjektista, joka on toisaalta pakko, toisaalta täysin luontevaa, olettaa hypoteettisesti (ei kuitenkaan pelkkänä ajatuskokeena) olemassaolevaksi, mikäli ihmiset jakavat keskenään yhteisissä ajattelun mahdollisuuden ehdoissa, jotka ilmenevät kielellisessä kommunikaatiossa, sellaisia yhdistäviä ja yhteisiä piirteitä, jotka pystytään ymmärtämään sekä loogisesti että intuitiivisesti - yhteisen transsendentaalisen identiteetin, siis yhteisen mielen peruskategorioksi - toisin sanoen: transsendentaaliseksi egoksi.

Kysynkin tähän loppuun:

1) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi c) zen-buddhalainen tarkoittaa puhuessaan minästä, minuudesta, subjektista ja/egosta?

2) - Miten edellä lueteltujen ajattelu- ja olemisjärjestelmien egokäsitykset eroavat transsendentaalisen egon aksiomaattisista ehdoista ja perusteista?

Kolmanneksi kysymykseksi lisään, joskaan en välttämättä vielä tässä vastattavaksi vaan ikäänkuin alustavasti käsiteltäväksi.

3) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi ja c) zen-buddhisti 'tarjoavat transsendentaalisen egon tilalle'?
*
Ennenkuin ollaan valmiita käsittelemään kolmoskysymystä, lienee syytä pohtia tosi tarkkaan, mitä eri ajattelu- ja olemislinjat ensimmäisessä kysymyksessä esitetyistä termeistä, olioista, faktoista, harhoista jne. lopulta itse asiassa väittävät.

Vastaamme edellyttäen kuitenkin, että tyydyttävää selvitystä on ylipäätään mahdollista antaa - ja joku sanoisi nyt: on ylipäätään edes tarpeen antaa, koska kysymykseemme ei ehkä voida vastata lainkaan nimenomaan 'vastaamalla' siihen.

*

http://www.allposters.com/-sp/Believe-Nothing-Buddha-Posters_i2071864_.htm

PS.

Kolmas kysymyskohta voidaan kääntää ikäänkuin päälaelleen ja kysyä: missä määrin zen-buddhalaisuudella ja transsendentaalisella egolla on aitoja yhtymäkohtia - enemmän kuin itse olen tässä päreessä halunnut esittää ja olettaa? (ks. aihetta sivuava alla oleva linkki)

http://www.scribd.com/doc/502/The-Ego-The-Transcendental-Ego-and-the-Self

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology_(philosophy)

http://dic.academic.ru/dic.nsf/enwiki/27254 (Transsendentaalissta meditaatiosta)

*

www.newworldencyclopedia.org/entry/Transcendental_idealism (Kantin tiedon kritiikin ja tiedon mahdollisuuden ehdoista I:ssä Kritiikissä - 'of Pure Reason').

Iltapäiväkahvilla moraaliteoreetikoiden kanssa

Kirjoitettu kommentiksi Ma-Riikan päreeseen Lukuromaaneista Plantingaan.
*
Mistä sinä sitten moraalin 'taiot' itsellesi, jos evoluutioteorioista ei voi johtaa kuin psykologisen egoismin ja altruistisen egoismin?

Konstruoit itsellesi moraalin? Teet sopimuksia muiden kanssa jne? Näinhän se menee. Myönnän. Mutta ei siinä ole kyse moraalista vaan utilitaristisista pelisäännöistä.

Okei. Käykööt liikenteen ja eri pelien säännöt sitten ikäänkuin moraalista.

Mutta korostan adverbia 'ikäänkuin' - as if.

Ja jos moraali on as if, eli sitä noudatetaan vain tiettyjen sopimusten ja pelien yhteydessä, niin kyllähän tässä ajaudutaan ilman muuta relativismiin, joka implikoi nihilismin.

Toisin sanoen - väitän, että jopa skeptikko on moraalisempi kuin moraalikonstruktivismin kannattaja, joiksi luokittelen nuo perspektivistiset sääntö-ja sopimusteoreetikot.

Moraalikonstruktivismi johtaa aina relativismiin ja relativismi nihilismiin - edellyttäen siis, että relativismi ei ole itsensä kumoava kanta (kuten transsendentaaliargumenttiin vetoavat väittävät - esim. Habermas contra Foucault).

Mutta esittämäsi evoluutioteorian ja moraalifilosofisten pohdintojen erottaminen toisistaan eri kertaluokan asioiksi on mielestäni virhe.

Jos evoluutioteoria ei muka implikoi tietynlaista moraalista tai sellaiseksi nimitettyä agenttia - toimijaa, niin - toistan - mistä ihmeestä sinä sen moraalisen agentin sitten kehität, mikäli edustat ontologisesti evoluutioteoriaa?

Minua ei nyt tässä jälleen kerran kiinnosta niinkään se, mitä seuraa siitä, jos hyväksymme evoluutioteorian implikoiman moraalisen toimijuuden luonteen vaan se, miten on mahdollista perustella tuon toimijuuden olevan nimenomaan moraalinen - olipa se sitten johdettu evoluutioteorian lähtökohdista tai irrotettu siitä.

Ja toistan edelleen, että mikäli etsimme moraalia maailmankatsomuksellisen näkemyksemme - tässä evoluutioteorian - ulkopuolelta, meillä on kaksi vaihtoehtoa:

a) moraalikonstruktivismi=relativismi=nihilismi tai b) moraalirealismi eli usko platonis-kristillistyyppiseen oletukseen moraalin metafyysis-uskonnollisesta perustasta.

Itse en hyväksy kumpaakaan.

En tiedä mitään näistäkään asioista. Enkä tule koskaan tietämään.

Luulla voin sitäkin enemmän a) tekemällä empiirisiä yleistyksiä, b) rakentamalla rationalistisen moraalimallin (Kant) tai c) uskomalla jumalalliseen ilmoitukseen.

Tehdäkseni asian vielä hämmentävämmäksi, väitän, että kaikissa näissä kolmessa 'luulottelussa' on kyse perimmältään uskosta oletuksiin, jotka eivät ole pätevästi verifioitavissa perustastaan käsin - eivät empiirisesti eivätkä rationaalisesti.

Empiristit uskovat sitä enemmän, mitä suurempi on ilmiön saama tilastollisen evidenssin voima tiedeyhteisössä, rationalistit uskovat aksiomiinsa, jotka on rakennettu tyhjän päälle ja Jumalaan uskovat uskovat tämän antamaan ilmoitukseen, joka löytyy Raamatusta.

Empiristit vaativat nyt itselleen enemmän luottamusta, koska heillä on osoittaa havaintoaineistoa, johon vedota - toisin kuin rationalisteilla ja Jumalaan uskovilla.

Tämä vaatimus on oikeutettu, mutta sitä voi horjuttaa tiukentamalla tiedon kriteereitä ja esittämällä vaikka seuraava, arkinen esimerkki:

Voidaan siis olettaa, että esimerkiksi moraalitunteet kyetään tietyllä todennäköisyydellä johtamaan havaintomateriaalin antamasta todistusaineistosta. Mutta kyse on - kuten jokainen tiedemies varmasti myöntää - jällen kerran tietystä todennäköisyyden asteesta, josta sitten tehdään empiirisiä yleistyksiä nimenomaan silloin, kun tuo aste tai etsitty korrelaatio kahden muuttujan välillä on mahdollisimman vahva.

Ongelma vain piilee siinä, että ollakseen moraalia, moraali ei voi olla vain 'vähän' moraalia vaan täysin varmaa - kantilaiseen tapaan tai moraalirealismiin uskoen, mikä - kuten sanottu - vaatii metafyysis-uskonnollisen asenteen lähtökohdakseen. Eihän nainenkaan voi olla vain vähän raskaana. Sama pätee mielestäni moraaliin.

Omana johtopäätelmänäni kertaan vielä, että mitään moraalia ilman uskoa Jumalaan tai päättelyketjuun, jonka Kant esittää kategorisen imperatiivinsa tueksi, ei ole olemassakaan.

Utilitarismi ei ole moraalia vaan hyödyn, hedonismin ja preferenssien kalkyloimista. Habermasilainen konsesus ei ole moraalia vaan muodollista demokratiaa, joka käytännössä toimii pienen eliitin ohjauksessa.
*
On parempi elää ilman illuusioita, vaikka nihilismi kolkuttaakin ikkunan takana. Tai hyväuskoinen empiristi, joka haluaa vakuuttaa sinut uusien havaintojensa implikoimista moraalitoimijuuden perusteista.

Moraalirealistisen fundamentalistin voit kyllä päästää sisälle ja tarjota hänelle vaikka kahvit ja suhtautua häneen ystävällismielisesti, mutta älä koskaan anna hänelle pienintäkään toivoa siitä, että kääntyisit uskovaikseksi - vaikka sisimmältäsi haluaisitkin...

PS.
En halunnut päätekstissä paljastaa, että fideisti Sören Kierkegaard käy joka päivä luonani iltapäiväkahvin ja myös moraalifilosofian merkeissä. Meidän välillemme on kehittynyt läheinen suhde.
*
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://en.wikipedia.org/wiki/Fideism

Hegel, mielialahäiriö ja tahto

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin päreessäni Ensi silmäyksellä - vastoin tahtoaan.
*
I
Hegelin ajattelun ytimestä löytyy (maailman-) hengen inkarnaatio.

Siten voidaan sanoa, että Hegelin selitysmalli yhteiskuntien ja kulttuurien synnystä perustuu metafyysisen, abstraktis-energeettisen idean aktualisoitumiseen/prosessoitumiseen (vrt. uusplatonismin emanaatio) yhteiskunnallis-materiaalisena ilmiönä - kuitenkin niin, että immanenssi itsessään sisältää yhä myös transsendentin potentiaalinsa, vaikka näyttäytyykin pelkästään tämänpuoleisena (panenteismi).

Maailmanhenki on absoluuttista ja siten ikuisen Tahdon lihaksituloa. Yksilöllinen tahto on alisteinen ikuiselle, ja se todellistuu Hegelillä ihmisen ajattelussa, jonka logiikkaa hän pohtii muutoksen paradoksaalisuutena (negaatioina) oivaltaen sen seikan, että ajattelu ei koskaan voi olla pelkästään positiivista (havainnon kasautumista) vaan toimii pikemminkin vastakohtaisuuksien, kieltämisten ja nurinkääntämisten kautta.

On syytä toistaa ja muistuttaa etenkin empiristi-luupäille, että Hegelin malli on puhtaasti metafyysis-metodologinen - siis ajattelua koskeva. Se ei pyri todistamaan suoraan empirian kautta mitään vaan spekuloi järjen mahdollistamilla käsitteillä ja järjen sisäisellä logiikalla.

Siten Hegelin dialektiikka ja logiikka edustaa ns. psykologismia, vaikkei olekaan täyttä panlogismia (ks. kuitenkin linkki) kuten vastustajat väittävät.
*
Spinozan panteismi on malliesimerkki siitä, miten yksinomaan rationaalinen, metafyysis-looginen päättely voi selittää maailman olemassaolon ja sen muutoshakuisuuden (emanaatio-periaate) implikoiden kuitenkin empiirisen todellisuuden lähtökohdakseen.

Englantilainen empirismi sen sijaan pitää logiikkaa vain välineenä, jolla empiriaa hahmotetaan.

Tähän sisältyy oletus, että empiria olisi logiikalle/järjelle jotain sellaisenaan annettua ja itsessään ongelmatonta, mutta jo 'konfirmaatioholistinen empiristi' W. v. O Quine osoitti 1950-luvulla vakuuttavasti, että tällainen ajattelutapa on itsessään metafyysisen.

Havainnot ovat kantilaisittain (Quine oli siis kuitenkin empiristi, ks. linkki) aina teoriapitoisia, jos on lupa käyttää kulunutta modernin filosofian klisheetä.

II
Mielialahäiriöt ovat todellisia ilmiöitä, mutta niiden selittäminen ei ole 'todellista' vaan sosiaalinen konstruktio: vallitsevien uskomus- ja ajattelujärjelmien - foucaltilaisittain: epistemen, sisällä tehtyjä arviointeja psyykkisen epävakauden tiloista.

III
Tahdosta riippumaton hoito on medikaalis-juridinen ilmaus, jolla viitataan hoitoonottopäätökseen, joka perustuu siihen, että henkilö on toiminut ja toimii vastoin omaa ja muitten etua, itseään ja muita vahingoittaen, tiedostamatta ehkä lainkaan tekojensa motiiveja ja/tai seurauksia.

Tahdosta riippumaton hoito on pakkohoitoa, jonka perusteita - siis viime kädessä omia tekojaan/motiiveitaan - henkilö ei itse ymmärrä. Näin ollen hän ei ole vastuussa teoistaan.

Kyseinen henkilö eroaa siten oleellisesti 'normaalista' rikollisesta, jonka katsotaan tietävän, mitä hän tekee ja miksi, jolloin myös rangaistuspäätös koskee pelkästään henkilön vapausoikeuksia eikä hänen persoonallista arviointikykyään kuten psykiatrista pakkohoitopäätöstä tehtäessä tai vankimielisairaalaan tuomittaessa on laita.

Kyse ei siis ole siitä, puuttuuko henkilöltä tahtoa vai ei vaan siitä, mikä on hänen tahtonsa 'rationaalinen laatu' - toisin sanoen psykkinen tilansa.
*
http://runeberg.org/pieni/3/0354.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Willard_Van_Orman_Quine

Puhtaan havainnon kuvottava reaalisuus

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Onks tietoo?.
*
Siinähän ne filosofian tärkeimmät ongelmat tulikin mainittua. Eipä juuri mitään uutta auringon alla.

Rationalistit keksivät jotakuinkin samat ajatteluun liittyvät aporiat aina uudestaan - uudessa kontekstissa.

Fakki-idioottimaisimmat empiristit (nuo mystiikan suosta sikisseet matematiikan 'loiset') sen sijaan eivät 'onnekseen' ajattele vaan pelkästään 'havaitsevat' - erittäin objektiivisesti - kuin koneet tai eläimet - tai jumalat...

Tällainen 'varmuus' on mahdollista, koska empiristien 'yhtälöstä' puuttuu jotain: - nimittäin 'peili', josta he näkisivät itsensä.
En tosin ole varma, kenet tai mitä he siellä peilissä lopulta näkisivät - luultavasti kvarkkeja ynnä muuta yhtä 'objektiivista': sanalla sanoen todellisuuden sellaisena kuin se 'todella' on.

Eli mitä muuta luonnontieteellinen empirismi voi olla kuin uusin versio mystiikasta..?

Mutta.

Empiristien pitäisi nähdä siellä peilissä hirviö: Tyfon eli Gaian (äiti maa) ja jumala Tartaroksen (Kuolema) lapsi - viimeinen titaani, joka jo oikeastaan on ihminen - 'subjekti', tuo 'maan ja taivaan' väliin asetettu nuorallatanssija.

Tosin tämän jälkeen em. skientikot olisivat kai vielä vähemmän kiinnostuneita ihmisestä kuin aikaisemmin...

Minua ihminen tai pikemminkin ihmisen fantasiat (mahdotonta reaalista samanaikaisesti peittävät että ilmentävät) sen sijaan alkavat kiinnostaa yhä enemmän - paljon enemmän kuin havaintojen loputon virta = mahdoton reaalinen = ei mikään = tyhjyys, joka aiheuttaa kuvotuksen tunteen (vrt. Sartren Inhon päähenkilön kuvotus 'puhtaan, aistittavan olemisen edessä', joka on hänelle yhtä kuin ei-mikään.)
*
Mutta Kant on 'jumalainen' kuten Schopenhauer sanoi.

Jos reflektiivisellä filosofialla ylipäätään on enää mitään vakavasti otettavaa paikkaa maailmassa, niin sen paikan 'jumala' on varmasti Kant (ja Kantin kautta Hegel).
Kaikki muu 'filosofointi' menee joko 'tyhjän' retoriikan tai 'mystisen' luonnontieteen piikkin.

Antiikin aatemaailma ja kristinusko

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Joulu peijakas!".
*
daruma doll'ille
*
Adolf kirjoitti mm.

'Tämän lisäksi kristinusko oli luova lähtökohdat, jotka mahdollistivat vapautumisen antiikin maailmankuvista.'

*
Näin minäkin olen asian nyttemmin ymmärtänyt.

Kreikalla oli yksipuolisen idealistinen teoriakäsitys, Roomalla yksipuolisen hallinnoiva, logistinen organisaatio (jumalat ja teoriat oli peritty Kreikasta).

Kristinusko toi umpikujaan päätyneeseen antiikin aatteelliseen ja käytännölliseen eetokseen ajatukset yhdestä Jumalasta, luomisesta ja (Augustinuksesta lähtien) yksilöllisen tahdon olemassaolosta intentionaalisena realiteettina (joskin vasta Abelard, Ockham ja Descartes sittemmin systematisoivat nämä ideahamotelmat).

Se oli todella radikaali kontribuutio myös myöhempää, uuden ajan alun kokeellis-tieteellisen maailmankuvan kehitystä ajatellen.

***
Väitteeni lähti siitä, että esim. arkkiateistimme Ilkka Niiniluoto pitää antiikin Kreikan aate- ja teoriamaailmaa uuden ajan tieteen mahdollistaneena lähtökohtana.
Asia saattaa olla pikemminkin päinvastoin.

Itse asiassa kreikkalainen eetos - vaikka se lähestulkoon kehittikin teknologiaan tarvittavat teoreettiset valmiudet, oli kuitenkin myös sitoutunut älyllisesti sellaisiin ideoihin, jotka yksinkertaisesti estivät sitä tutkimasta maailmaa avoimesti.

(Estävänä käytännön asenteena toimi tietysti myös fyysisen työteon pitäminen alempiarvoisille
kuuluvana tehtävänä - orjat, naiset. Orjillahan ei ollut mitään muuta kuin välinearvo.)

Kreikkalaisten kosmoksessa kaikki toimi älyllisen harmonian periaatteella, jonka empiirinen testaaminen ja kokeellinen tutkiminen (esim. 'metafyysinen naturalisti' Aristoteleskin 'vain' luetteloi ja arvioi sitten rationaalisesti aineistoaan) käsitettiin ikäänkuin tarpeettomaksi, koska yksinomaan järjellä - ei aisteilla - oli pääsy ja yhteys harmoniaa ilmentävään logokseen.
Ei tällaisella asenteella tehdä kokeellista tutkimusta.

Kristinusko ratkaisi omalla tavallaan kreikkalais-hellenistisen maailman teoreettis-aatteellisen umpikujan, jossa ihminen väistämättä myös aistimaailmaan kuuluvana subjektina vaikutti sekä Platonilla että Aristoteleella ja epikurolaisuuden sekä stoalaisuuden rationaalis-materiaalisessa monismissa 'kutistuvan' yhä vähäpätöisemmäksi tekijäksi suhteessa logokseen/kosmiseen harmoniaan/universaaliin järkeen.

Ihmisestä tuli täydelliseen, harmoniseen ja staattiseen kosmokseeen verrattuna ainakin itselleen kaiken mitta (Protagoras), mutta (kuten meidän aikanammekin) tämänkaltainen 'postmoderni relativismi' jäyti kuin tupajumi subjektin merkityksen ja sisällön täysin ontoksi ja tyhjäksi.

Plotinoksen uusplatonismi vei tämän kehityksen ääripisteeseensä: on vain Yksi, jonka emanaatiota subjekti on. Subjekti materiana häviää mutta voi henkenä palata Yhden eli alkuperänsä 'läheisyyteen'.
Miten? - Tässä asiassa Plotinos vetoaa lähinnä äärimmäiseen askeesiin.

Uusplatonismin rinnalla kehittyi siis kuitenkin osittain samanhenkinen, kilpaileva aate ja uskonto, joka esitti, että pelastus oli mahdollinen ja että pelastaja - ihmiseksi tullut Jumala: Kristus - oli jo hiukan aiemmin antanut opetuksillaan ja esimerkillään: kuolemassaan ja kuolleista heräämisessään meille uskon - ei ainoastaan älyn - kautta aidosti reaalisen mahdollisuuden päästä yhteyteen Jumalan/Logoksen/kosmisen harmonian jne. kanssa.

Luominen ex nihilo yksin Jumalan tahdosta (ei Platonin ikuisista ideoista; eikä maailma myöskään ollut ikuinen kuten Aristoteles ajatteli), mysteeriuskontoja muistuttava 'pelastusmalli' ja kuoleman voittanut, ylösnoussut pelastaja (vrt. Dionysos) olivat kyllä antiikin yhteistä myyttistä ainesta, mutta niin radikaalisti paradoksaalisia mahdollisuuksia, että kreikkalaisille moinen oli järjetöntä ja juutalaisille paheksuttavaa jumalanpilkkaa.

Kristillisestä teologiasta kehkeytyi sittemmin omalaatuinen synteesi kreikkalaisen ja roomalaisen aatemaailman kanssa. Lopputulokseksi saatiin joko 1) väärinkäsitys, 2) 'ihme', 3) aatteellis-poliittis-teknologinen 'katastrofi' - tai kaikki kolme yhtäaikaa.

'Empirialle' kiitos, sain siltä kaiken

Kirjoitettu kiitokseksi mika sipuran päreeseen Ihminen on pohjimmiltaan ihminen.
*
Esko Heimonen (kuka sitten lienetkin ;) - minä kiitän sinua nöyrimmästi valistavista kommenteistasi. En todellakaan älynnyt pohtia tarkemmin gradualismin ja punktualismin välisiä eroja sekä oleellisinta: ne eivät vättämättä sulje pois vaan ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Kuten sanoin - olen kyllä läpikäynyt Geenin itsekkyyttä ja todennut sen varsin vetoavaksi kirjaksi, mutta minkäs rationalismiin taipuvainen filosofi karvoilleen mahtaa.

En nimittäin kertapierasulla usko, että Empiriasta nousee 'Suuri Kurpitsa' ilman 'kyseenalaista' tai peräti nerokasta retoriikkaa ;)

(Kyllä - tämä on kuin onkin (myös) induktiivisen logiikan kritiikkiä.)

PS. Kiitos samantien myös Mikalle, koska hän käsittelee jopa mielenkiintoisiakin ;) asioita.

Olen altis oppimaan, vaikkei minusta empiristiä enää tulekaan rationaalisilta kyynikoilta saamieni vaikutteitten takia.
Näin voi ihminen turmeltua 'vääränlaisen' kasvatuksen seurauksena...

scarstuff.blogspot.com/2006/10/peanuts-its-gr...

Yhteinen 'pimeytemme'

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Brändien massapsykologiaa" kommenttiin.
(Päre numero 900)
*
ad jussi

Ajattelusi muistuttaa siinä mielessä Kemppisen vastaavaa, että se (jos nyt tarkoituksellisesti hieman liioittelen) heittelehtiii informaation ja empiiristen faktojen kaaoksessa sinne tänne - aivan kuin sillä ei olisi mitään suuntaa - lähtökohtia tai päämäärää.

Itse olen pyrkinyt tässä brändikeskustelussa tekemään 'vanhanaikaiset' eli sen, minkä rationalistinen filosofi on aina tehnyt: olen käsitteellistänyt tietyn empiirisen ilmiön nappaamalla käyttööni erään tunnetun ja paljon käytetyn käsitteen - laajentanut sen alaa (ekstensio) syventäen samalla sen sisällöllisiä merkityksiä (intensio).

Tällainen tapa integroida sekavalta vaikuttavaa ilmiötä on varsin kätevää, joskin on myönnettävä, että siinä tulee myös vedettyä monta kertaa mutkat suoriksi eli yksinkertaistettua ilmiötä sen kaikkien ilmenemismuotojen suhteen.

Silti väitän, että 'modifioidessani ja korottaessani' brändin tavallista lajikäsitettä korkeampaan kategoriaan onnistun tuomaan paremmin julki ainakin oman näkökulmani kaupankäynnin yleiseen problematiikkaan sekä hyve-etiikan että eräitten taloustieteellisten oletusten suhteen.

Filosofointi on sitä, että syventäessään asioita tulee samalla yksinkertaistaneeksi, ja jos ajatuskokeilu on onnistunut, tuo yksinkertaistaminen ei välttämättä ole negatiivinen asia vaan tekee käsiteltävästä ilmiöstä ymmärrettävämmän ja pohdinnat siitä koherentimmiksi.

Tällaiseen - sanoisinko reflektiiviseen 'taloudellisuuteen' empiirikot ja tilastotieteilijät harvoin jos koskaan pääsevät.

Heille todellisuus on lukemattomien tutkimusprojektien loppuraportointia ja noitten raporttien välisen koherenssin etsimistä sitä kautta.

Tämä kuitenkin merkitsee, I) että empiirisillä tutkijoilla on a) joko vain yksi metodi tai b) erittäin paljon metodeja sekä II) etenkin sitä, että heidän käyttämänsä argumentaatio-apparaatisto on matematiikan tavoin äärimmäisen rönsyävää ja monenlaista, jatkuvien kehien kautta kulkevaa ja silti oikeutettua (matematiikan ja argumentaation sisäisten välttämättömyyksien takia).

Perimmältään empiirikon pyrkimys on kuitenkin sama kuin rationalistillakin: hahmottaa todellisuudesta uskottava ja toimiva kuva.

Rationalisti pyrkii siihen luomalla uusia käsitteitä tai antamalla (kuten minun tapauksessani) käsitteille uusia merkityksiä ja universalisoimalla niitä korkeamman tason diskurssin kiteytymiksi.
On sitten aika paljon kiinni persoonallisuudesta ja mentaliteetista kumman tavan kukakin valitsee.

Itse koen läheisimmäksi Kantista alkaneen transsendentaalisen rationalismin mallin (siis ei-metafyysisen tai 'kvasimetafyysisen' rationalismin), jossa empiirinen maailma oletetaan realistiseksi todellisuudeksi.

Kantin ajattelu tulee erottaa (edes Schopenhauer ei ymmärtänyt tätä seikkaa kunnolla!) Berkeleyn idealismista/nominalismista sekä postmodernin ajattelun aivan äärimmäisestä relativismista tai sosiaalisesta konstruktivismista.

Berkeleyn perusidea: 'oleminen on havaituksi tulemista' (todellisuus ei siis ole olemassa reaalisena ja tajunnasta riippumatta - ei edes materiaalis-energeettisenä - ilmiönä) ja postmoderni ilmiöiden konstruoinnin ja dekonstruoinnin kehä ovat lopulta yhden ja saman ajattelutavan: nihilismin ilmauksia.

Siinä missä empiirikko, joka ei yleensä tee ontologisia sitoumuksia (idealismi, realismi) todellisuuden suhteen, on vaarassa ajautua probabilismissaan ja fallibilismissaan äärimmäiseen skeptisimiin, siinä puolestaan rationalisti, joka yleensä aina on tehnyt ontologisia ja tietoteoreettisia sitoumuksia, saattaa noitten sitoumusten pettäessä eli menettäessä uskottavuutensa ajautua absoluuttiseen arvonihilismiin, joka on tavallaan kaiken ajattelun 'nollapiste'.

Skeptikko saattaa havainnoidessaan vielä jatkuvasti testailla maailmaa, mutta nihilisti ei ajatellessaan ja havainnoidessaan edes katso eteensä, koska hän näkee vain pimeyttä, johon minkäänlainen 'järjen valo' ei pysty edes himmeästi tuomaan ontologista tai epistemologista 'selkeyttä ja varmuutta'.
*
Summa: me tarvitsemme siis Immanuel Kantin filosofiaa - aina ja yhä edelleen.

Sitä pitää vain 'päivittää' ottamalla huomioon uusimmat luonnontieteelliset ja käsitteellis-argumentatiiviset 'paljastukset' - ihan niinkuin teki Kant itse omana aikanaan. Kant nimittäin tunsi hyvin aikansa luonnontieteelliset teoriat.

On väitetty, että Kantin ajattelu perustuu newtonilaiseen fysikalismiin eikä sovellu enää suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan todellisuuteen, mutta tällainen ajattelutapa suhtautuu Kantiin kuin aikalaishistorioitsijaan, jolla on enää vain dokumentaarista arvoa.

Mikään ei voisi olla virheellisempi arvio Königsbergin neron ajattelun merkityksestä ja ulottuvuuksista kuin tällainen - yleensä nihilistin (Rorty) tai tieteellisen empiristin (esim. Kari Enqvist ja muut 'umpireduktionistit') - mielipide Kantista.

Edustan myös kantaa, jonka mukaan Nietzsche alunperin hyväksyi Kantin 'I Kritiikin' tietoteoreettis-metafyysiset johtopäätökset (muttei suurinta osaa II (moraalifilosofia) ja III Kritiikin (estetiikka) periaatteista.

Nietzsche kuitenkin tulkitsi perspektivismissään Kantin ymmärryksen muodot aivan äärimmäisellä tavalla, jossa ne muuttuivat universaaleista järjen matriiseista kontingenteiksi valtapyrkimyksiksi.

Tähän suuntaa ei ole syytä jatkaa kovin pitkälle, koska - kuten olen useasti huomauttanut - vaikka relativismia ja solipsismia ei mielestäni voikaan kumota loogisen argumentaation kautta (päinvastoin kuin esim. McIntyre tai ylipäätään realistit ajattelevat), niin relativisti ja solipsisti eivät voi elää ihmisyhteisössä - he ovat pysyvästi jonkin toisen 'maailman' asukkeja - ikäänkuin skitsofreenikkoja tai autisteja, joiden on äärimmäisen vaikea käsittää, että inhimillinen, kommunikatiivinen todellisuus ei ole yksinpuhelua vaan edellyttää myös kykyä kuunnella toisia ihmisiä.

Ääriesimerkkini relativismista ja solipsismista - Nietzsche ja Wittgenstein, olivat kuitenkin kahtiajakoisia ihmisiä - kummallakin oli filosofinen minänsä ja sosiaalinen minänsä eivätkä nämä kaksi välttämättä kohdanneet toisiaan kovin usein.

(Huom! 1) Itse tosin olen päätynyt väittämään entistä vahvemmin, että, mikäli ei tunne Nietzschen elämää ja luonnetta, ei voi myöskään ymmärtää hänen filosofiaansa.
2) Wittgenstein tosin halusi ymmärtääkseni irtisanoutua skeptisimistä ja relativismista, mutta onnistuiko hän siinä yrittäessään siirtyä Tractatuksen tieteellisestä monismista kielipelien pluralismiin? Sitä sopii kysyä ja ehkä myös epäillä.)

####
Siinä oli taas kerran katsausta tapaani ajatella filosofisesti.

Todettakoon vielä lopuksi, että jos/kun vatvoo tarpeeksi kauan käsitteen ja havainnon sekä hyveen ja paheen dialektiikka, saattaa tosiaankin kyynikon tavoin päätyä 'tynnyriin' asumaan ja kävelemään lyhty kädessään kaupungille kirkkaassa päivänvalossa.

'Common Sense-ironikko' voisi kuitenkin hieman hämmentää Diogenesta kysymällä onko se pimeys, jonka keskellä tämä tuntee kävelevänsä hänen 'omaa pimeyttään vain muiden typeryyttä'.

Ehkä Diogenes mestari-ironikkona vastaisi, että koska hän - vaikka elää tynnyrissä - on edelleen yhteisön jäsen, täytynee tuon pimeyden(kin) olla 'kaikille yhteistä'.
Mutta vain hän yksin - Diogenes ('universaali solipsisti') on tuon pimeyden 'havainnut.'