Epäilen - siis uskon: Pascal ja fideismi

Onko kuvassa humalainen Blaise Pascal?
*

Kirjoitettu Mummon kommenttiin päreessään Maatalosta Päätaloon.

(Kielimafia korjaili typoja, joita piru vieköön aina jää tekstiin, ja teki joitain pikku lisäyksiä - oltiin jo 3.3 puolella - klo: 12.22).
*
Motto:
“[P]hilosophy can no more show a man what he should attach importance to than geometry can show a man where he should stand.” — Peter Winch, 1968.
*
Pascalin känni!? Huomisen tekstisi otsikko - niinkö sanoit Mummo?! Blaisen? -Annas tulla. Odotan mielenkiinnollla. En ole aiemmin kuullutkaan...(ellet sitten tarkoita: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pascal_(ohjelmointikieli)

Pascal on minulle tosi merkittävä tyyppi sekä matemaatikkona, ajattelijana että filosofina/teologina.

Ei Pascal kai varsinaisesti mitään ideoita Montaignelta varastanut. Reagoipahan vain tämän skeptisismiin kuten Descarteskin omalla tavallaan. (Jopa itse ironisen kyyninen Shakespeare on kuulemma saattanut saada vaikutteita Montaignelta).

Descartes ei skeptisismiä hyväksynyt vaan yritti kehittää uutta matemaattis-luonnontieteellistä järjestelmää, jonka perustana oli mentaalinen substanssi = cogito = ajattelun kirkkaat ja selkeät ideat ja toisaalla fysikaalinen todellisuus, josta tuo cogito tekisin selkoa (substanssi-dualismia siis).

Pascal sen sijaan ymmärtääkseni hyväksyi Montaignen skeptisismin tiettyyn rajaan asti ja piti matematiikkaa pelkkänä välineenä kuvata maailmankaikkeuden äärettömyyttä ja mekanistista - jos ei nyt mielettömyyttä niin merkityksettömyyttä.

Mutta teologina Pascal ei ollut Descarten tapaan evidentialisti (vaikeaa se oli D:llekin, koska hänellä ei ollut Jumalalle oikeastaan mitään 'virkaa') - vaan fideisti ja mystikko (siis perimmältään mutatis mutandis skeptikko!) eikä hyväksynyt Montaignen diplomaattis-kulttuurirelativistista sekularismia, jossa Jumala oli vain osa kulttuurillista kontekstia.

Pascal sai mystisen elämyksen, jonka dokumentaatio löytyi hänen kuolemansa jälkeen. Lukekaas tuo:

"Blaise Pascal oli kuuluisa 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja filosofi. Kun hän kuoli, löydettiin hänen takkinsa vuorista paperilappu, jonka tämä järjen legendaarinen jättiläinen oli ommellut takkiinsa kiinni jatkuvaksi muistutukseksi Jumalan kohtaamisesta, joka kerta heitolla muutti Pascalin elämän.
Paperilapun sanoissa huokuu kokemuksen intensiivisyys sydämen palo, jollaista Pascal ei ollut aikaisemmin tuntenut. Sanat ovat täynnä elämää, joka oli löytänyt tiensä matemaatikon sydämeen:

'Tämä Armon päivä 1654; Noin puoli yhdeltätoista illalla noin puoli yhteen yöllä; polttava tuli! Tuli! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisaitten.

Turvallisuus, turvallisuus, tunne, ilo, rauha. Jeesuksen Kristuksen Jumala.

Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohtaa maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet voi löytää vain evankeliumien opettamilla teillä…ilo, ilo, ilo, ilon kyyneleet…'"

Ehkä tämä oli sitten se varsinainen Pascalin 'känni..?'

(Nietzsche lienee ollut sekä kauhusta että kateudesta vihreä/kalpea kyseistä tekstiä lukiessaan. Nietzsche nimittäin arvosti Pascalia ja hänen Mietteitään, joskin myös ikäänkuin surkutteli tämän 'lankeamista kristillisyyden 'orjaksi'. Itse asiassa Nietzsche kritisoi hiukan samoista syistä myös (substanssi-) monistiseen rationalismiin (Jumala eli luonto) hurahtanutta Spinozaa, joka ei taatusti ollut teisti vaan pan-teisti!).

(Edellinen sitaatti löytyy blogista: http://uskonpuolesta.blogspot.com/2009/01/miss-ovat-viisaat-miss-kirjanoppineet.html)
*
Tällä tavalla skeptisismin hyväksyvä uskoo Jumalaan - hänestä tulee fideisti. Toisin sanoen hän ei etsi evidenssiä (näyttöä) eikä esitä argumentteja Jumalan olemassolon puolesta: hän uskoo, jos vain niin kokee - ja totisesti Pascal koki ja uskoi.

Ei Pascal mitään Montaignelta ainakaan tässä asiassa varastanut. Kunhan nyt ratkaisi Jumala-uskon omalla tavallaan skeptikkona.

En puutu tällä kertaa Pascalin kuuluisaan 'todistukseen' Jumalan puolesta (Pascalin vaaka, jonka mukaan Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa), koska minun mielestäni, se ei todista lopulta yhtään mitään tai varmemmin kuin tuo hänen mystinen kokemuksensakaan.

Ruletissa ja etenkin pokerissa voi laskea tiettyjä matemaattisia todennäköisyyksiä/odotusarvoja, ja etenkin pokerissa voi kovalla pokalla (eli tietynlaisilla näyttelijänkyvyillä) vaikuttaa jossain määrin vastustajaan psykologisesti, mutta Jumalaan eivät todennäköisyyslaskelmat tehoa, vaikka ne miten näppäriä ja odotusarvolaskelmien kannalta perusteltuja olisivatkin.

Jumalasta me emme tietämällä voi tietää yhtään mitään, emmekä koskaan tule tietämäänkään.
Eri juttu sitten, jos siirrymme, hurahadamme tai 'hyppäämme' (Kierkegaard) mystiikkaan. Siellä kaikki on mahdollista - - - joskaan mitään voida todistaa! Ei edes joku Richard Swinburne.

Joka niin väittää on sekoittanut keskenään järjenkäytön ja matematiikan aksiomaattiset peruslähtökohdat - ikäänkuin nollan ja ykkösen. (En tosin väitä, etteikö todellisuus koostuisi nollan, äärettömän, tyhjän ja ykkösen 'saatanallisen' omalatuisesta pelistä!)

Kokemuksistaan voi toki jokainen puhua mitä tahansa, mutta ollakseen 'uskottava' hänen tulisi pikemminkin vaieta siitä/niistä, kuten teki myös Pascal kuolemaansa saakka kuin julistaa tuntojaan ympäri maailmaa muitten kiusaksi, nauruksi ja siten jopa omaksi häpeäkseen.

Mutta ainahan noita profeettoja on ilmaantunut maailmaan. Pascal tosin ei kuulunut heihin - ei selvin päin eikä edes kännissä. Hän vaikeni, koska tiesi jo silloin wittgensteinilaisittain (joka oli luultavasti fideisti hänkin), että siitä, mistä ei voi puhua, on parempi vaieta. Toisin sanoen: Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ja iloitkoon onnestansa ihan yksin vaan...
*
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Ontologia
ttp://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonnonfilosofia
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/
http://www.iep.utm.edu/e/evidenti.htm
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h16&oq=rauno%20räsänen&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=descartes
*
http://www.analphilosopher.com/archives/archive_2005_04.shtml
http://www.ohjelmanaiset.fi/superviinuri.htm

When your life is out of joint

Kirjoitettu vastaukseksi mercedeksen kommenttiin edellisessä päreessäni 'Ne tekevät sen itse'.
(Pieniä muutoksia tekstin loppupuolelle tehty + Lisäys klo: 18.00)
*
mercedes sanoi...
..turvallista kokea itsns' pelastetuiksi keskell' hyvinvointia...cannot see the point:)

RR

Okei. Hae uusi kalja. I can see your point indeed ;)
*
Ajatus pelastuksesta ja sen tarpeesta syntyy eksistentiaalistyyppisten mitättömyyden ja syyllisyydentunteiden (Ihminen on pelkkä ajatteleva ruoho/Pascal), ahdistuksen, epätoivon, ikävän ja kaipuun kokemuksista.

Paksu tilipussi, komea asunto, kotiteatteri, täysi baarikaappi, superpizza kymmenellä täytteellä ja hyvä parisuhde (mieluummin kaksi) voi vähän aikaa pitää nuo kiusalliset tunteet loitolla, mutta entäs kun kaikki maallisen lohdutuksen, huumautumisen, nautinnon ja viihdytyksen konstit on käytetty?

Kun krapula, häpeä ja apaattinen arki painaa päälle.

Pahinta on, jos ne tulevat yhtäkkiä puun takaa - ilman varoitusta ilkkuen: elämäsi on turhaa, pelkkää loputonta nautinnon perässä juoksemista, eikä halusi koskaan tyydyty lopullisesti!
Elät oravanpyörässä, olet pelkkä pelle ja marionetti: halujesi säälittävä orja!

Sitten päätät ryhdistäytyä ja sinusta tulee eettinen. Alat elää hyveellisesti ja pohdit järkevästi, mikä on oikein ja väärin, mikä on hyvää ja kaunista. Pohdit, miten elää hyvää elämää ja miten maailma ja ihmiset tulisivat paremmiksi.

Lopulta kuitenkin huomaat, että järkesi on ajautunut paradokseihin, umpikujiin ja käytännön todellisuudessa vallitsevien vääryyksien kauhistelemiseen, ja joiden poistamiseen sinulla ei riitä älyä eikä enää oikein tahtoakaan.

Ja jos olit jo ehtinyt kokea älyllistä ylemmyydentunnetta oppineisuudestasi ja oikeamielisyydestäsi, niin nyt kuulet selkäsi takaa ivanaurun kuten Jean-Babtiste Clamence Camus'n romaanissa Putoaminen.
Retorinen nokkeluutesi ja viisautesi paljastuu sinulle nyt vain narsistiseksi kulissiksi - omahyväisyytesi rappeutuneeksi imagoksi, jota et enää kykene ylläpitämään vailla kuvotusta.

Mitä sitten teet, kun nautinto ei enää anna tyydytystä tai tekee sinusta pelkän addiktin, joka välttämättä ja pakonomaisesti tarvitsee päivittäisen 'huumeannoksensa'?

Mitä sitten teet, kun järjen kauniit teoriat ja selitykset alkavat kumista onttouttaan sisällyksettöminä ja kertakaikkisen keinotekoisina, tunteistasi ja elämästä vieraantuneina, peräti ristiriitaisina ja klisheemäisinä, omassa loogisessa todellisuudessaan elävinä zombieina, jotka ovat vain kuollutta muotoa?

Entä sitten, kun se intellektuellin rooli, jota olet irstaasta elämästä irtipäästyäsi esittänyt kaikki nämä vuodet, murtuu kuin korttitalo yhdestä sormen näpäytyksestä?

Mitä sinä teet, kun olet menettänyt tämän kaiken? Kun ne saranat, joiden varaan elämä ja sen tarkoitus on kiinnitetty pettävät? When your life is out of joint - Hamletia mukaillaksemme.

Olet lopulta kadottanut itsetuntosi, kykysi nauttia, kykysi luottaa etiikan järkeviin teorioihin - sanalla sanoen koko sen perustan, joka on pitänyt yllä eksistentiaalista luottamustasi elämään ja antanut sinulle varmuuden tunteen.

Mitä sinä teet, kun olet jäänyt täysin yksin, eikä kukaan voi lohduttaa, koska sinä et kykene ottamaan lohdutusta vastaan saatikka luottamaan kehenkään?

Ikäänkuin elämä olisi sinut pettänyt.

How does it feel
How does it feel
To be on your own
With no direction home
Like a complete unknown
Like a rolling stone?

(Bob Dylan; kertosäe)
*
Pelastus. Onko sitä? Keskellä täydellistä (jos sellaista ylipäätään voi olla olemassa) onnea ja hyvinvointia? Ei varmasti ole. Eihän sitä siellä tarvita. Mutta silloin kun kaikki on menetetty epätoivoon asti edellä esitetyssä mielessä, vain toivo jää jäljelle niin sardoniselta (kts. PS.) kuin tämä kuulostaakin.

Toivo on pelastuksen välttämätön edellytys, usko sen riittävä edellytys ja rakkaus näiden kahden seuraus.

Lisäys

Edellinen tarkoittaa, että usko synnyttäisi toivon ja rakkauden, mutta tämä kuulostaa liian rationalistiselta.

'Yhtälö' voidaan esittää päinvastoin niin, että rakkaus on uskon lähtökohta, toivo rakkauden aikaansaama assentti eli suostumus ja usko sen 'tiedollinen' päämäärä.

*
Tämä - mercedes - oli edellisen 'tarinan' opetus ja samalla vastaus kysyvään ihmettelyysi.
*
PS. Sardoninen, ivallinen. Sardoninen nauru: naurulihasten kouristuksenomainen supistuminen ja siitä johtuva naurunilme ilman minkäänlaista varsinaisen naurun syytä.
(Pieni tietosanakirja - http://runeberg.org/pieni/4/0013.html)

PPS. Päreen perusidea on vapaa sovellutus Kierkegaardin esteettisen, eettisen ja uskonnollisen olemisen tason problematiikasta sekä niiden eräänlaisesta hierarkiasta ja prosessoitumisesta.

Tiukan linjan marxisti ja Camus`n katumuksentekijä-tuomari kohtaavat 50 vuoden eron jälkeen

Kommentteja Kemppisen päreestä "Yksikamariset aivot". (Lisäys 17.3)

Herrojen Sinnemäki ja Kemppinen keskustelussa historian siivet havisevat tavalla, josta en malta olla tekemättä pärettä omaan blogiini.

*
Anssi Sinnemäki

Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:

Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:”Olen sanonut tiettyjä romaajea – Proust ja Camus – ’eksistentiaalisiksi’, koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikest[a] taidosta.

”Luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran syksyllä 1962. Muistan, miten ensi lukemalta 15-vuotiasta järkytti päähenkilön välinpitämätön suhde äidin kuolemaan ja halveksuva suhde naiseen.
Meursaultia vaivasi ankara olemassaolon ahdistus, joka upposi murrosikäiseen lukijaan.
Luin ”Sivullisen” uudestaan 31.10.2005, jolloin edellisestä kerrasta oli vierähtänyt 43 vuotta.
Toisella lukemalla hämmästyin, miten poliittinen ”Sivullinen” myös on. Romaani on timantinkirkas kommentti Ranskan ja yleisemminkin länsimaailman siirtomaasortoon.

On ”Sivullinen” paljon muutakin, mutta itse en mene enää sanomaan, ettei siinä ole poliittista kärkeä.


Kemppinen ad Anssi Sinnemäki:

Maltoitpa pitää pitkän tauon.

Minulle "Sivullinen" on epäpoliittinen, koska Meurault ei puolustudu.
Hänellä olisi hyvä pointti, se häikäistyminen. Hän ei kiistä syytettä ja päätyy giljotiiniin, koska se on yhdentekevää niin kuin äidin kuolema ja ystävättären asiat.

Camus ja Sartre kävivät suunnilleen tämän keskustelun 1940-luvulla, kun Camus oli sanoutunut mahdollisimman selkeästi irti poliittisestä terästä, giljotiinia ehkä lukuun ottamatta, kirjallaan L'homme revoltée.

"Sivullinen" on kirjoitettu Bordeuxissa vastarintaliikkeen toiien keskellä. Kirjan yksi hienous on juuri tuo suuttumuksen puute.

Anssi Sinnemäki

En tahdo mitenkään inttää, mutta sanon kuitenkin, että tuo kaikki sanomasi pätee sinänsä, varsinkin juristin luentana. Mutta se ei sulje pois toista lukutapaa, jossa etualalle nousee poliittinen kärki: maailman tila ja tilanne – sekä aktuaalisessa että eksistentiaalisessa mielessä.

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” ja Gillo Pontecorvon ”Taistelu Algeriasta” antavat samasta maailmasta oman tulkintansa, ”Sivullinen” tuo siihen oman syvyysulottuvuutensa. Kullakin niistä on oma itsenäinen mutta myös toisiaan täydentävä paikkansa.

”Kapinoivasta ihmisestä” minulla on mielikuva, että se on Camus’ta surkeimmillaan: onnetonta poliittista sönkkäystä, joka tuo mieleen edesmenneen taistolaisauguurin Urho Jokisen kuuluisat Kolmossivut 1970-luvun Tiedonantajassa. Lajityyppi on sama, poliittiseen ohjaukseen tähtäävä lehtijuttu, mutta myös äänilaji on yllättävän samankuuloinen.

RR

Sinnemäen ja Kemppisen kommentointi on mielestäni historiallista; - ikäänkuin Sartre ja Camus keskustelisivat 50-60 vuotta myöhemmin tässä blogissa.

*
Mitä Camus`n poliittisuuteen tulee, niin absurdin asettaminen sartrelaisen valinnan mahdollisuuden "edelle" ei tarkoittanut sitä - kuten tiedetään, että Camus olisi vähätellyt moraalisen valinnan mahdollisuutta.

Sartren ja monien muiden de Gaullen vastustajien kannalta Camus`n "vetäytyminen" Algerian sodasta vetoamalla siihen, että hän tunsi syvää huolta äidistään (ja esim. Nobel-puhe), oli kuitenkin kestämättömän naivi peruste.

Mutta vaikka Camus "sivullisena" olikin kestänyt ja kyennyt vastustamaan ruttoa (rasistista indoktrinaatiota), niin silti hän lopulta "putosi" jopa sivullisen selvänäköisyyttä syvempään kuiluun, jossa vaihtoehdoiksi - minun ymmärtääkseni - jäivät vain ei-kristillinen, stoalainen lähimmäisenrakkaus (kaikessa "karmeudessaan") tai itsetyytyväinen äärivasemmistopolitiikka, joka laskee "omat ruumiit", mutta viis veisaa niin sanotun vihollisen uhreista.

Camus ei epäröinyt tai hävennyt (muistakaa Ranskan-Algerian äärimmäisen vaikea irtautumisprosessi) yhdistää absurdia henkilökohtaiseen tunteeseen, joka ei sitoudu perustelemaan solidaarisuuttaan ideologisesti vaan emotionaalisesti, jolloin läheisin on tärkein, - eli toisen ihmisen uhraamista ideologisista syistä ei voi perustella millään tavoin!

Lisäys 17.3

Sartre, joka myönsi avoimesti, että "Putoaminen" oli mestariteos ja Camus`n parasta fiktiivistä proosaa, totesi myös hänen haudallaan aivan nappiin, että Camus on ranskalaisten moralistien sukulaissielu:
"Esimerkiksi Montaigne (1533-1592), Pascal (1623-1662), La Rochefoucauld (1613-1680) ja La Bruyère (1645-1696)."

(Näin on sanottu myös Nietzschestä, mikä tietyin - tosin hyvin vahvoin varauksin osuu sekin kohdalleen).

*
Kemppinen

Ad Anssi Sinnemäki et Rauno Rasanen:

Sinnemäki: olen samaa mieltä, mutta Kapinoivan ihmisen lukeminen voi tuottaa miellyttävän yllätyksen. Olen aikaisemmin tässä blogissa kiukutellut Camus'n esseiden puuttumista - "Kuolemanrangaistusta vastaan" on hurja.

Mutta koska nämä kirjat ovat taidetta ne kestävät keskenään ristiriitaiset, silti konsistentit lukemistavat.

Pontecorvo muuten kosketti hermoa - en ollut muisanut sitä aikakausiin mutta muistan sen herättämän tunteen.

Rasanen: "Putoaminen" on minulle se kirja. Onhan päähenkilökin täysi kaima, katumuksentekijä-tuomari.

*
Lisäys 17.3

ANSSI SINNEMÄKI said...

Kun nyt leikkiin olen ryhtynyt, on pakko palata asiaan vielä kerran. Kaivoin hyllystä esiin Kapinoivan ihmiseni ja jo Maija Lehtosen esipuheen lukeminen riitti minut vakuuttamaan, että ylimielinen ja arrogantti tölväisyni Kapinoivasta ihmisestä oli ylimielinen ja arrogantti tölväisy. Anteeksi Albert.

Asiasta toiseen. Kivessä riittää ammennettavaa, eikä Jukka Kemppisenkään kiintoisa näkökulma aihetta aivan tyhjennä. Lisään Laurin myyrä-unen alluusioihin Ovidiuksen ja Kafkan oheen myös Thomas Mannin Pyhän syntisen (Der Erwählte), joka perustuu keskiaikaiseen paavi Gregoriuksesta kertovaan legendaan. Gregorius vietti 17 vuotta kallioluodolla katumusta harjoittamassa, imi ravintonsa äiti maan nisästä ja kutistui myyrän kaltaiseksi olioksi.

*
Anssi Sinnemäki – Wikipedia