God can use you in spite of your weaknesses! Heikkoutesi - uskosi! - on sinun vahvuutesi

Vapaateemaista ja rönsyilevää kommentointia Arhi Finnsanityn kommenttiin päreessäni Jeesus - minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sinä puhut.
(Motto 1 lisätty klo: 21.00 sekä muutoksia/lisäyksiä kohtaan IV 12.10 - klo: 00.50)
I
Motto 1:
Jeesus sanoi juutalaisilleen: 'laki oli orjia varten - rakastakaa Jumalaa, niinkuin minä häntä rakastan, hänen poikanansa! Mitä koskee moraali meihin, Jumalan poikiin!' (Nietzsche)

Motto 2:
Kun Paavali sanoo: 'Minulle on annettu piikki lihaani', se tarkoittaa: 'Jumala on antanut piikin.' Toisin sanoen: Jumala voi käyttää sinua, heikkouksistasi huolimatta!

arhi finnsanity kirjoitti:
Asiaa, Räsänen. Tämä on suomalaisille uskonnon omistajille vaikein aihe.
*
RR kirjoittaa:
Kommenttisi toimii tässä erittäin hyvin omaani täydentävänä vastauksena mattitanelille.

Olen jotakuinkin samaa mieltä poleemisten mutta perusteltujen kannanottojesi kanssa Jeesuksesta ja hänen 'spirituaalisesta' rakkauden sanomastaan.

Kumpikin meistä on tässä esittänyt äärilinjan kritiikkiä, mutta silti pidän kummankin perusteesiä oikeaan osuvana.

Mitään uutta emme kuitenkaan ole esittäneet. Teologien keski-ikäinen ja nuorempi polvi lienee näitä kysymyksiä tykönään ja sisäpiireissään vatvonut varmaankin yökausia, mutta Jeesuksen rakkaudensanoman hämmentävän anarkistisuuden ja siten yhteisöllisen 'mahdottomuuden' tunnustaminen julkisesti ei kyllä luonnistu virkapapilta ilman, että hän tieten tahtoen kasaisi esteitä maineensa ja uransa tielle.

Sanon tämän maallikkona, joka ei tunne teologian asioita kuin perustietojen (ortodoksinen ja luterilainen kirkko) sekä tietysti filosofian että historian opintojen lisäksi. Psykologian ja kasvatustieteen arvosanani jätän omaan arvoonsa. Niistä on ollut minulle yllättävän vähän apua näiden asioiden ymmärtämisessä.

II
Omaa, spontaania ja kokeilevaa päättelykykyä sen sijaan voi ja pitäisi käyttää aina, kun siihen vain perusteltu tilaisuus tulee.

Joten sen verran lisäkommenttia Suomen luterilaisen kirkon 'viralliselle buffoonille' - Jaakko Heinimäelle vielä, että aiemmin käsitelty pecca fortiter eli 'sin bravely' tai 'sin without fear' jäi minulle merkitykseltään ja 'praktiikaltaan' lopulta täysin avoimeksi maksiimiksi - ellei suorastaan vitsiksi!

http://actuspurunen.blogspot.com/2008/09/se-ei-ole-tst-maailmasta.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/09/pecca-fortiter-sin-bravely.html

Että löytyy Tanskasta rohkeita, Kristukseen uskovia synnintekijöitä?

Eiköhän asia ole niin, että minä kannan lopulta itse oman morkkikseni, vaikka olishan se kiva jos sais Kristukselta tukea, kun tuli tuossa eilen Raskolnikovina tapettua yx pankkikoronkiskuri, jolla ei mun mielestäni ollut muuta virkaa tässä maailmassa kuin huijata ihmisiä sijoittamaan rahojaan, pankin tavallisilta asiakkailta salatun sisäpiiritiedon ohjeistamana, asiakkaan kannalta kyseenalaisiin kohteisiin, ja ajaa heidät siten jopa pahimmillaan taloudelliseen perikatoon.

Tapoin se tyypin rohkeasti, mutta syntisempi hän oli kuin minä, joka tarvitsin rahaa oman hätäni vuoksi, en pelkästään hädässä olevien ja hyvässä uskossa toimivien asiakkaiden kusettamiseksi kuten hän tekee - tai teki.

Tanskassa kaikki on kuitenkin toisin. Eikun sinne! Luterilaisten paratiisiin. Tekemään syntiä rohkeasti tuonpuoleisen armon takuilla!

III
Vai pitäisikö meidän ymmärtää pecca fortiter pikemminkin sekä 1) Paavalin 'kerska-kommenttia' että 2) Lutherin ristin teologiaa vasten?

1) Paavali: Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle (ks. linkit).

2) Ilmaisulla ristin teologia taas kuvataan erästä keskeistä piirrettä Jumalan valtakunnan toteutumisessa keskellämme ja Jeesuksen seuraamisessa. Kuinka tärkeä onkaan tunto siitä, että perisynnin turmelemina ihmisinä olemme joka hetki Jumalan edessä (coram Deo) sekä hänen tuomittavanaan että armahdettavanaan. Juuri perisynnin aiheuttaman pysyvän turmeltuneisuuteni tähden Kristus minun puolestani on minulle aina tärkeämpi kuin Kristus minussa (Olavi Peltola). (Ks. systemaattisemmin PS. )

Olisiko näistä periaatteista ollut estämään minua tappamasta koronkiskurieukkoa? Hieman epäilen...mutta mutta...ehkä olen vain liian paatunut...toistaiseksi...Eikun hei - siksihän juuri - paatuneena - olen lähempänä pelastusta ristin teologian mukaan! Hmm...vain katumus (mielenmuutos: metanoia) puuttuu...Ei mikään vähäinen ongelma...Nyt taidetaan tarvita Kristuksen apua ihan oikeasti...
*
PS.
Sitaatti tekstin alla olevasta linkistä:

Oikeastaan Lutherin koko teologia voidaan avata näiden kahden rakkauden lajin tarjoamasta näkökulmasta. Ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden eroon perustuu kaksi teologian muotoa: kunnian teologia ja ristin teologia.

Ristin teologia ei ole yksi opinkohta muiden joukossa, vaan aivan olennainen teologian sisältö. Kunnian teologia katsoo ylös Jumalan majesteettisiin ominaisuuksiin. Ristin teologia taasen katsoo alas ristiin, Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa.

Luther selittää, että kunnian teologia perustuu ihmisen rakkauteen, ristin teologia taasen Jumalan rakkauteen. Kunnian teologialle on ominaista, ettei se pidä edessään ristin kuvaa.

Ristissä näkyy selvimmin Jumalan alaspäin kohdistuva rakkaus, eli Jumalan rakkaus kohdistuu siihen mikä ei ole mitään. Kunnian teologi taasen on ihmisen rakkauden mukaisesti luonut silmänsä ristin ohi näkymättömään kunnian Jumalaan, äärettömään voimaan, viisauteen, hyvyyteen jne.

Näin kunnian teologian rakkaus kohdistuu siihen mikä on jotain ja mikä on hyvää. Ristin teologi sen sijaan katsoo meidän luoksemme tullutta Jumalaa ja ymmärtää Jumalan kärsimysten ja ristin kautta nähtynä. Hän katsoo Jumalan ominaisuuksia omien kärsimysten ja ristin kautta nähtynä.

Näin Kristuksen risti ja kristityn risti kuuluvat yhteen. Vain syntinen ja paha ihminen ymmärtää Jumalan ihmisyyttä Kristuksessa. Vain se, joka itse on heikko, käsittää Jumalan voimaa antavan heikkouden ristillä.

Ristin teologiaan kuuluu ajatus siitä, että Jumala on aina kätketty vastakohtaansa. Hänen jumaluutensa kätkeytyy ihmisyyteen, taivas helvettiin, elämä kuolemaan, vanhurskas vääryyteen, voima heikkouteen jne.

Ristin teologia on ilmaisu ajatukselle Jumalasta, joka on sulaa antavaa rakkautta ja joka ei etsi hyvää, vaan yhdistää hyvän puutteelliseen ja pahaan.

http://koti.mbnet.fi/teppov/rakkaus.htm

IV
Arveluttava jatkokysymys selvityksineen:

Missä määrin Bloomsbury-ryhmän amoraalis-anarkistisen kirjallisuus- ja kulttuuripiirin ei-yhteisöllisiä eettisiä periaatteita (negatiivisia vapauksia rajoitteista) voisi pitää äärimmilleen sekularisoituneen Jeesus-kultin yli-ihmismäisinä versiona - nimenomaan jonkinlaisena hyvän ja pahan tuolla puolen mahdollistuvan '(epä-) yhteisöllisyyden' äärimmäisenä kokeiluna?

Entä missä määrin bloomsburyläisten vapaan rakkauden egoistinen sanoma on erotettavissa kristillisen lähimmäisenrakkauden - tuon Jumala-keskeisyyteen mystifioituneen egoismin (= 'agapen') peruslähtökohdista?
Ainakaan nuo kaksi liikettä - alkukristillisyys ja bloomsbury-nihilismi eivät jaa samankaltaista viiteryhmää ja sen uskoa/epäuskoa integroivaa instituutiota, vaikka kristittyihin kuului monenlaista väkeä - myös paljon hyvissä asemissa olevia kaupunkilaisia (jotka vertautuvat tässä bloomsburyläiseen kulttuurisivistyneistöön).

Joka tapauksessa kummassakin on tehty radikaali pesäero vallitsevaan yhteiskunnalliseen lakiin, mikä vuoksi myös kristittyjä pidettiin alunperin ateisteina eli tässä: yhteiskunnanvastaisina sekä roomalaisten että juutalaisten keskuudessa.

Mutta kristityt eivät toki olleet (antiikin) kyynikkoja kuten bloomsburylaiset - vaikka he hylkäsivätkin eräät maailmalliset arvot ja yhteiskunnalliset arvostukset. Tämän he nimittäin tekivät tulevan Jumalan valtakunnan (transsendenssin/tuonpuoleisen) odotuksen takia. Kristityt siis elivät alunperin lopun aikoja - ks. eskatologia.

Kyynikoille sen sijaan ei ollut/ole olemassa kuin immanenssi/tämänpuoleisuus, mutta kristittyjen kanssa heille oli yhteistä ihmisten universaali yhdenvertaisuus ja yksilöllinen hyve. Tosin ilman Jumalaa, johon kristittyjen yhteisyys erottamattomasti perustui.

Myös kyynikot (jotka eivät odottaneet tuomionpäivää ja pelastusta) elivät omalla tavallaan lopun aikoja siinä mielessä, että kosminen aika ja tapahtuminen oli heille syklistä, mikä merkitsee äärimmilleen pääteltynä, että kaiken toistuessa mikään ei muutu. Toisin sanoen - kosmisesti kaikki on yhtä ja samaa eli alkua ja loppua ei voi erottaa toisistaan.

Kyynikot olivat tavallaan käänteisiä elitistejä irtautuessaan vallitsevan yhteiskunnan arvostuksista, ja sitä olivat myös bloomsburylaiset, joskin näitä moderneja elitistejä voinee hyvällä syyllä nimittää nihilisteiksi, kun taas antiikin kyynikkoja voi yhtä perustellusti pitää radikaalien toisinajattelijoitten arkkityyppeinä.

Sitä eivät bloomsburylaiset yhteiskunnalliseen sosieteehen sitoutuneen elitisminsä vuoksi voineet olla. Tämän takia heidän moraalinen radikalisminsa jäi lähinnä pienen esteettisen sisäpiirin 'nahinoinniksi'.
*
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/ut/utgal19.htm
kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Lainjaevankeliuminihanaero.htm
www.sro.fi/radio/radioluennot/2003/2003_rm_pistin_lihassa.htm
http://www.tscpulpitseries.org/finnish/tsweakns.htm
http://www.concordia.fi/lehti/2001/22001/3.htm

Jumala, painovoima ja usko

Kirjoitettu kommentiksi styrvaiselle Järveläisen päreessä "Hyvinvoinnin tulevaisuudesta sekä kirkkojen ja uskontojen näkemyksistä".
*
P - eiku Styrvainen skrivasi:
'Täytyy sanoa, että kauhistutti, kun eräässä kommentissa kaikki islamilaiset yhdessä calvinistien kanssa esitettiin ei-toivottuina.'

Voihan transsextantiatiaatio! On teillä ongelmat.

Hei se olin minä, joka siirsin kalvinistit ja muhametit ikuisuuteen. Siinä hiukan ennen kommenttia lukee se mun nimi. (Silmälasi olis kiva sulla...)

Olen mä lukenut tässä keväällä pari Hämeen-Anttilaa ja Armstrongin Karenin Jumalan historian, jossa suuuufilaisia kovasti kehutaan.
Mutta pyörikööt ne itsensä olemattomiin. Minun puolestani.

On kuitenkin aika kiinnostavaa, miten korkealla tasolla etenkin sialaisten (älä lue stoalaisten styrv.) pohdiskelut pyörivät tuossa about 900-1037 ja ½.
(Esimerkkinä mainittakoon kuuluisa Ibn Sina/Avicenna, joka kuoli ylettömään viinin juontiin ja seksihurjasteluihin).

Kiinnostavaa on myös se, miten samantyyppisiä ongelmia lopulta on käsitelty kaikissa kirjan uskonnoissa - hieman eri aikoina vain.
(Juutalaisuudessa kabbalasta väännettin aivan sekopäisiä versioita 1200-luvulta 1800-luvulle asti - esim. hasidit vai kekä ne nyt oli.)

Idässähän mystiikka oli jo oikeastaan passe, kun siitä lännessä tuli hetkellisesti marginaalinen pop-kultti - ennenkuin reformaatio sitten siirsi senkin ajattelu- ja kokemisperinteen naftaliiniin sekoittamasta ihmisten'oikeaa' uskoa', jossa tunnetaan suufilaisten 'surraamiseen' verrattuna vain kaksi liikettä: kumarrus ja sormien puristelu limittäin toisiinsa (=käsien ristiminen).

Ennenkaikkea pitää osata pyllistää oikeaan suuntaan - kohti Saatanaa!

Niin - olen mä kyllä nähnyt monesti, kun ortopoxit jopa lankeavat lattialle melkein makaamaan...Se tosin tapahtuu vapaaehtoisesti eikä hysteerisessä hypnoosissa kuten karismaattisissa liikkeissä.

Itse en uskalla kontata enkä kaatua (ainakaan nykyään), koska en ehkä pääse sieltä lattialta enää ylös ilman nousemusapua.
Olis meinaan lopullinen lankeemus meikäläiselle se - ainakin yksin ollessa (90% ajastani).

Ei auttais silloin muu kuin ruveta uskomaan Lutherin ristin teologiaan, jossa se langennein on kuulemma lähinnä Jumalaa.

Sitten kun minut viimein tullaan lattialta nostamaan, esitän jyrkän vastalauseen ja ärisen: minä etsin Jumalaa! (todellista syytä miksi, en kerro, sillä olen edelleen ortopoxi).

Mutta vastaanotto-osatollehan ne minut kuitenkin kuskaa.

Kuulen jo nyt korvissani ambulanssimiehen kuiskaavan päivystävälle psykiatrille: tämä paksu äijänroikale on varmaan dementti: se on sekoittanut keskenään maan vetovoiman ja Jumalan kutsun...

PS. Maan vetovoimalla lienee jotain tekemistä painovoiman kanssa.

'Ne tekevät sen itse'

Kirjoitettu kommentiksi hirliille Järveläisen päreessä "Päivän kirjavinkki".

hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR

Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.

Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.

Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.

Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...

Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.

Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.

Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.

Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.

Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.

Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.

Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.

Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.

Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.

Kommentteja teologiasta

Kommentteja Petri Järveläisen päreestä "Papillisia keskusteluita".
(Lisäys 12.11)
*
Järveläinen kirjoitti mm.

'Luther ei löytänyt itsestään tällaista epäitsekästä rakkauden syvyyttä. Hän koki itsensä kelvottomaksi, koska hän jäi vain viimehetken katumuksen tasolle, itsensä pelastamisen, itsekkyyden tasolle.'

RR

Mielestäni Luther on kuin onkin oikeassa. Tämä merkitsee, että ajattelussani on ehkä tapahtumassa merkittävä muutos, mitä tulee soteriologiaan.

En kuitenkaan haluaisi, että se on sovittamattomassa ristiriidassa ortodoksinen, synergistisen theosiksen kanssa.
Mutta huonolta näyttää.

Kirjoitit joskus, että (Kemppisenkin kehuma) Tuomo Mannermaa, on kirjoittanut myös luterilaisen ja ortodoksisen pelastusopin käsitysten lähentymisestä.

Miten ihmeessä sellainen lähestyminen on mahdollista, vaikken ortodoksista uskoa pelagiolaisuuden (sala-)muotona pidäkään?
Tässä tarvitaan kyllä sellaisia 'silmänkääntötemppuja', joihin itse en kykene etenkään oppimattomuuteni vuoksi.
Mutta onko Mannermaalla tarjota muutakin kuin teologisia 'temppuja' ('tricks')?

jarvelainen sanoi...
Rane
Mannermaan "löytö" tapahtui Kiovassa 1977. Sen jälkeen on paljon vettä virrannut Donissa. Mannermaa johti leikkauspisteen Lutherin lauseeseen "Kristus on uskossa läsnä". Tämä Kristuksen sisälläasuminen viittasi jumalallistumiseen luterilaisuudessa.
Mutta: luterilaisten ja ortodoksien näkemys uskosta ei ole sama. Lisäksi kasteopissa on tiettyä eroa. Ortodoksisessa sakramenttiteologiassahan Pyhän Hengen lahja annetaan erikseen kasteen jälkeen ja sitä seuraavat kuuliaisuuden työt.
Luterilaisuus taas ajattelee, että Pyhän Hengen lahjat annetaan kasteessa ja sitten vain olla möllötetään eli palataan jokapäiväisessä katumuksessa kasteen viattomuuteen.

RR

'Mannermaa johti leikkauspisteen Lutherin lauseeseen "Kristus on uskossa läsnä". Tämä Kristuksen sisälläasuminen viittasi jumalallistumiseen luterilaisuudessa.'

Kun uskomme Kristukseen, hänen armonsa - jota siis riittää ylenmäärin - on laskettavissa meille hyväksi.
Ei kuitenkaan niin, että saisimme tuon armon jotenkin omasta ansiostamme vaan Kristuksesta - siitä, että hän Mannermaan mukaan on uskossamme läsnä.

Tämä ei ymmärtääkseni kuitenkaan ole Lutherin äärilinjan mukaista vaan jälkeenpäin kehiteltyä argumentointia, jotta Lutherin äärimonergismi ei vaikuttaisi täysin paradoksaaliselta, antinomiselta - jopa mielettömältä Jumalan mielivallan ilmaukselta.

Ihmisen psyykessä ei Lutherin/Melanchtonin mukaan itsekkyyden vuoksi ole edes 'paikkaa', jonne Jumala voisi armonsa asettaa niin tahtoessaan, ja jossa armo sitten alkaisi tehdä työtään Jumalan tahdosta (kuten vielä monergisti Augustinus ajatteli).

Hyväksyn Lutherin itsekkyysväittämän, mutta en hänen ajatustaan kasteessa saatavasta 'lopullisesta' armolahjasta.

Tällainen käsitys tekee uskosta ja uskon moraalista pelkän forenssisen vanhurskauttamisprosessin eli oikeudellisen päätöksen, jossa ihminen julistetaan ikäänkuin vapaaksi vailla omaa syytään, tahtoaan ja intentiotaan kääntyä Jumalan puoleen.

Väitän, että kyseinen intentio uskoon 'pyrkivällä' on. Hän nimittäin vastaa Jumalan kutsuun tuolla intentiolla.

Kaksoissidokseksi luterilainen vanhurskauttamisoppi muuttuu heti siitä hetkestä, kun ihmisen intentiolle ei anneta mitään pätevyyttä, vaikka Jumala häntä kuitenkin kutsuu.
Voit vastata kutsuun, kunhat et lähesty Jumalaa, koska et siihen kykene: voit tahtoa/haluta vain itseäsi.

Ajattelen, että Jumala kuitenkin haluaa kutsua ihmistä luokseen (muutoinhan uskolle ei todellakaan olisi mitään muuta perustetta kuin itsekkyys), mutta tämä jää täydelliseen epävarmuuteen valituksi tulemisensa suhteen, niin paljon kuin Kristuksen armoa hänelle hyväksi luettaisiinkin.

Tämä tahto/intentio, jota kutsu edellyttää, jotta ihminen siihen voisi vastata, mitätöidään forenssisessa vanhurskauttamisopissa.
En ymmärrä Lutherin ajatuksenkulun mieltä. Pahimmillaan se on lamauttava, ei suinkaan vapauttava kaksoissidos.

Toki ristin teologia on varsin näppärä vastaus Lutherin ihmisluonnon suhteen aivan ääripessimistisen monergismin ongelmaan, mutta yhä edelleen, se säilyttää 'kauhukabinettimaisen' tilan, jossa uskovan itseymmärrys ei pahimmillaan koe Jumalan tahtoa kuin mielivaltaisen despootin reaktioksi.

Eikä silloin myöskään - ainakaan johdonmukaisia ollaksemme - ole väliä tapoitko kahdeksan ihmistä vai kävitkö kirkossa joka sunnuntai.

Pikemminkin voit Paavalin tavoin kerskata heikkoudellasi ja jopa pahoilla teoillasi. Ristin teologian mukaanhan kadotetuimmat ovat lähinnä pelastusta kuten se toinen ryöväri Jeesuksen vierellä ristinpuulla.
Tosn hänenkin piti tunnustaa uskovansa, ennenkuin lupaus pelastuksesta annettiin. Toinen, joka ei uskonut joutui helvettiin sitä paikasta.
*
Jumalan tahdon välittäjiksi ovat legitimoituneet papit. Mistähän he lopulta saavat tuon valtansa? Toisilta papeilta jne. - siis institutionaalisesta suksessiota.

Eikö usko sitten voisi olla välitön suhde Jumalan ja ihmisen välillä? Ehkei, sillä kirkon ulkopuoliset, karismaattiset liikkeetkin toimivat aina vahvojen, suggestiivisten auktoriteettien inspiroimina.

Ellei sitten jotain Antti Eskolan 'hiljaista uskoa' sellaiseksi lueta.

Mutta 'hiljaisesta uskosta' uskosta, joka ei tarvitse legitimoituja auktoriteetteja Jumalan sanoman välittäjiksi, ei liene pitkä matka fideismiin, joka taas vaikuttaa aivan mahdottomalta kannalta kirkko-instituution kannalta - olipa sitten kyseessä luterilaisuus, katolisuus tai ortodoksinen usko.

Katolisuus ja ortodoksisuus ovat mm. sakramentteineen fideismin suhteen vielä suuremmassa ristiriidassa kuin luterilainen, puolisekularisoitunut ja uskontieteellistä skeptisimiä lähenevä uskon(non) tutkimus.
*
Tämän on minun(kin) dilemmani: miten olla yhtä aikaa fideisti ja arvostaa samalla etenkin sakramenttioppia ja papiston roolia sekä auktoriteettia uskon/Jumalan 'legitimoituina' välittäjinä ja edustajina.

Lisäys 12.11

jarvelainen sanoi...

Rane
Mannermaan idea on, että Kristus asuu ihmisessä (ikään kuin siellä, missä ei ole psyykkistä responssimahdollisuutta Jumalaan). Näin ihmisen mieleen syntyy usko. Mutta tämän lisäksi ihmisellä on voi olla henkilökohtainen kokemus, subjektiivinen usko, joka liittyy Kristuksessa sisälläasumiseen.

Eero Huovinen on kirjoittanut aiheeseen liittyen tutkimuksen Fides Infantium, joka rakentuu duplex iustitia -idealle.
Tuplavanhurskaus on sitä, että Pyhä Henki lahjoittaa uskon, johon subjektiivinen usko vastaa. Sinänsä idea ei ehkä auta paljon pidemmälle ongelmassa, jota kuvaat. Puhtaasti forenssisena oikeustoimena vanhurskauttamista kuvataan luterilaisten Tunnustuskirjojen nuorimmassa osassa, Sovinnonkaavassa.