Mielekäs ‘mielenhäiriö’ ja sen tulevaisuus, osa I ja II

I

Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov [*] kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä - - [* Aiemmin mainittu Leo Sestov on Solovjovia pessimistisempi ja skeptisempi, mutta myös hän perustaa ajattelunsa perimmältään ei-käsitteellistettävissä olevaan 'kokemukseen' (sikäli kuin jotain 'ei-käsitteellistä' ylipäätään on olemassa (ihmiselle); myös Heideggerin 'eksistentiaalit' ovat käsitteellistettyjä Daseinin eli 'täällä olon' (ei-käsitteellisen subjektin) maailmassa olemisen ehtoja/tapoja].

. 

Eikö myös uskovaa voisi verrata rakastuneeseen ihmiseen? Eikö myös uskova koe elämäänsä mielekkääksi Jumalaan uskomisen [~ rakastamisen] kautta? - - Ei hassumpi analogia. Pikemminkin erinomainen ja toivottava – jopa uskottava. Uskon voi todellakin ymmärtää eräänlaiseksi rakastumisen tilassa elämiseksi. - - Stoalaisesti suuntautunut ‘tunteensa tukahduttaja’ voisi tietysti olla elämisen emotionaalisesti koetun tarkoituksen ‘seurauksista’ täysin eri mieltä, mutta jätetään stoalainen tällä kertaa rakentelemaan ‘tunteettomia’ järjen/tiedon palapelejään ja yritetään olla rakastuneita – edes hetken aikaa. Mutta vaikka rakkaus vaatiikin kuuliaisuutta, niin eikö se perimmältään ole spontaani tila, johon ketään ei voi pakottaa  - ei itseään eikä muita? Siinä tapauksessa asia mutkistuu ja paljon. Miten voisin rakastua, jotta voisin uskoa? Kysyy nimimerkki ‘Puhtaan järjen lamauttama’.

. 

II

Psykiatrit ovat kirjaimellisesti eli metaforisesti [mietipä tuon ‘eli’ konjuktion loogista ‘viestiä’, Ironmistress] nykyajan ‘poppamiehiä’ - myös erinomaisen selkeäsanainen ja naturalistisessa ‘agendassaan’ johdonmukainen Hannu Lauerma. Neuro-psykiatrit ja evoluutio-psykologit ovat jo nyt saaneet ehkä kaikkein vahvimman oikeutuksen tieteellä ohjatun ja legitimoidun biovallan käyttöön maailmassa.

.

Jopa juristit, ylläpitääkseen syllogistisesti argumentoitua, koherenttia ja mahdollisimman ristiriidatonta, julkisiin tai piileviin arvoihin perustuvaa normiviidakkoa, ‘harhailevat’ muuttuvien arvomaailmojen [ajan ‘henkien’] relativistisessa suossa, kun taas psykiatrien ei tarvitse enää nykyään kuin vedota neurologiaan [luonnontieteeseen eikä mihinkään sopimuksenvaraisiin eli konstruoituihin aksioomiin] ja todeta: ‘tämän henkilön käyttäytymisen vahingollisuus ja vaarallisuus perustuu hänen reseptoriensa neurologisesta normaalistandardista poikkeavaan toimintaan eikä hänestä voi enää tulla kunnon kansalaista ilman sellaista neurologista lääkitystä tai neurologista leikkausta, joka palauttaisi hänen reseptoriensa toiminnan normaalijakautuman alueelle.’ [Amen].

.

Tulevaisuuden ihminen on valjastettu edistämään tehokkaasti tehokkuuden tehokasta tehostamista. Kontrolloimattomat ja impulsiiviset tunteet ovat sellaisessa yhteiskunnassa epätoivottavia. Tunteita toki tarvitaan, koska juuri niiden avulla ihmistä voidaan ohjailla haluttuun suuntaan eli manipuloida, mutta rakkaus on aivan liian arvaamatonta ollakseen vapaasti koettavissa tulevaisuuden tehoyhteiskunnassa.

.

Olen melko varma, että vielä tulee päivä, jolloin myös rakkauden kokemusta pidetään ‘epänormaalina’ reaktiona, jonka ‘epänormaalius’ aivojen toimintaa tarkoin kuvaamalla todistetaan pätevämmin ‘todeksi’ kuin yksikään juridinen aksiooma voisi totuuden asettaa, koska tuo kuva ‘kertoo omituisen’ [elämää ‘häiritsevän’] tuntemuksen ja käytöksen ‘todellisen’ [todellisen?!] syyn ja legitimoi siten käsityksen normaalista ja epänormaalista.

.

Itse asiassa normaalius/epänormaalius legitimoituu kuitenkin poliittis-normatiivisesti eikä tieteellis-deskriptiivisesti tai sitten tiede on aina jo politiikkaa – kuten asia onkin. Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’].

*

Neurologit ovat tulevaisuuden yhteiskuntien korkeimmin arvostettuja poppamiehiä, joilta kysytään sitä viimeistä neuvoa, jotta ihmisiä voisi ‘objektiivisin’ perusteihin kontrolloida, eristää ja karsinoida lokeroihin. Tietokoneaikana [tosin tietokone itsessään ei tiedä mitään] kontrolloinnista käytetään usein sanaa profilointi. Profilointitekniikat [esim. uutisvahdit] ovat identiteettitekniikoiden uusia muunnelmia, joiden avulla ihmisiä konsultoidaan ja ohjataan etsimään ja löytämään eli kuluttamaan juuri itselleen sopivaa nautintoa. Medikalisaatio puolestaan uusintaa ja hyödyntää profilointi- ja identiteettitekniikoita ja sitä voinee pitää ehkä vaikutusvaltaisimpana yhä teknistyvän ja kaupallistuvan maailmamme eli konsulttikulttuurimme ilmiönä.

.

Kammottavinta tässä kaikessa ihmisen esineellistämisessä on, että se lähes vastavuoroisesti palvelee sekä tuottajan että kuluttajan tarpeita. Ainut ero syntyy siitä, että on olemassa ‘taho’, joka myy ja ‘taho’, joka ostaa. Kaikki muu toimii markkinatalouden ‘säätelemänä’ eli joku aina voittaa tässä pelissä, koska jotkut toiset ovat niin alttiita ja valmiita maksamaan ‘hänelle’ myymistään palveluista edullisia eli kohtuuttomia summia [näinhän se menee: ‘osta nyt edullisesti’ (eli maksa itsesi kipeäksi)].

.

Niinpä neuro-psykiatrinenkin tutkimus medikalisaation peruspilarina on sekä luonnollinen että manipuloiva vastaus ihmisen luontaiselle ja loppumattomalle tarpeelle saada itselleen, lapsilleen, toisilleen - ylipäätään kenelle tahansa - ‘diagnoosi’, joka viime kädessä määrittelee/‘antaa’ heille identiteetin, jonka ‘raison d'être’/‘reason for being’ ei ole ainoastaan oikeuttaa heidän elämäänsä muiden ihmisten joukossa vaan, jonka on annettava heille myös koko olemassa olemisen [eksistenssin] mielekkyys ja tarkoitus tässä katoavassa maailmassa ja maailmankaikkeudessa.

.

Aiempina aikoina ‘eksistentiaalisen identiteetin’ sai uskonnosta, kansallisuudesta ja ideologisesta aatteesta, nykyään ja tulevaisuudessa sen antaa tiede ja markkinatalous. Uskonto on muuttunut bisnekseksi ja/tai museotoiminnaksi. Jumalan ohella myös ideologiat ovat kuolleet. Kansallisuusaate on viimeinen este pahanlaatuisen kasvaimen lailla vapaasti etenevälle kapitalismille, jolle identiteetit ovat kaikkein kannattavinta kauppatavaraa.

. 

Identiteetti voi periaatteessa olla mitä tahansa juuri sen takia, että annettu diagnoosi oikeuttaa olemassaolomme ja tekee meistä hyväksyttyjä, ehkä jopa haluttuja [esim. Conchita Wurstin hahmo on nykyään pääosin haluttu (toki myös inhottu) identiteetti]. Diagnoosien pluralismi tosin koskee aluksi lähinnä liberaalien yhteiskuntien tulevaisuutta, mutta sen modus operandi [toteutuksen ja toteutumisen tapa] on silti periaatteessa aivan sama kuin niissä [eli useimmissa] konservatiivisissa yhteisöissä, jotka omaksuvat uusimman tekniikan ja vapaan markkinatalouden [eli ‘biologisen kulttuurievoluution’, mikäli kausaalisesti deterministisenä pidettyä ilmiötä nyt ylipäätään voi omaksua: eikö pikemminkin kyseessä ole triviaalisti väistämätön tapahtuma]. Konservatismikin on lopulta aseeton teknokapitalismin suhteen, vaikka monet ‘pienyhteisölliset impivaaralaiset’ toisin luulottelevat [kommunistit jätän haaveilemaan ja uneksimaan utopiaansa: hyvää yötä, nukkukaa hyvin].

.

Säädetyn lain tavoin diagnoosi identiteettinä sekä rajaa, normittaa [‘normalisoi’] ja ohjaa että mahdollistaa, ilmentää ja vapauttaa [‘normaalin’ rajoissa] ihmisen persoonallista ja yhteisöllistä olemista; tässä mielessä se on sukua myös muodille ja jopa mainoksille.

.

Tämä kaikki merkitsee sitä, että liberaalien[kin] yhteiskuntien vapaus on pelkkä valtaisa harhakuvitelma, jonka omaksuttuaan ihmiset eivät tajua elävänsä tieteellisesti legitimoidussa, suunnattomassa avovankilassa, jossa konsulttifirmojen lobbaama ja ohjailema poliittinen päätöksenteko mahdollistaa huume- eli addiktio-markkinoiden = medikalisaatio-bisneksen valtavan ekspansion, joka tulee olemaan tulevaisuuden taloudellisen kasvun todellinen rahasampo.

* 

Muiden ‘identiteetti-teknologisen’ toimintansa tieteellä legitimoivien asiantuntijoiden ohella myös psykiatri-neurologi Hannu Lauerma kuuluu osaltaan edellä kuvatun yhteiskuntajärjestyksen tärkeimpiin ‘pioneereihin’, halusipa hän sitä itse tai ei.

*

PS. Lukija ymmärtänee, että tällä tulevaisuusvisiolla ei ole mitään tekemistä tieteellisen ‘luotettavuuden’ kanssa. Se, joka puhuu tekstini puolesta tai asettuu sitä vastaan tieteeseen vedoten, yrittää vaikuttaa siihen ‘normalisoivasti’. Kieltäydyn sellaisesta roolista. Kieltäydyn kaikista diagnooseista ja identiteeteistä. Yritän mieluummin olla vaikka olematta.

.

PPS. Erityinen kiitos jälleen kerran Michel Foucault’lle.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Solovjov

‘Normatiivinen biotooppi’

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Tätä kirjaa et halua lukea’: ‘On minulla tähän vastaus. Jos kuvitteellisesti ja tämän esimerkin törkeyden myöntäen ajattelemme että tuo joukko tunnistettaisiin ja tuhottaisiin, mitä tapahtuisi sitten? Sen sijaan tulisi toinen 12 prosenttia, joka olisi aivan entisen kaltainen. Ja sen jälkeen kolmas.’ [....] Toinen selitys on, että yhteiskunta tarvitsee rupulijoukon ja pitää huolen, että sellainen aina on. Yhteiskunta on eräänlainen ”biotooppi”, jonka on välttämätöntä tyhjentää itseään.’

. 

1

Ajattelen ‘kuvitteellisesti’, ettei tuossa välttämättä ole eikä tarvita kahta selitystä vaan enintään ‘1½’. Jos ja kun evoluutio de facto ‘karsii epäkelvon aineksen’ [~ ‘tuo joukko tunnistettaisiin ja tuhottaisiin’, esim. 12%], niin ensimmäinen selityshän on silloin pelkästään toisen eli normatiivisemman [foucaut’laisessa merkityksessä] selityksen deskriptiivinen kuvaus eli se, mitä tapahtuu tilastollisesti mitattuna kaikkialla luonnossa, ei ainoastaan ‘ihmis-yhteiskunnissa’. 

.

Itse asiassa tässä ei ole kuin yksi selitys, koska kumpikin niistä voidaan ymmärtää sekä normatiivisesti että deskriptiivisesti.

. 

2

Esitetyn esimerkin kautta on ‘näppärästi’ päädytty Foucault’n tiedon arkeologian perusongelmaan eli kysymykseen siitä, milloin kontingentti säännönmukaisuus voi muuttua normatiiviseksi säännöksi [ja päinvastoin], jos rationaalisuudelle ei anneta transsendentaalisesti konstitutiivista roolia tai merkitystä [esim. ajatteleva/epäilevä itsereflektiivisyys [cogito substanssina] , autonomisuus, transsendentaaliset ehdot, Jumala jne.] vaan pidetään sitä pelkästään luonnossa ilmeneviä ja vallitsevia syy-seuraussuhteita heijastavana toistamisena kielessä ja kulttuurissa.

.

Miten ‘ihmeessä’ tällainen rationaalisuus[?] voi ylipäätään olla asioita ja ilmiöitä normatiivisesti konstituoivaa tai edes kognitiivisesti regulatiivista tietoisuutta, jos ihmisen kehityksessä ei oleteta jossain vaiheessa tapahtuneen ‘ontologista hyppyä’ vaistonvaraisesta ja ‘määrällisestä’ aistihavainnoinnista laadullisesti hyvin erilaiseen [itse]reflektioon, josta muodostuu havainnoille laadullis-ontologisesti aivan uudenlainen perusta.

.

Mikään naturalistinen evoluutiomalli ei pysty tätä kehitystä selittämään ajautumatta ristiriitaan omien metodis-ontologisten sitoumustensa kanssa [olettamatta siis jotain ei-naturalistista syytä]. Aristoteelinen hylemorfisuus tai mikään muukaan ‘strukturaalinen isomorfia’ ei nyt kelpaa selitykseksi, sillä Foucault pyrki Nietzschen tavoin eliminoimaan kaiken mahdollisen metafysiikan tiedon arkeologiastaan ja genealogiastaan.

.
3 

Mikäli tietoisuudesta esitettyjä ei ainoastaan ‘selvästi’ metafyysisiä vaan myös käsitteellis-rationaalisia oletuksia pidetään kielen luomina illuusioina, kieli pitää ‘hävittää’ pois sekoittamasta objektiivista havainnointia, eikä silloin riitä se, että kieltä viilataan muka eksaktimmaksi logiikan ja tieteen avulla vaan että kielestä ja sen käytöstä ‘luovutaan’ kokonaan, koska se on perustavien tietoisuuden ‘harhojen’ perimmäinen aiheuttaja: eräänlainen jopa tieteen antibiooteille resistentiksi muuttuva virus [‘älyllisiä hallusinaatioita aiheuttava meemi’]. Jos siinä samalla menisi ‘kyky’ inhimilliseen ajatteluun, niin entä sitten – saavutettiinhan empiiris-tieteellinen ‘totuus’.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/tata-kirjaa-et-halua-lukea.html

http://filosofia.fi/node/5351

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Archaeology_of_Knowledge

Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/

Ippolit Räsäsen ilkeät tunnustukset osa x

Kuva: Populisti kertoo kansalle, mitä se ajattelee.

(K-mafian lisäyksiä: luku 5 - viimeksi klo: 12.15)
1
Tapani kirjoitti Kemppisessä 12.6:

Ei ole kyse Soinista. Hän ei ole mikään Hitler, joka kasvattaa ympärilleen kansanliikkeen. Ei ole kyse edes persuista.
Ihmettelen, ettei eliittimme tajua mistä on kyse: kansan oikeutetusta tuohtumuksesta eliitin harhoittamaan hyysäilyyn, tuhlaukseen, törsäykseen ja hölmöilyyn - todelliseen tai kuviteltuun, sama se.
Soinit ja persut ovat vain se kanava, jota myöten kiukku pääsee purkautumaan.
Demokratian vahvuus on siinä, että kiukulle löytyy varaventtiili. Kun valtapuolueet huomaavat mistä päin tuuli puhaltaa, ne muuttavat kyllä asenteitaan. Muuten ne eivät kauan ole valtapuolueita.
Toinen asia, jossa ihmettelen eliittimme typeryyttä, on se että he kuvittevat yli 60 %:n kansasta vastustavan maahanmuuttoa sinänsä. Sitten he viisastelevat ylimielisyydessään, että fazereita, ahlstromeja ja finnlaysonejako tyhmälistö vastustaa, oi joi...
Ei vastusta. Kansan enemmistö vastustaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme ja jonka päässä häämöttävät slummit, mellakat ja terrorismi. Eikö saisi?
Puhumattakaan yhteiskunta- ja työmoraalin rappeutumisesta, jota paraikaa todistamme. Nuoriso kysyy jo vakavissaan, että miksi heidän pitää tehdä työtä, kun muutkaan eivät tee - miksei yhteiskunta elätä heitäkin. Ettekö ole kuulleet? Kohta kuulette.
Joskus kansa on viisaampi kuin päättäjät. Nyt tuntuu olevan sellainen aika.

2
Satiirinen tunnustus asiallisella lopetuksella

Mykistyneenä kauniista sanoistasi ja hyvästä sydämestäsi, luovutan Tapani sinulle, humaanille ihmiselle, 'Vuoden paras populisti'-palkinnon. Kadehdin avoimesti sitä, että osasit puhua nyt koskettavammin ja uskottavammin kuin jopa reippaista ja rehdeistä sympaattisin eli Jyrki Katainen. Itse en yllä moiseen ylevään korkeuteen vaikka miten yrittäisin (no - eihän Danten Infernon viidennestä piiristä karannut voi olla optimisti kuin ehkä pahuuttaan?)

Tietenkin kadehdin myös sanankäytöltään ja informaatiovalmiuksiltaan PC-koneen kanssa tasavertaisesti kilpailevaa Kemppistä sekä catulux-nimistä Kokoomuksen pohjoista valoa. Kadehdin teitä kaikkia. Ja pyydän anteeksi. Mutta ehkä juuri siksi en voi olla vastustamatta teitä, koska kateuksissani rakastan vihata teitä. Olen sillä tavalla vinksahtanut. Kuitenkin juuri sellaisesta vinksallaan olosta saattaa syntyä satiiriksi nimitettyä kieroutunutta filosofiaa. Minun henkilökohtaista ideologiaani.

Olenko sittenkin Ippolit Terentjev, tuo älyllisesti suora mutta niin vastenmielisen paatoksellinen ja juonitteleva, keuhkotautiin kuolemassa oleva pre-eksistentialisti-nulkki Dostojevskin Idiootissa? Jos olen, niin lyön vaikka vetoa, että myös Camus'n Sivullisen Mersault ja Sartren Inhon Roquentin ovat Ippolitin sukulaissieluja.

Mutta kiitos Tapani sinulle vielä kerran. Sinunkaltaistesi ihmisten vuoksi toivo ei ole sentään ihan kokonaan kadonnut tästä maailmasta. Kaikkea hyvää sinulle. Lue Foucault'a ja koettele toivoasi, sillä siitä se vain joko vahvistuu, paatuu tai murtuu:

'Turvallisuus, alue, väestö. Hallinnallisuuden historia. Collège de Francen luennot 1977-1978'. - - 'Foucault tarkastelee luennoillaan turvallisuutta hallinnan tekniikkana, joka eroaa merkittävästi Tarkkailla ja rangaista -teoksessa analysoidusta kurista. Nykyään turvallisuuden keinovalikoimien toiminta näkyy esimerkiksi metropolin tilassa. Luennot pitävät sisällään myös Foucault’n laajimman analyysin paimenvallan teemasta. Hän tarkastelee kristinuskon myötä vakiintunutta paimenen ja lauman suhdetta hallinnan mallina, joka hitaasti syrjäyttää suvereenin vallankäytön ja nousee keskeiseksi vallan muodoksi länsimaissa.'

3
Kommenttini tulee parhaiten - jos ei ymmärrettyä niin ainakin naurettua, kun sen lukee huikeasti oppineen ja viisaan professori Juha Siltalan äänellä. Muistutan, että aina välillä on hyvä vetää itseään alahuulesta oikean äänisoundin löytämiseksi ja säilyttämiseksi.

Asiapointtini Tapenille löytyy kuitenkin, kuten sitaatista voi ehkä päätellä, Foucault'n myöhäisemmistä valta-analyyseista. Se on teema, jota olen jo monesti sivunnut ja jota tulen käsittelemään jatkossakin. Muulta osin jätän tekstini tulkinnan avoimeksi, kuten satiirin tekijän se mielestäni tuleekin jättää.

4 eli PS.

Mikä lopulta on kommenttisi peruspointti? Se ei ole minulle vieläkään valjennut.  Tuntuu siltä kuin kansa, josta puhut, tahtoisi vain kaikkea hyvää, ja että se myös tietäisi, mikä tuo kaikki hyvä on, ja miten se pystytään saavuttamaan/toteuttamaan. Ei kai sentään. Ei niin fiksua kansaa ole olemassakaan. - Mutta sitä en kiellä, etteikö näin toki pitäisi olla!

Toisin sanoen - kun myönnyt populismin suuntaan ja kansan mielen vakavasti ottamiseen, oletkin samalla menettämässä otteen siihen, mitä kaikkea kansa oikein haluaa. Se nimittäin haluaa kaiken, eikä se sitä voi saada, ellemme sitten ajattele (minä en), että maksimaalisesti monipuolinen kuluttaminen on viesti kansan tyytyväisydestä.

Avaat osaltasi (ikäänkuin Kemppisen 'aloitteesta' - jälleen kerran) kiintoisan perspektiivin populismiin, koska kansan tahtoa ei pidä halveksia - ei salaa eikä julkisesti, mikäli aiotaan ylipäätään pysyä demokratian puitteissa.

Mutta näytä minulle, Tapani, yksikin poliitikko, yksikin suurkapitalisti, yksikin vallan kahvaan 'liiaksi' (jotkut paatuvat ja ylpistyvät jo pienistäkin valta-asemista) kiinni päässyt ihminen, joka ei salaa halveksisi suurinta osaa tavallisesta kansasta roskaväkenä kuten edesmennyt matematiikkanero- ja finanssikeinottelija Pentti Kouri? Veikkaan, ettet löydä.

Ei edes Tmo Soini arvosta kansaa sillä tavoin kuin väittää arvostavansa. Kunhan puhua posottaa poleemisesti omalla tavallaan, jotta saisi lisää ääniä puolueelle. Kansa on Soinille lopulta pelkkä valtaan pääsyn väline, aivan samaan tyyliin kuin vennamolaisillekin aikoinaan - - aivan samaan tyyliin kuin se on kaikille poliittisille puolueille (kyynistä puhetta, mutta miksi kaunistella totuutta?). - Muistammeko vielä, miten kyvytöntä sakkia vennamolaiset (isä-Vennamo tosin oli huipputason ammattimies) olivat päästessään hallitukseen (esim. Urpo Leppänen).

Kansan hyväksikäyttäminen ja harhauttaminen on nimenomaan liberaalissa demokratiassa merkillinen ja surullinen asiaintila. Poliitikot ostavat kansalta ääniä lupaamalla sille ties mitä oikeuksia, vapauksia ja vaurautta, vaikka tietävät koko ajan joutuvansa valehtelemaan hyväuskoisille (ja jo siten halveksimaan heitä). - Sitäpaitsi poliitikoista on tullut viime vuosina aika säälittävää ja naurettavaakin porukkaa, joka sätkii median, mainostajien ja bisneksen naruissa kuin marionetti. Mihin ovat kadonneet ne muinaisten vuosien vahvat ja itsenäiset valtiomiehet (mihin on kadonnut entinen maailma?;\). Kokoomuslaisista kaipaan eniten aivan liian varhain kuollutta Juha Rihtniemeä - siinä oli kerrassaan ihailtava 'vihollinen'.

Tiedän, että kapitalismi on edennyt jo niin pitkälle, että sen pysäyttämien lienee mahdotonta, mikä minun katsannossani merkitsee ihmiskunnan tuhon lopullista varmistumista. Silti elän yhä jonkinlaisessa nostalgiassa, mikä ei ole kaipuuta menneeseen kulta-aikaan tai totalitarismiin (olisin anarkistisena satiirikkona ensimmäisiä, jotka teloitettaisiin totalitaristisessa järjestelmässä!), koska yhä tänäkin päivänä minusta näyttää monesti siltä, ettei Platonin Valtio ole mikään hirviömäinen Leviathan, josta kaikki antidemokraattinen paha on saanut alkunsa (kuten Karl Popper ajatteli) vaan äärimmäisen vakavasti otettavaa polittista analyysia - ohittamatonta filosofista antropologaa.

Ongelmaksi nousee kuitenkin myös Platonin kohdalla se, miten paljon kansalle voi puhua totta ja miten paljon valehdella - sen omaksi parhaaksi, ja onko jo täysin ylimitoitetut polliittiset lupaukset luokiteltava valheiksi. - (Platonin on sanottu vaikuttaneen vahvasti niin oikeistokonservatiiveihin, esim. Leo Strauss ja G. W. Buhin hallinto ja (tosin epäsuorasti) nyt jo lähes sukupuuttoon kuolleeseen kommunistiseen järjestelmään ja sen propagandaan).

Kysymys valehtelemisesta kansan omaksi parhaaksi ei kuitenkaan ratkea kuin muodollisesti demokraattisissa (on ymmärtääkseni olemassa syvempääkin demokratiaa mutta en kirjoita siitä nyt) vaaleissa. Kysymys on aidosti filosofinen/metafyysinen eikä voi ratketa kuin huolellisen argumentoinnin jälkeen tehdyllä poliittisella päätöksellä, joka on kuitenkin aina perimmältään, päätöksenä itsessään, jonka tekee 'subjekti' eikä mikään automaatti, riippumaton itse perusteista. 

Päätös, jonka hallintaa ja säätelyä voi pitää politiikan teon ytimenä, on paradoksaalisesti myös ainoa keino murtaa muodollisen poliittisen proseduurin valhetta ylläpitävä (etenkin katteettomat lupaukset poliittisen elämän ad baculum'ina) kehä, joka paljastuu (jos ei välttämättä murru) joka tapauksessa tavalla tai toisella, mutta samalla Päätös (iso alkukirjain, koska nyt kyseessä on eksistentiaalis-metafyysinen käsite) sisältää valtavan riskin, sillä suvereeni kurivalta ei yleensä ole kuunnellut filosofeja eikä välttämättä edes kansaa vaan saattanut käyttäytyä kuin tsunami

Pllaton sai itse tuta vallan oikullisuuden nahoissaan ja suhtautui lopun elämäänsä politiikkaan - edelleenkin intohimoisesti mutta hyvin etäältä ja hyvin konservatiivisesti (sisilialainen diktaattori Dionysos myi uudenlaista valtiota lobanneen neuvonantajansa poliittisen juonittelun seurauksena orjaksi, jonka ystävät sattumalta tunnistivat ja lunastivat vapaaksi: - aristokraatti-Platon orjana - heh).

5
Foucault'n kristillis-pastoraalisesta hallinnan ja huolehtimisen eetoksesta (seurakunnallinen yhteisöllisyys, joka perimmäiseltä ytimeltään on pikemminkin maternaalisen velvoittavaa kuin maskuliinisen käskyttävää, vapauden ja ei-vapauden rajat selvästi merkkaavaa) liberaali-demokraattisiksi aatteiksi ja käytännöiksi muokkaantunut normalisoiva, itsestä huolehtiva (identiteettitekniikat) biovalta on kuitenkin kommunikatiiviselta perustaltaan toisentyyppistä kuin perinteinen suvereenin hallitsijan kurivalta.

Kristillisyydessä (alunperin jo buddhalaisuudessa ja stoalaisten - jopa myös kyynikoitten kosmopoliittisessa ajattelussa) tapahtui, toisin kuin pinnallisimmat sosiologit (kärjistetysti:pragmatismin ja funktionalismin perinne) väittävät (feministien kritiikki on ollut oikeutettua, mutta itseymmärrykseltään sekavaa) väittävät, kulttuuribiologinen siirtymä maskuliinisesta reviiri-, raja-, paikka-, kunnia-, distanssi-, kuri- ja käskyttämispaatoksesta feminiis-tyyppiseen, yhteisölliseen (seurakunta) yhdessä olemiseen universaalin kirkon/uskonnon sisällä ja piirissä.

Kirkko ja kirkon sanoma/ideologia on perheen ja kodin transsendoitu, paikallisuuden/ajallisuuden rajat kumoava ja ylittävä instituutio; uskovien sisäinen ja ulkoinen, jopa keskinäinen (mikä ilmentää maskuliinista pelagiolaisuutta) kilvoittelu kristillisyyden hyveissä; tunnustamisen eli ripin käytännöt; hengellisen inspiraation (hurmos, ekstaasi) merkitys yhteisöllisyyden ja kommunikatiivisuuden sidoksena, hierarkioiden suhteellistaminen enemmän perheen kuin armeijan kaltaisiksi.

Muun muassa nämä piirteet ilmaisevat kristillis-pastoraalisen vallan alkuperää ja perusluonnetta. Ne irtaannuttavat sitä historiallisesta lähtökohdastaan eli juutalaisuuden lakiuskonnollisesta (monoteistisesta), feminiinistä (joka siis on pienen juutalaisen heimon ytimessä) kontrolloivasta patriarkalismista ja kreikkalaisen, myös tiukkojen yhteisöllisten roolihierarkioiden kulttuurista, joka kuitenkin on samalla sekä esteettisesti vapaamielisempää (polyteistinen lähtökohta) että naisten, lasten ja orjien kannalta julmempaa. Mutta kuten jo edellä mainittiin, kyynikoista ja stoalaisuudesta juontuu aatehistoriallinen linkki paikallisuuden rajat universaalissa kirkossa ylittävään kristillisyyteen ja pastoraaliseen hallinnoimiseen

(Jatkan myöhemmin toisissa päreissä, joskin saatan vielä tarkentaa tätä varsin yleistävää ja 'reduktionistista' lukua.)
*
http://kemppinen.blogspot.com/2010/06/elakoon-populismi.html
http://www.askokorpela.fi/lukupiiri/Dostojevski/Dostojevski.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Siltala
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=150&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://hiphoprepublican.blogspot.com/2009_03_01_archive.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Argumentum_ad_baculum

Kun Jumalasta tuli ateisti

Kuva: Slavoj Zizek terapoimassa Jumalaa Jobin tapauksen jälkeen.

*

Kommentti Tapsa P:n kommenttiin Iineksen päreessä It hurts to say goodbye?
*
Tapsa kirjoitti mm.:
Raamatussakin ihminen luodaan nimenomaan jumalan kuvaksi. Mutta mitä se tarkoittaa, sitäpä ei ole ainakaan meidän kristillisyydessämme trendikästä pohtia.

Ihminen on Jumalan kuva - mutta ei sentään kääntäen miltei suora joskin paisuteltu projektio ihmisestä itsestään kuten kreikkalaisten jumalat monessa suhteessa olivat.

Jumalan ja Saatanan välille on kuitenkin hankala tehdä eroa. Kyseessä lienee sama tyyppi tai vähintäinkin saman tyypin tapa saada pahan avulla ihminen kaidalle polulle. Jotta ihminen tajuaisi armon merkityksen ja siten eksistenssinsä perimmäisen perustan.

Sillä jos paheita, joista seuraavia rikkomuksia ja niiden aiheuttamia koettelemuksia ei olisi, mitään armoa ei tarvittaisi.

Näin ollen - tehdessään Jumalasta yksinomaan hyvän kristillinen teologia puhuu romanttis-haaveilevaa puppua.

Eihän Jeesuksen mainitsema 'Isäkään' ollut pelkästään hyvä. Rakastavaksi Jeesus häntä kyllä kutsuu, mutta kuten tiedämme ja olemme kokeneet, rakkaus ei ole suinkaan pelkkää lellittelyä vaan myös tiukkojen rajojen vetämistä ja joskus ankaraakin kuritusta, mikäli annettuja lupauksia ei pidetä ja/tai sääntöjä noudateta.

Tämä ei tietenkään tee rakastavasta Jumalasta pahaa, mutta asettaa kyseenalaiseksi lapsellisen ajatuksen siitä, että Jumala on armossaan meitä aina hyvin kohteleva. Päinvastoin! Jumala(kin) testaa ja kurittaa sitä, jota rakastaa, mutta - ja tämä on kristityille todella vaikea asia - joskus tuo kuritus saattaa mennä täysin 'överiksi' kuten Jobin tapauksessa.

Tällaiset ylilyönnit ovat Jumalan uskottavuuden ja viimein jopa hänen oman itsetuntonsa kannalta peruuttamattomalla tavalla kohtalokkaita.

Jobin hirveän kohtalon aiheuttajana Jumala näkee ja ymmärtää itsensä silkkana sadistina menettäen tämän seurauksena uskon itseensä. Siten Jumalasta itsestään tulee ensimmäinen ateisti! (vapaasti Zizekiltä).
*
Voimme lähestyä Jumalan pahuuden ongelmaa myös foucault'laisen problematiikan kautta.

'Kieltämällä ja ympäröimällä jokin asia moninaisin varoitustauluin, se nostetaan esiin asioiden tasaisesta massasta, sille annetaan tietynlainen erityisasema suhteessa muihin asioihin, ja näin ihminen kiinnittää siihen pakostakin huomionsa.

Miksi esimerkiksi Aatami ja Eeva halusivat syödä juuri hyvän ja pahan tiedon puusta, vaikka heillä oli koko paratiisi monine iloineen käsiensä ulottuvilla? Eikö heidät vietellyt hyvän ja pahan tiedon puun puoleen juuri se, että siitä oli kielletty maistamasta, kielletty hedelmä huokutteli juuri siksi, että se oli kielletty, ja tähän kieltämiseen käärmekin vetosi - 3.

3. Tässä onkin teologeille kuuma peruna purtavaksi. Tämä tulkinta nimittäin herättää epäilyksen siitä, että käärme olikin itse Jumala valepuvussa tai ainakin Jumalan liittolainen ja vallan pönkittäjä.

Eli Aatami ja Eeva eivät vastoin yleistä käsitystä toimineetkaan Jumalan tahtoa vastaan, vaan päinvastoin Jumala halusikin johtaa heidät lankeemuksen tielle. Tämä tulkinta siis kyseenalaistaa kristinuskon perusmyytin Jumalan ja Saatanan välisestä ehdottomasta vastakohtaisuudesta.' (ks. linkki).
*
http://www.netn.fi/498/netn_498_fouc4.html

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=sla&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://naughtthought.wordpress.com/category/zizek/

Words without thoughts never to heaven go

Kommentti Kemppisen päreeseen Kahta kauheampana.
*
Lisäys (PS.) ja korjaus - viimeksi klo: 09.00.
*
Kemppinen kirjoitti:
'Natsismin uuskantilaisia juuria ei liene tunnustettu. Olisi aika.'
*
Kyllähän nuo uuskantilaiset juuret tiedetään (Marburgin yliopisto sylttytehtaana). Mutta että vielä tunnustamistakin vaaditaan?

Termin 'tunnustettu' käyttö on em. asiayhteydessään minulle sen verran epäselvää, että tulkitsen tunnustamista nyt tahallani niinkuin itse haluan.

Lähtöhta: 'Tunnustaminen on siis puheakti. Tunnustaminen on performatiivista, eli se ikään kuin tuottaa puhumansa asiaintilan.'

Ilmeisesti Kemppinen kuitenkin tarkoittaa tunnustamisella tässä ensisijaisesti - vastoin yleistä intuitiotamme - natsismin uuskantilaisten juurten tieteellisen legitimoinnin vaatimusta.

Tunnustamis-käsitteen etymologia ja käyttö ylipäätään on kuitenkin sekä käsitteellisesti että psykologisesti hankalaa pursuten mixed emotions.
*
Alla määritelty uskonnollis-ideologinen 'tunnustaminen' on vain yksi monista tämän termin käyttötavoista suomen kielessä.

confess c.1378, from O.Fr. confesser, from L. confessus, pp. of confiteri "to acknowledge," from com- "together" + fatus, pp. of fateri "to admit," akin to fari "speak" (see fame). Its original religious sense was of one who avows his religion in spite of persecution but does not suffer martyrdom (cf. Edward the Confessor, canonized 1161).
*
Kysyn seuraavasti:

Kuka on syyllinen puheena olevassa tapauksessa (uuskantilaiset protonatseina)? Kenelle hän tunnustaa? Ja miksi? Pitääkö hänen katua tunnustaessaan?

Sillä jos hän ei kadu, ei tunnustuksesta 'tule moraalista hyötyä' ('helpotusta') kenellekään - ei vaikka miten tieteellisiä ollaan. Itse asiassa sitä vähemmän, mitä 'tieteellisemmiksi' pyritään (ks. kuitenkin PS.)

Tieteessä ei tunnusteta mitään. Niin tehdään vain tietyntyyppisessä puheaktissa, eikä se akti ole redusoitavissa tieteeseen/tieteeksi. Tieteellinen todistaminen ja syyllisyyden tunnustaminen toimivat ontologisesti eri kategorioissa.

Tiede on kuin tunnontuskiin tulleen veljensä murhaajan, kuningas Claudiuksen, moraalis-semanttisesti tyhjää puhetta Jumalalle (minkä Claudius sitaatissa itsekin myöntää):

'My words fly up, my thoughts remain below: Words without thoughts never to heaven go' (Hamlet III,3).

Tunnustamiseen liittyvä 'helpotus' ei tule tieteestä vaan katumuksen ja uskon - 'sisäistetyn' vallan - merkillisestä voimasta. Mutta juuri uskoa ja katumusta Claudiukselta puuttui.
***
Harmi että Foucault meni kuolemaan ennenkuin sai viimeisteltyä seksuaalisuuden historian neljännen osan, jossa hän ilmeisesti olisi syventänyt ja laajentanut käsitystään tunnustamisen diskurssista (tunnustamisen puheaktihan on institutionaalinen käytänne) kristillisessä kulttuurikontekstissaan.
*
PS.
On paradoksaalista tai ikäänkuin dialektinen 'siirtymä' (väittäisi Zizek Hegeliin vedoten), että mitä objektiivisempaa tiede väittää olevansa, sitä vahvemmin se on aina ottanut ja/tai sille on annettu ideologisessa mielessä normatiivinen status (tietenkin talouteen ja politiikkaan liitettynä) - olipa sitten kyseessä katolisen kirkon periaatteisiin sitoutunut 1200-luvun skolastiikka, joka oli aikansa edistyksellisin diskurssi loogisen tieteen alalla tai esimerkiksi (muka) vain empiirisiin faktoihin sitoutunut moderni evoluutiobiologia nykyään (Richard Dawkins nostamassa Darwinia kulttuurimme 'paaviksi').

Tieteen ja vallan - siten myös tieteen ja tunnustamisen suhde on kuitenkin paljon komplisoidumpi kuin pelkkä tiedeyhteisöjen toimintaan liittyvä arvostuskysymys, kuten edellä olen päreessäni yrittänyt vihjata.

Foucault'n etenkin Nietzschen vallantahdon määrittelyistä modifioima idea biovallasta, joihin siis tunnustamisen käytänteet myös kuuluvat, on vuosien mittaan osoittautunut kestäväksi oivallukseksi siitä, mitä voi pitää modernin kulttuurin dominoivimpana epistemenä eli yhteiskuntapoliittisena ja -filosofisena eetoksena, jonka mukaan ihmisten elämän hallinnointia legitimoidaan.

Vain Slavoj Zizek on onnistunut tuomaan jotain kriittisesti uutta Foucault'n rakentaman ajatusmallin rinnalle viime vuosina.
*
Johdantoluento II Tunnustamisen kulttuuri
http://www.etymonline.com/
http://hamletaudubon.blogspot.com/

Jälkistrukturalistinen puppugeneraattori

Kommentti Maalaisen päreeseen Puppulauseita.
*
Puuttumatta sen enempää Maalaisen oman puppugeneraattorin tuotoksiin, totean vain, että lapsi on terve, kun se leikkii.

Puuttumatta myöskään sen enempää Maalaisen viittaukseen puppulauseilla tuotettuun akateemiseen tutkielmaan (oliko kyseessä monikko, vai tarkoitatko mahdollisesti vuoden 1996 Sokal-jupakkaa?), siteeraan erästä postmodernin ajattelun suomalaista kriitikkoa, joka on ottanut tehtäväkseen esitellä kyseistä ajattelutapaa ja ajoittain myös selvitellä sen perusongelmia uusimmassa kirjassaan.

Valitsin kuivan ja kangertelevan kirjan teksteistä seuraavan, alla olevan, kohdan. - Vieläkin abstraktimpaa kielenkäyttöä olisi löytynyt, mutta tässä ollaan hiukan enemmän kytköksissä myös käytäntöihin, joten se saattaa avautua paremmin mahdolliselle lukijalle.

Siteeraan kohtaa sen vuoksi, että todellinen, postmodernistisen 'puppukirjoituksen' ongelma löytyy kuvatunlaisesta, perimmältään ontologisen ratkaisun paradoksaalisuudesta.

Kyseessä ei ole mikään uusi ongelma vaan mm. mentaalisen ja fysikaalisen välille oletetun dualismin uusi versio, joka tunnetaan myös kielen ja maailman/todellisuuden välisenä kahtiajakona - ontologisena erona.

Post-strukturalismi (ks. linkki alla) halusi siirtää kaiken kritiikin kielen tai laajemmin: diskurssin (kielellisten käytänteiden) sisälle, minkä seurauksena se menetti teoriassa kytköksen (sosiaaliseen) todellisuuteen, jota se kuitenkin yhä (ja vieläpä entistä paremmin) katsoi kykenevänsä kritisoimaan, koska ei enää ollut modernin ajattelun totalisoivien metanarratiivien (valistus, edistys, sosialismi, liberaali kristinusko jne.) sisäänrakennetun ontologian/metafysiikan/politiikan kahleisiin sidoksissa.

Näin tehdessään, etenkin autonomisen kielikäsityksen vuoksi, se kuitenkin itse asiassa menetti kompetenssiaan kritisoida sosiaalista todellisuutta, koska ei ollut sen kanssa enää muka missään tekemisissä (referentiaalisesti).

Todellisuus on jälkistrukturalismille diskurssia/kieltä tai ainakin se ilmenee välittömästi ja palautumattomasti kielessä. Kieli referoi vain itseensä - ei mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Tästä seuraa - kuten Foucault kirjoitti, että kieli ei perimmältään puhu yhtään mistään, koska tulkinnat tulkitsevat aina vain omaa tulkintaansa. (Foucault ei suinkaan puhu nyt puppua, jos otamme todesta hänen perusoletuksensa, mutta teemmekö sen?).

Kuitenkin tällainen ajattelutapa johtaa ainakin teorian tasolla wittgensteinilaisen kielipelipluralismin kautta nietzscheläiseen voluntarismiin ja relativismiin, jossa itse asiassa ajaudutaan paradoksaalisesti hyväksymään se, mitä yritetään kritisoida: vallan ja kapitalismin kaikkivoipuus. Siten - käyttäkseni slangitermiä - jälkistrukturalismista tulee kuin tuleekin kritiikin uskottavuuden ja toimivuuden suhteen 'munatonta'.

Sillä kun vallan oletetaan nivoutuvan kielen diskursiivisiin käytäntöihin ja ilmenevän perimmältään niissä, se merkitsee, että valtaa ei voi kritisoida mistään vallan ulkoisesta pisteestä tai lähtökohdasta käsin. Ja kun samalla oletetaan autonomisen kielikäsityksen mukaisesti, että diskurssien ja kielen dekonstruointi on kuitenkin muka paras keino purkaa myös valtarakenteita, ilmenee teoriasta kohtalokas halkeama. Se nimittäin väittää aivan mahdottomia itsestään.

Jos tällaista teoriaa yritetään soveltaa, päädytään kehään - mihin tietenkin päädytään jo pelkästään sen 'kaikki on tulkintaa'-relativisminkin takia.

Kielen autonomisuus ja vallan diskursiivisuus - siltä minusta näyttää - ovat kerrassaan mahdottomia oletuksia ehdottomasti tulkittuina eli loogiseen äärimmäisyyteensä vietyinä, vaikka niitä sinänsä - sopivin muutoksin - voi tosina pitääkin.

1) Ensin mainittu (Derrida) ei voi puhua 'kielen ulkopuolella ei ole mitään'-lähtöhtansa vuoksi lainkaan sosiaalisten toimijoiden käyttämästä, yksilöidystä vallasta.

2) Jälkimmäisessä (Foucault) ei kyetä erottelemaan vallan ja tiedon välistä suhdetta, koska siinä ajaudutaan 'strukturalisoituun' macchiavellistiseen relativismiin siten, että valta upotetaan diskurssiin (struktuuriin) - toisin sanoen irrotetaan yksilöistä/toimijoista. Tällä tavoin kaikelta vakavasti otettavalta etiikalta putoaa pohja pois.

Jäljelle jää avoin ontologinen paradoksi. Autonomisesta kielikäsityksestä käsin on mahdotonta kritisoida muuta kuin kieltä (sekä diskursseja) itseään, ja kun samalla väitetään, että kyseessä on ainoa tehokas tapa horjuttaa totalisoivia ja alistavia valtarakenteita ja siten rakentaa uutta vastarinnan etiikkaa ikäänkuin dekonstruktion perustalle, ei voida välttyä kertakaikkiselta sekaannukselta.

Derridan ja Foucault'n ontologia ei välttämättä sinällään ole lainkaan puppua, mutta mikäli he haluavat rakentaa sen perustalle jotain kollektiivisempaa tai kantilaisempaa etiikkaa (ainoat vakavasti otettavat etiikan perustat), niin silloin he kyllä puhuisivat melkein puppua.

On mahdotonta perustella omaa eettistä vastarintaansa rationaalisesti ja argumentatiivisesti uskottavalla tavalla (toki sitä voi perustella muulla tavoin retorisesti!), jos etiikalta on vedetty matto alta sen oletuksen myötä, että diskurssit ovat perustattomia eikä kieli representoi todellisuutta.

Ihminen (esim. Foucault), joka lähtee vaikka mielenosoitusmarsille homojen oikeuksien puolesta, ei silloin pysty legitimoimaan omaa valintaansa enää muuten kuin anarkistisena toimintana; - eiväthän sellaiseen pysty hänen mukaansa ketkään muutkaan.

Mutta silti väitetään, että diskurssien ja kielen dekonstruointi voi toimia eettisten tavoitteiden ainoana pätevänä lähtökohtana.

Miten? Mihin?
*
Foucault (osaltaan myös Derrida) otti ontologiansa perustaksi Nietzschen 'kaikki on tulkintaa'- nihilismin (perustan, joka tuhoaa kaikki argumentatiiviset perustat), jota Nietzsche ei mielestäni lopulta itsekään olisi halunnut hyväksyä, koska pyrki arvojen uudelleen arviointiin, mutta ilman muuta joutui epäonnistumaan kytkiessään vallantahdon ja relativistisen tulkintaperiaatteen erottamattomasti toisiinsa.

Siten Nietzsche ajautui 'julistamaan' macchiavellistista retoriikkaa myös ontologian tasolla. Valta puhuu subjektiivisen tulkinnan ja psykologiseen egoismiin pohjautuvan preferoinnin äänellä. Tämä on Nietzschen vokabulaarissa perspektivismiä, mikä merkitsee, että epistemologiassa on kyse pelkästään makuarvostelmista, ei argumentatiivisesta todistamisesta. Maltillisesta retoriikasta on tullut subjektivistista estetiikkaa.

Postmoderni ajattelu teki Nietzschen perspektivismistä 'dekonstruktiivisen ideologian' onnistuen samalla pettämään itseään väittämällä olevansa muka aidosti ja onnistuneesti kriittistä.

Tämä on puppupuhetta.
*
Esittämästäni jälkistrukturalismin kritiikistä huolimatta haluan vielä lopuksi huomauttaa Maalaiselle, että luultavasti paras kirjallisuus- ja kommunikaatioteoria perustuu vanhaan kunnon retoriikan oppiaineeseen, joka säilyi aina 1700-luvulle asti yliopistojen kurssinimikkeenä ja joka on noussut uuteen kukoistukseensa aivan viime vuosikymmeninä.

Puhuminen ja kirjoittaminen on aivan yhtä paljon suostuttelua kuin se on tosiasiaväitteidenkin esittämistä. Miksi tämä ilmeinen tosiasia on niin vaikea hyväksyä? - - Katso peiliin Maalainen, niin näet sieltä retorikon - erittäin tosikkomaisen sellaisen.
***
Bourdieun edustamaan ajatteluun jää siis jännite. Kielen ja todellisuuden välisen vastaavuuden ongelma ei ratkea. On vaikea ymmärtää, miten sosiaalisten ja kognitiivisten rakenteiden välinen vastaavuus olisi sosiaalisen vallan vankin tukipylväs, jos toisaalta strukturalismi ei salli 'ensimmäistäkään viittausta teosten tuottajien tai niiden tuottamisen taloudellisiin tai sosiaalisiin ehtoihin'.

Toisin sanoen sosiologisen jälkistrukturalismin ajatusrakennelma perustuu paradoksin varaan. Vallanpitäjien diskurssit asetetaan kyseenalaisiksi, koska vallan legitimaatioiden ei uskota pätevän. Kyse on ollut vain kielipelistä, jonka avulla on pönkitetty jo olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta. Itse vallan analyysia ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä ilman sosiologista lähtökohtaa. Sen mukaan kielen merkitysrakenne on ehdottomasti sidoksissa todellisuuteen. Mutta paradoksaalisesti vallan diskurssi on mahdollista purkaa ainoastaan vetoamalla siihen, että kielellä ei voi olla minkäänlaista suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen.'

'Kielen vallankumous - kielellinen käänne ja teologian postmodernismit' (Timo Eskola, 2008, s. 48).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkistrukturalismi

Nietzscheläinen anti-antiutopia

Kommentti edellisen päreeni kommenteista A madness shared by two löytyvään kommenttilinkkiin.
(Kielimafian jengi piti palaverin täällä klo: 16.45, ks. lopun sulkukappale)
*
Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa:
'Jokainen Nietzsche-kommenttaari haiskahtaa vähän naurettavalta.'
*
Pitää paikkansa. Nietzsche on niin uniikki, että saa lähes kaikki kommentaattorinsa tekemään itsensä jollain tavalla naurunalaisiksi.

Toisaalta ajattelen, että kumpikin merkittävä nietzscheläinen - Deleuze ja hänen Nietzsche-tulkinnoistaan vaikutteita ottanut Foucault - tekevät Nietzschestä ikäänkuin 'rypälepommin', yksinomaan destruktiivisen kulttuuriterroristin, jonka kritiikki on aina pikemminkin tuhoavaa kuin rakentavaa.

En ole samaa mieltä, vaikka sitten tulkitsisinkin muka väärin Nietzschen ajatuksia. Mikä väärintulkinta on jo nietzscheläisistä (tästä löytyy kuin löytyykin paradoksipiikki Deleuzelle) lähtökohdista itse asiassa mahdotonta.

Syynä väärintulkinnan mahdottomuuteen on yksinkertaisesti aforismin olemuksen pluralistisuus ja plastisuus suhteessa tulkintoihin. Mutta juuri monitulkintaisuus on se hinta, jonka aforismi (siten myös Nietzsche) maksaa ilmaisunsa syvyydestä.

Nietzschen mielestäni erittäin tärkeät (joskaan ei aina selkeästi artikuloidut) hyve-eettiset intentiot osittain perustellusti identiteettitekniikoiksi palauttanut Foucault ei kuitenkaan saa kaikkia sympatioitani puolelleen, koska hän ei halua tajuta, että Nietzschen suuri ongelma (minun mielestäni) oli luoda arvoperusta, joka integroi yhteisöjä samaan tapaan kuin kristinusko, mutta joka ei sido heitä ressentimenttiseen, tekopyhään ja henkilökohtaista luovuutta rajoittavaan sapluunaan.

Samaan hengenvetoon totean kuitenkin, että kristinusko uskontona ja siten esteettis-eettisiä pyrkimyksiä intergroivana organisaationa on taiteen kannalta ollut mitä hedelmällisin ja inspiroivin lähtökohta ja uskomus- sekä arvoperusta.

Nietzschen projektina on - ei enempää tai vähempää kuin massiivinen yritys yhdistää juutalainen ja kreikkalainen kulttuurieetos ja arvomaailma toisiinsa täysin uudella tavalla.

Tämä esteettis-utooppinen ajatusperusta on vahvasti idullaan (vaikkei Wagnerin ja Schopenhauerin ajattelusta itsensä irrottanut Nietzsche sitä myöhemmin aforistista luonnosmaisuutta pitemmälle vienytkään) jo hänen esikoisteoksessaan Tragedian synty, joka heijastelee osaltaan Wagnerin alunperin ideoimaa ajatusta kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä.

Nietzsche palauttaa Wagnerin hengessä mieliin kreikkalaisen tragdian, jossa taiteen eri elementit vielä nivoutuivat yhteen niiden funktion ollessa hätkähdyttävästi uskonnollinen: olemassaolon traagisten vastavoimien kohtaamisen kautta saavutettu katarttinen - elämää kohtaan koetun pessimismin voittava - sisäisen vapautumisen tunne (ks. PS.)
*
Mutta kuten luultavasti myönnetään - kreikkalaisen ja juutalaisen kulttuurin uudelleen yhdistäminen sen nietzscheläis-wagneriaanisessa hengessä saattaa olla täysin mahdoton ja jopa fataali projekti toteuttaa missään muodossa (vrt. natsien myyttis-saatanallinen rationalismi), koska tuottihan tuo yhdistyminen dynaamisuudestaan huolimatta jo kristillisesti painottuneena versiona länsimaisen maailman, jonka itse itseään ohjaavasta teknologiasta ja tekopyhistä (viime kädessä kaikkia epäsuorasti alistavista), negatiivisista (mutta talouden ja juridiikan mystifioimista/vääristämistä) vapausarvoperiaatteista olemme tulleet riippuvaisiksi - yhä luullen että olemme muka omia herrojamme tässä maailmassa.

Lyhyesti: länsimainen kulttuurieetos on ajatunut hedelmättömään arvonihilismin ja arvofundamentalismin väliseen heiluriliikkeeseen, joka tuhoaa lähes kaikki positiivisesti luovat perspektiivit a) äärimmäisen individualismin näköalattomuuden vuoksi ja b) orwellilaisen, anonyymin teknokraatti-kontrolloijan kiristäessä samanaikaisesti otettaan sekä julkisesta että yksityisestä vapaudestamme sanelemalla identiteettimme pekästää tuottajuudesta ja kuluttajuudesta käsin.

Toisin sanoen: olemme muuttuneet pelkiksi teknologian ja vallan välineiksi myös siinä määrin kuin vietämme vapaa-aikaa. Kaikki valintamme on ehdollistettu markkinatalouden Molokille.

En käsitä, miksi tällaista olotilaa kutsutaan vapaudeksi, koska siinä suurin osa valinnoista tehdään jo etukäteen meidän puolestamme. Lukekaa vaikka maínoksia, seuratkaa intensiivisesti trendejä tai olkaa uskollisia brändeille, niin tiedätte, mistä puhun. (Tai - ettehän te enää silloin voisi tietää ja olla vapaita, koska seuraatte niitä ja elätte niiden elämää...)
*
Yhä silti uneksin ajoittain omissa 'anti-anti-utopioissani' tuosta kreikkalaisen ja juutalaisen maailman uudesta synteesistä. Siitä tuli Valamossa, keväästä 1995 lähtien, keskellä systemaattisemman filosofian opiskeluni ja uudelleen virinneen ihmissuhteeni alkumyllerrystä, filosofisen ajatteluni ilmestyksellinen kulmakivi.

Kirkkoisä Tertullianuksen ajatusta Ateenan ja Jerusalemin vastakkaisuudesta filosofian ja uskonnon - lähtökohdissaan toisensa lähes poissulkevina - edustajina ja tähän vastakkainasetteluun pohjaavaa ideaa niiden uudesta aatehistoriallisesta synteesistä voinee pitää ainoana, ideologis-käsitteellisenä utopiana, jolla olen koskaan sallinut itseäni filosofis-utooppisesti hemmotella.
*
PS.
Wagnerilla on ollut niinikään vaikutusta kirjallisuuteen ja filosofiaan. Niezstsche kuului Wagnerin sisäpiiriin 1870-luvun alkupuolella, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, Tragedian synty, näki Wagnerin musiikin dionyysisen eurooppalaisen kulttuurin jälleensyntymänä apollonista, rationaalista dekadenssia vastaan. Nietzschen ja Wagnerin välit rikkoutuivat ensimmäisen Bayreuthin festivaalin aikana. Nietzsche uskoi Wagnerin Parsifalin olevan kristillisvaikutteinen työ, ja hän moitti Wagneria yhdistyneelle Saksan valtakunnalle antautumisesta.

(Käsittämätöntä ettei wikipedian Wagner-Nietzsche-kommentaattori osaa edes alkeellisimpia oikeinkirjoitussääntöjä; - joudun korjaamaan niitä jatkuvasti. Kyse ei siis ole pelkistä typoista vaan karkeista lause- ja kieliopillisista mokista.
Huom! Tämä kritiikki siis koskee vain po. wikipedian kirjoittajaa, ei muita kommentaattoreita.)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Wagner

Sisyphos, Camus ja Absurdin läsnäolon sietäminen

(Oikolukija sekä tyylin- ja sisällöntarkastaja kävivät täällä virnuilemassa klo: 13.25)

Kirje Markojuhani Rautavaaralle
*
Mikä on Sisyfoksen myytin idea ja opetus?

Tunnemme kaksi kuuluisaa tarinaa Sisyfoksesta. Alkuperäinen on antiikin Kreikassa syntynyt myytti ja toinen Albert Camus’n 1942 kirjoittama versio ja uudenlainen tulkinta siitä.

Alkuperäisessä painotetaan enemmän antiikin mytologioille ominaista kosmisen nemesiksen ajatusta, joka ilmenee tässä siten, että koska Sisyphos ei piitannut jumalista eikä kuolemasta vaan jopa vangitsi kuoleman ja karkasi manalasta, hän sai lopulta hirvittävän rangaistuksen.

Petkutettuaan kuolemaa kaksi kertaa Sisyphos pakeni manalasta, mutta kuolema haki hänet takaisin.

Koska kuolemaa ei kuitenkaan pääse lopullisesti pakoon, Sisyphos ’palautettiin’ kolmannen kerran manalaan, jossa hän joutui kärsimään rangaistusta joutuen vierittämään isoa kiveä vuorenrinteen päälle, mutta josta kivi sitten tippui kerta toisensa jälkeen alas.

Camus antaa Sisyphoksen kapinalle uuden sisällön ja korostaa enemmän myytin rangaistusosaa, vaikka ei ajattelekaan sitä nimenomaan tuomiona jostain teosta – vaikkapa synnistä. Camus samaistaa Sisyfoksen rangaistuksen ihmisen kohtaloon yleensä. Ihminen on tuomittu elämään uurastamalla kuin S., eikä tuolla uurastuksella ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Sitä kuvaa kiven jatkuva putoaminen alas laaksoon heti, kun S. on saavuttanut päämääränsä.

Camus’lle tämä symboloi elämän täydellistä absurdisuutta, ihmisen ponnistelujen mielettömyyttä. Ihminen on saanut tehtävän, jota hän ei koskaan voi saattaa päätökseen, mutta johon hän silti on sitoutunut syntymästä lähtien aina kuolemaansa saakka. Olennaista myös on, että ihminen uurastaa jatkuvasti päämääränsä hyväksi, vaikka hän tiedostaakin järjellään (lauantai-iltaisin saunan jälkeen kolme olutpulloa juotuaan), että lopulta tavoiteltu kohde luisuu aina käsistä viimeistään kuolemassa.

Alkuperäisessä myytissä Sisyphoksen kohtalo määäräytyi rangaistuksena kuoleman uhmaamisesta, kun taas Camus’lla kuolema on paradoksaalisesti yhtä aikaa sekä hänen kivensä että hänen pelastajansa. Sillä juuri kuolema päämäärän saavuttamisen mahdottomuutena vapauttaa ihmisen hänen loputtomasta, turhasta uurastuksestaan, mikäli ajattelemme turhuudeksi sen, että ihmisen ajatus/toive jonkin lopullisen saavuttamisesta tämänpuoleisessa elämässä on pelkkä harha ja illuusio tulevasta, ikuisesta elämästä.

Camus sanoi kerran, että maailman suurin ihme on se, etteivät kaikki ihmiset ole tehneet itsemurhaa (elämän mielettömyyden tähden). Mutta se, mitä hän sanoo Sisyphoksen myytin lopussa hämmästyttää, kun sitä vertaa edelliseen: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.

Ihmisen turhalla uurastuksella on sittenkin itseisarvoa hänen oman eksistenssinsä kannalta. Se ei ole jotain, mikä saa merkityksensä ikäänkun annettuna tehtävänä tai tulevana pelastuksena: se on arvokasta tuossa mielettömyydessä itsessään.

Mutta tällainen asenne ei synny automaattisesti tai erityisen kausaliteetin voimasta, kuten esimerkiksi tottelevaisuus vapaan tahdon ja moraalilain välisestä jännitteestä, jota syyllisyydentunne väistämättä ilmentää.

Camus’n mukaan elämä voi saada positiivisen arvon absurdissa olemassaolossa vain henkilökohtaisen kapinan seurauksena. Camus'n Sisyfos-tulkinnassa jumalien mielivaltaa ja kohtalon väistämättömyyttä (kuolemaa) ilmentää olemassaolon absurdisuus.

Kapina syntyy ihmisen harkittuna protestina olemassaolon ja elämän mielettömyyttä sekä tästä seuraavaa ihmisen pessimististä resignoituneisuutta vastaan, koska tuollainen asenne tuohoaa kaikki elämisen perspektiivit ja on vaarassa ajaa ihmisen itsemurhaan.

Ryhtyessään kapinoimaan kohtaamaansa mielettömyyttä vastaan, ihminen ylittää absurdin, joskaan ei sentään aivan nietzscheläisen vitalismin hengessä affirmoimalla (myöntämällä) elämän vaan yksinkertaisesti vain sanomalla absurdille Ei, mikä kielto kääntyy myönnöksi tai ainakin oman eksistenssin sietämiseksi.
*
Camus – vaikka selkeästi vasemmistolainen olikin, ei ajatellut kuin Sartre, että äärettömän vapauden (absurdin) voi ylittää vain henkilökohtaisen sitoutuneisuuden eli sartrelaisittain vahvan poliittisen valinnan kautta, koska äärimmäinen sitoutuminen ’korvaa’ absurdin vapauden (josta siis ilman kapinaa seuraa resignoitunut voimattomuus) tavalla, josta Sartre itse varoittaa heideggerilaiseen tapaansa kirjassaan Oleminen ja ei mikään (1944).

Kyseessä on niin sanottu huono usko, mikä merkitsee, että ihminen ottaessaan elämänsä ja olemassaolonsa perustavaksi ja siten eksistenttiseksi identiteetiksi jonkin sosiaalisen ja/tai poliittisen roolin, tulee samalla kieltäneeksi itsensä eksistoivana olentona, jonka perimmäinen olemus eli autenttisuus on vapauden ainoa - ikäänkuin positiivinen predikaatti. Huono usko on joko autenttisen olemassaolon nihiloija tai ainakin sen 'perversio'.

Camus’lle ainoa mahdollisuus, jossa absurdin autenttinen elämys ja olemassaolon positiivinen mahdollisuus voivat yhdistyä, on siis henkilökohtainen kapina omaa nihilismiään vastaan - ei pelkästään poliittinen kapina sortajaa vastaan (toki Camus hyväksyi vasemmistopoliittisen vastarinnan) ikäänkuin tämä olisi sorretun eksistentiaalinen tai jopa metafyysisesti perimmäinen vihollinen, joka nihiloi myös hänen eksistessinsä mielekkyyden.

Tämä asenne on selkeästi nietzscheläinen siinäkin merkityksessä, että se ei lankea helppoon ja halpamaiseen, ääripoliittiseen ressentimenttiin.
*
Camus on minun mielestäni kaikkein nietzscheläisin eksistentialisti ja ylipäätään kaikkein nietzscheläisin ajattelija ainakin kapinakäsitteen osalta (toki eroavuuksia Nietzscheen löytyy monia).

Pessimistisen tosikkomainen ja Nietzschen hyve-etiikan hedonismiksi typistävä Michel Foucault, joka kyllä yleisesti ottaen on täysin ohittamaton, mitä nykyfilosofiaan tulee, tavoittaa Nietzschestä pikemminkin omat projektionsa kuin Nietzschen intentioitten perustavat ristiriidat ja noita ristiriitoja yhdistävän, 'antinietzscheläisen', punaisen langan: perimmäisten arvojen välttämättömyyden ainakin moraalisina projekteina, ei niinkään ontologisesti annettuina aksioomina.

Nietzscheltä, Hegeliltä ja etenkin Heideggerilta vaikutteita saanut Sartre puolestaan ajautui jopa naurettaviin ristiriitoihin vapauskäsityksensä (ihminen voi valita itsensä sitoutuneisuudessaan), moraalifilosofisen situationalisminsa ja äärimmäisen poliittisen sitoutuneisuutensa suhteen. Sillä kukaan tai mikään ei voi yhdistää vapautta ja sitoutuneisuutta Sartren olettamalla tavalla.

Camus ja Sartre ajautuivat välirikkoon juuri poliittisen sitoutumisen vaatimuksen suhteen. Camus painotti ihmisen kykyä moraalisuuteen ja kykyä kapinoida mieletöntä kohtaloaan vastaan. Sartre ’lankesi nuoleskelemaan’ kommunistista hegemoniaa, eikä tainnut oikein huomata, että hänestä tuli hieman naurunalainen sekä eksistentialistisissa piireissä että Moskovassa.

Sartressa oli ilkeästi sanottuna kuitenkin sen verran ’neroutta’, että hän jätti julkaisematta 1940-luvun lopussa kirjoittamansa lähes 600-sivuisen luonnoksen moraalifilosofiasta. Tajusi kai, ettei eksistenttisen (erotuksena esim. kantilaisen) vapauden perustalle voi rakentaa eettistä systeemiä, joka ei ajautuisi kumoamaan itseään.

Sillä moraalinen situationalismi itsessään on viime kädessä silkkaa egoismia – kärjistetysti jopa solipsismia, joka sekin on teoreettisesti puolusteltavissa oleva kanta, mutta jos – kuten Schopenhauer irvaili – joku todella on solipsisti, hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
*
Camus’n hautajaisissa Sartre piti filosofisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen puheen, jossa hän luokitteli 1940-luvun ystävänsä olevan ranskalaisten, 1600-luvun moralistien perinteen jatkaja.

Kyseessä on aatteellisesti melko epäyhtenäinen, henkilökohtaista hyveellisyyttä, yksilöllistä moraalivaistoa, esteettistä ’kykyä’ ja elämäntaitoa painottava, hieman aristokraattinen kirjallis-filosofinen suuntaus, joka ei ollut sitoutunut mihinkään metafyysis-uskonnolliseen lähtökohtaan – suurena poikkeuksena Pascal, jonka sijoitan moralisteihin hänen Pensees-mietelmäkokoelmansa takia (ks. PPS.).

Ranskalaisten moralistien vaikutuspiiriin voidaan Camus’n lisäksi laskea kuuluvaksi myös – toki monin varauksin – yli 200 vuotta myöhemmin kirjoittanut Nietzsche.
*
Sisyfoksen myytti ilmentää sekä alkuperäisessä muodossaan että Camus’lla traagista ihmiskäsitystä. Kreikkalaisille ihminen oli jumalten ja viime kädessä väistämättömän viimeisen kohtalon – ananken (jonka alaisia jumalatkin olivat) armoilla. Tuo kohtalo on tietysti kuolema.

Tälle myytille löytyy tiettyä sukulaisuutta Raamatun Saarnaajan kirjasta (kaikki on turhuutta) tai Jobin kirjasta (epäoikeudenmukaisen kärsimyksen ja oikeudenmukaisen Jumalan antaman lupauksen välinen ristiriita eli teodikean ongelma).

Sisyfos kuitenkin sai alkuperäisessä tarinassa rangaistuksen, joka oli tavallaan oikeudenmukainen suhteessa hänen kapinaansa anankea vastaan. Camus’lle Sisyfoksen kapina on sen sijaan osoitus tämän pyrkimyksestä tehdä saamastaan rangaistuksesta ’elämäntapa’, johon ei pidä optimisminsa luovuttaen vain alistua vaan, joka on yhtäaikaisesti hänen toivonsa ainoa lähde että sen ilmentymä.

Camus'lle elämä ei siten ole arvo sinänsä kuten Nietzschen vitalismissa vaan Absurdin läsnäolon sietäminen mahdollistuu stoalaiseen tapaan viileän harkinnan tuloksena. Väistämätön on hyväksyttävä, eikä silloin ole mitään syytä antautua äärimmäisten tunteitten valtaan, jotka vain sekoittavat järkevää päättelyä.

Hyväksyn edellisen näkemyksen sillä ehdolla, että kyetäkseen kontrolloimaan passioitaan, ihmisen on ensin koettava ne. Ja siinä onkin stoalaisen ajattelun - siten myös Camus'n - pahin kompastuskivi.

Camus’n Sisyphoksessa yhdistyy paitsi Saarnaajan ja Jobin tematiikka, myös Nietzchen traaginen optimismi sekä viimein - muttei suinkaan toisarvoisimmin - Kierkegaardin käsitys uskon, intohimon ja vapauden paradoksaalisesta suhteesta toisiinsa.

PS.
Seuraavassa lista ranskalaisiksi moralisteiksi luokiteltavista ajattelijoista ja kirjailijoista.

Eesseisti, skeptikko Michel Montaigne, matemaatikko, aforistikko, mystikko Blaise Pascal, aforistikot La Rouchefoucauld ja Chamfort, esseisti La Bruyère, konsevatiivipoliitikko ja kirjailija Joseph de Maistre, esseisti Marquis De Vauvenargues jne. (sekalaista seurakuntaa mutta ’moralisteja’ kukin tavallaan).

PPS.
Pensees – Mietteitä - on yksi eksistentialistisen asenteen varhaisia perusteoksia. Sitä arvosti suuresti myös Nietzsche, vaikka päivittelikin, miksi Pascal ja kristityt yleensä – jopa N:lle läheinen Spinoza, (joka oli N:n mukaan korottanut ’aneemisen’ kylmän Järjen jumalakseen) aina alistavat itsensä jonkintyyppiseen askeettis-masokistiseen positioon suhteessa johonkin elämää ja ajattelua konstituoivaan korkeimpaan voimaan, käsitteeseen tai palvonnan kohteeseen – ylipäätään tuonpuoleisen roolin saaneeseen Olemukseen.

Me puolestaan voimme, tietämättä Nietzschestä muuta kuin tuon edellä kirjoitetun ja hänen elämäkertansa, ihmetellä, miksi dionyysinen libertiini ja elämän 'palvoja' itse eli kuin askeetti ja munkki. Tähän kysymykseen annettu vastaus sisältää erään Nietzscheen liittyvien 'arvoitusten' perimmäisistä ratkaisuista, joilla esimerkiksi Foucault ei kuitenkaan halunnut Nietzsche-tulkintojaan problematisoida.

Mutta ehkä juuri aids oli Foucault'n nemesis hänen terävänäköisistä joskin auttamattoman ja yksipuolisen tosikkomaisista Nietzsche-tulkinnoistaan. No - tämän enempää en aio ryhtyä harrastamaan 'kohtalopsykologiaa'. Lukijoittenkin onneksi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisyfos
Albert Camus: The Myth of Sisyphus
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisyphus
http://de.wikipedia.org/wiki/Sisyphos
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://www.mythweb.com/encyc/entries/sisyphus.html

Kartesiolainen dualismi vailla jakoa kahteen substanssiin

Kirjoitettu Hotasen päreeseen Roaska (eriskummaisia persoonallisuuksia) kommentiksi Petri Järveläiselle.
*
Ehkä tässä ei sittenkään metsästetä absoluuttisia (vaikkakin kyllä 'uskottavia') analyyttisia totuuksia, vaan yritetään panna koko 'paletti' uusiksi, mitä tulee a) nimen, objektin ja ne yhdistävän merkityksen/identiteetin, yhtä lailla kuin b) subjektin, substanssin/objektin ja ne yhdistävän ideologisen diskurssin ja fantasian väliseen dialektiikkaan.

Jälkimmäisestä on ollut puhetta aiemmin sekä tässä blogissa että omassa Zizek-sitaatti-sarjani nro:ssa 12.

Zizekin - suunnattoman kiinnostavana mutta samalla äärettömän haastavana ja kunnianhimoisena - pyrkimyksenä on rakentaa subjektin perustava ontologia uudelleen, uudesta teoreettisesta asetelmasta ja viitekehyksestä käsin - a) vailla realistis-universalistis-essentialistisia ennakko-oletuksia, jotka samaistavat subjektin ja substanssin - mutta myös b) irtisanoutua tyhjästä, (perimmältään loogis-käsitteellisestä), ideologiattomasta ja ei-fantasmaattisesta (eli ei-psyykkisestä) - siis nominalistisesta subjekti-termistä, joka implikoi subjektin olemassaolon lukemattomiksi subjektipositioiksi, mikä postmoderni näkymys johtaa solipsistiseen absurdismiin.

Jälkimmäisestä linjasta toimikoon esimerkkeinä etenkin nietzscheläis-deleuzeläinen 'nomadi-projekti' ja nietzscheläis-foucault'lainen 'valta tulee kaikkialta, ja yksilö on siten ei-autonominen osa vallan tuottavaa struktuuria'.

Tosin Foucault muutti tätä perimmäistä asennoitumistaan yksilön autonomian suhteen eräässä aivan viimeisimmistä julkaistuista artikkeleistaan koskien Valistusta ja Kantia.
Foucault'han oli nuorempana kääntänyt yhtenä tutkintotyönään ranskaksi Kantin Antropologian.

Habermas hämmästyi suuresti, miten strategista toimintaa kommunikatiivisen sijaan painottanut nietzscheläinen saattoi yhtäkkiä lähentyä näin yllättävästi hänen omaa kantilaista projektiaan.

Zizekille Habermas ja Foucault ovatkin - vastoin yleistä diskursiivista jakolinjaa - kiinni perimmältään samoissa yhteisöllisissä perusasetelmissa/-ongelmissa, kun taas Althusseria (joka kyllä vaikutti suuresti myös Foucaultiin muttei Habermasiin) voidaan pitää heidän todellisena vaihtoehtonaan ideologis-teoreettisesti (näkisin tällä hetkellä, että Zizekin väitteellä on oikeutuksensa.)

Zizekin projektissa on kyse kartesiolaisen subjektin ja jopa Valistuksen projektin uudelleen visioimisesta: hyvin yksinkertaistetusti tiivistäen: kyse on eräänlaisesta dualismista vailla perinteistä substanssijakoa.
Toki Zizekin malli on huomattavan hankala sisäistää kaikkine Lacan-Hegel-muunnelmineen - mutta siinä on kuin onkin järkeä - ja ehkä loputtomasti? opiskeltavaa.

Zizek ei ole mystikko - ei ainakaan 'tavanomaisessa' mielessä (Lacanin mahdoton reaalinen tosin tavallaan muistuttaa mystikkojen kaikkeutta/ei-mitään), jossa minuus sulautuu Jumalaan tvs. universumiin, mihin sekä äärimmäinen realismi-essentialismi että oletus äärettömästä subjektipositioiden määrästä johtaa.

Ensinmainitussa subjekti 'häviää' järjen olettamaan substanssiin, jälkimmäisessä subjekti on pelkkä tyhjä termi = empiristinen reductio ad absurdum.
Wittgensteinin yksityisen kielen kritiikki osuu ainakin jälkimmäisen kannan solipsismiin kuin torpedo, ja upottaa sen...
*
Mutta sen sanon, että liikun nyt ja Zizekin kanssa erityisesti aivan analyyttisen että muun filosofisen ymmärrykseni äärirajoilla, joten ammattimies en näissä asioissa tunne vielä suinkaan olevani...
*
Zizekillä on muuten kiinnostava Augustinukseen liittyvä tekstikohta liittyen tämän esittämään käsitykseen falloksesta kirjassaan De nuptiis et Concupiscentia (Avioliitosta ja himosta). Ajattelin jo aiemmin siteerata sitä joko muuten vain tai sopivassa aiheyhteydessä.

Zizekin mielestä A:n päättely ko. kirjassa on erittäin kiinnostavaa, koska Augustinus ajattelee siinä perinteisenä pidetyn kristillisen käsityksen vastaisesti, että seksuaalisuus on pikemminkin rangaistus ja katumus synnistä kuin, että seksuaalisuus itsessään olisi synti, joka aiheutti lankeemuksen.

Zizek käyttää Augustinuksen päättelyä falloksen 'tilasta' Lacanin fallisen signifikoijan paradoksin analyysissaan - eikä tämä päättely perustu seksistisiin premisseihin (huom! naiset ja etenkin feministit) vaan operoi puhtaasti teoreettis-symbolisella tasolla.

Palaan asiaan.

'Ne tekevät sen itse'

Kirjoitettu kommentiksi hirliille Järveläisen päreessä "Päivän kirjavinkki".

hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR

Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.

Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.

Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.

Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...

Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.

Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.

Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.

Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.

Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.

Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.

Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.

Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.

Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.