Wittgensteinin Tractatuksen viimeiset, itsensä kumoavat, propositiot

.....

6.522 There are, indeed, things that cannot be put into words. They make themselves manifest. They are what is mystical. 

.

6.53 The correct method in philosophy would really be the following: to say nothing except what can be said, i.e. propositions of natural science--i.e. something that has nothing to do with philosophy -- and then, whenever someone else wanted to say something metaphysical, to demonstrate to him that he had failed to give a meaning to certain signs in his propositions. Although it would not be satisfying to the other person--he would not have the feeling that we were teaching him philosophy--this method would be the only strictly correct one. 
.
6.54 My propositions are elucidatory in this way: he who understands me finally recognizes them as senseless, when he has climbed out through them, on them, over them. (He must so to speak throw away the ladder, after he has climbed up on it.) 
.
7 What we cannot speak about we must pass over in silence.
.
6.54. Lauseeni selventävät siten, että se, joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä, noustuaan niitä pitkin – niiden päällä – niiden yläpuolelle. (Hänen on niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös.)»
.....
Mikä on tuo ladder, tikkaat/tikapuut, joita pitkin kiipeämme, 'kohti tosiasiaa’? Se on kieli ja itse asiassa se on tietoisuus. 'Heittäkäämme' se pois, niin ymmärrämme Wittgensteinin propositiot oikein. Ne ovat ‘senseless’, vailla mieltä, siis itsestään selviä eli triviaa. Tällä varsin skeptisellä tai peräti nihilistisellä ‘kikalla’ Wittgenstein tavallaan kumoaa kaikki edelliset väittämänsä. Loogisesta totuudesta ‘tosiasialliseen havainnon ja kokemuksen totuuteen’ siirrytään kumoamalla logiikan tikapuut eli tosiasian ‘ei tosiasialliset’ edellytykset – siis perimmältään kielellisen representoinnin rekisteri ja sen myötä tietoisuus sellaisena kuin se kommunikoituu kielessä ja kielenä. Tämän proposition perimmäinen vaikute lienee tullut Wittgensteinille antiikin empiirikko-skeptikko Sekstus Empeirikosilta. 
.
Viimeinen 7. propositio 'Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava' koskee lopulta tiedostavaa subjektia itseään, sillä sen täytyy lopulta hylätä oletus semantiikan [lauseiden merkityksen/totuuden] ilmaistavuudesta myös luonnontieteellisessä verifioinnissa [kieli voi vain kuvailla maailmaa, mutta se ei voi kuvata sitä, miten se kuvaa maailmaa; tätä kutsutaan semantiikan lausumattomuudeksi]. Tosiasia itsessään ei ole kielellisesti kommunikoitavissa [edes fysiikassa, vaikka W. näin Tractatuksessa vielä ajattelikin] - se vain on. Tämä näkemys on tietenkin joko absurdi tai aivan liian kapea-alainen. Niinpä kielipelien pluralismista tuli antirealistinen vaihtoehto, jonka Wittgenstein myöhäisfilosofiassaan valitsi tai johon hän 'pragmaattisesti' päätyi. Pragmaattisella en tarkoita tässä niinkään jotain sovittuja käytäntöjä korostavaa filosofista asennetta kuin elämänmuotojen moninaisen luonteen tunnustamista totuuskielipelien lähtökohtana ja perustana.

.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tractatus_logico-philosophicus

http://www.voidspace.org.uk/psychology/wittgenstein/tractatus.shtml

http://www.gutenberg.org/files/5740/5740-pdf.pdf

http://people.umass.edu/phil335-klement-2/tlp/tlp-ebook.pdf

http://plato.stanford.edu/entries/wittgenstein/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sekstos_Empeirikos

http://en.wikipedia.org/wiki/Sextus_Empiricus

Tunteet, tietoisuus, aivot ja emergenssi

Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa – jos mihinkään, kysyy Wittgenstein.

*

Kaksi sitaattia Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.

 

 

1

Piikone emergenssin kynsissä

[....]

1800-luvun loppupuolella Friedrich Engels pohti emergenssin merkitystä ja kuvaili sitä puhumalla määrän muuttumisesta laaduksi – ajatus, jonka G. W.F. Hegelin luonnonfilosofia tunsi. Kun materian alueen monimutkaisuus kasvaa, siihen syntyy jotakin uutta, sellaista, mitä siinä ei ennen ole ollut. Kun piirtää kuvaa paperille, viivat ja pisteet eivät ensin muodosta mitään järkevää kokonaisuutta, mutta jossain vaiheessa paperille alkaa ilmestyä kuva, vaikkapa koiran pää. Tämä on emergenssiä eli ilmaantumista, tässä tapauksessa hahmon ja kuvan ilmaantumista. Vastaava tapahtuu toisinpäin, kun kuvasta poistetaan viivoja ja pisteitä. Jossakin vaiheessa koiran pää häviää paperilta. Kun katsotaan kokonaisuutta on mahdollista sanoa, että kuvassa on koiran pää, vaikka koiran pää ei näy missään yksityiskohdissa. Jos kuvan pisteet ja viivat jäljennetään osina joukolle paperisivuja ja sivut pannaan nippuun, ei voi sanoa, että nipussa olisi kuva koiran päästä. Mutta kun viivat ja pisteet asetetaan sopivaan järjestykseen, koiran pää ilmestyy näkyviin. Koiran pää on olemassa viivojen ja pisteiden kokonaisuuden järjestyksessä, mutta ei itse osasissa. Samoin voi ajatella, että tunteet ovat ihmisen aivoissa sen osasten järjestyksessä, mutta eivät sen osasissa. 

 

Aivojen monimutkainen laskenta tuottaa emergentin ilmiön, tunteet. Tunteet ovat olemassa. Ne ikään kuin lepäävät materian ja sen ominaisuuksien päällä, mutta eivät itse ole luonteeltaan materiaalisia – eivätkä henkisiä. Toisin sanoen, sellaiset henkiset ominaisuudet kuin tunteet eivät ole henkeä. Tämä ei ole paradoksi, sillä koemme tunteet henkisiksi ominaisuuksiksi siinä mielessä, että ne kuuluvat subjektiiviseen kokemukseemme. Mutta kokemus on olemassa erään monimutkaisen järjestelmän [koettuna] tuotteena, joka ei ole olemassa ilman tuota materiaa. Henkeä ei ole. Jos aine häviää, tunteet katoavat; jos tunne katoaa, aine jää. Tunteet ilman ainetta ovat kuin Lewis Carrollin Irvikissa [Cheshire Cat], joka irvistellessään alkoi vähitellen kadota. Lopuksi jäi näkyviin irvistys, kun katti katosi.

 

Tällaiset esimerkit todistavat vain vähän. Emergenssin käsitteen tyhjyyttä on helppo arvostella. Ajatuksena on, että on mahdollista ymmärtää tunteiden syntyä – samoin kuin irvistyksen – turvautumatta henkimaailmaan tai aineellisuuteen. Molemmat strategiat ovat yhtä hassuja kuin yleisiäkin. Ilmeisesti tunteet eivät ole sen enempää henkeä kuin harhaakaan aineen maailmassa. [.....], s. 48-49

 

2

Minä olen kyborgi

[.....]

Andy Clark argumentoi suurin piirtein seuraavasti. Ihminen on välineitä ja tekniikkaa käyttävä biokone, jossa ei ole mitään osia tai toimintoja, joita tulevaisuuden tiede ei pystyisi periaatteessa selittämään. Kun biokone käyttää tekniikkaa, ja hän/se tekee niin koko ajan, tekniikka on osa minuutta. Tässä kohdassa ajatuksen virtaa tarvitaan filosofian apua, ja sitä on pyydetty nimenomaan Ludwig Wittgensteinilta. Hänen myöhäisfilosofiansa katkelmalliset ja arvoitukselliset pohdintansa mielen liikkeistä ja ajattelun sijoittamisesta aikaan ja paikkaan ovat verrattoman hyödyllisiä. 

 

Wittgensteinin ajattelun mukainen kysymys kuuluu: kun kirjoitat kirjettä kynällä paperille, joka on edessäsi pöydän päällä, missä ajatuksesi silloin on? Tavanomainen vastaus kuuluu, että ajatus on aivoissa. Tällaisen vastauksen taustalla on näkemys siitä, että aivotoiminta on välttämätöntä ajatuksen synnylle ja olemassaololle, ja siksi ajatuksen täytyy sijaita aivoissa. Asia on näin, jos aivotoiminta ja ajattelu samaistetaan, jolloin ajattelu on aivotoimintaa. Olen edellä hylännyt tällaisen identiteettiteoreettisen kannan. Aivotoiminta tuottaa ajattelun omana emergenttinä ominaisuutenaan, kuten Engels opettaa. Silloin menetetään kytkentä aivojen ja ajatuksen sijaintipaikan välillä. Ajattelua ei enää tarvitse sijoittaa biokoneen aivo-osaan. Ajattelu on tajunnassa, mutta missä on tajunta? Se ei sijoitu ainakaan aivoihin. Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa?

 

Jos kirjeen kirjoittajan ajatus sijoittuu ylipäänsä johonkin, se sijoittuu kynän kärkeen paperille. Samalla tavalla käy, kun naputtelen tätä tekstiä sylimikron näppäimillä. Ajatteluni on sormieni päissä ja näppäimistöllä. Vaikka tämä tuntuisi kuinka oudolta, ajatuksen sijoittaminen aivoihin on vähintään yhtä outoa. Tätä Wittgensteinin oivallusta minikyborgin kannattaja pystyy käyttämään hyväkseen. Hänen mukaansa ihmisen ajattelu ei sijoitu avaruuteen, vaikka se sijoittuu aikaan. Wittgenstein kirjoittaa seuraavasti:

 

‘Tuoli ajattelee itsekseen: [...] Missä? Jossakin osassaan? Vai ruumiinsa ulkopuolella, ympärillään olevassa ilmassa. Vai ei kerta kaikkiaan missään? [...] Mutta miten sitten on ihmisen laita: Missä hän puhuu itselleen? Mistä johtuu, että tämä kysymys näyttää olevan mieltä vailla, eikä mikään paikanmääritys ole tarpeen, paitsi se, että juuri tämä ihminen puhuu itselleen?’ [Filosofisia tutkimuksia & 361].

[.....], s.67-68

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Airaksinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Identiteettiteoria

http://fi.wikipedia.org/wiki/Reduktionismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergenssi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergentti_materialismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Filosofisia_tutkimuksia

Reduktiivisen materialismin ongelmat ja emergentti materialismi

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/09/tekniikan-olemus-ei-ole-mitaan-teknista.html

http://wsoy.fi/yk/products/show/27430

http://www2.pirkkala.fi/kirjasto/arkisto/viikko0907.htm

http://reified.typepad.com/reified/2007/10/wittgenstein-in.html

Esteettisestä elämyksestä

Päreen osa I siteeraa Aarne Kinnusen [kuvassa] kirjan Esteettisestä elämyksestä viimeisen eli seitsemännen luvun Lyhyt yhteenveto. Osa II on omaa kommentointiani koskien Ironmistressin 'valheenpaljastus-estetiikkaa'.

*

I

Lyhyt yhteenveto

*

Termiä esteettinen elämys voidaan käyttää seuraavissa tapauksissa:

*

1. esteettistä arvotermiä käytetään emotiivisesti: ‘onpa kaunis!’ Henkilö kiinnittää huomion arvostukseen ja tuntemiseen. Tapaus jää epävarmaksi, ellei tilannetta voida tarkemmin analysoida. Syynä epävarmuuteen on, että henkilö ei pelkällä huudahduksella kykene ilmaiseman ideologiaansa.

*

2. ihminen kokee voimakkaan reaktion jonkin erikoisen arvokkaan taideteoksen äärellä. Viittaan [Heinrich] Heine-esimerkkiin. Reaktion voi nimetä esteettiseksi elämykseksi, vaikka nimeäminen tapahtuukin epävarmoin perustein. Syy epävarmuuteen on sama kuin edellisessä tapauksessa: henkilön ideologia jää salaan.

*

3. jonkin tapahtuman tai esineen kuvailussa käytetään yhtaikaa runsaasti esteettisiä ja tunnetermejä: henkilö ilmaisee selvästi arvostuksensa ja tunteensa. Epävarmuus ‘esteettisen elämyksen’ käytössä on huomattavasti vähäisempi kuin edellisissä tapauksissa [1.-2.], koska arvotermien lukuisuus yleensä paljastaa ideologian, maailmankuvan.

*

4. henkilö itse nimeää kokemuksensa esteettiseksi elämykseksi. On kyseessä perustapaus.  Henkilö voi kuvailla elämyksensä tarkemmin eli antaa perusteluja. Näistä ilmenee, että esteettinen elämys on termi, jonka avulla samalla kertaa ilmaistaan tunne ja henkilön maailmankuva. Jälkimmäinen sisältää uskomukset, vakaumukset ja tiedot. Elämyksen sisältö ja ja perustelut voivat vaihdella, koska termin käyttäjä voi luoda uuden taidekäsityksen, esteettisen teorian tai käyttää muita, tähän asti tuntemattomia ideologioita elämyksensä perusteluun. Esteettinen elämys kuuluu samaan kategoriaan kuin muutkin uskomuselämykset: mystinen, uskonnollinen ja todellisuuselämys. Näiden välillä on tuskin osoitettavissa emotionaalisia eroja.

*

Kaikissa tapauksissa koettu elämys ilmaistaan sanallisesti. Sen määrittely käyttäytymisen termein on mahdotonta, Samalla tavoin kaikissa tapauksissa ‘esteettisen elämyksen’ käyttöä pystytään kontrolloimaan ja kyetään testaamaan, onko henkilö ‘todella kokenut'  väittämänsä elämyksen, onko elämys aito. Testaus on käsitteellinen.

*

Aarne Kinnunen: Esteettisestä elämyksestä [1969/1990]

*

II

1

Luku 2 on alkuosa kommentista Ironmistressille, jonka kirjoitin muutama päivä sitten ja jonka jätin kesken. Täydennän sitä hieman. 

Esteettisen objektin muoto ja sisältö ovat kategorisesti eri asioita {ne viittaavat erilaiseen olemis- ja koettavuusrekisteriin], mutta ne molemmat ovat myös syvemmässä mielessä ontologisesti eri kategorioita kuin [esteettinen] kokemus intentionaalisena aktina. Tietystä esteettisestä muodosta tai sisällöstä ei kausaalisesti ja välttämättä seuraa tämän ontologisen eron[kaan] vuoksi esteettistä elämystä. 

Sanoa, että taide valehtelee tai ilmaisee totuuden, ei ole puhetta esteettisestä elämyksestä vaan taiteen ideologisesta sisällöstä, joka ei ole kaikille yhteinen ja sama. Niinpä esteettisen kokemuksen [absoluuttinen] määrittely muodollisiin tai sisällöllisiin imperatiiveihin vedoten on aina psykologinen makuarvostelma eikä mikään analyyttinen argumentti. Jos olemme samaa mieltä makuarvostelman esittäjän kanssa, se ei johdu niinkään siitä, miten hän perustelee taideteoksen ja oman kokemuksensa vaan siitä, koemmeko samaa taideteosta ‘aistiessamme’ itse myönteisen elämyksen vai emme. Jos olemme samaa mieltä pelkästään taideteoksen muotoon ja sisältöön liitettyjen määritysten perusteella, emme ole kokeneet vielä ainakaan esteettistä elämystä.

Sitä, olemmeko kokeneet ‘aidon’ esteettisen elämyksen, ei voida testata kuin käsitteellisellä tasolla, mikä kuitenkin samalla merkitsee, ettei tätä[kään] kokemusta ole viime kädessä mahdollista testata pätevästi [validisti] lainkaan, koska ei ole olemassa ideaalista tieteen kieltä [ja siten vain yhtä metodia], jolla/jossa käsitteellistetyt kokemukset kyettäisiin osoittamaan merkityksiltään tosiksi [eli verifioimaan semanttisesti: ‘Tractatuksen’ alkuperäinen projekti]. Niinpä tutkimusmetodia on joko vaihdettava ja rajattava [valitaan toinen kielipeli; ‘Filosofisia tutkimuksia’] tai sitten hyväksytään ‘fideistinen’ vaihtoehto [perustaton perustelu; 'Varmuudesta’].

Lopputulema esteettisen elämyksen luonteesta ja laadusta - huolimatta [tai juuri sen takia] henkilökohtaisen varmuutemme vahvuudesta [jopa sen lisääntymisestä kolmannessa vaihtoehdossa] - on pluralistinen, subjektivistinen, relativistinen ja siten lopulta nihilistinen. - - Ehkä Wittgenstein todellakin halusi hävittää maailmasta kaiken turhan filosofoinnin ja jopa kaiken turhan puheen osoittamalla, että kieli on harhaa.

*

2

Pääargumenttisi on selvä kahdella virkkeellä. Kaikki muu matemaattinen ja moralistis-ideologinen pöpinäsi on turhaa lisuketta, koska se ei tuo päättelyyn mitään uutta. Jos niin luulet, elät väärinkäsityksessä ja epärelevantissa itsetehostuksessa. 

Poliittinen moralisti ei puhu esteettisestä elämyksestä vaan poliittis-eettisistä arvoistaan. Matemaatikko ei puhu kauneuden kokemisesta vaan matemaattisista muodoista. Estetiikka ei kuitenkaan palaudu lopullisesti moraaliin eikä matematiikkaan. Kumpaakin tarvitaan ja kumpikin on mahdollistamassa esteettistä kokemusta, mutta esteettinen kokemus [jos sitä ylipäätään on!?] ei tyhjenny moraaliseen tai matemaattiseen eikä myöskään välttämättä seuraa niistä. Jos näin olisi, niin miksi me sitten väitämme kauneuden [ylipäätään esteettiseksi nimetyn] kokemuksen olevan jotain eritystä, ikään kuin omaa lajiaan [sui generis]. 

Minua ei vakuuta tuo ‘moralistis-matemaattinen’ paatos selittäessäsi kauneutta ja esteettistä kokemusta. Toistan – puhut jostain aivan muusta kuin esteettisestä ja tie vie yllätys yllätys [vai onko sittenkään?] sylttytehtaalle. Matemaattinen objektivisti osoittautuu yhtäkkiä absoluuttiseksi psykologiseksi subjektivistiksi, mitä tulee taiteen oletettuihin sisältöihin, joita matemaattiset muodot vain representoivat [representaatio ei siis ole sama kuin kokemus/elämys]. Piilorasistinen moralisti sieltä työntää esiin paholaismaisen kykloopin päänsä [Hydra, jolla on jokaisessa päässään vain yksi silmä] julistaen tuomion paskalle taiteelle rikoslakiin ja Pythagoraan lauseeseen vetoamalla. 

Esteettinen asenne tai kokemus ei palaudu myöskään tiettyihin psykologisiin tiloihin, asenteisiin tai eleisiin. On mahdotonta sanoa, että juuri tietty ele taideteosta kokiessa ilmentää esteettistä asennetta tai että tietty tunne on identtinen esteettisen kokemuksen kanssa. Estetiikka ei ole empiirinen eikä matemaattinen tiede vaan käsitteellistä pohdintaa. Sitä ei voida selittää ja kuvailla tyhjentävästi psykologialla ja matematiikalla. 

Taideteokselta voidaan vaatia moraalista ‘ryhtiä’, mutta sitä ei kyetä koodaamaan mihinkään muodolliseen [matematiikka, geometria], paattiseen [affektit, tunteet] tai sisällölliseen [moraali, ideologia, uskonto] kategoriaan kausaalisesti itsestään selvällä tai loogisesti pakottavalla tavalla. niin että voisimme jo etukäteen [tai edes jälkeenpäin] ja yksimielisesti tiivistää esteettiset sisällöt johonkin eettis-ilmaisulliseen imperatiiviin, jota kaiken hyvän taiteen pitää ehdottomasti noudattaa. - - Sitäpaitsi taide on entropian [sekä kulttuurisen että oman sisäisen entropiansa] lakien alainen siinä missä kaikki muukin tässä maailmassa. Paluuta alkuun ei ole.

.....

Jos taiteelle ylipäätään jää tämän [negatiivisen] päättelyn tuloksena jokin tehtävä/funktio, niin se on kahtalainen: puhtaasti matemaattis-muodollinen ja/tai ideologis-poleeminen. Itse esteettisen olemme sen sijaan kadottaneet - - vai pitäisikö sanoa, että olemme menettäneet ‘mahdollisuutemme’ puhua estetiikasta yhtään mitään. Siis - - ‘wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man - - ‘?

*

PS.

Ironmistressille tiedoksi. Hyvin tuntemamme huippumuusikko Iiro Rantalan matematiikan numero oli aina 5. Siis - - ?

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/kommentteja-taiteesta-ja-estetiikasta.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/linnut-putoavat-kuin-rukkaset.html

http://www.kirjaseuranta.fi/Aarne_Kinnunen/

Elämän tarkoitus on murheen karkoitus

DNA, the substance containing the genetic instructions for the development and functioning of all known living organisms.
*
'Ollako vai ei olla, siinä pulma: jalompaa onko hengen kärsiä kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, lopettain kaikki? – kuolla, – nukkua, ei muuta; – luulla, uness’ että päättyy tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast’ ois halattava.' - [Hamlet näytelmässä Hamlet (suom. Paavo Cajander, 1879)].
*
´[M]eistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu' - [Wittgenstein: Tractatus 6.52].
*
[Kielimafian kuten tämän blogin kirjoittajankin salaisena joskin hieman perverssinä haaveena on olla luova kone, joka ei koskaan tee virheitä vaan kirjoittaa kertapierasulla kielellisesti täysin valmista tekstiä, jota ei tarvitse jälkeenpäin korjailla. Mutta [onneksi] se on mahdotonta, joten nytkin on jouduttu vähän viilailemaan, jotta luettavuus paranisi ja kirjoitusvirheet tuomittaisiin jyrkästi - klo: 14.10].

I
1
Etsi yläkuvasta elämän tarkoitus. Tiedemiehet [etenkin biologit ja fyysikot] eivät luonnollisestikaan voi tai ainakaan heidän ei ehkä kannattaisi osallistua 'kilpailuuni', koska löytäessään kuvasta elämän tarkoituksen, he tulevat samalla kumonneeksi oman tieteensä, sillä tarkoitus, merkitys ja arvo eivät ole 'luonnollisia' ominaisuuksia, vaikka ne luontoon sisältyvätkin [vrt. naturalistinen virhepäätelmä].

Mikäli tiedemiehet kuitenkin yhä sitkeästi väittävät, että jo DNA itsessään on elämän tarkoitus, he esittävät vain tyhjän tautologian [DNA=elämän tarkoitus=DNA jne.], joka väistämättä saa psykologisen innoituksensa ja 'oikeutuksensa' jostain aivan muualta kuin absoluuttisen formaalista ja siten myös ei-semanttisesta DNA-informaatiosta sellaisenaan - nimittäin heidän omista [esim. esteettis-tyyppisistä] fantasioistaan [hyvä esimerkki tällaisen innoituksen valtaamasta puoli-hörhöstä on Esko Valtaoja scifi-robotti-romantiikkoineen].

Kaiken kaikkiaan etenkin biologien on syytä olla tarkkana, etteivät he huomaamattaan implikoi funktionaalisiin selityksiin intentionaalista tarkoitteita ja pyrkimyksiä. Infomaation siirtymisen turvaaminen luonnonvalintana on funktionaalinen prosessi eikä lisääntyvän organismin oma reflektiivinen eli harkittu päämäärä.

Kun sanotaan, että biologinen organismi [ihmistä lukuunottamatta] pyrkii turvaamaan lisääntymisensä, kieltä käytetään antropomorfisesti väärin, koska organismin subjektius antaa aivan liian helposti ymmärtää, että sen toimijuus [agenttius] olisi tietoista ja siten itsenäistä kuten ihmisellä eikä täysin determinoitua eli luonnonlakien ja mahdollisesti vaistojen määräämää.

2
Hamlet sen sijaan esittää elämän tarkoituksen ongelman dramaattis-teatraalisen intuition vallassa eikä siitä olisi muulla tavalla edes mahdollista puhua 'järkevästi'. Uskonto ja teatteri - taide ylipäätään - pystyy ilmaisemaan eksistentiaalisen ahdistuksen mielekkäästi, mutta luonnontieteelle tämä kysymys sen sijaan jää täysin vieraaksi, ja/tai jonka tiede sitä tutkiessaan voi ainoastaan kadottaa väittäen luultavasti, ettei sitä ole olemassakaan.

Silti - ja tämä on minulle olennaisen tärkeää - Hamletin ongelma on todellinen ja ikuinen olematta välttämättä tippaakaan metafyysinen. Ellei sitten tiedemies onnistu tekemään ihmisestä täydellistä konetta, joka on ikivanhan metafyysis-gnostilaisen henki-olion tekninen 'sovellutus tai mallinnus'. Täydellisen ja virheettömän kun ei tarvitse kysyä tarkoitustaan - ei edes tiedostaa epätäydellisen olemassaoloa.

II
Kommentti, joka on alunperin kirjoitettu Ironmistressin päreeseen Mitä mahayanabuddhalaisuus ei ole.
*
'Tiedemies' kirjoitti kommentissaan: 'Itse en koskaan kärsinyt pahemmin teiniahdistuksesta, mutta sekin vähä karisi lukemalla Wittgensteinia.'
*
Hmm. Outoa. Minulle ei käynyt noin [en vapautunut eksistentiaalisesta angstista], vaikka tunnen Wittgensteinin perusideat mielestäni kohtuullisen hyvin - esim. Wittgensteinista väitöskirjansa tehneen Heikki Kanniston erinomaisen selventävistä W-luennoista löytyy tarkat muistiinpanot - [en kuitenkaan ole missään tapauksessa Wittgenstein-asiantuntija].

No - olinhan jo nelikymmppinen enkä mikään teini-ikäinen, kun aloin perehtyä tosissani myös Wittgensteiniin.

Teini-iässä tai vähän sen jälkeen minut tyrmäsi ensin Nietzsche ja heti perään Dostojevski, nopeasti tämän jälkeen mm. Camus ja Sartre, joten ahdistus, joka on ollut [ehkei tosin enää] minun persoonallisuuden dynamiikalleni hyvin luonteenomaista, saattoi ehkä vain lisääntyä näiden herrojen eksistentiaalis-nihilistisistä näkemyksistä ;|].

Siirsin tähän sitaatin koskien Wittgensteinin perimmäistä intentiota Tractatuksen suhteen. Wittgensteinhan piti Russellin kirjoittamaa esipuhetta kirjaan epäonnistuneena, mikä hänen mielestään todisti, ettei Russell ollut Tractatusta lopultakaan ymmärtänyt - paitsi väärin.

Mutta rauhoittaako tämä sinänsä tärkeä joskin hieman paradoksaalinen selvennys sellaisen ihmisen sielua, joka kysyy elämänsä tarkoitusta - kysymystä, joka on kategorisesti toisella tasolla kuin rajattu, subjektiivinen mielipide siitä, onko esim. jäätelö hyvää vai ei ja tuntuuko elämä saavan lisää tarkoitusta, kun syö hyvää jäätelöä ;].

Jos minulta sitä kysytään, niin tiedemiehen sinänsä johdonmukainen common sense-rationalismi ei tavoita olemassaolon tarkoitus-kysmyksen niitä ulottuvuuksia, joista siinä todella on kyse.

Eivät Jumala tai olemassaolo ole selitettävissä jollain funktionaalisesti rajatun käyttötarkoituksen selventämisellä [Jumala ja olemassaoloko välineitä johonkin - haha]. Joka niin tekee, on vaihtanut keskustelunaihetta, ikäänkuin hän voisi uskottavasti sen tehdä päätymättä kategoriseen viheeseen kuten tuo jäätelön syöjä väittämällä, että kaikki hyvä on pelkästään aistein koettua mielihyvää.

Wittgenstein sen sijaan ei vaihda puheenaihetta vaan vaikenee näistä asioista, koska niistä ei todellakaan voi puhua luonnontieteen ideaalikieleen palauttamalla, ja kaikkea muuta puhetta etiikasta, uskonnosta ja estetiikasta voi täydellä syyllä pitää laverteluna [mitä se ei tietenkään ole kuin Tractatuksen 'tiede-solipsistiselle autistille' ;\].

Tunnetusti Wittgenstein kuitenkin hieman muutti käsitystään em. 'vaiettujen' kielipelien/diskurssien semanttisesta luonteesta myöhemmässä tuotannossaan.
*
'Kirjani [Tractatus] tavoite on eettinen. Tarkoitukseni oli kerran sisällyttää esipuheeseen lause, joka tosiasiassa ei ole siinä tällä hetkellä, mutta jonka kirjoitan Teille nyt, koska se saattaisi olla Teille avaimena teokseen. Ajattelin kirjoittaa näin:

Teokseni koostuu kahdesta osasta: siitä, joka on tässä esitetty, sekä kaikesta siitä, mitä en ole kirjoittanut. Ja juuri tämä jälkimmäinen osa on tärkeä. Kirjani rajoittaa eettisen ikään kuin sisältäpäin, ja olen vakuuttunut, että AINOASTAAN näin se on täsmälleen rajoitettavissa. Lyhyesti sanottuna: uskon, että kaikelle sille, mistä monet muut nykyisin pelkästään lavertelevat, olen onnistunut osoittamaan oikean paikkansa vaikenemalla siitä.'

[Ludwig Wittgensteinin kirjeestä vuodelta 1929].

III
http://www.youtube.com/watch?v=1TLWpmIKayc
Eppu Normaali - Elämän tarkoitus
*
Heräsin, katsoin aurinkoon
juuri mailleen laskevaan
hetken mietin kuka oon
ja mistä herätä mä saan
Kuka tietää kuinka eilen lensinkään
nyt päätä särkee miksi join ensinkään
Järki sanoo "kotiis meet!"
on juhlat loppuneet

Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen
mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen
päättelimme, että elämämme tarkoitus
lienee murheen karkoitus

Kas, huomenta P.
Onko pääsi kipee
Vieläkö muistat eilisen
Katso peiliin, alien
On ilta tullut ja vieraat poistuneet
niin monet kerrat on
nää aamut toistuneet

Me ikävämme karkoitimme kauas Gruusiaan
On vanha riimi "muusiaan" siis joku muu sijaan
Me möyrimme ja kierimme ja kättä väänsimme
ja ikävänkarkoitusloitsun äänsimme

Kas, huomenta Ä.
ei maistu ilman ystävää
aamukahvit, hyvä kun jäit
pahaako unta näit?
On aika sen nyt mennyt minkä muistoihini paan
maailmamme pyörii, antaa pyöriä sen vaan

Heräsin, katsoin aurinkoon
juuri mailleen laskevaan
hetken mietin, kuka oon
ja mistä herätä mä saan
Ei riitä edes olon vaikeus
mieleni valtaa outo haikeus
mutta minkäs sille teet
on juhlat loppuneet

Huomenta siis Pauno,
joko päästiin järjestämme
vaiko vielä yhdet
kaunojuhlat järjestämme
niin monet kerrat on
nää aamut toistuneet
nyt vieraat ovat poistuneet

Kas, huomenta Ä.
ei maistu ilman ystävää
aamukahvit, hyvä kun jäit
pahaako unta näit
On aika sen nyt mennyt minkä muistoihini paan
maailmamme pyörii, antaa pyöriä sen vaan
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Meaning_of_life
http://takkirauta.blogspot.com/2011/11/mita-mahayanabuddhalaisuus-ei-ole_29.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Naturalistinen_virhep%C3%A4%C3%A4telm%C3%A4
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/kayta/vk/tukiainen/1luku.html
http://vccslitonline.cc.va.us/vcstills.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/DNA

Marxin epäuskottava vihreys ja Heideggerin merkillinen Dasein [ei-käsitteellinen ei-subjektiivisuus]

Heidegger ja Marx
*
[K-mafian tarkennuksia (I. 2, 4. kappale ja I. 4, 6. kappale) - klo: 23.10]

I
1
Pauli Pylkön essee Marxin viherpäivityksen vakavasta uskottavuusvajeesta käsittelee yhtä Marx-tutkimuksen ydinkysymyksistä. Miten saada moderneissa sivilisaatioissa elävien ihmisten elintapoja radikaalisti muutettua luontoa vähemmän kuormittaviksi Marxin teksteihin tukeutumalla ja niistä ohjeistusta etsien.

Pylkön uskottava vastaus on ettei mitenkään, ja että marxilainen tutkimus liian usein salailee ja mystifioi tutkimuslähtökohtiaan, on epämääräistä ja tulkitsee myös ekologian kyseessä ollen Marxin ajattelua suuntaan, jonne Marx itse ei eurooppalaisen valistuksen ja edistyksen kannattajana näyttänyt lainkaan olevan menossa.

Jukka Heiskasen tutkimuksen vastaisesti Marx ei siis ajatellut teollistumiskehityksen kohtalokkuutta luonnon kannalta vaan itse asiassa jakoi kapitalistien teknologisen edistysuskon ja heidän valistuksellis-liberaalit imperatiivinsa.

Marxille teknologian väestöllisesti järkevä ja oikeudemukainen kehittäminen toimi ensijaisesti proletariaatin elinolosuhteitten parantamisen välineenä, eikä häntä millään muotoa voi pitää amerikkalaisen Henry Thoreaun [Marxin aikalainen] kaltaisten transsendentalististen luonto-romantikkojen [Pylkön luontorealistien?] aatetoverina.

Pylkkö vertaa Heiskasen viher-marx-tulkinnan ja tutkinnan yleistä epämääräisyyttä ongelmaan, jonka voi kohdata kristinuskon tutkijoitten teksteissä. On monesti hankalaa [joskin välttämätöntä] tietää, mitkä dogmin osat kristinuskoon sitoutunut tutkija lopulta hyväksyy lähtökohdikseen ja mitkä hän on hylännyt. Onko hän ylipäätään teisti vai ei. Sama pätee Marx-tukijoihin, jotka hekään eivät tarpeeksi tarkkaan ekplikoi, mihin Marxin teorian osiin ovat sitoutuneet ja mitä pitävät toissijaisina [ironisena mutta esimerkillisenä poikkeuksena Pertti Lindfors].

Näin ollen nuoren Marxinsa erittäin hyvin tuntevan Jukka Heiskasenkin viher-marx-päivitykset johtavat tietyistä Marxin käyttämistä sanamuodoista päätelmiä, joihin Marx itse ei laajemmassa tekstikontekstissa ja ylipäätään Euroopan valistushenkisen edistysuskonsa vallassa anna juuri mitään aihetta.

Toisin sanoen Marx ei missään kohtaa asetu vastustamaan teknologisoitumista ja taloudellista kasvua jostain proletariaatin välittömälle edulle tärkeämmästä ja itseisarvoisesta syystä johtuen kuten luonnonsuojeleminen vaan vaatii teknologian edistämistä ja elintason nostamista siten, että hänen aikanaan jatkuvasti kasvava työväestö voisi oikeudenmukaisesti saada käyttöönsä teknologiasta tulevan hyödyn ja onnen.

Marxin mielestä tähän 'onnitulonsiirtoon' tarvitaan kommunismia, sillä kapitalisti ei riistoedustaan vapaaehtoisesti luovu - ei senkään vuoksi, koska pääoman logiikka vie kapitalistia kuin pässiä [lue: pörssiä] narussa kohti yletöntä rikastumista ja väistämätöntä taloudellista taantumaa [tämä tilanne on myös meidän arkipäiväämme].

Heiskasen 'tieteellisessä' Marx-tulkinnassa on siis kyse on puna-viher-ideologian poliittisesta indoktrinaatio-projektista, joka näin ollen jo alunperin sitoutuu tuottamaan Marxin teksteistä luennan, joka tarkemmin eri ekologisia linjauksia erottelematta muka tukee nykyisen luonnonsuojeluaatteen pyrkimyksiä. Heiskasen päätelmillä ei Pylkön mielestä ole juurikaan katetta - pikemminkin päinvastoin.

Heiskasen johdatteleva epämääräisyys ei Pylkölle siis riitä, kuten alla oleva risuaitainen [pdf-] sitaattini esseen lopusta osoittaa [lukekaa linkistä koko essee].

2
Mutta jos Heiskasen viher-Marxilla on Pylkön mukaan vakava uskottavuusongelma, ei hän itsekään pääse helpommalla teorian ja käytännön välisen suhteen laatua ja määrää penätessämme, joskin tämä [sala]oppinut filosofian tohtori - nykyinen saunafilosofi ja 'kustavilainen kylähullu' [nämä ovat minun vokabulaarissani esteettisesti ja psykologisesti erinomaisen positiivisia epiteettejä] jättää tässä yhteydessä viisaasti sanomatta sen, mitä hän ei ilmeisesti tiedä tai tohdi [toisin kuin Heiskanen].

Sillä vaikka Pylkön jälleen kerran hieno essee tuo selkeästi esiin ehkä olennaisimman globaalin ongelmamme [teknologisen hyvinvointimme ylettömyyden] ja sen syyt, siinä ei [toisin kuin Pentti Linkolan ekofasismissa] edes ylimalkaisesti hahmotella, miten tätä ongelmaa voisi konkreettisesti ryhtyä ratkomaan [esim. viikatteella, haulikolla vai molemmilla].

Pylkön haluttomuus [jonka tulkitsen myötäsukaan kognitiivisen vaatimattomuuden hyveeksi] antaa esimerkkejä antimodernin regionalisminsa ja luontofiliansa sekä näihin kahteen erottamattomasti liittyvän teknologia- sekä kapitalismi-kriittisen konservatiivisuutensa praktisesta toimeenpanosta juontuu teoreettisesti hänen käsityksestään subjektin ontologiasta ja siihen kytkeytyen länsimaisen rationaliteetin kritiikistä.

Pylkön kohdalla kyse on rationaaliseen ja universaaliin subjektiin kohdistuvasta ontologisesta nihilismistä [tosin Heideggerille juuri olemisen (ei-käsitteellisen mielen) korvaaminen rationaalisella subjektilla (käsitteellisellä olevalla) on nihilismiä]. Augustinolais-kartesiolainen tahtomisen ja ajattelemisen reflektiivinen lähtökohta eli cogito universaalina subjektina todetaan harhaksi ja siirretään metafysiikan museoon.

Mutta miten meidän pitäisi ymmärtää Pylkön Schellingiltä ja Heideggerilta omaksuma gnostilaista alkuperää oleva a-subjekti eli Dasein [täällä olo]? Onko se jokin ajallis-paikallisuudessa performoiva henki vai positiivisesti varautunut tyhjyys puhuaksemme kvantti-metafysiikan kieltä?

Koska pidän itseäni 'diogeneettisenä' individualistina, joka on ajattelussaan vienyt subjektiuden murtumispisteeseensä eli solipsistiseen desisionismiin - siis hulluuden rajoille asti, saatan ymmärtää Pylkön a-subjektia sangen puolueellisista lähtökohdista käsin. Minulle ei nimittäin hulluuden eli yksityisen kielen rajan tuolla puolen ei ole mitään - ei edes ei-käsitteellistä ei-subjektia. Siellä on pelkkä tyhjyys, josta on vaiettava. Ja piste.

3
Pylkön, Heideggerin, Schellingin, buddhalaisten ynnä muiden ei-subjektivistien ongelma fokusoituu siihen, että karkottaessaan [osittain perustellusti] subjekti-metafysiikan takaisin Vanhan testamentin Genesikseen [ja vielä sitäkin varhaisempiin vaiheisiin], jossa persoonallinen Jumala loi maailman ihan vain omasta tahdostaan ex nihilo, he eivät kuitenkaan pysty karkottamaan sinne omaa tahtoaan Jumalan luomistahdon kanssa analogisia päätöksiä tehtäessä.

Oli subjektia tai ei, niin päätös syntyy aina subjektiivisena tekona - muuten se ei ole [aktiivinen] päätös lainkaan vaan lähinnä imitaatiota ja/tai passiivista paternaalis-autoritaariseen indokrinaatioon reagoimista.

Toisin sanoen - asubjektivistit yrittävät mahdotonta siinä missä nuori Wittgenstein Tractatuksessa. Jos jostain voidaan ylipäätään puhua, siitä voidaan puhua selkeästi. Tästä mahdottomasta tieteellis-metafyysisesta vaatimuksesta kuitenkin seuraa, että Wittgensteinin olisi pitänyt vaieta ei ainoastaan uskonnosta, etiikasta ja estetiikasta [koska niistä puhuminen on mahdotonta universaalissa tieteessä eli fysiikassa] vaan myös diskurssista, joka koskee subjektia - eikä edes tämä olisi riittänyt, sillä itse subjektin, joka paitsi olettaa rationaliteetin lähtökohdaksi subjektin on itse juuri tuo sama subjekti fenomenologisessa mielessä [kehä], pitäisi vaieta ja kadota lopullisesti, koska sitä ei ole olemassakaan verifioitavissa olevana kohteena.

Kyseinen päättely vaikuttaisi olevan ad absurdum, mutta se kuitenkin seuraa teoriasta, joka kieltää verifikaation ulkopuolella olevat diskurssit ja oliot - siis lopulta tietoisuuden, joka asettaa nämä ehdot rationaalisena subjektina.

Wittgenstein toki tajusi yrityksensä umpikujan ja luopui kielen kuvateorian pohjalle rakentuneesta verfikationismistaan, mutta verifikationismista hän ei silti luopunut vaan hajotti monistisen ontologian kielipeleiksi, joissa säännön seuraaminen elämänmuodon käytäntönä luo käsitteille niiden merkityksen. Carnapin [Tractatuksen kantilais-positivistisen verifikationismin hengessä] elättelemä metodisen monismin utopia filosofiasta tieteen kielen loogisena syntaksina potkaistiin samalla roskikseen - olkoonkin, että fysiikkaa edelleen pidetiin tieteistä eksakteimpana.

Pitäisikö meidän nyt ajatella heideggerilaisesti, että Tracatatuksen kantilais-wittgensteinilainen kvasitranssendentaali-subjekti hajoaa ja 'maallistuu' kielipeliteoriassa eri elämänmuotojen määrittämäksi olemisen tavaksi? Ilmeisesti pitäisi, mutta sekään ei ratkaise itse desisionismin ongelmaa.

Mikä/kuka päättää, kun minä päätän? Jos se en ole minä [subjekti minuutena], niin sitten se on joku toinen, johon saatan tosin olla jopa intiimissä suhteessa, mutta.yhtä kaikki - kaikkein perimmäisimmän päätöksen akti ei koskaan voi olla kirjaimellisesti yhteinen akti, koska silloin se ei ole päätös lainkaan vaan passiivista reagointia joko rakastamani ja suuresti arvostamani ihmisen toiveeseen tai jonkin supersubjektin [ideologian] minuun kohdistamaan hyvän- tai pahantahtoiseen indoktrinaatioon [interpellaatioon].

4
Yrittäessään mahdotonta eli karkottaa langenneen Daseinin [voluntaristisen subjektin] takaisin paratiisiin, jossa se muuttuu uudestaan a-subjektksi eli luonnoksi tai Schellingin rikkumattomaksi alkuharmoniaksi [tässä tavoitellaan tietysti koko modernin universaalin subjektin trasformoitumista antimoderniksi regionaaliseksi olemiseksi], heideggerilaisten pitäisi tarkoin miettiä, mitä he subjektin mukana [tahtomattaan] tulevat kadottaneeksi.

Joka tapauksessa em. transformaation jälkeen syntyvä ihminen on jotain sellaista, mitä minä en pysty kuvittelemaan yhtä vähän kuin ymmärrän tai pystyn kuvittelemaan buddhalaista meditaatiota ja sen valaistunutta lopputulosta - ihmistä, jolla on oikea tieto ja tietoisuus asioiden ja [subjektittoman] itsensä tilasta universumissa.

Minulle subjekti on zizekiläinen epätäydellisen ontologian [tässä Zizek omaksuu Heideggerin ontologisen eron olevan ja olemisen välillä] minimaalinen subjekti, joka kyllä reflektoi ja päättää, mutta jolla ei ole metafyysistä substanssia samassa mielessä kuin Descartes'n cogitolla. Kyseessä on konstituoitu, strukturalistinen käsitys subjektista - eräänlainen tyhjyyden ympärille rakentunut kuori, mutta se tarvitaan, koska muuten meidän ei olisi mahdollista tajuta sitä tyhjyyttä, joka me olemme.

[Rationaaliteetin subjekti tai subjektiivinen rationaliteetti [oleva] ei ole sama asia kuin fenomenologinen subjekti eli reflektoiva ja kokeva minä [oleminen], mutta niitä ei voi myöskään täysin erottaa toisistaan],

Buddhalaisuuden ja ylipäätään a-subjekti-ajattelijoiden on siis [kuten edellä tuon esiin] omista lähtökohdistaan käsin mahdoton perustella omaa [regionaalis-henkis-fenomenologista] a-subjektiuttaan ilman rationaalista subjektiutta [vrt. Wittgensteinin kritiikki Mooren common sense-tietoa kohtaan; se, joka ei voi epäillä, ei voi myöskään tietää].

Tietenkin he ovat olemassaolevia ja kommunikoivia olentoja, mutta heillä ei ole enää/vielä mahdollisuutta ottaa etäisyyttä paitsi itseensä ei myöskään transsendenssiin, koska heiltä puuttuu itsen ja transsendenssin välisen dialektiikan [tässä ei ole kyse 'vulgaarista' kaksiarvologiikasta] mahdollistava subjekti-rakenne [Lacanin symbolinen], joka konstítuoi tuon dialektiikan [ks. PS.].

Itsen ja transsendenssin välille syntyvä [erottamalla yhdistävä] dialektiikka - transsendentaalinen etäisyydenotto - on tietoisuuden [ja siten 'tyhjän' subjektiuden] synnyn edellyttämä perimmäinen Tapahtuma.

Kyseessä ei ole lineaaris-kausaalinen vaan yhtä aikaa diakroninen ja synkroninen prosessi. Kun ikuisuus tunkeutuu aikaan kairos-hetkenä [kristillisessä kontekstissa Jeesuksen hahmossa], se yhtä aikaa sekä synnyttää subjektin että tyhjentää sen sisällöistään, koska ero sisäisen ja ulkoisen välillä on kuitenkin lopulta keinotekoinen ja ulkoinen on aina jo osa sisäistä.

Subjekti ei siis voi tulla tietoiseksi muusta kuin itsensä ei-mikyydestä, koska tietoisuus subjektiivisena rationaliteettina mahdollistuu vain rajana ja erona olemiseen. A-subjekti sen sijaan on kokonaan täynnä sisältöä, mutta [kärjistetysti sanottuna] ei niinkään [itse]reflektoivan ihmisen kuin eläimen, jumalan tai ohjelmoidun robotin tavoin.
*
Minun tulkintani tietoisuuden [subjektin] synnyn dialektiikasta kallistuu [kuten saatetaan huomata] enemmän Kantin ja Hegelin kuin heideggerilaisuuden [tai varsinkaan buddhalaisuuden] suuntaan, mutta mitenkään lopullisesti selvää tämä jako ei minulle ole.

Ehkä perustan käsityökaupan ja ryhdyn myymään kotitekoisia Daseineja japanilaisille turisteille. Itse asiassa kyseessä on kierrätys, sillä onhan Dasein eurooppalaisesta antimodernismista kumpuavan filosofisen uusanimismin luoma huipputuote. Saavat japanilaiset omansa [animismin] takaisin uudessa paketissa - tietämättään.

PS.
En tietenkään tarkoita, että esim. shamaanin pitäisi välttämättä viestiä 'yksityinen kielensä' eli loveen lankeamisensa länsimaisen rationaliteetin/subjektin viitekehyksessä vaan oletan, että tuo yksityinen kieli [vrt. Adornon ei-identtinen] on mahdollista kommuníkoida pelkästään shamaanin yksityisenä kokemuksena, jonka hän täysin omavaltaisesti tulkitsee muille, miten parhaaksi näkee.

Väitän provosoivasti, että kaikessa kollektiivis-asubjektiivisessa [mitä muuta asubjekti voisi olla kuin kollektiivinen] kokemuksessa - myös natsismin nousussa - havaitaan mainitun shamanistisen käytännön peruspiirteitä. Hitlerin propaganda [nationalistiseen retoriikkaan naamioitu 'yksityinen kieli'] osoittautui saatanalliseksi - olkoonkin, etten itsekään pidä Hitleriä totuutena natsismin perimmäisestä alkuperästä ja luonteesta.

Pylkkö varmaan sanoisi nyt, että mitä muuta länsimainen rationaliteetti ja universaali subjekti ovat kuin länsimaisen ihmiskäsityksen perustana olevan 'yksityisen kielen' tiede-auktorisoitua indoktrinaatiota ja legitimaatiota teknologisten innovaatioiden muodossa. En väitä vastaan.

II
Marxin viherpäivityksen vakavasta uskottavuusvajeesta - Jukka Heiskasen Marx-tulkinnan tarkastelua

Pauli Pylkkö, helmikuu 2011

[...]
Jos kommunistinen talous sattuisikin toimimaan tehokkaasti (eli ›rationaalisesti›
Marxin tarkoittamassa mielessä), ja pystyisi ratkaisemaan
esimerkiksi tavaran ja työn hinnoittelun ongelman, tarjoaako Marxin teoria
mitään tuollaista syytä, vastavoimaa, millä tuotantoa ja kuluttamista
voitaisiin hillitä, ja millä esimerkiksi tarpeiden kokonaisuudesta voitaisiin
karsia keinotekoiset ja vääristyneet tarpeet esiin? Tuskin. Tuskin hän edes
tuli ongelmaa ajatelleeksi. Vaikka etiikka ei riitäkään keinotarpeita hillitsemään,
tämän päivän ympäristöfilosofiassa suositut eettiset teoriat eivät ole
helposti yhdistettävissä Marxin talousreduktionistiseen kohtalonuskoon.
[Pertti] Lindfors kirjoittaa taas ihailtavan suorasukaisesti: »Eetilliset argumentit
eivät ole sosialistisen teorian rakennusosia, ne ovat vain propagandavälineinä
sallittuja.» (mainittu Lindforsin teos, s. 185). Marx halusi antaa
enemmistölle (proletariaatille) sen, mitä vähemmistöllä (porvaristolla) jo
oli. Siihen ei voi päästä tuotannon määrää ja tehoa laskemalla. Valittiinpa
mikä talousjärjestelmä tahansa, porvarin vauraustason saavuttaminen ei
vie työläistä lähemmäs luontoa.

Aidosti dialektinen luonnosta vieraantumisen marxilaishenkinen teoria
vaatisi selvää irtaantumista Marxin edistysoptimismista ja siirtymistä
Horkheimerin ja Adornon valituskriittiselle ja Marcusen hyvinvointikriittiselle
linjalle. Mutta Heiskasen Nuoren Marxin luonnonfilosofia jatkaa marxilaista
salailun kulttuuria eikä katso tarpeelliseksi edes viitata marxilaisen
perinteen elinvoimaisimpaan haaraan, joka kasvaa Valistuksen dialektiikasta
ja Yksiulotteisesta ihmisestä. Tälle linjalle voi lähteä vain se, joka on valmis
hylkäämään Marxin ajattelun pahimmat heikkoudet: eurooppakeskeisen
edistysuskon, joka tekeytyy vieläpä yleismaailmallisesti päteväksi, talousreduktionistisen
ihmiskäsityksen, liian deterministisen historiakäsityksen
ja luottamuksen järjen ja tekniikan mahtiin.

18
Eikä tämäkään vielä riitä. Nykyisessä kohtuuttoman kuluttamisen, turhan
tuotannon ja päättömän hallinnoinnin maailmassa suuri yhteiskunnallinen
antagonismi on vaihtanut paikkaa. Se ei ole enää proletariaatin ja
porvariston välillä, vaan ihmisten suuren enemmistön (johon kuuluu sekä
porvaristoa että työväestöä) ja luonnon välillä. Vain hyvin pieni vähemmistö
(sanoisimmeko ›etujoukko›?) on valmis köyhtymään, jotta luonto
saisi tilaisuuden ja aikaa toipua. Vain tämä vähemmistö edustaa luonnon
intressejä uudessa antagonismissa.

Näkemys jonka mukaan yksityisen omistusoikeuden kumoaminen tai
yksityisen yritystoiminnan kieltäminen jotenkin automaattisesti ja sellaisenaan
ratkaisisi eurooppalaisen tai länsimaalaisen ihmisen luontosuhteen
ongelman, ei ole vakuuttava – ei varsinkaan viime vuosisadan laajojen
reaalikommunististen yhteiskuntakokeilujen valossa. Mutta jos vaihtoehdoksi
tarjotaan oppia, jonka mukaan ihmisen luontosuhdetta edustaa
parhaiten kapitalismin varaan rakentuva hyvinvointivaltio, missä verovaroin
pidetään yllä laajoja hyvinvointipalveluja, ajaudutaan ojasta allikkoon.

Tarvitaan ennen muuta kulutuksen ja tuotannon rajua vähentämistä ja ohjaamista
perustarpeiden tyydyttämiseen. Tarvitaan paikallisen perinteen
luontonäkemystä ja siihen kätkeytyvää luonnon kunnioittamista. Se taas
johtaa paikalliseen köyhyyden filosofiaan, missä kaikkien yleismaailmallisina
esiintyvien oppien (yhtä lailla sosialististen ›internationalismien› kuin
porvarillisten ›maailmankansalaisuusoppien›) pätevyys kyseenalaistetaan.

Tässä liikkeessä Marxista ei ole tiennäyttäjäksi.
Marxin idea kommunismista on kehittynyt eurooppalaisen edistysuskon
ja valistusliikkeen perustalta, ja on tästä syystä erottamattomasti sidottu
tehokkuuden kasvattamisen ja rajattoman laajenemisen ohjelmaan.
Irrottamaton osa tätä perustaa on usko, että eurooppalainen rationaliteetti
on yleismaailmallisesti pätevä ja ohjaa kohtalon tavoin maailmanhistoriaa.
Jos tämä perusta on ympäristökriisin keskeisin aiheuttaja, emme voi odottaa
siltä kriisin ratkaisua.

III
http://www.youtube.com/watch?v=jQsQOqa0UVc
Martin Heidegger criticises Karl Marx - 1969
*
Here, on German television, Heidegger rebuts Marx's famous claim that philosophers only interpret and do not actually change the world ... Heidegger replies that philosophy is essential in any *concept* of social-political change, including, of course, Marx's concept of a classless society:

Richard Wisser: ... Do you think philosophy has a social mission?

Heidegger: No! One can't speak of a social mission in that sense! To answer that question, we must first ask: "What is society?" We have to consider that today's society is only modern subjectivity made absolute. A philosophy that has overcome a position of subjectivity therefore has to say no in the matter.

Another question is to what extent we can speak of a change of society at all. The question of the demand for world change leads us back to Karl Marx's frequently quoted statement from his Theses on Feuerbach. I would like to quote it exactly and read out loud: "Philosophers have only interpreted the world differently; what matters is to change it." When this statement is cited and when it is followed, it is overlooked that changing the world presupposes a change in the conception of the world. A conception of the world can only be won by adequately interpreting the world.

That means: Marx's demand for a "change" is based upon on a very definite interpretation of the world, and therefore this statement is proved to be without foundation. It gives the impression that it speaks decisively against philosophy, whereas the second half of the statement presupposes, unspoken, a demand for philosophy.
*
http://www.uunikustannus.fi/marx.pdf - [Pauli Pylkön essee]
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.benjamins.com/cgi-bin/t_bookview.cgi?bookid=AiCR%2011
http://www.amazon.co.uk/Aconceptual-Mind-Heideggerian-naturalism-Consciousness/dp/9027251312/ref=sr_1_1?s=books&ie=UTF8&qid=1312666607&sr=1-1
http://www.uunikustannus.fi/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marxilainen_filosofia
http://en.wikipedia.org/wiki/Subject_(philosophy)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology
http://filosofia.fi/node/2403
http://filosofia.fi/node/2404
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pertti_Lindfors
http://forums.skadi.net/showthread.php?t=67107
http://www.bibliotecapleyades.net/sociopolitica/codex_magica/codex_magica04.htm

Päivän eskatologia

Lopun aikoihin pitää perehtyä jo alkuopetuksessa [varsinkin nykyään].

[K-mafian lisäyksiä ja korjauksia - viimeksi klo: 16.00]

HG pyysi edellisen päreen kommentissaan: Soita huomenna ole ystävällinen (päivällä siis).

1
Minulla ei ole sinun kanssasi [ainakaan päiväsaikaan] mitään sellaisia asioita selvitettävänä, joista en voisi puhua tässä kommenttilaatikossa.

Toisaalta - nekin asiat, joita sinulla yleensä on sanottavana, ovat sen verran henkilökohtaista luokkaa, etten katso olevani kompetentti ilmaisemaan niistä edes omaa mielipidettäni, koska en valitettavasti kovin hyvin ymmärrä niitä, vaikka olenkin joskus ollut huomaavinani, että niissä piilee joku tietty tärkeäkin pointti, joka kuitenkin sekoittuu aivan liikaa kirjoittajan omiin traumoihin.

Traumoista meidän ajattelumme toki kumpuaa [jopa 'matema-fyysikoilla' - sanokaa minun sanoneen], mutta niitä pitää käyttää varovasti ja taitavasti ajattelumme suuntaajina.

Yhtä lailla on tietysti turha panna päätä [subjektiviteettia] pensaaseen ja selittää kaikki matematiikalla [vakioimalla muuttujien arvot 'vaikka väkisin'], jotta voisi olla muka objektiivinen suhteessa itseensä ja maailmaan.

Matematiikasta, teknologiasta ja niihin perustuvasta toiminnallisesta pragmatiikasta [?;\] ei yleensä ole toivottuja positiivisia seurauksia, mikäli ihmisiltä, jotka niiden varaan elämänsä rakentavat, puuttuu moraalinen selkäranka.

Mahatma Gandhi opetti meille etiikasta ja poliittisesta tahdosta jotain sellaista, minkä kolonialismi [eli rasismi ja totalitarismi] yritti tukahduttaa, ja jonka [paradoksaalista kyllä ] demokraattinen liberalismi sittemmin vesitti kapitalistiseksi kulutus-teknokratiaksi, josta puuttuu täysin esim. alkukristillisen yhteisöllisyyden eskatologis-optimistinen eetos tai edes 1800-luvun [modernismin suuri vuosisata] kehitysoptimismi.

Teemme töitä voidaksemme vain kuluttaa mahdollisimman vapaasti ja mahdollisimman paljon [esim. valita sadasta eri vaihtoehdosta jotain tuotetta ja heittää loput kaatopaikalle], etsiä elämyksiä kuin viimeistä päivää [esim. sopulimainen, kaiken alleen raiskaava massaturismi], nauttia entistä addiktoituneemmin kaupallisen kulttuurin hedelmistä [jossa lääke-, huume- ja terveysvaikutteisuus ovat yksi ja sama trendi tuotannollisesti].

Mutta kas! - kaiken tämän intohimoisen liberaali-demokraattiselle systeemille omistautumisen jälkeenkin: mikä on meidän lopullinen 'erorahamme'? - Kammottavaa kyllä - se on yhä edelleen kuolema, jota emme pystyneet voittamaan edes kapitalismia palvottuamme [ja emme varsinkaan silloin].

Luulenpa, että pakana-kuluttajat saattavat aika ajoin hämmästellä, miksi alkukristityt suhtautuivat kuolemaan niin käsittämättömällä tavalla. Hehän suorastaan odottivat sitä [koska heille oli luvattu kuolemanjälkeinen pelastus, kun taas kuluttaja-robotille on luvattu vain maanpäällisen nautinnon turruttava loputtomuus].

Kehitys-optimismi sen sijaan lienee jo lopullisesti läpikäyty vaihe ihmiskunnan historiassa, sillä kukapa [lukuunottamatta Esko Valtaojan kaltaisia 'sympaattisia' tekno-naivisteja, joille bruttokansantulokin mittaa pätevästi ihmisen onnellisuuden määrää (voi ei!)] nyt enää uskoo ihmiskunnan loistavaan tulevaisuuteen?

Voisimmekin [tai tietysti vain eräät meistä, koska pakanamaailma elää aina vain epäjumalistaan: rahasta ja idoleista] 'kokeilla' uudestaan eskatologista optimismia.

Sitäpaitsi loppuhan on koko ajan lähempänä, sillä maapallo tuskin kestää yli 10:n miljardin ihmisen jatkuvasti kasvavaa elintasoa. Ainakin on selvää, ettei maapallolla vältytä kansainvaelluksiin verrattavilta väestösiirtymiltä kehitysmaista USA:han ja Eurooppaan. Tämä prosessi ei tule olemaan pelkästään rauhanomainen, kuten eivät olleet ne edellisetkään Rooman valtakunnan luhistuessa ja eurooppalaisten vallatessa Amerikan.

2
Pyydän kohteliaimmin HG, että [jos se vain on sinun itsesi vallassa] tekisit selkeämmän eron itsesi ja sen asian välillä, jota kaoottisella yritykselläsi [siltä minusta vaikuttaa] yhdistää tunne ja matematiikka, yrität saada kiinni. - [Pascal muuten onnistui tässä yrityksessä - melkein - hintana tosin oli fideismin solipsistisuus; wrt. Wittgensteinin oletettu fideismi].

Mitä kommenttiisi tulee, niin mielestäni [wittgensteinilaisittain] tunnekieli on kieltä siinä missä kaikki muukin kieli, sillä kaikki, mikä ilmaistaan kielessä/kielenä tapahtuu diskursiivisesti eli vallitsevan kielipelin puitteissa ja säännöillä. Myös tunne tai se, mitä tunteesta jää jäljelle diskursiivisessa kielessä representoituna.

Pitää kuitenkin jälleen kerran muistaa [tähänkö halusit viitata?] Wittgensteinin oma selitys Tractatuksen tarkoituksesta. Siinä W. kritisoi Russellin T.:n ensimmäiseen painokseen kirjoittamaa esipuhetta [ja ylipäätään yleistä tulkintaa] todeten, että vaikkei hän katsokaan voivansa puhua tieteellis-analyyttisesti mitään etiikasta, uskonnosta ja estetiikasta, niin juuri nämä asiat ovat Tractatuksen tärkein sanoma, ja se, että hän vaikenee niistä, tarkoittaakin itse asiassa juuri sitä, että kyseiset asiat ovat meidän elämämme tärkeimpiä.

Edes fyysikkojen haikailema 'kaiken teoria' ei siis auta meitä ongelmissa, joissa on kyse näkökulmasta ja katsomustavasta.

[M]eistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu (Tractatus 6.52).

['Wittgenstein puhui elämän ongelmasta myös yksikössä. Elämän ongelma on käytännöllinen ja voi ratketa vain häviämällä. Elämän ongelma ei siis ole tiedollinen, muttei pelkästään esteettinen tai eettinenkään'].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eskatologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Eschatology
http://en.wikipedia.org/wiki/Christian_eschatology
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaiken_teoria
http://blog.uwasa.fi/ajatusyhteys/tiede_ja_elaman_ongelma/
http://www.jacoballee.com/?p=144

Giorgio Agamben ja ajattelemisen ajatteleminen kielen itsensä tapahtumisena

Kuvissa ylhäältä alas: Giorgio Agamben, Agamben 22-vuotiaana Pasolinin Matteuksen evankeliumin opetuslapsi Filippona, Platon, Wittgenstein, Heidegger, Aristoteles, alakuvassa jälleen Agamben.
*
Tämä päre sisältää Markku Koivusalon referaatin Giorgio Agambenin kielifilosofiaan koskien lähinnä esseetä Homonyymit Agambenin kirjassa Tuleva yhteisö.

Jos joku yhä (aiheellisesti) kysyy, mitä filosofiaa minä lopulta oikein edustan, niin olkoon tämä teksti vakavasti otettava viite ja vihjaus sellaisen filosofian mahdollisuuteen ja tehtävään. Sen verran hyvin tämä Koivusalon tiivistelmä ilmaisee omaa (itse-)ymmärrystäni ajattelemisen, olemisen ja kielen suhteesta.
*
'Modernissa filosofiassa ollaan lähes yksimielisiä siitä, että maailma avautuu ihmiselle kielen välityksellä ja että ihminen on kuin Wittgensteinin kärpänen lasipurkissa. Nykyään se kuitenkin sivuuttaa mielikuvaan liittyneen ajatuksen kärpäsen mahdollisuudesta päästä pois lasista.

Filosofian, joka ei tyydy vain toteamaan, että ihmisen kohtalona, edellytyksenä, on asua kielessä, tehtävä on alkaa nähdä tämä lasi, ei kuolleena merkkinä, sanoina, jotka aina jo edeltävät ihmistä, jonakin aina jo olleena, vaan puhtaana välityksenä. Sen pitäisi kysyä, mitä tämän edellytyksen, lasin näkeminen voisi merkitä. Mitä merkitsee kielen rajojen näkeminen? Onko mahdollista esittää kieli itsessään ja kielen rajat sortumatta metakieleen tai putoamatta hiljaisuuteen?

Tässä tehtävässä Agamben ottaa avuksi ideaopin, joka hänelle ei ole metakieli, uusi sana tai kielen ulkoinen objekti, vaan yritys esittää juuri kielen itsensä tapahtuminen.

Platonin ideaoppia ei tule sotke teoriaan yleiskäsitteistä tai tyyppihierarkioista, vaan se tulisi nähdä vastauksena kielellisen aporian ongelmaan, jota tuollaiset teoriat ovat kykenemättömiä käsittelemään.

Ideat pyrkivät vastaamaan ongelmaan, jonka Liisa ihmemaassa-kirjan valkoinen ritari esittää sanomalla, että nimen nimellä ei ole nimeä, ja jota filosofian ruhtinaat ovat toistelleet.

Heidegger totesi, ettei sanalle ole sanaa; Wittgenstein lausui, ettemme voi ilmaista kielen kautta sitä, mikä ilmaisee itsensä kielessä; kielitieteilijä Jean-Claude Millner ilmoittaa, ettei lingvistisellä termillä ole erisnimeä; Derrida kirjoittaa, ettei jäljen käsite ole käsite.

Valkoisen ritarin lausuma on myös Fregen formaalin logiikan perusteita tärisyttäneen paradoksin - hevosen 'käsite' ei ole käsite - ytimessä.

Jos yritämme ymmärtää käsitteen sellaisenaan, se muodostuu objektiksi, emmekä onnistu enää erottamaan sitä käsitetystä asiasta. Jos haluamme nimetä nimeämisen tai osoittaa osoittamisen, emme pysty enää erottamaan sanaa ja asiaa, käsitettä ja objektia, termiä ja sen viitettä.

Agambenin mukaan ideaoppi pystyy lähestymään kielen aporiaa paremmin kuin yritykset rakentaa jokin uusi metakieli tuon aporian ratkaisemiseksi. Aristoteles korostaa, että ideaopissa osallisuutensa mukaan synonyymien moneus on homonyymi (samanniminen) suhteessa ideoihin. Aristoteleelle synonyymit ovat olevia, joilla on sama nimi ja määritelmä ja jotka näin ollen kuuluvat samaan luokkaan. Ne muuttuvat kuitenkin homonyymeiksi (sama nimi, mutta eri määritelmä), jos niitä ajatellaan suhteessa ideaan.

Idea ei ole luokka vaan vastaus itseensä kuulumattomien luokkien luokan paradokseihin ja yritys käsitellä sellaisia kokonaisuuksia kuin 'mikä tahansa', jotka tekevät mahdottomiksi ajatella puhtaasti luokkatermeillä. 'Mikä tahansa' on singulaarisuus, joka ei ole suhteessa ainoastaan käsitteeseen vaan myös ideaan. Se, minkä suhteen synonyymit ovat homonyymeja, ei ole käsite tai objekti vaan asian kielessä oleminen, Sitä ei voi nimetä eikä näyttää, vaan ainoastaan toistaa itseensä viittaavan liikkeen avulla. Asian idea on siis asia itse, auto. Kielen nimettömyyden (anonyymi) samannimisyys (homonyymi) on idea.

Idea on näin näky kielestä itsestään. Ideaoppi hyväksyy kielen nimettömyyden ja samannimisyyden ja löytää sijansa niiden välisestä leikistä. Merkityksiltään täysin yksiselitteinen kieli ilman homonyymisyyttä olisi kieli täysin vailla ideoita ja ajatuksia.

Idea ei ole nimi eikä sillä ole nimeä, mutta se ei ole myöskään olematon ilman nimeä. Idea ei ole sanomaton tai sanottu, vaan pikemminkin asia itsessään puhtaassa sanottuna olemisessaan, asia puhtaassa ilmaantumisessaan kielessä kaikkine mahdollisuuksineen.

Näin ideaoppi ei pyri rakentamaan modernin logiikan tavoin suojamuureja itsereferentiaalisuuden paradokseja vastaan, vaan pyrkii kääntämään itsereferentiaalisuuden uudeksi kielellisen kokeilun sijaksi, jossa itse kieli tulee kieleen.'

(Giorgio Agamben: Keinot vailla päämäärää, s. 90-92, Markku Koivusalon jälkisanat. - Koivusalo referoi tässä tässä etenkin Tulevan yhteisön esseetä: Homonyymit).

PS.
Homonyymi sana, joka ääntyy (ja mahd. kirjoitetaankin) samoin kuin toinen sana. Esim. Suomessa puulajia tarkoittava 'kuusi' ja lukusana 'kuusi' ovat homonyymeja.

PPS.
Aristoteles aivan oikein ymmärsi metafysiikan perimmäisen perustan ajattelemisen ajattelemiseksi ja oivalsi myös idean ja homonyymisyyden välisen kytkennän, mutta loi kuitenkin itse ontologisen luokitus- ja tyyppihierarkian, joka rajaa ajattelemisen ajattelemisen (heideggerilainen olemisen ajattelu) pelkästään ontiseksi eli olevien typologisointiprojektiksi kadottaen näin alkuperäisen oivalluksensa/mahdollisuutensa ajattelun, idean ja kielen välisen suhteen välillisen välittömyyden säilyttämiseksi.
*
http://www.valt.helsinki.fi/vol/staff/koivusalo/index.htm
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=gior&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=giorgio+agamben

http://fi.wikipedia.org/wiki/Homonymia
http://www.pasolini.net/saggistica_agamben_Matteo-Vangelo.htm
http://bibliobs.nouvelobs.com/20090527/12772/mehdi-belhaj-kacem-defend-coupat2
http://www.ejumpcut.org/currentissue/darkKnightKant/index.html

http://www.netn.fi/396/netn_396_kirja4.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Rappeutunut+politiikka+tarvitsee+uuden+sanaston/HS20020111SI1KU02nz4
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=470

http://www.kolumbus.fi/juha.seppanen/opinnot/fi/fi1.html
http://shandresen.typepad.com/touchy_subjects/2008/10/the-task-of-21st-century-philosophy-is-to-1-connect-the-dots-and-2-resolve-the-main-conflict-between-the-sons-of-light-and.html
http://people.bu.edu/wwildman/WeirdWildWeb/courses/wphil/lectures/wphil_theme19.htm

Filosofia, taide ja erityistieteet

Kirjoitettu kommentiksi merille (myös petrille) päreeseen beetles and spiders.
(Kielimafia kävi iltakahvilla klo: 20.00)
*
meri kirjoitti:
'tähän tietysti rauno sanoo, että biologia ei voi olla filosofiaa, mutta kyllä se on.'

Biologia on biologiaa. Filosofiaksi se muuttuu 'metaphor-morfologyn' kautta. Toisin sanoen (biologisille) käsitteille annetaan jokin toinen merkitys kuin, mikä niillä biologisen kontekstin puitteissa pitäisi olla.

Biologia on eksakti erityistiede. Filosofia fiktiivis-käsitteellistä 'pallottelua'.

Tai - sitten kaikki kirjoittaminen on - jos ei filosofiaa niin ainakin fiktiivistä leikittelyä sanojen merkityksillä, joita niillä ei alunperin ollut eikä edes myöhemmin tule olemaan (koppakuoriainen ja Luojan 'mentaliteetti'?!).

Filosofia on projekti, joka pyrkii jatkuvasti hävittämään omat kysymyksenasettelunsa kielellisinä tai wittgensteinilaisittain syväkieliopillisina 'harhoina'. Filosofia on itsensä tuhoamista.
(Wittgenstein ja Heidegger käyttävät molemmat filosofisesta asenteestaan käsitettä destruktio, josta tuli osaltaan dekonstruktion lähtökohta).

Se, mitä jää jäljelle, on sitten - tai sen kai pitäisi olla - erityistiedettä an sich.

Älä siis anna koppakuoriaisellesi muita merkityksiä, kuin mitä sillä todella on, mikä haluat olla biologi. Muussa tapauksessa kirjoitat pikemminkin kyseenalaista fiktiivistä tarinaa koppakuoriaisen kehityksestä kuin kuvaat sen elämää siten, kuin se todella tapahtuu.

Mutta pystytkö siihen? Mistä sinä saat kyvyn kirjoittaa asioista niinkuin ne todella tapahtuvat? Et mistään. Jatka siis retkeilyäsi 'metaphor-morfologyn' Narniassa, ja voit fantisoida olevasi yhtä aikaa sekä biologi että filosofi.
*
Sama toisin sanoen: Filosofian ja erityistieteiden 'puurot ja vellit' (kontekstit) on helppo sekoittaa varsinkin taiteen nimissä.

Tosin myönnän kyllä entistä avoimemmin, että taiteilija on ainut ihminen, jolle minä moisen 'sekaannuksen' suon, koskapa juuri tuo luova sekaannus/sekoitus (fakta/metafora, kirjaimellinen/vertauskuvallinen) on hänen luovuutensa perimmäinen ehto ja edellytys.

Juuri tämä on - tällä kertaa näillä sanoilla sanottuna - se viime aikojen suurin myönnytykseni estetiikan ja ennenkaikkea taiteen tekemisen suuntaan, mitä filosofiseen asenteeseeni tulee.

(Tiedät kyllä, mistä sain alkuperäisen idean tähän synteesiyritykseeni, jota olen pyrkinyt pikku hiljaa epämääräisesti kehittelemään).
*
Lopuksi tähän kontekstiin enemmän tai vähemmän sopiva sitaatti Nietzscheltä:

'Elämän pitäisi herättää luottamusta': Näin asetettu tehtävä on valtava. Sen ratkaisemiseksi on oltava luonnostaan valehtelija, on oltava ennenkaikkea taiteilija.'

Omin sanoin aiempaan kontekstiin viitaten:

Ollakseen filosofi, biologin on pystyttävä valehtemaan uskottavasti - jopa itselleen. Sillä se, mitä filosofiasta lopulta jää jäljelle on taide - eli se, mistä filosofia aluperin sai alkunsa/rr.

Entä kuka silloin puhuu: biologi, filosofi vai taiteilija - vai kaikki kolme?

Miten vain: filosofia on sulautumassa erityistieteeksi ja/tai katoamassa taiteen loputtomaan ei-mihinkään. Mitään itsenäistä asemaa sillä ei kuitenkaan enää ole. Annetaan siis tässä asiassa periksi mm. Marxille, Nietzschelle, Freudille, Wittgensteinille, Heideggerille - ja Richard Rortylle.

Ranskalaiset poststrukturalistit 'tappoivat' filosofian lopullisesti. Analyyttiset naturalistit (Dennet, Churchlandit jne.) sekä osaltaan myös filosofian politiikkaan redusoineet: esim. transsendentaalikko Habermas tai kantilainen deontologi-analyytikko/utilitaristinen talousteoreetikko Rawls) teke(i)vät samaa omilla tahoillaan.

Filosofia erityistyy ja erikoistuu erikoistumistaan, kunnes se muuttuu osaksi tieteen metodologiaa: tieteen kielen loogista syntaksia (Carnap) tai ekspressiivisesti vastakkaisessa suunnassa esteettistä performaatiota.

Siten filosofiasta on viimein tullut joko taidetta (fiktiota) tai erityistieteiden palvelija - ei itsenäinen, ikuisten kysymysten kysyjä. Filosofia alkuperäisenä projektina on näin ollen kuollut - ja me olemme sen tappaneet!
*
No - minun puolestani voimme kyllä aivan hyvin kirjoittaa biologian ja teologian aineksista tehtyä 'sekametelisoppaa' ja kutsua sitä vaikka filosofiaksi.

Mutta älkää pakottako minua syömään tätä soppaa muuna kuin taide-keittiön aikaansaannoksena. Silloin se saattaa maistua varsin hyvältäkin. Valitettavasti vain tällä reseptillä saa aikaan sekä huonoa filosofiaa että huonoa biologiaa.

Tikapuuhermostuneisuutta

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Ludwig Wittgenstein".
*
Nämä kuvasi portaat/tikapuut ovat liian vahvat potkittaviksi alta pois.

Ei äärimmäinen verifikationisti, joka siis päätyy lopulta eräänlaiseen skeptisismin ja mystisismin rajamaastoon tällaisia käytä.

Wittgensteinin tikapuu-esimerkki lienee ilmeisesti alunperin empiristi-skeptikko (erotuksena dogmaattisiin skeptikoihin) Sextus Empiricukselta.

Mutta jospa Petri Ludwig Järveläinen valmistaa meitä tässä jo kielipeliajatukseensa. Toisin sanoen jokaisen näkötornin portaat/tikkaat on rakennettu/ovat rakentuneet juuri tätä kyseistä 'perspektiiviä' varten.

Tämä olisi muuten varsin nietzscheläinen metafora - etten sanoisi peräti aristotelinen alunperin.

Metodit on valittava kohteen mukaan, jotta kohteen ainutlaatuisuus tulisi mahdolliseksi ymmärtää validilla tavalla.

Reliabilisuudellahan on nimittäin rajattu merkitys silloin, kun käytetyt metodit eivät mittaa/arvioi sitä, mitä niiden pitäisi mitata/arvioida (ks. PS.)

Silloin saadaan kyllä luotettavia tuloksia - mutta mistä?

Toisin sanoen - Wittgenstein hylkäsi kielipeleissään tieteellisen monismin (fysikalismin) - osittain myös metodisen monismin (ei kuitenkaan 'teknisenä proseduurina'), mutta palasi kuten olettaa sopii 'Om Visshet'issään kielipelipluralismistaan takaisin juuri kuvan esittämään näköalatorniin ('varmuuteen'), jonne päästiin kyllä tikapuita pitkin, mutta jos/kun illusoriset tikapuut (methodos: 'tie johonkin' ja katalepsis: 'totuuden tunnusmerkki' yhtäaikaa) oli Tractatuksessa pystytetty kalliolle, niin nyt niiden alta puuttui myös tukeva maaperä.

Siksi haluaisinkin kirjoittaa 'Varmuudesta' loppuun: 'Siitä, mistä ei voi puhua, on huudettava, vaikka mitään ääntä ei kuuluisikaan.'
*
PS.
En 'tietenkään' aio kertoa, mistä tutkija löytää validit metodit taatakseen tutkimustulostensa reliabilisuuden, mutta selvää on, että tutkimusprojektin kvantitatiivinen strukturointi, joka on 'tutkimus-designin' oleellinen osa, paitsi osaltaan aina jo etukäteen paradigmaattisesti tulkitsee ja manipuloi saatavia tuloksia, myös jättää tutkijan tulosten loppuarviointivaiheessa sekä pragmaattisen että paradigmaattisen valinnan eteen - elleivät sitten tulokset ole murskaavan itsestäänselviä tilastollisesti - mikä ei tietenkään ole itsestään selvää...
(Kuka on pitkä, milloin ihminen on vanha, missä vaiheessa kaksi oliota ovat identtisiä - siis koko induktiopäättelyn loputon suo).

'Nippelitieteen' nerot, filosofian kuolema sekä Jaakko Hintikan tapaus

Kommentti Gc:n kommenttiin päreessäni Siitä mistä ei voi puhua: elämätön elämä.
(LISÄYS - PS. + muuta 10.6. )

'Gc' kirjoitti:

'Jättäisit Rauno jo Hintikan rauhaan. Hänen filosofiallaan ja sinun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei edes sen vertaa että ne voisivat olla kilpailijoita.
Ne voivat sitä olla tutkijoiden apurahahakemuksissa - mutta mitä ei-akateemiset filosofit siitä välittäisivät, koska meidän ei tarvitse käydä kamppailua minkään laitoksen resursseista.
Nämä eri filosofiat vaan sattuvat asumaan yliopistossa samassa laitoksessa.
En usko että Hintikka edes pyrkii selittämään mitään muuta kuin matematiikan ja semantiikan perustuksia. Kukaan ei kuvittele selittävänsä "kaikkea".'

***
Kirjoittamasi pitää varmaankin tiettyyn rajaan asti paikkansa, mutta ongelma on laajempi. Paljon laajempi.
En edes osaa kunnolla sanoa, mikä/mitä se on.

Kyse on joka tapauksessa tavasta ymmärtää filosofia ja ajattelu ylipäätään.

Hintikka on oman - varsin kapean - alueensa huippulahjakkuus, mutta yllättävää kyllä myös aika hyvä esseisti.

Silti hänen tapansa ajatella on valovuosien päässä siitä, miten minä ymmärrän filosofian.

Filosofia palautettuna logiikkaan tai redusoituna luonnontieteeksi merkitsee filosofian loppua.

Toki voimme ajatella, ettei filosofialla ole (enää) mitään identiteettiä ajatusjärjestelmänä, ja että se voi pirstoutua lukemattomiin osa-alueisiin, joissa siten 'viilataan pilkkua' oikein tosissaan, mutta joissa 'elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu' kuten 'eräs' Hintikan omalaatuisesti tulkitsema esikuva kirjoitti.

Kyseessä oli tietenkin Wittgenstein, jolle filosofiset (semanttiset) ongelmat olivat kieleen 'kasvanutta' väärinkäsitystä ja kielen meissä aiheuttamaa 'lumoa'.

Nyt tuo 'lumous' on kuitenkin haihtunut ja se pitää hävittää lopullisesti kielen 'syväkieliopillisen' analyysin kautta
(Vrt. myös Max Weberin 'Entzauberung').

Silti Wittgensteinin ajatteluun jäi oudolla tavalla 'ilmaa' eli eräänlainen mahdollisuus olettaa 'ei-mikään/jokin' siinä, missä kieli 'loppuu'.

Tämä 'Tractatuksen' asenne muistuttaa todellakin mystistä asennetta ja on hyvin lähellä Schopenhauerin tulkintaa siitä, mitä jää jäljelle, kun Tahto (W:llä siis kieli) 'lakkaa'.

Mutta Hintikka haluaa tulkita Wittgensteinin myöhemmän filosofian kielipelit (elämänmuodot) nimenomaan loogis-semanttisten variaatioiden muunnelmina, mikä merkitsee, että voimme katsella kieltä ikäänkuin ulkoapäin, analysoida sitä ja siitä erilaisia (mahdollisia) maailmoja - loputtomiin, koska todellisuus (Kantin 'olio sinänsä') ei ole Hintikalle tuntematon ja tässä merkityksessä saavuttamaton vaan tyhjentymätön.

Itse suhtaudun skeptisesti moiseen puuhasteluun...
Mistä Hintikka otti 'valtuudet' laajentaa/supistaa kvanttorien käyttöalaa ja sitovuutta 'tarpeen tullen'?

Luulenpa, että hän rakastaa enemmän puuhastella loogisten tenmppujensa (ne hän kieltämättä osaa) kuin 'ihan oikeitten' ontologisten eli filosofian alkuperäisten 'ihmetysten' parissa.

*
Filosofian voi nimittäin edelleen ymmärtää ontologisesti eräänlaisena 'prima filosofiana' siinä mielessä, että se kysyy niitä ikuisia kysymyksiä, joita olemassaolon ja olemisen ihmettely ihmisessä synnyttää.

Filosofian eri osa-alueet eikä myöskään tiede eivät kuitenkaan enää kysy näitä 'perimmäisiä kysymyksiä' sellaisenaan vaan pyrkivät ratkomaan ne 'empiiris-matemaattisesti' tai loogis-semanttisten 'siirtojen' avulla.

Kumpikaan tapa - tiede tai logikka - ei edusta 'ikuista filosofiaa' (filosofia perennis), joka siis kysyy aina ja edelleen Olemista ja sen mieltä.

Tiede ja logiikka pitävät moista taikauskona ja tällaisia kysmyksiä väärin asetettuina.

Totuus kuitenkin on se, että siellä missä näitä kysymyksiä ei esitetä, annetaan luonnollisesti vastauksia pelkästään johonkin sellaiseen, mikä ei koske 'Olemista itseään vaan Olevaa ja sen Olemassaoloa' - käyttääkseni heideggerilaista jakoa kahteen perustavasti erilaiseen tapaan ymmärtää todellisuus.

*
Lyhyesti: analyyttinen filosofia on erkaantunut filosofian alkuperästä omaksi 'nippelitieteekseen', jota sitten harjoitetaan filosofian laitoksilla.

Todellinen - ikuinen filosofia - elää ihan muualla - mahdollisesti jopa jossain piilossa ja kätkeytyneenä - ehkä tavallaan yhtä aikaa sekä 'karkotettuna että paenneena', niin kaukana nykyisten ajattelun 'valtavirtojen' kaiken repivästä teknologiasta, että sitä on enää kovin vaikea edes löytää, jos ylipäätään sen enää koskaan löydämme...

Mutta tästä kehityksestä on itse asiassa lopulta 'kiittäminen' itse (ammatti-)filosofeja, jotka onnistuivat lopulta tuhoamaan jopa oman 'pesäpuunsa'.

Ovatko he tyytyväisiä nyt?

***
LISÄYS - PS.

Lisäyksenä osa kommentistani 'Androgyynihullumiehen' päreeseen Jargoniako?- 25.5.

'Päivän mietelause "Olemisella ei ole mitään muuta perustaa kuin itse oleminen." (Martin Heidegger)
Onko tuo viisasta puhetta vai tyhjänpäiväistäkin tyhjänpäiväisempää jargonia?'

***
'Heidegger halunnee itsepintaisesti saattaa meidät kysymään itseltämme: mitä oleminen merkitsee meille juuri olemisena eli ikäänkuin 'puhdistettuna' olevan olemassaolon esineellistyneistä 'muodoista' - sekä ajatuksellisisista että materiaalisista.

Heidegger siis tekee fundamentaalisen eron olemisen ja olevan olemassaolon välillä.

Olevan olemassaolon perusta on sen olemisessa - ei olevassa itsessään: väite, jota varsinkin analyyttis-naturalistinen filosofia pitää mielettömänä, koska oleminen ei sen mukaan voi olla olevan 'ominaisuus' tai ominaisuus ylipäätään.

Näin ei toki Heideggerin mukaan olekaan, vaan oleminen on nimenomaan ikäänkuin ominaisuuden aina jo sisältävä muttei koskaan siihen palautuva - ei ominaisuuden kielto vaan ominaisuuden sisäänsä sulkeva todellisuuden aktuaalistuminen - kaikkialla oleva ja kaikkialle tunkeutuva peruselementti, jonka kieltäminen johtaa epäautenttiseen todellisuussuhteeseen ja epäautenttiseen, reifikoituneeseen (esineelliseen) maailmasuhteeseen.

Analogisesti ajatellen Oleminen on Heideggerille 'Jumala vailla Jumalaa': Nietzschen nihilismin ei-mikään, jota ihminen kuitenkin tahtoo yhä ja aina, vaikka kaikki muu olisi osoitettu illuusioksi tai triviaaliksi/banaaliksi.'

***
PS. Voimme tarkentaa edellistä väittäen, että Heideggerille ja Nietzschelle 'Oleminen on pyhyyttä ilman Jumalaa'.
Voin vain kuvitella (puolittain 'sadistisesti' ;), kuinka reduktionistit ja Hintikka kiemurtelevat inhosta lukiessaan tuon lauseen...

Mutta kun heiltä kysyy: 'Mitä on todellisuus?', niin heidän vastauksensa ovat oletettavasti (ja epäilemättä) jopa mielenkiintoisempia kuin esittämäni kysymys!

Tuohon kysymykseen annettuihin vastauksiin sisältyykin yksi osa tulevasta 'tutkimusaiheestani', johon tulen soveltamaan tulkinnallisesti etenkin Nietzscheä ja Schopenhaueria sekä Heideggeria että Hegeliä.

(Filosofisen perustaustan luovat kaksi hyvin erilaista ajattelijaa: Spinoza ja Kant.)

Keskustelun kannalta olennaisia tulevat olemaan myös Wittgenstein ja Quine, vaikken jälkimmäistä kovin hyvin tunnekaan, mutta Quinen merkitys Wienin piirin jälkeisessä analyyttisessa tieteenfilosofiassa on niin merkityksellinen ja hänen tietty - joskin rajattu - sukulaisuutensa Wittgensteinin ajatteluun sen verran kiinnostava, että ainakin häneen täytyy tarkentaen viitata, kun puhutaan naturalismista ja nykylogiikasta.

(Quinen ajatteluhan on sitäpaitsi Hintikan 'vihollinen' numero 1!)

*
Tässä tarkemmin nimiä mainitsematta ja erittelemättä sekä eksistentialismin, kriittisen teorian että ranskalaisen postmodernismin (+ Richard Rorty) perusideat käydään myös aiheen kannalta läpi.