Karmasta, kristinuskosta, kommunismista ja vapaudesta

I

Sammalkieli kommentoi edellisessä päreessäni: ‘On siis kaksi persoonaa, inkarnaatio A ja inkarnaatio B, joita yhdistää vain kosminen "karmalaskuri". Kysymys ei yksinkertaisesti ole samasta persoonasta.’

.

1

Karma-loton 'jälleensynnyttämä' ihminen on nimenomaan aivan toinen persoona ja olio kuin mikään aiempi olento. Zizek, joka sekä kritisoi buddhalaisuutta että ottaa sen tietyt piirteet vakavasti, kysyy esim., miksi valaistuneen boddhisatvan pitäisi enää välittää kenestäkään yhtään mitään. Eikö sellainen motiivi ole vähintäänkin outo juuri karman lain [sattuman=välttämättömyyden] kannalta. [Zizekiin palaan kriittisellä mielellä osan II alussa].

.

2

Buddhalainen altruismi palautuu tätäkin ‘reittiä’ pelagiolaiseen itsepyhitykseen, joka ei itse asiassa Jumalaa tai mitään muutakaan ‘kohtaloa’ tarvitse. Jeesus näyttäytyy [myös ‘kalvinistisella’ tavalla] pelagiolaisille eräänlaisena positiivisen ajattelun sankarina – siis pohjimmiltaan konsulttina ja lobbarina – Jumala-Oy:n nimissä. ‘Voittoa’ ja omahyväistä nautintoa tässä maksimoidaan, ei suinkaan mielenrauhaa. En tosin syytä buddhalaisuutta tällaisesta asenteesta, mutta oman navan ympärillä sekin pyörii, kuten tietysti lopulta jokainen ihminen.

.

3 

Tällainen oman egon korostus, olipa sitten kyse minuuden hävittämisestä tai sen korostamisesta, ei tee kenestäkään hyvää ihmistä. Ei Aristoteleen hyve-etiikassakaan, joka sentään korostaa yksilön luonteen hyvien taipumusten kehittämistä, hyvää pidetä minään egoistisena projektina vaan tarkastellaan sitä aina hyvän elämän ja siten yhteisöllisen kokonaisuuden kannalta. Buddhalaiset ja kalvinistit erehtyvät hyvien motiiviensa ja hyvien tekojensa syy-seuraussuhteesta. Jos ihminen on psykologis-moraalisesti peruspaha [ja hän on], se merkitsee, että uskoessaan pystyvänsä muuttamaan suhdettaan minuuteensa, hän valehtelee itselleen motiiviensa viattomuuden. Kristillinen monergismi on tässä asiassa realistisempi kuin mikään muu uskonto tai aate. Jos olemme rehellisiä, emme ryhdy kuvittelemaan kykenevämme hyvään vain omiin motiiveihimme luottaen [jopa erakkomunkin pitää tunnustaa tämä: kiusaukset ovat aina ‘vaanimassa’]. Voimme vain, mikäli mahdollista, yrittää hetkeksi suunnata ajatuksemme pois itsestämme, mutta mikään meditaatio ei meitä sinänsä puhdista. Vain ihme eli armo voi sen tehdä. Miten, milloin, missä, miksi? Sitä minä en tiedä.

.

4 

Karman laki on eräänlainen savuverho, jolla peitetään ihmisen todellinen motiivi – olipa hän sitten käytännön elämässään hyvä ja arvostettu ihminen tai ei. Karma ei  todista lopulta mitään senkään vuoksi, että se on triviaalisuudessaan niin tyhjä kuin vain eksakti totuus voi olla. Kaikki tapahtuu, niin kuin tapahtuu. So what? Yhtä hyvin voisimme ampua kuulan kalloomme ja häipyä siten pohtimasta näitä elämän, maailmankaikkeuden ja sattumanvaraisen olemassaolomme kannalta täysin tyhjänpäiväisiä asioita.

.

5 

Elämän jatkamiseen tarvitaan minun mielestäni toisenlainen asenne ja näin ollen myös toisenlainen kertomus kuin minkä buddhalaisuus tarjoaa – ellei sitten omaksuta taikauskoisia palvontamenoja ja sitoutumista yksittäisten huuhaa-gurujen auktoriteettiin – käytäntö, joka on toki korruptoinut myös kristinuskoa ja ylipäätään kaikkia uskontoja.

.

6 

Kristinusko on kuitenkin syvimmiltään Jeesuksen tarinan pohtimista, omaksumista ja sen ‘läheisyydessä’ elämistä [tietenkin buddhalainen voi sanoa samaa Buddhasta]. Kuten Jeesus, myös hänen tarinaansa ‘uskova’ on viime kädessä yksin ja hylätty – jopa Jumalansa hylkäämä, kuten Job, joka tavallaan nousee moraalisesti Jumalan yläpuolelle vaietessaan ja kieltäytyessään kritisoimasta naivin uhmakasta Jumalaansa. No, toki Jumala tajuaa Jobin moraalisen voiman ja palkitsee hänet lopulta runsain mitoin. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu ‘elävässä’ elämässä. Ihminen kuolee ristillä, jokainen omallaan ja osittain myös itse itselleen ‘rakentamalla’. 

.

7

Joko ei-sukulaisiin kohdistuva altruismi perustuu kaikkia koskevaan armoon [sekulaaristi ilmaistuna universaaleihin eli joka ainoaa ihmistä koskeviin ihmisoikeuksiin, jotka oikeutetaan kategorisen imperatiivin ehdottomuudella] tai sitten se on perimältään a] subjektiivinen emootio eli kontingentti tunne [de facto egoismia] ja/tai b] ‘objektiivinen’ intressi [tietyn ihmisryhmän ‘pyyde/vaade’] eli yleensä lain oikeuttamaa hyötylaskelmointia [säädettyjen oikeuksien ja vapauksien puitteissa].

.

8 

Buddhalaisuus perustaa altruisminsa ensisijaisesti kohtaan a], vaikka kätkeekin tämän ‘raadollisen’ motiivin ‘karma-insentiivin’ taakse [joka siis on de facto eräs versio predestinaatiosta].

.

II

1 

Ateisti Zizek pyrkii ‘naturalisoimaan’ buddhalaisuuden ja sekularisoimaan sekä politisoimaan paavalilaisen kristinuskon universalistiset perusideat, alunperin Alain Badioun Paavali-kirjan inspiroimana ja kehittäen oman radikaalin versionsa ‘Jumalan kuoleman teologiasta’. Inkarnaatiolla, ylösnousemuksella ja muilla yliluonnollisilla uskomuksilla ei ole mitään tekemistä Zizekin ateistisen kristillisyyden kanssa [jos kohta ne tuleekin ymmärtää aina ‘puhtaina’ allegorioina ja metaforina].

.

2

Pitäessään kommunistista yhteisöllisyyttä kristillisyyden aidoimpana ilmentymänä tämä ajoittain lähes nerokkaan ‘oloinen’ slovenialainen ideologia-kriitikko kuitenkin ampuu itseään jalkaan. Suuri Toinen [vrt. kreationistien ja deistien antropomorfistinen J/jumala], kuten Zizek tosin avoimesti myöntää, on myös kommunismin ehkä vaarallisin harha. Pahinta mitä kommunismille voi tapahtua [ja on tapahtunut] on, että se toteutuisi. Paha ei muutu hyväksi ihmisen hyvyyteen ja etenkään an-arkismiin uskoen, koska juuri anarko-kommunismin perustavat uskomukset ihmisluonteesta ja sen kehittymisen mahdollisuudesta ovat yksikertaisesti harhaisia [tämä on perimmältään intuitiivinen, ei argumentatiivinen, totuus]. Zizek ei kuitenkaan ole anarkisti kuten Negri ja Deleuze vaan pitää valtiollisten instituutioiden roolia oleellisena kommunismissa. Hänen valtiokeskeisyytensä yhdistyneenä valistususkovaisuuteen näyttäytyy minulle kuitenkin ideologiakriittisyydestään huolimatta pikemminkin eurooppalaisena ‘kulttuuri-kolonialismina’ kuin tienä orjuutuksesta johonkin universaalisti oikeudenmukaiseen vapautukseen. Silti viime kädessä, ja tätä tosiasiaa Zizek ei myöskään suoraan kiellä, vapaus on myös hänelle voluntaristisesti oikeutettu ja saavutettu ideologia [vrt. esim. Trasymakhos, Kallikles, Machiavelli, Nietzsche] eikä jokin abstrakti ideaali-tila, jota kohti voi rationaalisesti joskin vallankumouksen kautta pyrkiä ja joka sitten de facto muka jossain reaalisesti vallitsee.

.

3

Yhtä kaikki, kommunismin [ylipäätään totalitarismin] jäljet pelottavat, eikä Zizek ole sen suhteen mikään pelastava poikkeus/enkeli. Kommunismi tarvitsee diktaattorin, joka sanoo: nyt olette vapaita. Tämä diktatuurin väistämättömyys kommunismin toteuttamisessa voidaan tietysti systemaattisesti kieltää jopa kollektiivisella tasolla kuten kävi natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta lopputulos on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin kauniit, hyvin muotoillut teoreettiset utopiat. Se on vähintäänkin perversiivistä vapautta: valmiiksi roolitettua ja replikoitua näytelmää vapaudesta ja silti muka aitoa poliittista avoimuutta.

.

4

Sorry, kommunistit, en ole lainkaan samaa mieltä. Näytelmä on näytelmää ja todellisuus jotain, mitä näytelmä pyrkii eri tavoin enemmän ja vähemmän uskottavasti esittämään. Näytelmää ja todellisuutta voi sekoittaa vain näytelmässä ja näytelmänä. Todellisuus itsessään sen sijaan jää aina arvaamattomaksi ja avoimeksi. Tämä on ‘aidon’ vapauden perusehto ja edellytys. Kontingenttia todellisuutta ei voi ilman kontrafinaalisia seurauksia mallintaa välttämättömäksi todellisuudeksi representatiivisen ajattelumme väistämättä rakentaman Prokrusteen vuoteen tavoin. Sellainen yritys johtaa väistämättä [erilaisia polkuja pitkin] totalitarismiin – niin teorian kuin käytännönkin suhteen. Matematiikka ja fysiikka eivät ole triviaalissa eksaktiudessaan mitään poikkeuksia tästä säännöstä. Maailmastamme on tullut juuri niiden ‘ansiosta’ sellainen ‘vapauden pakkopaita’, mikä se nyt on. Mutta ehkä juuri tämä on sitä kuuluisaa ‘evoluutiota’, josta luonnontieteilijät niin vakuuttavan tieteellisen varmuutensa vaikuttamina meille haluavat kertoa ja jonka nimenomaan he haluavat legitimoida, ikään kuin evoluutio ei veisi meitä jo muutenkin väkisin mennessään. Ihmetelkäämme siis evoluution meihin asettamaa ‘selviytymisen’ koodia, joka ajaa meidät lopulta tuhoon, kuten niin monet muutkin lajin ennen meitä. Ihmeellistä, ihanaa!

.

5

Edellä esitetty ironinen lopetus toimikoon samalla kriittisenä huomautuksena myös Nietzschen esteettisen ‘totuuden’ ja David Bentley Hartin Nietzschen estetiikasta vaikutteita saaneen ‘esteettisen’ teologian suuntaan. Niiden uskottavuus on täysin riippuvaista yksilön psykologisesta ‘laadusta ja rakenteesta’. No, eivät Nietzsche ja Hart toki muuta väitäkään. Toisin kuin ‘dogmaattisesti höyrähtäneet’ kosmologit ja ydinfyysikot, joiden mielestä kaikkien ihmisten pitäisi tieteen ‘löytämän’ totuuden vuoksi lumoutua kaukaisista kaasukehistä ja kivistä tai joistain super-hyper-mittauslaitteilla todennetuista hiukkasista, Nietzsche ja Hart palauttavat elämän mahdollisen mielekkyyden kokemuksen sinne, mihin se kuuluukin: jokaisen yksilön omaan ainutlaatuiseen [koska samanlaista yksilöä ei ole] tietoisuuteen ja elämykseen olemassaolosta. Kivet ja hiukkaset eivät tuo tähän kokemukseen mitään oleellista kontribuutiota.

.

6

Ehkei mikään siis muutu koskaan paremmaksi. Siihen tarvittaisiin ihme ja armo, jota voi vain odottaa. Silti pitäisi yrittää, jokainen tavallaan, joskin myös eräistä ‘suurista linjoista’ pitää päästä laajempaan yksimielisyyteen. Mikä sekin näyttää epätodennäköiseltä ilman totaalia pakkoa, jonka seuraukset ovat todennäköisesti aina kontrafinaalisia [hyvät tarkoitukset ja keinot kääntävät toteutuessaan saavutetun päämäärän itseään vastaan] ja johtavat itsetuhoon [vrt. autoimmuunisairaus]. Kommunismi tuhoutui tehottomuuteen eli vääränlaiseen tehokkuuteen [myös ekologisesti], vainoharhaisuuteen, pelkoon, passiivisuuteen ja sensuuriin, jolla yritettiin ylläpitää totalitaarisen demokratian valhetta.

.

7

Kapitalismi puolestaan tekee ihmisistä identiteetti-prostituoituja [esim. profilointi] ja addiktoi heidät lukemattomiin laillisiin ‘huumeisiin’, joita on velvollisuus nauttia [kuluttaa] = medikalisaatio ja psykokulturisoitu kaupallistuminen. Valtio-totalitarismille ja kapitalismille [joka on demokraattisen parlamentarismin legitimoimaa pankkien tyranniaa] ei ole aitoa ja itsenäistä vaihtoehtoa. Konservatiivien paikallisyhteisöllisyyskään ei ole eikä voi olla kuin juuri ja vain  paikallista. Mutta ei se sinänsä huono vaihtoehto ole, jos haluaa ja jos jossain on vielä mahdollista elää hyvin pienissä ympyröissä. Teknologia ja markkinatalous tekevät tämän vaihtoehdon entistä epätodennäköisemmäksi, vaikka aina toki löytyy teknonörttejä, jotka väittävät päinvastaista [ja lähtevät silti kesäksi purjehtimaan kauas pois urbaanista helvetistä].

.

8

Itse ajattelen, että jos vain voisin, muuttaisin täysin yksinäiseen paikkaan ja eläisin siellä ihan hiljaa hissukseen, vieläkin huomaamattomammin kuin nyt. ‘Elä huomaamatta’ onkin yksi epikurolaisten harvoja täysin oikeaan osuneita sloganeja. Sen voisin kuitenkin ‘allekirjoittaa’.

.

9

Onko tämä asenne eskapismia, pakoa todellisuudesta? Resignaatiota, väsynyttä luopumista ympäröivästä maailmasta ja sen loputtomista sotkuista? Jos on, ja sitä se osittain mutta vain osittain, on, niin olkoon. Aikansa kutakin sano pässi, kun jne. Augustinusta vapaasti lainaten sanon minäkin: Ei ole tarvis mennä jonnekin kauas etsimään ja harhailemaan ympäriinsä, ihmisvilinään ja loputtoman hälinän keskelle; Jumala on meidän sydämissämme, tässä ja nyt. Niinpä joskus hieman naureskelenkin Paavalin intoa julistaa Kristuksensa totuutta ympäri maailmaa. Minä en sitä tekisi. Jeesuksen olisi pitänyt säilyä paikallisena ‘salaisuutena’. Tässä kohtaa lienen nimimerkki Valkean kanssa samoilla linjoilla – [??].

*

http://www.opinionspost.com/naturalized-man-zizek-neuroscience-buddhism/

http://www.jcrt.org/archives/11.2/raschke.pdf

http://mikemorrell.org/2012/11/god-in-the-material-world-altizer-and-zizek-in-the-wake-of-the-death-of-god/

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_J._J._Altizer

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/

Armoa ja ateismia, osa 2

Jatkoa edelliseen päreeseen.

. 

Ville kirjoitti: ‘On todennäköisempää ettei häntä ole.’

. 

Pitää paikkansa, jos Jumalaa ryhdytään ‘mittaamaan’. Jumala ei kuitenkaan ole mikään todennäköisyys tai epätodennäköisyys. Jumala ei ole mikään inhimillistettävissä oleva olio tai olento lainkaan. Joko häntä ei ole tai sitten hän on koko ajan läsnä kaikessa tämän puoleisen ja tuonpuoleisen läpäisevänä ‘tietoisuutena’ – ja nimenomaan ihmisen tietoisuutena, ei pelkästään tietoisuudessa. Jos etsit kauniita ja ihmeellisiä kertomuksia hyvästä ja/tai ankarasta Jumalasta, kuten suurin osa ihmisistä etsii, voit toki tehdä niin, mutta tulet väistämättä pettymään, mikäli samanaikaisesti yrität löytää niille empiiristä todistusta muualta kuin omasta ‘itsesuggestiostasi’ [kuten oikein sanoitkin]. Nämä kertomukset ovat aina psykologisoivaa ja allegorisoivaa puhetta, jota ei voi osoittaa todeksi muualla kuin omassa uskon kokemuksessa [tietyn kertomuksen ‘sisäisenä totuutena’]. Mutta Jumalan faktisen olemassaolon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Jumala ei ilmesty maailmassa vaan ihmisen tietoisuudessa, jos on ilmestyäkseen ja se riippuu täysin ‘kyvystäni’ sekä halustani turvautua tällaiseen ‘tunteeseen’, jossa jokin ‘suurempi voima’ antaa perimmäisen merkityksen elämääni ja voi mahdollisesti auttaa minua.

.

Itse en tällaista, inhimillistettyä, Jumalaa enää etsi, koska en usko Jumalaan jonkin ‘Ison Toisen’ ['Big Other' (Lacan, Zizek)] olemassaolona enkä halua sellaiseen myöskään turvautua. Olen siis käytännöllisesti katsoen ateisti, joka ei kuitenkaan kiellä Jumalaa olemiselle ja ‘eksistentiaaliselle’ tietoisuudelle analogisena ‘olemisen olemassaolon’ perustana. Jos tämä kuulostaa omituiselta logiikalta, se on sitä ja ei ole. Se ei ole omituista metafyysisen logiikan puitteissa [ellemme sitten edusta jotain analyyttisen filosofian ‘käsite-dogmia’], mutta kuulostaa varmasti oudolta ja jopa ‘vieraantuneelta’ psykologis-narratiivisen Jumalan olemassaoloon uskovalle. Metafyysinen selitys ‘menettää’ persoonallisen Jumalan itsenäisen ja erillisen olemassaolon, mutta pystyy säilyttämään Jumalan ‘olemisen olemassaolon’ perustavana ‘sisältönä’ omassa tietoisuudessaan. Tällaiselle Jumalalle ei kuitenkaan voi antaa inhimillisiä ominaisuuksia lankeamatta psykologiseen projektioon, jota ei voi tieteellisesti osoittaa todeksi muuna kuin tietynlaisena tunteena. Onko tuossa tunteessa kyse nimenomaan Jumalasta, ei ole enää tieteellinen ongelma lainkaan. Joka niin väittää, tekee [alkeellisen] kategorisen virheen ajautuen ristiriitaan [etenkin naturalistisen] tieteen metodisen [kokeellinen havainto] ja ontologisen [empirismi] selitysperustan suhteen.

*

Usko Jumalaan on aina [myös ‘olemisen olemassaolona’: analogy of being] eräänlaista itsesuggestiota, jota ei silti koskaan pitäisi tarjota yleisenä totuutena kenellekään. Jumala ‘olemisen analogiana’ ei kuitenkaan sitoudu uskoon Jumalasta emotionaalisena olentona [tai ihmismäisenä ja siten biofysikaalisena olentona ylipäätään] vaan Jumalan persoonaluonne mahdollistuu aina ihmisen subjektiivisen tietoisuuden kautta – ei kuitenkaan ja pelkästään ihmisestä itsestään käsin, koska sellainen olisi kaikkein suurinta hybristä ja itsensä pyhittävää suuruudenhulluutta. Tällainen usko pitää elämää/olemassaoloa jumalallisena ‘ilmestyksenä’ ja siten pyhänä [kyllä, tässä asiassa lähestyn kuin lähestynkin Spinozaa, joskin aina kantilaisesta ‘perspektiivistä’ ja Heideggerin ‘ontologisen eron’ kautta]. - - Muistutan vielä älyllisen omantunnon/rehellisyyden nimissä, että en todellakaan väitä uskovani edes tällaiseen uskoon - - mutta toki haluaisin uskoa, se on päivänselvää.

*

Toistan wittgensteinilaisittain: ‘Jumala ei ilmesty maailmassa’. ‘Tractatuksen’ Wittgenstein tarkoittaa tässä Jumalalla semantiikkaa ylipäätään [mm. esteettiset ja eettiset ‘totuudet’]. Myöhemmässä ajattelussaan [*] Wittgenstein alkoi kuitenkin pitää semantiikan ilmaisemista mahdollisena erillisten elämämuotojen puitteissa [‘semanttinen pluralismi’] ja päätyi viimein eräänlaiseen fideismiin episteemisesti oikeutetun tiedon/totuuden mahdollisuutta pohtiessaan [viimeiset muistiinpanot: ‘Varmuudesta'].

. 

[*] Tractatuksen kuvateoreettinen ‘isomorfismi’ eli kuvan [tosiasian] ja termin [representaation] rakenneyhtäläisyys aineen ja käsitteen yhdistävänä universaalina ‘metaominaisuutena’ osoittautui W:n mielestä mahdottomaksi semanttisessa verifikaatiossa. Tähän kaatui pääosin myös loogisen empirismin projekti. Käsitteet itsessään eivät konstituoidu ‘hylemorfistisesti’ [~ Aristoteles] vaan ovat regulatiivisesti ‘teoriapitoisia’ [~ Kant]. Loogisessa empirismissä kuitenkin ajateltiin, että on mahdollista kehittää aineen [tai energian ja ylipäätään kaikkien havaintojen] kaikkiin ominaisuuksiin nähden täysin objektiivinen, ‘fysikaalis- tieteellinen’ kieli. Edes Kant ei tietoteoreettisessa 'idealismissaan' ollut näin naivi [tällainen naivius sisältää implisiittisesti yrityksen 'totalitaariseen' jos ei reduktionismiin niin ainakin tiedeuskoon].

.

2

‘Vaadin jumalalta voimakkaampaa todistusta olemassaolostaan,’ 
.

Jumalako olisi jotenkin ‘velvollinen’ todistamaan itsensä sinulle? Ymmärsitkö lainkaan, mitä tulit sanoneeksi? Sinäkö, pieni ihmispolo, ajatteleva heinänruoko, voisit esittää kaikkivaltiaalle Jumalalle vaatimuksia? Ja nostaa itsesi tällä tavoin Jumalan yläpuolelle. Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin hybris, jota pidetään jopa kuolemansyntinä? - - En sano enempää. Toivon vain, että ymmärrät, mitä tarkoitan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/05/armoa-ja-ateismia.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Being#St._Thomas.27_analogy_of_being

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hylemorfismi

Armoa ja ateismia

 Pari kommenttia ‘Villelle’ Ironmistressin päreessä ‘Hei, me kartetaan!’.

. 

Ville kirjoittaa: ‘Tästä ei ollut suuri askel siirtyä lukemaan Nietzscheä ja Richard Dawkinsia.’

. 

Mitä tekemistä Nietzschellä on Richard Dawkinsin kanssa? Et ole näköjään oppinut vielä erottamaan nerokasta ateistia fundamentalistisesta idiootista.

....

Ville: ‘Mietein miksi jumala sallii geenivirheet varhaisille, ennen ihmistä luoduille eläimille.’

.

Siksi, että Jumala ei ole hyvä eikä paha vaan riippumaton inhimillisistä hyvän ja pahan määritelmistä. Näin ollen esim. puhe Jumalan sadistisuudesta on silkkaa – sanonko mä? - - Jumalan armo, jota ei tule sekoittaa oikeudenmukaisuuteen [sillä Jumala ei ole oikeudenmukainen tai hyvä] sen sijaan koskettaa meitä kaikkia, ihan jokaista. Armoa ei voi johtaa oikeudesta, hyvyydestä/hyveestä eikä altruismista [itse asiassa mitään 'biologista' altruismia ei ole olemassakaan: ainoaa todellista altruismia ('armoa') on ei-sukulaisiin kohdistuva huolenpito]. Armo on perimmältään ihme jo pelkästään sen vuoksi, koska sitä on mahdoton johtaa biologisesta evoluutiosta, jossa heikoimmat jätetään kuolemaan tai tapetaan aina ja poikkeuksetta. Pitää muistaa, että ihminen on eläin, joskin järkensä, moraalinsa ja uskonnollisuutensa puolesta vähintäänkin merkillinen eläin. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen olisi paha ['tekopyhä sadistinen narsisti’], vaikka kykeneekin rationaaliseen hyvään. Mutta armo on ihme: muussa tapauksessa kyse ei ole armosta vaan johonkin hyötyarvostelmaan perustuvasta oikeudellisesta laskelmoinnista. Jos joku nyt sanoo, ettei tällaiset kriteerit täyttävää armoa voi olla olemassa, en ala väittämään vastaan, mutta toistan ja tarkennan: juuri mahdottomuutensa takia armo voi olla vain Jumalasta ['tvs.'].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/hei-me-kartetaan.html

Luonnollinen laki ja ateismi

Kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään ‘Armoton armomurha, osa III’.

.

‘[Anonyymi]: Ei ateismista tietenkään seuraa mikään luonnonvalinnan ja vahvimmanoikeuden ihannointi. - - [IM]:- Ateisti, joka ei niitä kondonoi, elää itsepetoksessa.’

*

On olemassa sellainen jo kauan ennen kristinuskoa tunnettu uskomus ja periaate, jonka mukaan rationaalinen päättely voi ymmärtää luonnollisen lain olemuksen, jota se myös pystyy itsenäisesti noudattamaan ilman suoraa sitoutumista uskontoon.

.

Miksi IM ei ainoastaan unohda tätä historiallista, eettistä ja juridista tosiasiaa vaan [annan itselleni luvan päätellä ja väittää näin] miltei hysteeris-paranoidisesti demonisoi luonnonoikeuden ajatuksen - ainakin silloin, kun luonnollisen lain lähtökohdaksi ei oleteta uskonnollista auktoriteettia - olettaen sen johtavan jopa kausaalisella välttämättömyydellä ateismiin - kaiken lisäksi ateismin aggressiivis-ideologisiin eli sosiaalidarwinistiseen, kommunistiseen ja arvoliberalistiseen versioon?

. 

Mielestäni tällainen tulkintapa, paitsi että se on tosiasioita poleemisen yksipuolisesti tulkitseva ellei vääristävä, kertoo jälleen vähintään yhtä paljon tulkitsijan omista kuin tulkittavienkin ongelmista. Mutta projektio [tässä projektiivinen identifikaatio] ei koskaan voi olla pätevä lähtökohta argumentille – päinvastoin. Psykologisesti se toki saattaa herättää etenkin niiden huomion, jotka ovat kiinnostuneita merkillisistä luonteista: tarkoitan lähinnä mediaa, kirjailijoita sekä tietenkin psykiatreja. Filosofit kuitenkin kavahtavat tällaista ihmistä ja pitävät häneen itselleen sopivaa etäisyyttä.

.....

Platon sanoi, että kyynikko Diogenes oli hulluksi tullut Sokrates. Onko Ironmistress sitten hulluksi tullut juutalais-buddhalainen gnostikko, mikä on jo itsessään kontradiktio, ilman hulluuttakin: vai löytääkö joku järkeä ja johdonmukaisuutta siitä, että buddhalainen voisi edustaa nationalistista arvokonservatismia? Hm. Jos tämä yhdistelmä kuitenkin on perusteltavissa, se ei minun mielestäni kerro ainakaan buddhalaisista kovin hyvää.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnonoikeus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Projektiivinen_identifikaatio

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/10/armoton-armomurha-osa-iii.html

Jumalasta, nihilismistä ja tyhjästä retoriikasta

 Valkea kirjoitti sitaatti-päreessäni ‘Kuilu’ mm.: ‘En väitä mitään ehdotonta Jumalan alkuperästä, viittaan vain siihen, että Jumalan todennäköisyys nousee niistä teorioista, joihin ateistitkin uskovat.’

.

1

Jumalan niin kutsuttu ‘reaalinen’ olemassaolo tai hänen ‘reaalinen’ olemattomuutensa ei muuta ihmisen elämää mihinkään suuntaan. ‘Sen sijaan’ usko tai epäusko muuttaa. Minä en usko, mutta en myöskään kiellä uskon tai edes Jumalan olemassaolon mahdollisuutta. Yritän elää tämän dilemman kanssa, vaikka mieluusti toki uskoisin, jos ‘voisin’.

.

Epäusko johtaa helposti joko nihilistiseen näköalattomuuteen [Camus, Beckett ja absurdi] tai typerään ihmiskeskeiseen hybrikseen, joka nimenomaan on nihilististä: esim. naiivi valistushenkinen tekno-optimismi ~ luonnon raiskaaminen ja välineellisen teknologian itseisarvoistuminen [ja teknologiako pelastaa itsensä itse (ihmisen avustuksella) aiheuttamiltaan uhkilta?], finanssi-kapitalismi systemaattisena lakimiesten manageroimana ammattirikollisuutena, totalitarismi massojen uskontona ~ massojen viihde uutena totalitarismina, ‘selkärangaton arvoplularismi’ salakavalimpana fanaattisuutena ja rasismina.

.

Niinpä Nietzschen dionyysiset yli-ihmishourailut kuuluvat sekä väärinkäsityksen että mytologian piiriin, vaikka häneltä löytyykin ällistyttävän teräviä psykologisia sekä filosofisia havaintoja. Nominalistinen voluntarismi vapautti joka tapauksessa nimenomaan ‘nihilistisen Jumalan/ihmisen’, joten Nietzschen nihilismi-kritiikki [kristinusko ‘heikentää ja pienentää’ ihmistä] vaikuttaa aatehistoriallisesti vähintäänkin omituiselta ja nihilismin voittavan yli-ihmisen hypetys itsensä kumoavalta provokaatiolta, jonka todelliset kasvot 1900-luku sotineen ja ekokatastrofin uhkineen näytti [kuten Nietzsche itse ennusti ilmeisesti täysin tajuamatta tai ainakaan piittaamatta oman ajattelunsa vaikutus-yhteydestä näihin tuleviin tapahtumiin].

.

Tietenkin voimme ja ehkä meidän pitäisikin tulkita Nietzscheä niin, että juuri hänen filosofiassaan nominalistis-voluntaristisen Jumalan kauhea kaikkivaltius sai aidoimmat ihmiskasvot. Edes Lutherin sadomasokistinen ristin teologia evankelisen liberaaliteologian kaupallis-empaattisesta pintaliidosta [joka on ‘halpaa armoa’ vastakohtana ‘kalliille armolle’/Bonhoeffer] nyt puhumattakaan ei ollut yhtä rehellinen kokemus nominalistisesta inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen vallankumouksesta kuin nietzscheläisen vallantahdon ja yli-ihmisen julistus.

.....

Ehkä ainoa todellinen pelastuksemme on ‘paluu takaisin eläimeksi’. Mutta sitä ei evoluutio meille kovin helposti suo, ellemme sitten onnistu kapitalistisella tekno-optimismillamme kontrafinaalisesti tuhoamaan kaikkea sitä sivistystä, jonka olemme onnistuneet suuressa älykkyydessämme kehittämään.

.

2

Jos joku sitä sattuu kysymään niin vastaan, että Paul Tillichin teologia on tärkeimmän eli henkilökohtaisen uskon kokemuksen kannalta tyhjää eksistentialistis-panteistista retoriikkaa, joka ei anna mitään todellista vaihtoehtoa sille, joka etsii aitoa uskoa Jumalaan - pikemminkin päinvastoin. Tillichin teologinen ajattelu on pelkkää ‘nerokasta’ sanahelinää, josta puuttuu syvä uskonnollinen vakaumus ja Jumalan läsnäolon vaikutus [toisin on Karl Barthin dialektisessa joskin ‘ahdasmielisessä’ teologiassa].

.

Teologis-filosofisten humanistien ei pitäisi koskaan ryhtyä uskonnollisiksi ajattelijoiksi, koska he onnistuvat keinotekoisilla käsitteillään lopulta vain vesittämään evankeliumien Kairos-hetkeä ilmentävän sanoman jokaista ihmistä henkilökohtaisesti koskettavan luonteen. Tillichin teologia koskettaa kaikkia ihmisiä, mutta ei sinua ja minua henkilökohtaisesti. Jopa Nietzsche on ‘teologisesti’ koskettavampi ajattelija kuin Tillich. Itse asiassa jo Heidegger sanoi periaatteessa saman kuin Tillich, joka yrittää siirtää Heideggerin mystisen ‘eksistenssi-agnostismin’ kristinuskon viitekehykseen. Sitä paitsi usko ei ole mikään Tillichin yleisfilosofinen ‘korrelaatio’ eri 'diskurssien' [oleminen 'J/jumalana'/olemassaolo ihmisenä] välillä vaan uskovan henkilökohtainen kohtalo Kristuksessa!

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/tahdon-asia.html 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/teeskentelijoita-ja-fanaatikkoja.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

'Olen ateisti Jumalan armosta' - Luis Buñuel ja sattuma

Kuvan pappi puhuu tällä kertaa totta.
*
Kielimafia tarkensi ja lisäili [luku II, 1] klo: 16.40.

I
Omatunto [joka vastausta saamatta kerta toisensa jälkeen kysyy, miksi Jumala sallii pahuuden] ja Lutherin äärimonergismi [Jumalan ja ihmisen välillä on ääretön, sovittamaton ero] ovat institutionalisoituneen kristillisen teologia-uskon pahimmat viholliset.

Moraalisen omatunnon kriisi [tyhjyys] ja tuota kriisiä ilmentävä Lutherin sadomasokistinen pessimismi ihmisen tahdon suhteen [jopa tahtoessaan Jumalaa ihminen tahtoo vain itseään] voivat tuhota uskon sisältäpäin, kun taas ateismi ja agnostismi sekä Darwinin evoluutiomalli eivät perustattomassa teoreettisuudessaan ja havainnoivassa ulkokohtaisuudessaan välttämättä edes hipaise uskon emotiivis-eksistentiaalista ydintä - [Buñuelin uskon romahduttikin lopullisesti Markiisi de Sade, tuo ateisteista moraalisesti rehellisin].

Paavalin alkuperäistä Kristus-yhteys-uskoa sen sijaan on mahdoton kumota älyllisesti tai muodollisesti, koska siihen itseensä sisältyy kaikkien ideologioiden psykologinen perusparadigma eli 360 asteen 'näkökulma', jossa/jolloin yksilöstä tulee se, mikä/mitä hän on nimenomaan universaalin totuuden kantaja-subjektina eikä jonkin paikalliseen kulttuuriin sidotun myyttis-historiallisen tekstin tulkitsija-lakimiehenä tai ikioman kivikuvan [horoskooppi-universumin] animistis-taikauskoisena palvojana.

Joka kritisoi Paavalia, tekee sen [tietämättään] joko Paavalin universaalin singuraalisuuden lähtökohdista käsin [esim. uskontotieteilijöiden kritiikki kristinuskoa kohtaan] tai sitten arkaaisen apartheid-asenteen lähtökohdista, joita juutalaisuus ja kreikkalaisuus viime kädessä edustivat. Niiden uskonnot oli sidottu kulttuuriin, valtioon ja kulttiin, kun taas Paavalin universaali singulaarisuus ei tuntenut mitään kulttuurirajoja, joskin jo Paavali toki törmäsi seurakunta-organisoinnissaan ongelmiin, jotka 300-luvun vapauttavien tapahtumien 'pakottamina' lopullisesti muuttivat alkuperäiseen kristinuskoon sisältyvän apokalyptis-eskatologisen yhteisöllisyyden yhteiskunnalliseksi valtakoneistoksi ja siten Euroopan keskiajan tehokkaimmaksi poliittiseksi voimaksi.

II
1
Seuraavassa toinen vakavampi sitaatti [osa 2] Luis Bunuelin verrattomasta muistelmakirjasta Viimeinen henkäykseni.

Allekirjoitan lähes kokonaisuudessaan nämä Bunuelin pohdiskelut, jotka muistuttavat etäisesti Albert Camus'n ajatuksia absurdista. Buñuel ei kuitenkaan ole absurdi moralisti samassa mielessä kuin Riivaajien Kirillovia muistuttava Camus vaan pyrkii hyväksymään ja ilmaisemaan todellisuuden kaikessa sattumanvaraisuudessaan, jolloin tapahtumat muuttuvat omituisiksi ja unenomaisiksi [surrealistisiksi].

2
Jos syntymämme on täysin sattumanvarainen, munasolun ja siittiösolun [miksi juuri se, miljoonien joukosta?] kohtaamisen tulos, niin sattuman rooli häipyy inhimillisten yhteiskuntien muodostuessa, kun sikiö ja sittemmin lapsi ovat näiden lakien alaisia. Sama koskee kaikkia lajeja.

Lait tavat, kehityksen historialliset ja sosiaaliset ehdot, edistys, kaikki mikä vie kehitystä eteenpäin, pönkittää vankkumatonta yhteiskuntajärjestystä, kulttuuria, johon me onneksemme tai epäonneksemme syntymästämme kuulumme; kaikki tämä on jokapäiväistä ja sitkeää taistelua sattumaa vastaan. Sattuma elää herkeämättä, yllättävänä ja yrittää pureutua yhteiskunnalliseen väistämättömyyteen.

Näiden välttämättömien lakien ansiosta saatamme elää yhdessä, mutta en luule, että löydämme niiden joukosta ensisijaisen tärkeitä peruslakeja. Minusta tuntuu itse asiassa, ettei tämän maailman ollut välttämätöntä olla olemassa, ettei meidän välttämättä tarvitsisi elää ja kuolla.

Koska me olemme vain sattuman lapsia, maapallo ja maailmankaikkeus olisivat voineet jatkaa ilman meitä, aina vuosituhansien päähän asti. Tuntuu mahdottomalta kuvitella tyhjää, loputonta, teoreettisesti ottaen hyödytöntä maailmankaikkeutta, jota minkäänlainen älyllisyys ei voisi tutkia, joka olisi olemassa yksin, kuin pysyvä kaaos, kuin järjetön, eloton hylkiö. Ehkäpä meille tuntemattomat toiset maailmankaikkeudet jatkavat tähän tapaan hyödytöntä vaellustaan. Joskus meistä jokainen tuntee itsessään syvän kaaoksen heijastuman.

Jotkut uneksivat loppumattomasta maailmankaikkeudesta, toisten mielestä se taas loppuu tilassa ja ajassa. Kumman valitsisit kahdesta selittämättömästä mysteeristä? Toisaalta käsitys loppumattomasta maailmankaikkeudesta on käsittämätön. Toisaalta taas ajatus loppuun tulleesta maailmankaikkeudesta, jota ei enää jonain päivänä olisi olemassa, heittää minut kauheaan tyhjyyteen, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Heilun näiden kahden välillä. En tiedä.

Kuvitelkaamme, ettei sattumaa ole olemassa ja äkkiä käsitettäväksi ja loogiseksi muuttunut maailmanhistoria voitaisiin ratkaista muutamin matemaattisin kaavoin. Siinä tapauksessa pitäisi uskoa Jumalaan, hyväksyä ilman muuta se, että on olemassa aktiivinen, suuri kelloseppä, siis järjestäjä.

Mutta eikö kaikkivoipa Jumala olisi voinut huvikseen luoda sattuman armoille joutuneen maailman? Ei, vastaavat filosofit. Sattuma ei voi olla Jumalan luomus, sillä se on Jumalan negaatio. Nämä kaksi määritelmää ovat ristiriidassa. Toinen sulkee pois toisen.

Minulla ei ole uskoa [olen vakuuttunut siitä, että usko kuten kaikki muutkin asiat syntyvät sattumalta], siksi en näe, miten tästä noidankehästä pääsee ulos. Siksi en yritä tunkeutua siihen.

Itseäni varten tekemät johtopäätökset ovat hyvin yksinkertaiset: on samantekevää uskooko vai eikö usko. Jos minulle todistettaisiin vaikka tällä hetkellä Jumalan häkäisevä olemassaolo, se ei yhtään muuttaisi käyttäytymistäni. En voi uskoa, että Jumala valvoo minua lakkaamatta huolehtien terveydestäni, haluistani, erehdyksistäni. En voi uskoa enkä ainakaan hyväksyä, että hän voisi rangaista minua ikuisuudesta ikuisuuksiin.

Mitä minä hänelle olen? En mitään, hippu tomua. Käyntini maan päällä on niin nopea, ettei siitä jää mitään jälkeä. Olen kurja kuolevainen, minulla ei ole merkitystä ajassa eikä tilassa. Jumala ei huolehdi meistä. Jos hän on olemassa, se on sama kuin häntä ei olisi olemassa.

Keksin kauan sitten lauseen: 'Olen ateisti Jumalan armosta'. Lause on vain näennäisesti ristiriitainen.

Sattuman kanssa käy käsi kädessä mysteeri. Ainakin minun ateismini johtaa ilman muuta selittämättömän hyväksyntään. Koko maailmankaikkeutemme on mysteeri.

En usko jumalaiseen järjestykseen, sillä sellaisen olemassaolo olisi mielestäni vielä mystisempää kuin mysteeri sinänsä ja siksi elän eräänlaisessa hämärässä. Hyväksyn sen. Ei mikään selitys, yksinkertaisinkaan, riitä kaikkeen. Olen valinnut kahdesta mysteeristä omani, sillä se suo minulle ainakin moraalisen vapauden.

Minulta kysytään: entä tiede sitten? Eikö se omalla sarallaan yritä ratkaista ympärillemme kietoutunutta mysteeriä?

 Ehkä. Mutta tiede ei kiinnosta minua. Minusta se on pöyhkeilevää, analysoivaa ja pinnallista. Se ei välitä unista, sattumasta, naurusta, tunteista, vastakohtaisuuksista, yleensäkään asioista, jotka minulle ovat tärkeitä. Eräs henkilö sanoo Linnunradassa: 'Viha tiedettä kohtaan ja teknologian halveksunta johdattavat minut vielä joskus järjettömään uskoon.' Tuskin. Minun kohdallani se on mahdotonta. Olen valinnut oman mysteerini ja minun tulee kunnioittaa sitä.

Ihmisillä on kummallinen vimma ymmärtää, supistaa, keskinkertaistaa asioita. Minua on vainottu koko ikäni tylsillä kysymyksillä kuten: Miksi niin? Miksi näin? Voisimme olla melko onnellisia, lähes viattomuuden tilassa, jos pystyisimme jättämään kohtalomme sattuman haltuun ja hyväksyisimme kiltisti elämämme mysteerín - [kursivointi RR].

Luis Buñuel: Viimeinen henkäykseni - [s. 214-216]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://en.wikipedia.org/wiki/Albert_Camus#Summary_of_absurdism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Markiisi_de_Sade
http://en.wikipedia.org/wiki/Marquis_de_Sade
http://freepathways.wordpress.com/2009/10/10/lestadiolainen-ateisti/

Tapahtuma tulee olemaan tapahtunut - [jo nyt - ei vielä] - oletko valmis?

Universalismin apostoli Paavali Tarsolainen on Alain Badioun luottomies.
*
Päreen teksti on sitaatti filosofisesta kulttuurilehdestä Paatos nro. 3/2011 - [ks. ensimmäinen linkki tekstin lopussa].
*
Olemattoman puolesta

Janne Säynäjäkangas

Alain Badiou, Apostoli Paavali (Saint Paul: La fondation de l'universalisme, 1997).

Suom. Janne Porttikivi. Gaudeamus 2011. 168 s.

Alain Badioun Apostoli Paavali on herättänyt myönteistä huomiota sekä sekulaareissa filosofisissa että teologisissa piireissä. Jo tämä tekee kirjasta mielenkiintoisen, sillä on vaikea kuvitella, miten apostolista ja kirkon perustajasta voi kirjoittaa kirjan jättämättä kylmäksi joko uskonnollisia tai ei-uskonnollisia tahoja. Teos näyttääkin suhtautuvan jotensakin nurinkurisesti niihin rajanvetoihin, joita kristittyjen ja ateistien välillä on totuttu näkemään. Siinä missä uusateistit vannovat todisteiden nimiin, Badioun ateismi vaikuttaa melkein fideistiseltä. Toisaalta sillä, minkä Badiou pyrkii kristinuskosta pelastamaan aikamme käyttöön, ei todellakaan ole mitään tekemistä niiden (kansallisten) perinteiden kunnioitusta vaativien poliittisten kristittyjen kanssa, jotka ainakin meidän maassamme pyrkivät esittäytymään tuon uskonnon puhenaisina ja -miehinä. Badioulle Paavalin merkitys on siinä tyrmistyttävässä ajatuksessa, että tämä kaukainen hahmo näyttää meille, miten totuuteen – ei vallitseviin yleisyyksiin tai suljettuihin identiteetteihin – perustuva ajattelu ja toiminta on mahdollista.

Kaikesta huolimatta Badiou ei edusta neutraaliakaan kantaa, pelkkää tekstin tulkintaa ilman kannanottoa evankeliumin sisällön todenperäisyyteen; hän tunnustaa avoimesti olevansa ateisti. Kristuksen ylösnousemus, Paavalin julistuksen lähtökohta, on hänelle silkka faabeli. Badiou ei kuitenkaan naura, kuten Apostolien tekojen mukaan filosofit Areiopagilla, kuullessaan Paavalin julistuksesta. Juuri ylösnousemuksen fiktioluonteen takia Paavalin ajattelun voi irrottaa varsinaisesta kontekstistaan ja yleistää koskemaan subjektiviteetin rakennetta. Paavali on Badioulle antifilosofinen teoreettikko, joka näyttää meille, miten aidon universaalisuuden on saatava alkunsa ainutkertaisesta tapahtumasta. Tämä ainutkertainen tapahtuma on kristinuskossa tietysti juuri ylösnousemus.

Ylösnousemuksen sanoma on ainutlaatuinen suhteessa aikaisempaan uskonnollisuuteen, koska sen piirissä kaikesta kulttuurisesta partikulaarisuudesta irrotetusta subjektiviteetista tulee mahdollinen. Paavalille on "yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal. 3: 28). Kristuksen ylösnousemuksessa on siis kyse paradoksaalisesta universaalista singulaarisuudesta: ainutkertaisesta tapahtumasta, jonka viesti on kuitenkin osoitettu jakamattomasti kaikille. Kaikkien ylösnousemukseen uskovien asema on sama riippumatta mistään hierarkioita jäsentävästä kategoriasta. Jerusalemin seurakuntaan viitatessaan Paavali kirjoittaa: "Ne taas, joita siellä pidettiin arvossa -- mitä he itse asiassa olivat, on minusta yhdentekevää, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä" (Gal. 2:6).

Omaperäisessä uppoutumisessaan Paavalin teksteihin Badiou löytää tältä hienojakoisen teorian subjektista, joka näyttää jokseenkin epäuskottavasti olevan lähempänä hänen omaansa kuin mikään myöhemmin kehitetty. Tämä anakronistisuus on kuitenkin siinä mielessä näennäistä, ettei Badioun tarkoituskaan ole harjoittaa historiallista eksegeesiä. Koko teoksen lähtökohtana on, että tietyt subjektiuden piirteet pysyvät aina samoina. Badioulais-paavalilainen subjekti on totuuden subjekti; se ei ole esimerkiksi objektin vastinpari minä-substanssin tai kokemuksen transsendentaalisen organisointimekanismin mielessä, eikä se vastaa Michel Foucaultin tai Louis Althusserin käsityksiä subjektista sosiaalisena konstruktiona. Badioulle subjektiviteetti ei ole mikään kaikissa ihmisissä valmiiksi esiintyvä kyky sen enempää kuin ideologian palvelija, vaan jotakin hyvin harvinaista. Ihmiseläimestä tulee subjekti, kun se kohtaa historian toiston rikkovan tapahtuman ja huomaa olevansa kykenemätön jättämään sitä huomiotta. Ihmiseläin Saulista tuli kristillinen subjekti Paavali Damaskoksen tiellä, kun äkillinen ilmestys teki hänestä Kristuksen ylösnousemuksen uskollisen julistajan. Subjektin rooli tapahtuman julistajana ei ole enempää tai vähempää kuin totuuden toteuttaminen, eikä tämä totuus ole jotakin, joka tiedetään, vaan prosessi. Se koostuu tapahtuman seurausten voimaan saattamisesta.

Diskurssien turuilla

Keskeiseksi ongelmaksi Apostoli Paavalissa muodostuu kristillisen subjektin suhde siihen, mitä Paavali kutsuu juutalaisuudeksi ja kreikkalaisuudeksi. Badioun huomio on, että nämä kaksi nimeä eivät viittaa empiirisin kansoihin vaan "diskurssityyppeihin".

Mistä juutalainen diskurssi koostuu? Sen muodostama subjektiivinen hahmo on profeetta. Profeetta elää merkkien keskuudessa, hän vastaanottaa, tulkitsee ja antaa merkkejä ja todistaa näin transsendenssista yrittämällä valaista sen hämäryyttä. Juutalaista diskurssia pidetään siis ennen kaikkea merkkien diskurssina. Mistä sitten kreikkalainen diskurssi koostuu? Sen muodostama subjektiivinen hahmo on viisas ihminen. Viisaus koostuu maailman ikuisen järjestyksen ymmärtämisestä, se on logoksen, järjen ilmaantumista olemiseen. Kreikkalainen diskurssi on ennen kaikkea kokonaisuuden, totaliteetin diskurssia, sikäli kuin se koostuu luonnosta saatavan tiedon viisaudesta.

Badiou hyväksyy siis Emmanuel Lévinasin teesin, jonka mukaan kreikkalainen logos on totaliteetin diskurssia, mutta pitää sitä ja juutalaista "toiseuden" diskurssia riippuvaisina toisistaan. Hänen mukaansa Paavalin "nerokas ajatus on, että juutalainen diskurssi ja kreikkalainen diskurssi ovat saman hallinnan hahmon kaksi eri puolta". Molemmissa pelastus kuuluu sille, joka hallitsee kyseisen diskurssin lait. Ne "sisältävät oletuksen, että avain pelastukseen on annettu tässä maailmassa, yhdelle kokonaisuuden suorassa hallinnassa (kreikkalainen viisaus) ja toiselle kirjallisen perinteen ja merkkien lukemisen hallinnassa (juutalaisten rituaalit ja profetointi)."

Tällaiset diskurssit eivät voi olla universaaleja, sillä niin viisaudessa kuin merkkien hallinnassakin on aste-eroja, joka asettaa toiset keskustaan ja toiset periferiaan. Kreikkalaisille mestari on se, joka ymmärtää parhaiten kosmisen järjestyksen, kun taas juutalaisille se, joka osaa lukea merkkejä, on etusijalla suhteessa transsendenssiin. Kristillinen diskurssi on puolestaan hallinnan näkökulmasta pelkkää heikkoutta: se on hulluutta kreikkalaisille ja skandaali juutalaisille. Mutta ainoana näistä kolmesta se on universaalia, sillä vain pitämällä mitättöminä kaikkia hallinnan muotoja se voi puhutella yhtäläisesti jokaista ihmistä riippumatta tämän asemasta suhteessa mihinkään lakiin. Kristillisessä diskurssissa olemassa olevilla eroilla ei ole merkitystä, "sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välille” (Room. 2:11).

Kreikkalainen ja juutalainen diskurssi pyrkivät siis naturalisoimaan lain kytkemällä sen objektiivisesti olemassa olevaan. Esimerkkejä tämän kaltaisista diskursseista ei ole vaikea löytää lähempääkään. Stalinistisessa ideologiassa valtiokoneiston raa'at toimenpiteet saivat oikeutuksensa historiallisesta väistämättömyydestä, aivan kuten valtiontalouden leikkauksista on nykyään tullut poliittisten päätösten sijaan välttämättömyyksiä ilman vaihtoehtoja. Internetin keskustelupalstoilla seikkaillessa ei voi olla törmäämättä niihin kaksilahkeisiin, jotka muistavat aina pettämisestä keskusteltaessa muistuttaa, ettei mieheltä voi odottaa uskollisuutta, sillä evoluutio on istuttanut häneen tarpeen roiskia siementään mahdollisimman moneen paikkaan. Välttämättömyyksien sijaan kristillinen diskurssi asettaa ensisijaiseksi tapahtuman, jonka ilmaantuminen ei ollut sen enempää vääjäämätöntä kuin siihen uskominenkaan. Faktojen sijaan kristillinen diskurssi nojaa siihen, mikä maailman silmissä ei ole mitään: "mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1 Kor. 1:28). Tämä ei-mikään on tietysti ei-mitään vain vallitsevan tilanteen ja sitä hallitsevien diskurssien näkökulmasta. Näkymättömyys seuraa sen tapahtumasta ammennettua radikaalia uutuutta, joka irrottaa diskurssin kohteen kaikista valmiista lokeroista. "On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi" (Gal. 6:16).

Epäilemättä Badioun filosofoinnissa on sitä mannermaista hämäryyttä, joka on omiaan ajamaan anglosaksiseen tyyliin tottuneet tiehensä. Badiou pyrkii kuitenkin aktiivisesti välttämään lokerointia filosofisiin perinteisiin, jotka hän itse jakaa kolmeen päähaaraan: hermeneuttiseen, analyyttiseen ja postmoderniin. Badiou kyllä myöntää saaneensa selkeitä ja vahvoja vaikutteita kyseisistä suuntauksista, mutta toisaalta hän hylkää niille kaikille ominaisia piirteitä, kuten kielikeskeisyyden. Badioun voidaan kuitenkin katsoa kuuluvan mannermaisen filosofian niin sanottuun anti-postmoderniin sektioon, jonne myös esimerkiksi Slavoj Žižek ja Giorgio Agamben sijoittuvat. Žižekin tapaan Badiou ammentaa marxismista, lacanilaisesta psykoanalyysista ja yleisemmin mannermaisesta traditiosta, joskin Badiou on taipuvainen painottamaan eroavaisuuksia omien näkemystensä ja Lacanin "antifilosofian" sekä hegeliläisen dialektiikan välillä. Žižekin tavoin Badioutakin luonnehtii kannanottojen poleemisuus, mutta tinkimättömyydessään hän on omaa luokkaansa.

Jos Badioun tyyliä haluaa kutsua käsiterunoudeksi, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö se olisi myös matemaattisen tarkkaa, poliittisesti valveutunutta ja intohimoista. Paljon välittyy suomen kieleenkin Janne Porttikiven käännöksessä, jonka ainakin itse koin miellyttäväksi ja sujuvaksi lukea. Kaikkeen en kuitenkaan ole tyytyväinen. Esimerkiksi ainutkertaisuus, teoksen keskeinen käsite, olisi ollut perusteltua kääntää myös vähemmän kotoperäisellä ilmauksella singulaarisuus, mikä olisi alleviivannut sen suhdetta universaalisuuteen. Porttikivi itsekin käytti singulaarisuutta ainutkertaisuuden sijaan tänä syksynä järjestetyssä Lévinas-aiheisessa konferenssissa. Toisen avainkäsitteen, totuusprosessin, kohdalla puolestaan esiintyy kirjan sisäistäkin epäjohdonmukaisuutta, sillä se on useimmiten suomennettu tällä sanalla, mutta jossakin kohtaa käytetään myös sanaa ”totuusproseduuri”. Koska keskeisten käsitteiden kääntämiselle on selvästikin vaihtoehtoja, kirjassa olisi pitänyt olla suomentajana esipuhe, jossa käännösvalintoja olisi selitetty. Tämän sijaan teoksen lopusta löytyy osio, jossa kommentoidaan joitakin tekstistä löytyviä hämärämpiä viittauksia, mikä kyllä lohduttaa.

Aktuelli apostoli

Apostoli Paavalin merkitystä pitää etsiä nykyhetkessä. Miten Paavali voi auttaa ajattelua nousemaan "aikamme vaatimalle tasolle muuten kuin imartelemalla sen julmaa inertiaa"? Siinä missä Paavali oli "kaiken politiikan alleen murskaavaan monumentaalisen vallan (’Rooman valtakuntana’ tunnetun militaristisen despotismin) aikalainen", meidän aikamme julma inertia on ennen kaikkea maailmanmarkkinoiden ja pääoman logiikkaa. Badioulle on selvää, että mikään universaalin totuuden hylkäävä kulttuurirelativismi ei tarjoa vaihtoehtoa pääoman väärälle universaalisuudelle. Badioun mukaan nämä kaksi päinvastoin toimivat pohjimmiltaan täydellisessä yhteisymmärryksessä pääoman ollessa kuitenkin se, jonka ehtojen mukaisesti kaikki lopulta järjestyy. Kapitalismi ei kysy ihmisen väriä, uskontoa tai sukupuolta. Siksi sen järjestelmä ei vähääkään horju eri uskontoa tunnustavien, eri väristen tai eri sukupuolta olevien nahistellessa siitä, kuka on eniten uhri ja kenen oikeuksia on eniten loukattu. Tarvitaan konkreettista universaalisuutta, joka voi saada alkunsa vain tapahtumasta.

Lopuksi on vielä tarkennettava: Jos kristuksen ylösnousemuksesta ei ole subjektivoimaan meitä, niin mikä tapahtuma vaatii uskollisuuttamme tässä ja nyt? Jos kaikki riippuu tapahtumasta, niin täytyykö meidän vain odottaa? Badiou itse esittää kysymyksistä jälkimmäisen Apostoli Paavalin lopussa ja vastaa:

Ei tietenkään. Monet tapahtumat, jopa hyvin kaukaiset, vaativat edelleen meiltä uskollisuutta. Ajattelu ei odota, eivätkä sen voimavarat koskaan tyhjene kuin ainoastaan sellaiselta, jonka suurin halu on vain mukautua tähän maailmaan, ja juuri tämä on todellinen kuoleman tie. Sitä paitsi odottaminen olisi täysin hyödytöntä, sillä tapahtuman olemukseen kuuluu, ettei sitä edellä mikään merkki ja että se aina yllättää meidät armollaan, miten valppaina me sitä sitten odotammekin.

Badioun katsannossa ei ole vain yhtä tapahtumaa. Hän puhuu neljästä totuusprosessista, tieteestä, politiikasta, taiteesta ja rakkaudesta, joilla jokaisella on omat tapahtumansa. Tieteessä tällainen tapahtuma oli esimerkiksi Galileon oivallus, että luonnonlait ovat matemaattisia, taiteessa abstraktin kuvataiteen synty ja politiikassa erityisesti vallankumoukset kuten Ranskassa 1789 ja Venäjällä 1917. Viimeaikaisten mullistusten myötä Badiou on itse ehdottanut, että myös Arabikevät voisi kuulua tähän listaan.
*
http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31108.html
*
http://www.gaudeamus.fi/verkkokirjakauppa/filosofia/badiou-apostoli-paavali/
http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_the_Apostle
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Oikea+Paavali+yll%C3%A4tt%C3%A4%C3%A4/HS20010901SI1KU02xbu
http://fi.wikipedia.org/wiki/Futuurin_perfekti
http://www.cardozo.yu.edu/MemberContentDisplay.aspx?ccmd=ContentDisplay&ucmd=UserDisplay&userid=10410&contentid=8536&folderid=372

Episteemistä epistä

Biorobotti tekee näköhavaintoja.
*
Kommentti Sammalkielen kommenttiin edellisessä päreessäni.
*
Minusta tuntuu, että poljen paikallani tyhjää näitä filosofia-asioita jankatessani, mutta menköön nyt vielä kerran. Pitäisi pyrkiä paljon suurempaan tarkkuuteen, mutta en ole enää aikoihin uskonut argumentaation voimaan verrattuna performatiivis-metaforiseen kielenkäyttöön. Mielikuvituksen varassa toimiva fiktio vaatii kuitenkin omanlaisensa inspiraation lähteäkseen liikkeelle. Toki sitä inspiraatiota voisi tietysti auttaa pääsemään liikkeelle eikä vain odotella - - .
*
Sammalkieli kirjoitti: Samalla varmaan myös Tapio Puolimatkan käsitys uskonnosta virheellinen? Puolimatka väittää, että teismi on nimenomaan epistemologisesti perusteltu kanta: Uskonnollisella uskolla voi olla tiedollinen [mutta myös kokemuksellinen] oikeutus.

1
Tiedollinen oikeutus itsessään, SK, on [kuten hyvin tiedät ;\] perin ongelmallinen juttu. Jo Platon oli metafyysisesta idealismistaan huolimatta [tai pikemminkin sen takia] taipuvainen hyväksymään skeptisiä argumentteja.

Augustinus mutatis mutandis sovelsi Platonia kristilliseen teologiaan: ihminen ei pysty todentamaan ideoita eli Jumalaa tiedollisesti, mistä seuraava skeptisismi oli mahdollista 'ylittää' vain uskon avulla. 'Uskon, jotta ymmärtäisin'. Usko on seuraus skeptisestä positiosta.

Aristoteles puolestaan alkoi kehitellä uusia tieteen aloja sekä niihin soveltuvia tieteellisiä metodeja ja argumentaatio-sääntöjä, mutta ei juurikaan arvostanut matematiikkaa tiedonmäärittelyn ideaalina tai edes välineenä. Platonille sen sijaan matematiikka oli jumalallista eikä pelkästään välineellistä. Koko maailmankaikkeus oli hänelle pythagoralaisesti matemaattis-geometrinen 'olio'.

2
Mistä me saamme perimmäisen, ei-jäävin ja ulkopuolisen kriteerin, joka antaa meille oikeuden pitää hyvin perusteltuja uskomuksiamme totena tietona? Emme mistään - emme ainakaan tiedollisesti. Päättelymme sisältää aina enemmän tai vähemmän monimutkaisen kehän. Sen sijaan matematiikassa kehät tai mikään muukaan 'mahdottomuus' ei ole ongelma, mutta matematiikka onkin matematiikkaa - ei tietoa, joka tulee matematiikkaan 'vasta' teorioitten kautta.

Kehän väistämättömyys johtuu itse asiassa jo tietoisuutemme rakenteesta eli kognitiivisen toiminnan mahdollistavien edellytysten/ehtojen asettamista rajoista/rajoituksista ymmärrykselle. Ihmisen tietoisuuden olemassaolo mahdollistuu vain tietynlaista tietoa hahmottavana ymmärryksenä - [vrt. Gestalt psychology].

3
Tapio Puolimatkan suurelta epistemologi-gurultaan Alvin Plantingalta omaksuma näkemys teismin episteemisestä perusteltavuudesta on kyllä järkevä siinä mielessä, ettei [a-teistinen] naturalismi voi perustaa itseään yhtään mihinkään. Se vain havainnoi, laskee ja mittaa, mutta sillä ei ole muuta perustaa kuin havainto. Jo pelkkä havainnointi johtaa päättelyn regressioon, koska havainto ei voi olla oma perustansa vaan vaatii teoreettisen kontekstin, johon se voi ankkuroitua.

Teoreettisella kontekstilla puolestaan pitää viime kädessä olla absoluuttinen eli kumoamaton perusta {alkuehto], jotta maailma ylipäätään voisi olla olemassa hahmotettavissa ja käsitettävissä olevana kokonaisuutena. Tässä piilee tieteen ja tiedon paradoksi. Jos Perusta on kumoamaton, se ei ole tieteellisesti pätevä vaan uskon asia. Jos taas mitään perimmäistä perustaa [alkuehtoja] ei ole kuin teoreettisena konstruktiona, tieto relativoituu - olkoonkin, että todennäköisyyden aste voidaan arvioida.

Reduktiivinen naturalismi rakentuu konstruoiduille joskin varmoina pidetyille alkuehdoille ja niiden perustalta päätellyille havainto-teoreettisille koordinaateille, joista uusiin havaintoihin soveltamalla saadaan lisää koordinaatistoa. Mutta kaikki tämä on viime kädessä pelkkää todennäköisyyksien maailmaa, joka ei koskaan päädy/pääty Totuuteen, koska Totuus [kokonaisuutena, oliona sinänsä] lankeaa tieteen ulkopuolelle a] kognitiivisena mahdottomuutena ja tästä johtuen b] metafyysisenä hypoteesina [uskona]

Edellä mainituista syistä johtuen naturalismista seuraa myös moraalinen nihilismi - juuri se sama, jota haukutaan [postmoderniksi] konstruktivismiksi ja jota sofistikoituneemmat, kantilaisuuteen kallellaan olevat analyyttiset ulitiltaristi-pragmaatikot poliittista korrektiutta tavoitellen kutsuvat näkemysten refleksiiviseksi tasapainoksi tai oikeudenmukaiseksi kompromissiksi [Rawls, Habermas].

4
Plantingan 'warrant' eli uskon oikeuttava varma 'takuu' on kuitenkin episteemisestä 'välttämättömyydestään' huolimatta yhtä fiktiivistä [eli varta vasten loogisesti konstruoitua] sorttia kuin mikä tahansa muu metakriteeri, joka voisi oikeuttaa uskon Jumalaan tai vastaavaan moraalis-kosmiseen perustaan.

Plantingan ideana on kuitenkin osoittaa argumentatiivisesti, että teistillä [toisin kuin naturalistilla] on kuin onkin tiedollisesti perusteltu syy uskoa Jumalaan, joka toimii kaiken havaintotietoisuutemme perustana. Muussa tapauksessa harhailisimme kaaoksessa emmekä ymmärtäisi itse asiassa elämästä ja maailmasta viime kädessä muuta kuin omat projektiomme, mikä merkitsee, että Nietzsche ja postmodernistit olisivat oikeassa: teemme vain tulkintoja tulkinnoista.

Plantinga on argumentatiivisesti varsin taitava episteeminen kalvinisti-fideisti, mutta hänen päättelynsä on lopultakin yhtä [vähän tai paljon] vakuuttavaa kuin Pascalin matemaattis-peliteoreettinen malli uskon 'kannattavuudesta', mikä sekin toimii [Pascalin] fideistisen uskon puolustuksena.

Siten Pascalin riskianalyysi uskosta ja Plantingan epistemologiset todistelut ovat lopulta yhtä tyhjän kanssa. Jos et jo alunperin usko Jumalaan, ei sinulla myöskään ole mitään pakottavaa syytä uskoa sen enempää Pascalin kuin Platingan 'pelastavaan' todistukseenkaan. He eivät voi vakuuttaa ateistia tiedollisesti, vaikka he voivatkin esittää perustellusti, ettei naturalismi ole koherentti maailmankatsomus vaan pysyy kasassa vain olettaessaan materialismin metafyysiseksi perustakseen - mitä väitettä ei voi johtaa yksittäisistä havainnoista ja kokeista.

Vielä vähemmän on olemassa jotain materialistista moraalia, joka ei olisi pelkkää määrittelijänsä egoistista ennakkoluuloa - esim. utilitaristinen sosiaalidarwinismi.

5
Itse olen Heinimäen [ja Nevanlinnan] kanssa samoilla linjoilla, mitä tulee uskon perustelemiseen. Kyseessä on apofaatisen teologian tie. Toisin sanoen me emme voi tietää Jumalasta [olemuksena, Totuutena] yhtään mitään ['jumalallisia' energioita pystymme kyllä havainnoimaan ja mittailemaan], mutta/ja juuri tässä tietämättömyydessä on Jumalan 'olemus' ja meidän [mahdollinen] 'uskomme'. Ei yhtään enempää eikä vähempää.

Tiede-ateisti tekee tuosta tietämättömyydestä tiede-fundamentalistisen johtopäätöksen ja alkaa suhtautua luonnontieteeseen siten, että vain sen antama tieto on maailmankaikkeuden ontologinen perusta eikä pelkästään tieteellisen turkimusmetodin väliaikainen tulos.

Johtopäätös menee vielä pitemmälle. Se väittää, että matematiikka on todellisuuden/Totuuden ainoa kieli - ikäänkuin ihmiset todella olisivat pelkkiä matemaattisia koneita - ikäänkuin myös moraali olisi koneisiin ohjelmoitua koodistoa, jonka voi konstruoida, dekonstruoida ja rekonstruoida - loputtomiin.

Kuten sanottu tällainen maailmankatsomus {ontologinen naturalismi = moraalinen nihilismi] ei perimmältään eroa postmodernista nihilismistä eikä edes sofistikoituneista kompromisseista kuin ehkä joidenkin käyttämiensä termien osalta.

6
Mutta niin kauan kuin minussa henki pihisee, vastustan näitä koneihmisen epäjumalakseen rakentaneita kultaisen vasikan palvojia. Eikä haittaa vaikka minut tieteellisen 'mentaalihygienian' nimissä julistettaisiin mielisairaaksi tai vaikka koko muu maailma kääntyisi minua vastaan.

Ja jos tällaista asennetta sitten sanotaan vaikka fundamentalismiksi, niin okei - minä olen fundamentalisti - sen yhden ainoan totuuden puolesta, jota itsessäni - subjektina, minänä, Rauno Räsänenä - tulen lyhyen elämäni aikana kantaneeksi täällä murheen laaksossa.

Päreitäni tunteva lukija toki tietää ja ymmärtää, että olen yksilöllistä [mutta en mielivaltaista vaan universaalia] hyvettä julistava kyynikko-Diogenes - en jollain jumalallisella ilosanomalla varustettu kiertue-apostoli - olkoonkin, että tein erään puhuja-Paavalin kanssa sinunkaupat - hänellä kun oli mielestäni ollut peräti mielenkiintoisia hallusinaatioita.

PS.
Ai mitäkö totuutta 'kannan itsenäni'? Se selviää itsellenikin vasta viimeisellä tuomiolla. Tapaamme kaikki siellä sitten joskus - ajan ja ulottuvuuksien tuolla puolen.

PPS.
Nietzsche kirjoitti puoli vuotta ennen henkistä romahtamistaan, ettei hän ole ihminen vaan dynamiittia. Minä saattaisin sanoa [jo paljon ennen sekoamistani], etten ole kone vaan itsetajuinen ja itsepäinen nahkapussi - sellaisenaan toki myös altis - jos ei räjähtämään niin ainakin rähjäämään - [oletteko koskaan nähneet ainuttakaan rähjäävää konetta? Ette ole - - -.].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/09/mielestani-teet-perustavaa-laatua.html#comments
http://www.wisdom.fi/infinite/index.php?page=page9.3
http://en.wikipedia.org/wiki/Gestalt_psychology
http://en.wikipedia.org/wiki/Alvin_Plantinga
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tapio_Puolimatka
http://www.tapiopuolimatka.net/13 - [Tapio Puolimatkan suomentama Alvin Plantingan klassikko-artikkeli]
http://www.tapiopuolimatka.net/57
http://en.wikipedia.org/wiki/Pascal%27s_Wager
http://www.philosophy.dept.shef.ac.uk/hangseng/readinggroups/folkpsych.php

'Mielestäni teet perustavaa laatua olevan ajatusvirheen suhtautuessasi Jumalaan samalla tavalla kuin tieteelliseen teoriaan tai hypoteesiin. Se osoittaa, että käsityksesi uskonnosta on virheellinen' [Jaakko Heinimäki].

Usko-mattoman juupas-eipäs-kisan ehdoton voittaja on Jaakko Heinimäki [oik.]. Jussi K. Niemelän lähettäisin mitä pikimmin terapiaan, sillä hän tarvitsee jotain täsmä-rentoutushoitoa umpirationalistiselle asenteelleen. Tämä yksiulotteinen mieshän ratkeaa muuten liitoksistaan joku päivä: häneltä katkeaa verisuoni päästä [vaikkei mikään tyhmä ja tietämätön olekaan]. 

I
Päreestäni löytyy kirjailija-pappi Jaakko Heinimäen erinomaisen selventävä kommentti  keskustelukumppanilleen 'tiede-ateisti' Jussi K. Niemelälle koskien mm. kategorista eroa kristillisen uskon kielen ja tieteellis-teoreettisten lausumien välillä.

Luonnontiede-kielipeliinsä dogmaattisesti jämähtäneenä Niemelä ei Heinimäen selkeää puhetta kuitenkaan voi hyväksyä [eikä silmälappuisena umpi-tiederationalistina edes kunnolla tajua], koska hänen tieteellinen sekä muka liberaali ja muka uskontoneutraali [itse asiassa Niemelä on käänteinen fundamentalisti] todellisuuskäsityksensä tekee hänelle mahdottomaksi ymmärtää ihmisen kokemuksellista ulottuvuutta muuna kuin fysikaalisena kaavana [ai niin - numerot tosiaan ovat ateistisille bioroboteille kokemuksellisuuden 'aitoa' kieltä - eh]. 

Sitaatti on kirjasta Kamppailu Jumalasta - 12 erää uskosta/Jaakko Heinimäki&Jussi K. Niemelä, 2011 [s.160-163].

II
Jaakko Heinimäki

Tulee vähän semmoinen olo, että heittelet epämäräisiä heittoja ja olet sitten kovasti ihmettelevinäsi niitä. Olen yrittänyt jo aiemmin kirjeissäni selittää sinulle, että olennon nimeltä Jumala olemassaoleminen ei välttämättä ole kristinuskon keskiössä, koska kristillisen teologian mukaan Jumala ei ole olento siinä mielessä kuin olennot tapaavat olla. Perimmäiset kysymykset liittyvät enemmän mieleen ja merkitykseen, rakkauteen, moraaliin ja sen tapaisiin asioihin. Ajatus siitä, että niihin haettaisiin vastauksia ainoastaan luonnontieteestä, tuntuu minusta perin erikoiselta.

Miksikö uskon juuri kristinuskon Jumalaan? Taisin joskun aiemminkin kirjoittaa, että uskonnollista uskoa harvemmin omaksutaan samalla tavalla argumenttien perusteella kuin tieteellisiä käsityksiä. Usko syntyy pikemminkin kasvatuksen ja sosiaalistumisen tuloksena, se muistuttaa oikeastaan kohtaloa. En varmaankaan olisi tällainen körttiläinen luterilainen kristititty, jos olisin syntynyt Grönlannissa tai Naurusaarilla. Siinä mielessä uskonto tosin ei ole vääjäämätön kohtalo, että tietenkin me voimme ottaa, ja otammekin, kantaa omaan uskonnolliseen perinteeseemme ja voimme valita uskonnon tai uskonnottomuuden. Mutta myös näiden valintojen taustalla on koko joukko kasvatuksen ja sosiaalistumisen myötä syntyneitä oletuksia.

Saattaa muuten hyvinkin olla, että minä uskon kaikkiin mahdollisiin jumaliin. Mutta minulla on aika kovat kriteerit sille, mikä on mahdollinen jumala. Sen sijaan tottujen ja joulupukkien ja keijukaisten mukaan sotkeminen keskusteluun on kohtuullisen epämääräinen heitto, joka minua puolestaan häiritsee ateistisessa uskontokritiikissä.

Lähdit liikkeelle siitä, että tulkintojen moninaisuus ja Raamatun tekstien sisäiset ristiriidat osoittavat, että mikään uskonto ei voi olla totta. Ei pidä paikkaansa. On myös mahdollista ajatella, että koska on niin paljon uskontoja ja tulkintoja Jumalasta tai jumalista, tulkintojen takana nimenomaan on jokin todellisuus.

Siitä, että uskontoja on paljon, ei seuraa loogisesti, että ne kaikki olisivat väärässä. Ja vaikka kaikki uskonnot olisivatkin väärässä ja kaikki ihmisen Jumalaa koskevat tulkinnat olisivat pielessä, ei siitäkään millään loogisella välttämättömyydellä seuraa, että Jumalaa ei olisi. Onhan sellainenkin mahdollista, että Jumala on, ja kaikki uskonnot perustuvat vääriin oletuksiin hänestä. Itse asiassa oma apofaattisen teologian sävyttämä kantani muistuttaa juuri tätä näkemystä.

Mitä taas tulee Raamatun ristiriitoihin, niin usein kertomusten ristiriidat pikemminkin todistavat fiktiohypoteesia vastaan. Jos tyypit olisivat sepittäneet koko jutun, kai ne olisivat edes karkeimmat ristiriidat silotelleet. Se, että Raamattu ei ole tasalaatuinen taivaasta laskeutunut Jumalan kirjoittama mestariteos, ei ole luterilaiselle kristitylle mikään ongelma.

Mielestäni teet perustavaa laatua olevan ajatusvirheen suhtautuessasi Jumalaan samalla tavalla kuin tieteelliseen teoriaan tai hypoteesiin. Se osottaa, että käsityksesi uskonnosta on virheellinen. Uskonnossa, ainakin kristinuskossa, suhde Jumalaan muistuttaa pikemminkin rakkaussuhdetta kuin suhdetta tieteelliseen ongelmaan. Ja siinä olen vanhan kunnon Wittgensteinin kanssa samoilla linjoilla, että tieteen kieli ei ole kaiken kielenkäytön mittari. Erilaiset 'elämänmuodot' muodostavat erilaisia 'kielipelejä', jotka kadottavat käyttökelpoisuutensa oman elämänmuotonsa ulkopuolella.

Esimerkiksi juuri rakkauselämä on elämänmuoto, jonka sisällä toimii toisenlainen kielipeli kuin vaikkapa luonnontieteen maailmassa. Minusta tuntuisi erikoiselta, jos joku rakastellessaan huokailisi kvanttiteorian lauseita kumppaninsa korvaan - elleivät sitten kvanttiteorian lauseet heidän rakkauselämänsä kielipelissä saa joitakin ihan muita merkityksiä, mutta silloin ne eivät enää ole kvanttiteorian proposioita.

Tieteen kieli toimii tieteen sisällä, mutta se ei yllä koko todellisuuteen. Olisi mieletöntä yrittää lohduttaa itkevää ystävää alkamalla selvittää hänelle kyynelten kemiallista koostumusta. Samoin uskonnollinen kieli liittyy uskonnon elämänmuotoon. Se on sidoksissa uskonnolliseen yhteisöön ja sen käytäntöihin: ennen kaikkea liturgiaan ja rukoukseen. Jumala ja hänen olemassaolonsa ei uskonnon elämänmuodossa ole tieteellisen hypoteesin kaltainen päättelemällä muodostettu oletus vaan koko elämänmuodon periusta.

Luonnontieteen tapa puhua maailmankaikkeuden synnystä on relevantti oman käytäntönsä sisällä [ja sekin sisältää metafyysisiä ja tietoteoreettisia taustaoletuksia, esimerkiksi erehtymisen mahdollisuuden], ja uskonnollinen puhe Jumalan luomistyöstä on relevantti oman käytäntönsä sisällä. Mutta ne eivät toimi toinen toisensa kielipeleissä. Jumalan tutkiminen luonnontieteen keinoin on ihan yhtä älytöntä kuin tieteellisen teorian perustaminen Raamatun luomiskertomukselle. Tässä mielessä fundamentalistit ja tieteelliset ateistit lankeavat samaan ajatusansaan. [....]. 

Jaakko

III
http://www.youtube.com/watch?v=uQf_-2gGJMU
Jumala ompi linnamme elokuvasta Helmikuun manifesti
*
Tässä videossa kiteytyy monta seikkaa, jotka ilmentävät uskon ja uskonnon merkityksellisyyttä suomalaisen ihmisen elämässä ja mielessä noin sata vuotta sitten. Pappi repii virren lopussa manifestista ilmoittavan paperin, joka hänen on pitänyt lukea seurakuntalaisille. 
*
Jumala ompi linnamme (kirjoitetaan joskus virheellisesti Jumala onpi linnamme) on suomalaisen virsikirjan tunnetuimpia virsiä. Virren on alkujaan sanoittanut Martti Luther, jonka alkuperäisteksti Ein' feste Burg ist unser Gott (suom. Vahva linna on Jumalamme) vuodelta 1528 perustuu psalmiin numero 46: "Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä". Ein' feste Burgista tuli jo Lutherin aikana uskonpuhdistuksen kannattajien tunnuslaulu, ja sitä on kutsuttu myös "reformaation taistelulauluksi".
...
Luther tarkoitti ensimmäisen säkeistön "sillä vanhalla vainoojalla" (saksaksi der altböse Feind) saatanaa, mutta Suomessa sanontaa käytettiin usein tarkoittamaan keisarillista Venäjää tai Neuvostoliittoa - [wiki]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakko_Heinim%C3%A4ki
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jussi_K._Niemel%C3%A4
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Pappi+ja+ateisti++paiskaavat+k%C3%A4tt%C3%A4/HS20110828SI1KU015go
http://fi-fi.facebook.com/pages/Kamppailu-Jumalasta-12-er%C3%A4%C3%A4-uskosta/148739321862944
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jumala_ompi_linnamme
http://fi.wikipedia.org/wiki/Helmikuun_manifesti
http://suomenkuvalehti.fi/kuvat/2011/04/20/jaakko-heinimaen-ja-jussi-k-niemelan-kamppailu-jumalasta-12-eraa-uskosta-kirjan-julkistamistilaisuus

Jumala ei ole kuva eikä kaltaisuus [imaginaatio] vaan symbolisen järjestelmän [kielen] mahdoton mahdollisuusehto [reaalinen]

Yläkuva: Fideistin/ateistin 'musta' Jumala on symboli, joka representoi mahdottomuutta [sikäli kuin mahdottomuutta voi representoida]. Loogiselle fideistille Jumala on havainnon ja koetun perimmäinen ehto, joka ei ilmene maailmassa oliona tai ilmiönä. Se voidaan ainoastaan konstituoida maailman mahdollisuusehdoksi kuten tiedostamaton konstituoidaan subjektin mahdollisuusehdoksi.

Keski- ja alakuva: Panteistin Jumala on luonnollinen, havaittu, mitattu ja siten aina positiivisesti määritelty objekti, joka ei representoi mitään vaan ilmenee positiivisena olevana [joka kategorisen virheellisesti samaistetaan olemassaolonsa olemiseksi - ikäänkuin olemassaolo olisi määrällinen ja evolutiivinen suure/määre].

Panteistinen ateisti pitää J/jumalanaan koko luontoa ja/tai koko maailmankaikkeutta sekä sen rakennetta [esim. Fibonaccin numerosarjasta syntyvää muodollista rakennetta/strukturaalista mallia, jota monet luonnon ilmentymät (esim. simpukka) näyttäisivät aktuaalistuessaan ikäänkuin imitoivan].

Looginen fideisti/ateisti sen sijaan ymmärtää Jumalan olevan ei-mitään eli olioitten, ilmiöitten ja rakenteitten mahdollisuusehto - se, mikä tekee maailman olioitten ja ilmiöitten olemassaolon/olemisen mahdolliseksi, mutta joka/mikä ei itse voi tällaisen maailman mahdollisuusehtona olla sen mahdollinen olio.

1
Tämä päre on kommentti nimimerkki Valkean kommenttiin päreessäni 'Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse'.
*
Toistetaan ja tarkennetaan - vielä kerran. Sinä olet panteisti [et ainakaan näytä ymmärtäneen perimmäistä pointtiani]. Minä sen sijaan olen fideisti/ateisti.

Ihmisellä ei voi olla mitään positiivista tietoa Jumalasta, koska Jumala on tietämisemme mahdollisuuden perimmäinen ehto eikä siis voi kuulua havaittavana eli positiivisesti siihen maailmaan, jonka ehto se on.

Tässä merkityksessä ja mielessä Jumala on mahdoton [Jean-Luc Marion, Tuomas Nevanlinna].

Samassa mielessä eli analogisesti tietoisuus ei ole jotain, joka voidaan tietää vaan jotain, joka tietää. Samassa mielessä silmä, joka näkee maailman, ei voi nähdä itseään.

Minä puhun Jumalasta olemisena eli olemassaolon perustana, sinä sen sijaan pidät J/jumalaa olevana oliona tai rakenteena, eivätkä nämä kaksi ontologista kategoriaa palaudu kausaalisesti toisiinsa, koska ensimainittu on transsendentaalinen kategoria ja jälkimmäinen empiiris-historiallis-määrällisen kehityksen summa. - - Ikäänkuin olemassaolon perusta löytyisi materiaalisesta evoluutiosta - ikäänkuin olemassaolo/oleminen  kehittyisi asteittain fysiikan ja evoluution lakien eli luonnonvalinnan vaikutuksen materiaalisena 'sopeutumana' siinä missä kaikki muutkin materiaaliset oliot - [jos en ole teisti en ole myöskään uskonnollinen panenteisti].

Oleminen [a fortiori: olemassaoleva oleminen eli Jumala] on olevan perimmäinen syy, jota ei voi johtaa mistään - muutenhan se ei olisi syy vaan seuraus jostain itseään ontologisesti perustavammasta.

Tällainen perusta tai ehto ajattelun mahdollisuudelle on episteemistä muttei ontologista antirealismia. Jos et ymmärtänyt tai olet eri mieltä, voidaan lopettaa tähän, koska emme puhu samasta asiasta eikä intuitiivisia käsityksiämme järjenkäytön tavasta ja mahdollisuusehdoista voi mitenkään sovittaa yhteen.

Sinä elät imaginaarisessa maailmassa, sillä se, joka luulee kykenevänsä kuvaamaan Jumalaa 'oikein', on langennut imaginaarisen interpellaation ansaan fantisoimalla, että Jumala olisi jotain hänen itsensä kaltaista, koska täydellistä toiseutta [reaalinen] on mahdoton kuvitella ilman samaistumista/identifikaatiota [ikäänkuin omana kuvana] tai tietää muuten kuin symbolisena fiktiona [Jumala Sanana ja Lakina].

Niinpä imaginaarinen usko jos mikä on antropomorfismia ja projektiota, koska se tekee Jumalasta oman kuvansa [jumalanpilkkaa siis!].

Symbolinen [fiktiivinen] usko, jota fideismi tai ateismi [uskon kielto] edustavat sen sijaan tunnustaa tiedon [ja siten myös uskon] mahdollisuuden rajat eikä suostu puhumaan [tai ainakin varoo puhumasta] sellaisesta, josta ei mitään voi tietää.

Toki jokainen saa kuvitella niin paljon kuin haluaa, mutta silti uskon ja imaginaation sekoittaminen keskenään on aina sukua animismille ja ylipäätään polyteismille.

Valitan - mutta en voi uskoa niinkuin panteisti ja polyteisti ja nimenomaan sen vuoksi, että haluan uskoa [tai epäuskoa] enkä haaveilla itseidenttisyydestä [joka on harhaa] ja siten kuvitella jonkin käsittämättömän olion [ikäänkuin Jumala olisi olio] kaltaisekseni.

2
Tiedon looginen mahdottomuus Jumalan suhteen voi siis johtaa yhtä hyvin fideismiin kuin ateismiinkin, mutta ei panteismiin ja polyteismiin. Huomautan, ettei tämä päättely ole agnostismia, koska kaikki todennäköiset evidenssit Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan ovat [jopa tieteellistä] imaginaatiota, joka legitimoidaan aina uskona [symbolisen rekisterin] Suureen Toiseen - olipa tuo toinen sitten Jumala [kosmis-moraalisena auktoriteettina] tai Tiede [tieteen 'objektiivisena' asiantuntija-auktoriteettina].

Sanoudun irti tällaisesta uskosta/epäuskosta ja perustelen oman fideismini/ateismini deduktiivisesti negatiivisella [apofatisella] teologialla.

Mystiikka voi olla hyväksyttävää vain apofatisista lähtökohdista. Lukekaa esim. Greorios Nyssalaisen analyysia mystisestä kokemuksesta eli Mooseksesta Siinain vuorella. Lopussa on on aina pimeys, joka muuttuu valoksi - jos on muuttuakseen - - .

Mitään positiivista evidenssiä Jumalasta meille ei kuitenkaan voi olla olemassa. Emme siis myöskään voi tietämällä tietää, oliko Mooses Jumalan kohdatessaan a] mielenhäiriössä, b] keksikö hän tarinan Jumalan kohtaamisesta ja tämän käskyt omasta päästään [siis valehteli Jumalasta puhuessaan] vai c] puhuiko hän niin sanotusti totta/rr.

Onhan tuossa jo kolme vaihtoehtoa - niinkuin pluralistisina aikoina kai olla pitääkin. Nyt eikun suvaitsevaisuutta kehiin ;\].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/aarellisyys-ei-ole-asia-joka-estaa.html
http://www.cla.purdue.edu/english/theory/psychoanalysis/lacanstructure.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fundamentaaliontologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Pantheism
http://en.wikipedia.org/wiki/Fideism
http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Luc_Marion
http://en.wikipedia.org/wiki/Panentheism
http://en.wikipedia.org/wiki/Apophatic_theology#In_the_Christian_tradition
http://looneytunes09.wordpress.com/2011/07/29/part-ii-back-in-time-brings-blackness/
http://www.shaeqkhan.com/2010/03/20/the-fibonacci-obsession/
http://en.wikipedia.org/wiki/Fibonacci_number
http://mathforum.org/mathimages/index.php/Fibonacci_Numbers
http://taicarmen.wordpress.com/2011/03/08/the-connectivity-of-form-finding-meaning-in-the-golden-mean/
http://www.tiede.fi/keskustelut/biologia-ja-ymparisto-f9/pyha-geometria-fibonacci-ja-phi-t36007-15.html

'Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse'

Kant ja Spinoza

Motto

Miksi sitten jotakin jää aina yli? Miksi emme voi tavoittaa kaikkea? Koska olemme äärellisiä. Mutta ilman sitä emme tavoittaisi yhtään mitään. Niinpä se, mikä jää kaikista äärellisille ihmisille esitetyistä kutsuista yli, on oikeastaan tuo äärellisyys itse. Se on mahdollisuuksien mahdollisuus, jota ilman meillä ei olisi mitään. Ja juuri siksi emme voi tavoittaa ja esittää sitä sellaisenaan.

Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse.

[Tuomas Nevanlinna: Kuninkaista ja narreista - viimeinen essee: Ei uskolle, ateismille ja agnostismille!]

1
Kommentti Valkean kommentteihin päreessäni Karl Barth ortodoksina.

Toistan pointtini tarkentamalla sitä.

Ihmisellä täytyy aina jo olla varmaa tietoa maailmasta kokonaisuutena [siten myös Jumalasta], jotta pystyisi sanomaan, että hänen tietonsa Jumalasta ovat enemmän tai vähemmän vajavaisia.

Spinoza [varauksin myös Hegel, joka puhuu Hengen dialektiikasta] ja luonnollinen teologia [katolinen tomismi (Akvinolainen) ja ortodoksinen kirkko par excellence] olettavat, että todellisuus [siten myös Jumala] on positiivisesti ja kausaalísesti pääteltävissä.

Silloin tiedostavan ja kokevan subjektin on kuitenkin oltava maailman sisäinen eli itsessään 100%:lla kausaalisuudella osa tuota samaa kausaalista maailman kokonaisuutta tai Jumalan 'systeemiä'.

Herää kysymys: miten maailman sisäisen subjektin on ylipäätään mahdollista tiedostaa mitään, mikäli se on kategorisesti erottamaton osa maailman substanssia/sisältöä?

Kantin mielestä subjekti on maailman ulkoinen, mikä aiheuttaa/mahdollistaa maailman tiedostamisen - mutta vain osittain - havaitsijan aisti-intuition [aika ja tila] ja ymmärryksen muotojen [etenkin kausaaliteetti] ehdoilla sekä tieteen sen hetkisten teorioiden perspektiivistä käsin.

Jättäessään olion sinänsä [maailma kokonaisuutena, Jumala] tuntemattomaksi [mikä seuraa subjektin ontologis-episteemisestä positiosta] Kant sanookin, että kieltäessään tietämisen mahdollisuuden, hän haluaa Jumalan suhteen tehdä tilaa uskolle.

Koen itse olevani Kantin positiossa, josta seuraa mielestäni - ei agnostismi vaan fideismi, koska kokonaisvaltainen tieto maailmasta ei ole mahdollinen, vaikka havaintomittauksemme ja teoriamme tarkentuvat.

Emme voi sanoa edes, että lähestymme totuutta kokonaisuutena, koska sekin väite vaatii 'etukäteistietoa' tietoa maailmasta kokonaisuutena, mikä on mahdollista kantilaiselle subjektille vain hypoteesina ja/tai uskona.

Approksimatiivinen evidenssi voi olla hyödyllistä, mutta maailma kokonaisuutena [Jumala] on äärelliselle subjektille mahdottomuus ymmärtää, olipa meillä sitten miten hyödyllistä truthlikeness-tietoa tahansa. Niinpä juuri äärellisyys itsessään on varsinainen mysteeri, jonka 'olemassaolo' ikäänkuin luo. Olemassaolo [tässä myös oleminen] ja äärellisyys ovat symmetrisiä - ilman toista ei olisi toista.

Spinozalaiselle subjektille tieto maailmasta kokonaisuutena [Spinoza on panteisti eli käytännössä ei-teistinen tiede-mystikko] sen sijaan mahdollistuu jonain merkillisenä itsestäänselvyytenä subjektin ja maailman oletetusta samuudesta käsin. Kantia seuraten nimitän tällaisen [itse-] identtisyyden mahdollisuutta haaveiluksi [ja kärjistetymmin tiede-mystiikaksi].

Spinoza on panteistis-monistinen ja geometris-rationalistinen uusplatonikko [jonka etiikka pohjautuu stoalaiseen apatia-oppiin]. Ajattelun ja tietämisen mahdollisuuden ehtoja pohtiva Kant puolestaan on joko fideisti tai skeptikko, joskaan fideismin ja skeptisismin välille ei voi tehdä täysin selkeää loogista eroa [fideisti uskoo, koska ei tiedä; skeptikko epäilee, koska ei tiedä].

Koska fideistin usko ei edes voi perustua evidenssiin, voidaan skeptistä positiota kärjistäen jopa kysyä: mikä viime kädessä erottaa fideismin ateistisesta positiosta, jossa ei uskota persoonalliseen Jumalaan nimenomaan evidenssin puutteen takia.

Lopputuloksena on paradoksi. Vain spinozalaisella panteisti-ateisti-luonnontieteilijällä voi [maagisesta] subjekti-positiostaan johtuen olla aitoa evidenssiä Jumalasta eli hänen ei tarvitse uskoa, koska hän voi kokea ja tiedostaa asian.

Mutta miten tämä voi olla käytännössä mahdollista? Miten tämän tiedon voi kommunikoida ja todistaa?

Vastaus: vain uskomalla evidenssin korrespondenttiin totuuteen [siihen, että teoria ja käytäntö vastaavat täydellisesti(?) toisiaan eli ovat yksi ja sama(?)], silloin kun evidenssi sopii koherentisti käytettyyn teoria-systeemiin. Väitteet välittömästä ja suorasta tiedosta, joka ei tarvitse oikeutusta, ovat joko triviaalia common senseä tai mystistä hörhöilyä.

Kantilaisella fideistillä sen sijaan ei edes voi olla vastaavaa evidenssiä, joten hänen ainoa mahdollisuutensa 'oikeuttaa' usko on Tertullianuksen credo quia absurdum est [uskon, koska se on mahdotonta]. Mutta aivan samoilla evidentiaalisilla perusteilla [eli perusteiden puutteen takia] fideisti voisi valita ateismin ja hylätä mahdottoman/sokean uskon.

Pitää muistaa ja toistaa, että agnostismi ei ole tässä looginen vaihtoehto, koska Kant nimenomaan sulkee pois mahdollisuuden tietoon oliosta sinänsä ja/tai Jumalasta ja agnostikkohan sanoo uskovansa vasta sitten, kun evidenssiä on saatu tarpeeksi [?] paljon.

Toisin sanoen - milloin evidenssin määrä muuttuu laaduksi eli oikeuttaa 'hypyn' loogisesti ylempään kategoriaan? Mikä tekee kaviollisesta yksilöoliosta nimenomaan hevosen eli hevoslajiin kuuluvan otuksen? Onko 'hevosuus' olemassa? Onko Jumala [jumaluus] olemassa? Ja jos on, niin mitä me sille teemme, jos me sen kohtaamme? Kesytämmekö sen - niinkuin hevosen? ;\].

Edelleen hieman toisenlaisesta näkökulmasta kysyttynä: milloin evidenssiä on niin paljon, että se riittää uskon perustaksi? Jos ja kun se riittää uskon perustaksi, niin entä sitten? Mitä agnostikko siis oikein haluaa ja tarkoittaa agnostismillaan?

Ymmärrettäneen, että pidän agnostismia pahana väärinkäsityksenä, mitä uskon ja tiedon väliseen suhteeseen tulee. Agnostikko reagoi kutsuun, mutta vaatii silti päteviä todisteita Jumalasta. Hän siis haluaa uskoa vasta sen jälkeen, kun tietää. Mutta eihän usko enää silloin ole tarpeen tai oikeastaan edes mahdollista.

Sitäpaitsi epäilevä Tuomaskaan ei nähnyt kuin Jeesuksen haavat. Eihän se riitä kuin 'väliaikaiseksi' näytöksi. Agnostikolle evidenssi ei täyty koskaan. ja jos täyttyy, niin sen täyttää usko - ei tieto.

2
Meillä on Jumalasta puhuessamme kolme vaihtoehtoa tiedon ja uskon suhteen:

1] Panteistinen mystiikka eli subjektin ja maailman identtisyys, joka ei itse asiassa ole symbolista järjestystä eli tietoa vaan imaginaarista samaistumista [jolloin matemaattiset kaavat toteuttavat lukumystiikan funktiota eli toimivat imaginaation välineinä]. Silti subjekti voi Spinozalla olla samanaikaisesti myös maailmasta erillinen, sillä tämä positio vaaditaan, jotta tietäminen ylipäätään olisi mahdollista - [subjekti on siis Jumala?].

2] Fideistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton usko vailla minkäänlaista pätevää evidenssiä. Päinvastoin - evidenssi saattaa saada uskon näyttämään jopa entistä mielettömältä.

3] Ateistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton epäusko, sillä ateisti ei voi vedota muuhun kuin empiirisesti todennäköiseen evidenssiin, joka ei [kuten edellä todettiin] kuitenkaan muutu tiedoksi kuin uskomalla.

3
Vitsikäs tosijuttu

'Uusateisti' Richard Dawkinsin mielestä uskoa Jumalan olemassaoloon ei tarvita, koska 'olemassaolo' on kehittynyt evoluution lakien mukaisesti - siis samaan tapaan kuin ihminen apinasta ja sitä alkeellisemmista eliömuodoista. Tämä tarkoittaisi asteittaisen ja määrällisen evoluution puitteissa sitä, että ameebojen olemassaolon täytyy jollain tavalla olla 'vähäisempää' kuin esim. simpanssin - puhumattakaan ihmisen jo melko 'vahvasta' olemassaolosta - [ehhehe - on tämä Riku sitten varsinainen tiedemies - ei se logiikkaa tarvitse todistaakseen ja tietääkseen asioita].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/karl-barth-ortodoksina.html
http://daverobinson.id.au/properphilosophy.html
http://humx.org/category/movement/enlightenment
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna