Hop hop hop

.

Tässä kaksi kuuluisaa mustalaislaulua [ks. youtube] elokuvamusikaalista ‘Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen’. Kylmät väreet menee selkäpiitä pitkin näitä kuunnellessa. Tällaiset melodiat ja laulu kumpuavat yhä vielä siitä ihmisyyden ‘eläimellisjumalallisesta selkäytimestä’, jonka suurin osa länsimaisesta iskelmäpopista on lähes kadottanut ja korvannut näennäis- tai ylitunteellisella kertakäyttötoistolla. Kulutusmusiikin esittäjät ovat ulkoistaneet tunteensa tekniikalle: heillä on informaatiokoneen tosi-tv-sielu, joka tyhjentyy bitteinä ja algoritmeina ylisensitiiviseen banaalisuuteen. Aivan toisin on mustalaislauluissa [vrt. flamenco, fado, blues, klezmer, jne.], joiden kiehtovuutta ja tenhoa ei voi vangita mihinkään tappamatta emootioita ja affekteja, joista ne syntyvät. Niinpä ne, kuten myös Maksim Gorkin traagiseen tarinaan perustuva elokuva kertoo, sisältävät olemassaolonsa epävarmuuden ja jopa tuhon mahdollisuuden kahlitsemattoman vapauden ja sitoutuneen rakkauden välisessä ristiriidassa [Oscar Wilden riimein:‘rakkaimpansa surmaa jokainen, pelkuri tekee sen sanoin kavalin, mies uljas miekallaan’ ja tulee myös tapetuksi]. - - Tämän[kin] hyvin ikävän ristiriidan länsimainen loogis-empiirinen järki pyrkii minimoimaan. Hinta on korvaamaton: ihmisen muuttuminen päämäärästä ja itseisarvosta teknisen tehokkuuden välineeksi: ihmisen kuolema. Toisin kuin mustalaislaulun ‘kiertelevä henki’, länsimainen sielu ei enää herää kuolleista ja synny jatkuvasti uudelleen vaan loppuu tekniikan täydelliseen hiljaisuuteen, ‘ei paukahtaen vaan kitisten’, kuten Eliot ‘Ontoissa miehissä’ ennustaa. - - Mustalaislaulu kumpuaa elämästä, jossa kuolema on aina läsnä, joskus hyvinkin traagisesti [ellei satu olemaan kyseisen elokuvan flunssainen, aivasteleva ja sangen epäonnekas teloittaja]. Länsimainen jumputus sen sijaan tekee kuolemasta ekstaattisen revyyn [esim. heavypellet] tai ylisensitiivistä ja kliseemäistä sosiaalipornoa [esim. tangokuninkaalliset], itse asiassa tunteen kuolemaa: elämän kuolemaa. - - Vanha sanonta pitää paikkansa: kaikki suuret ideat ja tunteet syntyvät idässä kuollakseen viimein moderneissa läntisissä sivilisaatioissa. - - Mustalaisia on helppo [joskin de jure oikeutettua] haukkua, koska he eivät integroidu minkäänlaiseen sivilisaatioon vaan elävät yhteisöjen kannalta epäsosiaalista elämää: kulkevat ja kiertävät loputtomasti – ‘maan äärin’. ‘Miksi?’, kysyy elokuvan femme fatalea turhaan tavoitteleva valkoinen herra. ’Jotta voisimme palata takaisin’, vastaa nainen. ‘Mitä te oikein etsitte?’ ‘Ei mitään, meille riittää tie’. Siinä viisautta, joka ei kuole, vaikka sitä yritettäisiin väen väkisin tappaa tieteellä, tekniikalla, järjellä ja rasismilla – kaikkein kavalimmin jopa demokratialla ja suvaitsevaisuudella.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mustalaisleiri_muuttaa_taivaaseen

*

http://areena.yle.fi/tv/2326006
*

https://www.youtube.com/watch?v=4a6EMh3P_bE

https://www.youtube.com/watch?v=TiqXTqpBToU

Luonnosta ja ymmärryksestä

Voin kuulla ja nähdä vain sen, minkä ymmärrän. Aistihavainto ja kokemus sellaisenaan, ilman järkeä, on joko vaistonvarainen reaktio, tottumuksen ja tavan ehdollistama ärsyke tai tunteen ja halun suuntaamaa ‘orjuutta’. Ymmärrykseen aistihavainnosta on matkaa vähintään [vain] yhden ‘luonnollisen’ symbolin verran, mutta kukaan ei tiedä [eikä voi tietää], mitä luonnollinen todella merkitsee ja tarkoittaa. Niinpä ymmärrys on ikään kuin eri suuntiin vetävien intressien [halut, tunteet, taipumukset] välinen sopimus, jonka nuo intressit pyrkivät koko ajan rikkomaan. Jos luonnollisille eli fysiologiastamme kumpuaville tunteille annetaan nimi, ne muutetaan nimeämisen ja määrittelyn prosessissa ymmärrykseksi symbolisilla käsitteillä, joilla on jokin enemmän tai vähemmän epämääräinen funktio, jota yritetään tarkentaa antamalla sille erilaisia arvoja. Ei siis ole mitään tunneälyä vaan älyllistettyjä tunteita eli käsitteellistä ymmärrystä. Juuri ymmärrys tekee ihmisestä ihmisen eli ‘ei-luonnollisen’, rationaalisen eläimen, sillä luonnossa ei ole itsereflektiivistä ymmärrystä vaan pelkkää muutosta ja lisääntymistä. Ihminen tietenkin pystyy havainnoimaan luonnosta syiden ja seurausten ketjuja, mutta myös kausaalisuus kuuluu vain hänen ajattelujärjestelmäänsä, ei itse luontoon. Luonto on triviaali: itsestään selvä ja itsessään täydellinen; järki on ei-triviaalia: havainnon ja kokemuksen symbolis-käsitteellistä rajaamista ja tarkentamista eli dialektista representaatiota - siten myös väistämätöntä vieraantumista luonnosta.

Terveisiä Sokrateelta

Nimimerkki Juoni kirjoitti päreeni ‘Aave kummittelee tieteessä’ kommentissaan: ‘Tuo väite pohjaa mielivaltaiseen käsitteen 'luonto' määrittelyyn.’

. 

Mielivaltaiseen määrittelyyn? Satutko olemaan tietoinen siitä, kuinka monella tavalla ‘luonto’ ymmärretään? Voin kertoa lakonisesti että monilla. Ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa määritellä tai ymmärtää luonto. Riippuu pitkälti kontekstista/viitekehyksestä, johon määrittelijä ymmärryksensä perustaa ja näitä konteksteja riittää.

. 

Eivätkö sitä paitsi kaikki määrittelyt, käsitykset tai ymmärrystavat ole väistämättä [jos niistä aletaan keskustella rationaalisemmin] suhteessa johonkin toisiin tai toiseen käsitykseen, johon ne tekevät tietoista tai tiedostamatonta vai pitäisikö sanoa intuitiivista [vaikkei se olekaan mikään tiedostamattoman suora synonyymi] eroa. Voi toki olla mielivaltaisiakin määrittelyjä luonnosta, mutta mistä täysin mielivaltaisen määrittelyn lopulta tunnistaa? Sehän pitäisi tunnistaa, jotta voisi edes sanoa, että se on nimenomaan mielivaltainen. Mutta eikö jo tämä vaatimus itsessään merkitse, että ei se nyt niin mielivaltainen lopulta ollutkaan.

. 

No, täysin mielivaltainen määritys on ainakin sellainen, joka muuttuu koko ajan, jotain josta ei saa lainkaan älyllistä otetta. Vähän niin kuin ihmisen tunne-elämä [*]. Mielivaltainen on oikeastaan myös sellainen käsitys, jota sen esittäjä ei osaa selittää muuten kuin vetoamalla refleksinomaisesti johonkin suureen auktoriteettiin, esim. Einsteiniin. Mutta – ja tämä on oleellista - Einstein ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä ‘luonnosta’ eli aineen ja energian olemuksesta muuta kuin sen, mitä hän oli matemaattisesti laskenut. Mitä hänen laskelmansa sitten koskivat? Luontoako? Siis mitä? Voisitko kertoa minulle. Mutta Einstein ei siis väittänyt tietävänsä, mitä luonto on.

. 

Käsityksiä koskien luontoa on kirjallisesti tunnetun historian kuluessa ilmennyt tosiaan jos ei nyt lukemattomia niin silti edes yhden käden sormet eivät riitä niiden laskemiseen, mikä sekin on eräänlainen skandaali inhimillisen ajattelun pätevyyden kannalta. Jo tämä asiaintila merkitsee de facto sitä, ettei kukaan tietämällä tiedä, mitä luonto todella on. Sitä voidaan kyllä mitata ja laskea, mutta mittaammeko me silloin nimenomaan luontoa vai pelaammeko ‘vain’ erästä todistekielipeliä nimeltään matematiikka?

. 

Turha väittää, että tämä on pelkkää saivartelua. Voisin yhtä hyvin sanoa, että sinä jos kuka saivartelet, koska et problematisoi luonto-käsitteestä tehtyjä määrittelyehdotuksia vaan käytät pelkästään ‘omaasi’, vaikket ymmärrä, mitä sillä tarkoitat edes suhteessa minun mahdolliseen luontokäsitykseeni. Sinähän ilmeisesti tiedät, mikä minun luontokäsitykseni on, koska väität sitä mielivaltaiseksi? Kerropa siis minullekin, mikä se on. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että ymmärtäisit, ettet voi tietämällä tietää, mitä luonto ontologisesti [olemisen tavaltaan] todella on. Mutta eihän sinulla ilmeisesti ole kanttia tunnustaa, että sinun on väittäessäsi minua mielivaltaiseksi pakko uskomalla uskoa omaan ‘totuuteesi’ [käsitykseesi luonnosta] vähintään yhtä paljon kuin voit siitä jotain tietämällä tietää. Tai ollakseni tylympi -  että ylipäätään voisit väittää tietäväsi. Kuka tässä siis lopulta on mielivaltainen?

.

[*] Jonathan Haidt on jotenkin ‘kumma’ heppu älyllisesti. Hän väittää, ettei  meidän tule uskoa mielipiteidemme perusteluissa järkeen vaan tunteisiin – ja että me itse asiassa teemmekin juuri niin järkeä käyttäessämme. Tekeekö myös hän juuri näin? Tunteetko kertovat hänelle ‘totuuden’ tai millaiseksi hän nyt tutkimustensa tuloksia kutsuukin? Tuskin ainakaan valheeksi. Ja mikähän erottaa totuuden valheesta? Tunne? – Eh. Tuota. Nyt minä putosi kärryiltä -  ja ihan vapaaehtoisesti. En ole ainakaan itse kokenut vielä yhtään ainoaa totuudellista tai valheellista tunnetta. Olenko terapian tarpeessa? Ja minkälaisen terapian?

. 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/aave-kummittelee-tieteessa-memetiikan.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Haidt

http://maxkern.com/tag/sokrates/

http://www.etymonline.com/index.php?term=nature

http://dictionary.reference.com/browse/nature

http://www.etymonline.com/index.php?term=natural

Kommentti

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni.

*

Elämänkatsomustieto perustuu agnostis-ateistiseen tiedehypetykseen ja siinä moraali ymmärretään yleensä joko emotivismin tai utilitarismin lähtökohdista. On kuitenkin mahdollista oppia ajattelemaan itsenäisesti jopa vahvan tradition [olipa se uskonnollinen tai tieteellinen] vaikutuksen alaisena, mikä jo itsessään paljastaa, mistä moraalissa on kyse.

 

Minulle on täysin selvää, että jos etiikkaa ylipäätään on aidosti olemassa, se on velvollisuusetiikkaa. Utilitarismi kun ei käsittele moraalia lainkaan. Se on fysiikkaa ja matematiikkaa. Moraali ei kuitenkaan viime kädessä ole mikään laskuoppi, peli tai arpa/kolikko vaan ‘päätöksessä olemisen ja pysymisen tila.’ Entä mistä lopullinen päätös tulee? Vastaus: Jumalalta ja minulta itseltäni yhtä aikaa.

......

Etkö huomaa, miten ajaudut ristiriitaan utilitarismisi suhteen. Väität, että se on ainoa kelvollinen moraalioppi, mutta seuraavissa kappaleissa myönnät ainakin epäsuorasti, ettei ole mitään keinoa määritellä moraalia. No hemmetti. Sitten mitään moraalia ei ole - kuin relativistisesti [nihilismi] – tai velvollisuusetiikkana eli jonkinlaisena uskontona, jota ei kuitenkaan/tietenkään voi perustaa luonnontieteeseen, kuten jopa Kemppinen ja Antti Tuuri näyttävät skientistisesti kuvittelevan. Fiksut miehet harhailemassa teo- ja antroposofian ikuisessa imaginaarisessa hämäryydessä – ja vielä matematiikkaa palvoen. Ei voi kuin nauraa ja/tai pudistella päätä.
......

Jos moraalille ei löydy universaalia perustaa, niin minkäs teet. Mutta toisin kuin sinä päättelet, nihilismin ei tarvitse välttämättä ja ikäänkuin väistämättä johtaa joukkotuhoon. Velvollisuutemme on vastustaa tarpeetonta väkivaltaa ja tässä päätöksessä on pysyttävä [olenko pasifisti, sitä en kuitenkaan tiedä, kuin vasta tosi paikan tullen].

.......

Karma- ja inkarnaatiohöpinöihin en usko edes sitä vähää, kuin mitä arvostan kristinuskon allegorioita ja symboliikkaa, joissa ymmärretään ihmistä tahdon näkökulmasta huomattavasti realistisemmin, kuin mitä buddhalaisessa metafysiikassa tapahtuu. ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta’ [Nietzsche Schopenhaueria omiin tarkoituksiinsa soveltaen].

Tahtova yksittäinen tahto on subjektiivinen minuus, joka itsessään ei ole mitään, mutta silti se on ainoa subjekti, joka todella on [hetken aikaa] olemassa. Buddhalaisuuden ikuisena ja totena itseään [ja maailmaa] aiemmin pitänyt, mutta sittemmin väärän tietoisuutensa voittanut suhteellinen subjekti on nimenomaan dualistista metafysiikkaa - imaginaaris-metafyysista harhailua par excellence, jonka oppi karmisista inkarnaatioista vielä vahvistaa potenssiin n. 

Ei ole olemassa kuin yksi ainutkertainen tietoisuus ja kun se katoaa [ainutkertaisen yksilöllisen tietoisuuden rakenteet hajoavat], mitään ei jää eikä palaa - ei ainakaan siinä subjektiivisessa muodossa ja tietoisuudessa kuin aiemmin oli ollut. Myös koettu maailma/todellisuus on yksi, mikä ei tarkoita, etteikö aine jakautuisi pienempiin osiin. Me vain emme voi sellaista ymmärtää kuin loogisten ja etenkin matemaattisten symbolien avulla [jos matematiikka nyt ylipäätään on ymmärtämistä – pikemminkin selitystä kuolleilla symboleilla]. Jopa mikroskoopissa näkyvä solun osa [hiukkasista nyt puhumattakaan] on meille kokemuksellisesti ufon kaltainen imaginaarinen kohde, josta kuitenkin pystymme tekemään bio-kemiallisen arvion matemaattisesti.

......

Minä myönnän evoluution saatanallisuuden eikä se ole minulle sellainen ongelma tai jopa helvetti, joka pitäisi jollain uskonnolla lunastaa, kuten sinä näytät buddhalaisuudessasi ajattelevan.

........

Ai että minunko pitäisi ymmärtää sinun kuilusi. Vaadit liikaa. Enhän minä voi ymmärtää muuta kuin sen, minkä sinä olet kirjoittanut siitä asiasta. Henkilökohtaiset kokemuksemme sen sijaan jäävät aina omiksi salaisuuksiksemme, vaikkemme sitä mahdollisesti haluaisikaan. Tätä on väistämätön solipsistinen kohtalomme subjekteina. Jos voisimme kommunikoida kokemuksemme toisille sataprosenttisesti, emme olisi subjekteja lainkaan vaan joko jumalia, koneita tai vaistojen varassa toimivia eläimiä [bio-koneita, joilla ei tosin paljon ‘puhuttavaa’ olisikaan].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/pitaako-ihmista-saalia.html

Pitääkö ihmistä sääliä?

Päre on kommentti Ironmistressin päreeseen Kun kuilu katsoo takaisin.

1

Ironmistress kirjoitti: ‘Rauno peräänkuulutti säälimoraalia,’
*

Viittaako nimi minuun? Jos viittaa, pyytäisin saada tietää, mitä peräänkuuluttamisella tässä tapauksessa mahdollisesti tarkoitetaan. Tietääkseni olen esittänyt kritiikkiä enkä mitään ‘peräänkuulutusta’ säälimoraalin suhteen.

Eikö peräänkuuluttaminen merkitse mm. vaatimista? Olen siis kritikoinut enkä peräänkuuluttanut moraalitunneteoriaa ja sääliä moraalin perustana, koska tunteet ovat ailahtelevia, pettäviä, sattumanvaraisia ja lyhytkestoisia. Vakavasti otettava etiikka eli moraaliteoria, joka ei rakennu pelkkien tunteiden [eikä myöskään suurten auktoriteettien; big Other] varaan sen sijaan on järjen ja johdonmukaisen ajattelun asia, joka pyrkii mahdollisimman suureen universaalisuuteen [siihen tietenkään täysin pääsemättä]. 

Sattumanvaraisten ja ei-välttämättömien tunteitten perustalle ei voi rakentaa loogisesti pakottavaa velvollisuusetiikkaa vaan pelkästään imaginaaristen kuvien ja samaistumiskohteiden sensitiivisen elokuvateatterin, jossa nauretaan ja kyynelehditään yhdessä ja erikseen - kuitenkin sillä erotuksella, että elämän moraalitunne-teatterista ei koskaan voi kirjaimellisesti astua ulos kadulle reaaliseen maailmaan [joka sekin mahdollistuu ihmiselle vain symbolisaationa] vaan siellä eletään kuvitteellisten bio-psyykkisten affektien [fantasioiden] draamaa kohdusta hautaan.

Edes äidinrakkaus ei kuitenkaan ole mikään moraalinen affekti/tunne [‘moraalisia affekteja/tunteita’ kun ei ole kuin mielikuvituksessa ja kategorisissa virhepäätelmissä] vaan biologinen vaisto, josta tulee moraalinen velvollisuus vasta rationaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Muussa tapauksessa eläimetkin käyttäytyvät moraalisesti oikein tai väärin - [joka näin ajattelee, on itse asiassa vienyt juuri antroposentrismin, josta halusi irtisanoutua, aina absurdiuteen asti].

2

Mitä sitten tulee myötätuntoon ja sääliin [jotka tässä samaistan, mutta joiden merkitykset voidaan kyllä analyyttisesti joskaan ei psykologisesti eriyttää] ihmiskuntaa ja ihmisiä kohtaan, pidän tällaista ‘ylevyyttä’ imaginaarisen samaistumisen muotona par excellence [ks. Lacanin peilivaihe ja Althusserin interpellaatio]. 

Ylipäätään me emme voi rakastaa mitään yleiskäsitteitä [ideologioita, jumalia, aatteita] teknisiä termejä [solut ja hiukkaset] kuin imaginaarisesti. Looginen järki ei kuitenkaan perustu psykologiaan, biologiaan eikä fysiikkaan. Moraalinen velvollisuus ei kantilaisittain ole rakastamista ja/eli ideologista imaginaatiota vaan lacanilaisittain symbolisessa rekisterissä vaikuttava universaali imperatiivi, jolla on rationaalinen oikeutus. Kantin etiikka vaatiikin mahdollistuakseen rationaalisen Jumalan ja sielun olemassaoloa.

Toisin sanoen kantilainen järki vaatii toteutuakseen rationaalisen uskon [kategoriseen imperatiiviin], kun taas empiirisissä moraalitunneteorioissa [sekä uskonnollisessa uskossa että ideologisessa interpellaatiossa] tunne ei vaadi oikeutuksekseen muuta kuin imaginaarisen samaistumisen [kutsuna uskoon], jota pyritään jälkeenpäin vahvistamaan sosiologis-empiirisellä evidenssillä.

Järjellä on kuitenkin omat loogiset ehtonsa/lakinsa, jotka voidaan tietää. Tunne sen sijaan on biologinen halu ja vaisto eikä se tyydyty järjen sanasta vaan esimerkiksi ruuasta ja seksistä, mikä tyydytys on tavallaan järjen tuolla puolen, vaikka välineellisen järjen käytöstä toki on hyötyä ainakin ruuan hankkimisessa [seksin suhteen järjestä saattaa kuitenkin olla pikemminkin haittaa].

3

Itse asiassa ei ole ihan kohdallista sanoa, että kokee sääliä ihmisiä kohtaan elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Pikemminkin kyseessä on jokin pettymykseen ja suruun viittaava tunne. Heti perään on samalla kysyttävä, mistä tuo ‘sääli’, suru ja pettymys lopulta nousevat. Sillä onko mitään mieltä kokea elämä ja olemassaolo epäoikeudenmukaiseksi? 

Eikö tällainen reaktio ole täysin absurdi jo alunperinkin indifferentissä maailmassa? 

Kokea surua ihmiskunnan vuoksi voidaan ymmärtää mielekkäästi vain siten, että ajatellaan jonkin menneen ihmisen kohdalla pieleen evoluutiossa – että evoluutio sisälsi alunperin jonkin ideaalin [Jumala, idea, substanssi], jota kohti olimme rationaalisina olentoina kulkemassa [Platonin rationaalis-mystinen anamnesis (paluu alkuun eli ikuisen idean katselemiseen/theoria) tai Aristoteleen teleologis-biologinen metafysiikka (kehittyminen kohti täydellisyyttä)], mutta jota emme näytä koskaan tulevan saavuttamaan - että ihmisen kehittyminen rationaaliseksi olennoksi oli näin ollen joko demiurgin (luojajumalan, joka ei ole sama kuin monoteistien pelastava Jumala/Luoja] tai evoluution itsensä erehdys.

Kaikkein pahin visio olisi väittää, että evoluutio itsessään on saatanasta, joka pyrkii vain ja ainoastaan kaikkien elollisten eliöiden [informaation] lisäämiseen/lisääntymiseen vailla muuta ‘järkeä’ kuin sopeutuminen ja adaptaatio maksimaalista lisääntymistä silmälläpitäen, kunnes etenkin kehittynein ja erikoistunein laji/populaatio lisääntyy olosuhteisiin ja niiden muutoksiin nähden liiallisesti ajautuen nopeasti tuhoon elinmahdollisuuksien kadotessa.

Platon, Aristoteles ja kristinusko ovat ihmisen kulttuurisen ymmärtämisen kannalta välttämättömiä [ihmistä rationaalisena olentona ei voi ymmärtää ilman metafysiikkaa yhtä vähän kuin apinoiden elämää voi selittää Platonilla], mutta pysyäkseni tietoisesti vain empiirisen todellisuuden piirissä [vaikkei se olekaan täysin mahdollista kenellekään], saatan jopa hyväksyä pahimman vision peruslogiikan, mutta en mitään karmisia tarinoita inkarnaatioista. Nihilismini ei ylipäätään tarvitse pelastusta eikä pelastajaa, koska mitään pelastettavaa ei ole.

4

Jos evoluutio ei pysty luomaan ihmisestä jumalaa eli ikuisesti elävää täydellistä ja kaikkivaltiasta olentoa [olipa tuo jumala sitten pelkästään cyborg eli zombie vailla itsetajuista persoonallista identiteettiä], hänellä ei ole mitään merkitystä itsessään. Hän on kuin Pascalin ‘ajatteleva ruoko’, jonka pieni tuulenvirekin taivuttaa ja kaataa maahan.

Nietzscheläisittäin ilmaistuna ihminen on koe, joka saattaa päätyä epäonnistumiseen nimenomaan hänen suurimpina pitämiensä saavutusten ja tavoitteitten vuoksi. Ehkä juuri hyöty on nimi sille erehdykselle, joka viimein tuhoaa meidät.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kun-kuilu-katsoo-takaisin.html

Skeptikkoa turpaan Iris Murdochilla

(Kielimafian Arnold Sw. tuli ja teki linkki- ja virkelisäyksen klo:17.10. Sanoi: lue toi ja yritä kirjoittaa niinkuin filosofi. Haistatin pitkät, enkä tarjonnut edes teetä. Mutta hyvä (ja tuttu) linkki, ei siinä mitään...)
I
Ihminen, joka pyrkii tunnistamaan omaa tunnetilansa, on hankalassa asemassa. Varmaa on, että tunne on. Tunne tuntuu, ja se, mikä tuntuu, on. Kirjaimellisesti. Mutta siihen varmuutemme sitten loppuukin.

Höyrypäisimmät skeptikot jopa väittävät, että kaikki onkin pelkkää unta - ja kaiken lisäksi jonkun toisen unta.

Mutta itse asiassa skeptikko ei kiellä tunteen olemassaoloa. Hän vain sijoittaa sen fiktiiviseen kategoriaan ja käsittelee sitä siellä eräänlaisena pseudotodellisuutena. Olennaista tässä kuitenkin on, että pyrrhonilainen, käytännön skeptikkokaan ei pysty elämään maailmassa, jota voisi epäillä loppuun asti, koska silloin hän ei kykenisi arvioimaan todellisuutta lainkaan ja epäillessään loputtomiin esimerkiksi maantiellä liikkuvan auton olemassaoloa, jäisi viimein sen yliajamaksi, koska ei kokenut tarvetta olemattoman väistämiseen.

Äärimmäinen skeptikko on kuin psykoottinen paranoidi, joka joutuu lopulta psykiatriseen hoitoon, koska epäilee kaikkea. Samalla hän on solipsistinen, 'omituinen höpöttäjä', koska puhuu vain itsensä: oman 'harhamaailmansa' kanssa eikä kuitenkaan ymmärrä itseään, koska puhuminen voi olla vain joko jaettua kommunikaatioita (myös sisäinen dialogi) tai säännötöntä nonsensea, josta voi löytää järkeä vain soveltamalla siihen jonkin legitimoidun diskurssin tulkintasääntöjä - (ks. PS.).

II
Perimmäinen tarkoitukseni tässä tekstissä on vastustaa skeptisismiä tunteitten kognitiivisen reaalisuuden pohjalta, ja siihen yritykseen käytän eräänä esimerkkinä Iris Murdochin 'sisäistä realismia'. Murdoch painottaa tunteitten kognitiivisen mielekkyyden ohella moraalisen muuttumisen mahdollisuutta Hyvän ollessa tuon muutoksen olemus ja päämäärä.

Hypoteesina minulla on aluperin se, että tunne toimii linkkinä affektien ja kielen välillä tunteen ollessa siten esimerkki ontologisten dualismien erot ja Humen lain loogisen katkoksen silloittavasta psyykkisestä elementistä, joka ei vielä ole kieltä muttei enää myöskään affektien kaaosta.

Kysymys kuuluu:

Miten ihmisen on mahdollista vakuuttua tunteen aitoudesta, luotettavuudesta ja reaalisuudesta, sen muuttuvuudesta ja sen mahdollisesta hyvyydestä sisäisesti - ilman kokemista jo valmiiksi (ikäänkuin deterministisesti) ulkoapäin selittävää kieltä/kontekstia, joka on aina jotain muuta kuin affektien ontologisesti eri tavoin olemassaoleva todellisuus?

Toisin sanoen: miten tunne voi olla 'sisäisesti' kognitiivinen? Miten tunteen muutos on tiedollisesti ymmärrettävissä? Onko sisäinen, moraalinen muutos aina Hyvän palveluksessa?

Murdoch antaa 'käytännön' esimerkin po. mahdollisuudesta sisäisen todellisuuden tasolla, jossa tunnetilan ja asenteen muuttumisen dialektiikka jatkuvan tarkkaavaisuuden myötä on kokijalleen konkreettista todellisuutta, vaikkei ilmenisi millään tavoin hänen lähellään eläville ihmisille.

Väite kuulostaa merkilliseltä ja vaikuttaisi vajoavan jonnekin intuitiivisen mystiikan suohon heti alkuunsa, mutta sitä sopii kuitenkin tarkastella hieman lähemmin (improvisoin ulkomuistista, joten sitaatti ei ole tarkka).

Perheen poika tuo uuden tyttöystävänsä näytille kotiinsa (sorry naiset kielenkäyttöni). Äiti on hämmentynyt. Hän kokee tytön vieraaksi. Tämän puhe, käyttäytyminen, asenteet ja maneerit eivät miellytä, joten äidin ensivaikutelma tytöstä on negatiivinen kuten kaikki hänen tutustumisen alkuvaiheessa kokemansa mielialat tätä kohtaan. Äiti ei pidä tytöstä.

Mutta äti ei myöskään kritisoi tyttöä avoimesti - ei tämän itsensä kuullen eikä edes pojalleen tai muille läheisilleen. Sen sijaan hän miettii intensiivisesti momia tunteitaan ja keskittää tarkkaavaisuutensa siihen, mitä hän oikein tuntee ja miksi kokiessaan tytön epämiellyttäväksi.
Pohtiessaan omia tunnereaktioitaan tyttöä tarkatessaan äiti kuitenkin vähitellen löytää tytöstä jonkin häntä miellyttävän piirteen. Vähitellen noita miellyttäviä asioita/ominaisuuksia löytyy lisää ja äiti pystyy myös paremmin perustelemaan niitä itselleen uusia aiempiin vertaillessaan.

Niinpä tytöstä muotoutuu hänen ajattelussaan ja tunteissaan lopulta ikäänkuin uusi ihminen - uusi persoonallisuus (ehkä jopa se, mitä tyttö itse kokee olevansa), jonka hän lähes täysin hyväksyy ja josta hän voi mielessään iloita: olla onnellinen siitä, että pojalla on tällainen rakastettu.

Silti äiti ei edelleenkään ilmaise tunteitaan eri tavoin kuin tutustumisen alkuvaiheessa. Hän on kohtelias ja asiallinen tyttöä kohtaa kuten aina. Mutta jotain on silti radikaalisti ja positiivisesti muuttunut hänen tietoisessa tunne-elämässään suhteessa tyttöön: äiti on sisäisesti muuttunut, hänen asenteensa ja etenkin moraalinen tuomitsevuutensa suhteessa tähän on kääntynyt hyväksynnäksi, koska hän näkee tytössä nyt persoonan, jota voi ymmärtää ja jopa rakastaa.

Murdoch halunnee sanoa, että sisäinen muutos, emotionaalinen prosessi, emootioiden kognitiivinen realisoituminen - niiden realisoituminen jopa muutoksessaan, on sisäisesti mahdollista ja ymmärrettävää ilman, että ihmisen mielessä tapahtuisi jotain täysin ei-tajuttavissa olevaa, intuition mystiikkaan sijoitettua 'hämärämeininkiä' vaan, että sisäinen muutos on hahmotettavissa ja artikuloitavissa järkevästi ja siten tavallaan kommunikatiivisesti, kunhan vain henkilö pyrkii empatian, samastumisen ja tiedollisen asenteen kautta tarkkaamaan ja pohtimaan itsessään niitä ihmisiä, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Kyseessä siis on kuin onkin versio Wittgensteinin (jonka luennoilla Murdoch kävi) kielipeli-ideasta eli kommunikaation käytännöistä merkityksiä määrittävinä diskursseina.

Kyse on kuitenkin samalla myös esimerkistä, jossa sisäinen, moraalinen muutos tunteitten tasolla on paitsi mahdollista myös tiedollisen kykymme artikuloitavissa ilman, että sitä pitäisi etukäteen sitoa johonkin annettuun diskurssiin tai että se redusoitaisiin jonnekin 'puhtaan intuition' mystiseen hämärään.

Lisäys
Iris Murdoch on moraalirealisti par excellence ja esittää vakavan haasteen kaiken maailman postmoderneille mä-olen-mikä-mä-olen-ja-ajattelen-mitä-mä-ajattelen-jos-mun-imagoni-sitä-vain-vaatii-hippiäisille.

III
Entä miten aion käyttää Murdochin esimerkkiä skeptikkoa - tuota itsessäni asuvaa kirotun älykästä joskin hieman paranoiaan päin vinksahtanutta Perkelettä - vastaan?

Teesini lienee varsin kartesiolainen, mutta se saa uusia ulottuvuuksia ennenkaikkea siksi, että kyse on tunteen (myös tahdon) ja kognitiivisen tarkkaavaisuuden välisestä dialogista, jonka pyrkimyksenä on selventää itselle toisen ihmisen minussa herättämien tuntemusten alkuperää, oikeutusta ja etenkin niiden muutoksen mahdollisuutta moraalisen päätöksenteon prosessissa.

Näin ollen kyseessä ei ole pelkästään tiedollisen oikeutuksen perustan etsiminen ja osoittaminen siinä mielessä kuin cogito 'ilmestyi' Descartes'lle vaan moraalisen muutoksen (hyvän) mahdollisuuden konstituutio tunteen tiedollisen merkitsevyyden reaalisuudesta käsin.
*
Proseduuriajatteluun taipuvainen, Wittgensteininsa lukenut skeptikko, voi tietysti aina epäillä Murdochia vaatimalla, että tämän pitää osoittaa muutoksensa julkisesti, sillä muuten meillä ei voi olla siitä mitään tietoa, eli se jäisi kaiken tiedollisen oikeuttamisen ulkopuolelle.

Toisaalta - ajattelee jo perinteinen skeptikko - jos Murdoch ilmaisisi itsessään tapahtuneen muutoksen kommunikaation ja toiminnan tasolla, häntä voisi periaatteessa syyttää heti kaikella sillä arsenaalilla, jota skeptikolta löytyy turhautumiseen asti loputtomiin.

Murdoch halunnee sanoa skeptikolle, ettei tämän kritiikki ulotu hänen sisäiseen elämäänsä, ja että optimaalisen kognitiivisesti artikuloituneitten tunteitten tasolla tapahtuneen moraalisen muutoksen mahdollisuus on hänelle itselleen totinen tosi, johon skeptikko voi vain joko uskoa tai olla uskomatta.

Murdoch ajaa tällä tavoin skeptikon takaisin omalle, tuhottujen uskomusten, oikeutusten ja argumenttien kaatopaikalleen nuolemaan näppejään toki tiedostaen samalla, että skeptikko suhtautuu hänenkaltaisiinsa 'puolimystikoihin' joko halveksien tai säälien. Ne tunteet Murdoch jättänee kuitenkin mieluusti skeptikon ikiomaksi päänsäryksi.

Joka tapauksessa skeptikkoperkele näyttäisi nyt saaneen tällä tavoin Murdochilta vakavasti otettavan ja lujan näpäytyksen turpaansa - mutta se nyt on sille tosikkomaista huumoria viljelevälle ilonpilaajalle ihan oikein...

PS.
Psykoanalyysi ei ole nyt paras esimerkki legitimoidusta tulkintadiskurssista, koska siinä tulkintasäännöt eivät ole etukäteen lopullisesti lukkoonlyötyjä, vaikka tulkintasapluuna sitä olisikin.

http://www.netn.fi/196/netn_196_kaali.html

Rationaalisuudesta ja irrationaalisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreen "Päivän mietelmä" kommentteihin.
*
tommi kirjoitti

'Järkiperäinen ajattelu voittaa aina lopulta tunneperäisen. Se ei kuitenkaan ole samanlainen voitto kuin kahden tunneperäisen ideologian välillä, koska järkiperäinen ajattelu ei voi valita lopputuloksiaan. Siksi se ei anna samassa mielessä valtaa edistäjilleen sanella halunsa mukaan toisille miten asiat ovat ja miten eivät.'

Tuo oli äärimmäisen epäselvästi ilmaistu argumentti.

Järkiperäinen ajattelu VOI valita johtopäätöksensä (ja olla siten irrationaalista), ellei sitten uskota rationaalisen päättelyn olevan deterministä.
Ja silloin se ei todellakaan voi olla kuin yksi ja ainoa mahdollinen, reaalisesti toteutuva ratkaisu - muiden vaihtoehtojen ollessa mahdottomia.

Mutta näin päättelee vain skientistinen 'robotti', joka on irrottanut faktat teorioista tavalla, joka merkitsee kategorista virhepäätelmää, jossa päättelijä olettaa irrationaalisesti kykenevänsä reflektoimaan itsenäisesti rationaalista päättelyketjua siihen silti erottamattomasti/ deterministisesti kuuluvana.

*
tiedemies kirjoitti

'Päämäärän (utiliteetin) asettaminen on pohjimmiltaan irrationaalinen tapahtuma, mutta sen jälkeen on vain tekosyitä olla irrationaalinen.'

Mutta juuri päämäärän/utiliteetin asettaminen riittää tekemään koko projektista irrationaalisen.
Päämäärän ollessa irrationaalinen (siis aksiomaattinen ja siten ei-todistettavissa omasta systeemistään käsin; - itse asiassa metatasokin on pelkkää ongelman/päämäärän arbitraarisuuden väistelyä) välineet voivat ainoastaan pyrkiä rationaalisesti edesauttamaan päämäärän saavuttamista, mutta eivät muuta miksikään sitä tosiasiaa, että koko päättely perustuu perustelemattomaan (ideologiseen?) lähtökohta-päämääräoletukseen.

Rationaaliset välineet eivät siis pelasta meitä irrationaalisen päämäärään tuhoisuudelta (vrt. natsismi).