Eksistentialistinen välisoitto

Eksistentialistinen primal scene [kantanäky] - boa-käärme syömässä rottaa.
*
Tämä on mitä tyypillisin rönsyämään lähtenyt kommentti, joka oli pakko pärettää tai jättää hautumaan. Otsikon välisoitto on olevinaan viittaus jonkinlaiseen keskeneräisyyteen ja se on kupattu Kierkegaardilta, joka käytti monikkoa. - No - eiväthän nämä päreet koskaan valmiita ole tai valmiiksi tule. - Tällä kertaa kuitenkin julkaisen tekeleeni [hautumassa on ainakin kymmenkunta tekstiä viime syksyn ja talven ajalta].
*
Ironmistress kirjoitti:
Rauno, eikö tällöin itsemurhapommi-isku ole yksi äärimmäisimmistä eksistentialistisista teoista? - Mistä päästäänkin kysymykseen: onko eksistentialismi egoismin (lue: k*sipäisyyden) äärimmäisin muoto?

1
Onko uhrautuminen jonkin itseään korkeampana ja arvokkaampana pitämänsä puolesta egoismia?

No - onhan se tietysti, mikäli [kaikki] muut ihmiset eivät jaa samaa ihannetta/uskoa.

Mutta niin on sitten äidinrakkauskin. Se ei ole eikä voi olla eikä sen pidäkään olla puolueetonta [jälkimmäisessä vaihtoehdossa ei tosin ole enää kyse egoismista vaan universaalista velvollisuudesta].

Emme me kuitenkaan tällä tavoin pääse etenemään egoismin kehästä yhtään mihinkään. Joko se on hyväksyttävä tai sitten tuomittava - egoistista syistä - ja keskustelu loppuu siihen. Kierrämme kehää. Piste.

Onhan tietysti ihmisoikeudet, puolueettomat oikeudenkäynti-proseduurit sun muut demokraattisiksi legitimoidut käytänteet, joilla voimme ylläpitää järjestystä, joka estää nihilistisen asenteen ylilyönnit [mihin eksistentialismin ei suinkaan käytännössä tarvitse johtaa, vaikkei se loogisesti perimmäisen totuuden sitovuutta eli nihilismiä kielläkään].

Nuorempana olin henkeen ja vereen eksistentialisti. Poltin jopa pari kolme vuotta Gaulois'ta [1974-76], jota tiesin Camus'nkin poltelleen ;\]. Värjäsin jopa viikseni mustiksi Nietzscheä imitoiden [neuroottista - yes]. Sittemmin minusta tuli kalju kuten Dostojevskista, joka ei oikeastaan edes ollut kalju [ehhehe].

Nykyään ymmärrän eksistentialismin kuitenkin melko sekavaksi ja hämäräksi hällä väliä asenteeksi - nihilistiseksi pseudo-uskonnoksi - pahimmillaan rappeutuneeksi väsähtäneisyydeksi, joka on seurausta elämän kauhistuttavan indifferenssin tajuamisesta - niin sotien kuin universaalin moraalin haurauden tai jopa mahdottomuuden vuoksi.

Tällainen asenne lähestukoon lamautti merkittävän osan ranskalaisista intellektuelleista moraalisesti [ei niinkään toiminnallisesti, koska eihän tappaminen ei vaadi moraalia - päinvastoin] natsien miehityksen aikana [ja sotien jälkeisinä vuosina] - olkoonkin, että monet heistä osallistuivat vastarintaliikkeeseen joko heti alusta lähtien [kuten Camus] tai paljon myöhemmin [kuten Sartre].

Toisaalta juuri tämän nihilistisen shokkivaikutuksen vuoksi varmaankin jokaisessa, joka vähänkään on sisimmästään taiteilija, piilee ainakin ripaus eksistentialistia elämänsä loppuun saakka - niin kai minussakin.

Arto Melleri kuvasi runoilijan eläytyvyydellä eksistenssin raadollisuuden ihanaa kauhistuttavuutta ja/tai sietämätöntä keveyttä enemmän kuin vakuuttavasti. Hän oli hyvin nuorena nähnyt, kun sirkuksen boa-käärme nielaisi sille ruuaksi annetun kaniinin elävältä - tuosta vain: - 'Siitä lähtien olen tiennnyt, että lumous on aina läsnä'.

Tämä on syvästi eksistentialistinen kokemus jos mikä. Se ei kuitenkaan kehoita ihmisiä syömään toisiaan elävältä. Olkoon se nyt sitten - jos ei muuta niin vaikka muistutus tai huomautus siitä, ettei ruokaa pidä hotkia kokonaisena, ellei satu olemaan boa-käärme [naurua, aplodeja].

Eksistentialismi on nimenomaan individualistista uhmaa elämän yhdentekevyyden kaiken nihiloivaa ja siten lamauttavaa voimaa vastaan.

Eksistentialismi nimittäin uhmaa tuota yhdentekevyyttä hyväksymällä sen ja yrittäen katsoa sitä silmästä silmään - loppuun asti - aivan kuten Mersault haistattaessaan typerän sattumanvaraisella elämällä pitkät - joskin yrittäen olla ainakaan tietoisesti vahingoittamatta muita ihmisiä [itsestä ei niin väliä], vaikkei sillekään mahdollisuudelle loppujen lopuksi löydy mitään moraalista estettä - ellei sitten eksistentialismin eettisen umpikujan ratkaistakseen sitoudu esim. marxismiin kuten Sartre.

Mutta Sartren valinta oli paitsi naivi myös epäjohdonmukainen suhteessa hänen omaan filosofiaansa.

Kun Sartre kritisoi huonoa uskoa [mauvaise foi oli ihmisen omaksuma yhteisöllinen rooli eksistenssin muka autenttisena tapana = itsepetos], hän tavallaan lankesi itse tuohon itsepetokseen ryhtyessään [hyväuskoisuudessaan?] nuoleskelemaan Moskovaa [jonne sai kutsun], missä ilmeisesti vain salaa naureskeltiin 'ihminen valitsee itse oman elämänsä'- maksiimille, joka suurvaltapolitiikan avaruudessa oli pelkkää hyttysen ininää jos sitäkään.
.....
Sartren varhais-eksistentialistisen nihilisminsä ratkaisuksi omaksuma situationistinen sitoutumisen etiikka on poliittiselta kannalta yleensä pelkkä päiväperho [kuten persujen pinnallisempi yksilö-populismikin], vaikka pidänkin sitä täysin vakavasti otettavana yksilötason ratkaisuja tehtäessä. Ihmisellä täytyy olla edes jokin moraalikonteksti, jolla perustella valintojaan.

En jatka perustelujani ko. aiheesta tämän pitemmällä nyt - muistutan vain taas, että Sartre kirjoitti -40-luvun lopussa 600-sivuisen teoksen etiikasta, muttei koskaan julkaissut sitä. Hän kyllä tajusi selvästi, minkälaisen moraalisen umpikujan eksistentialismi sisälsi. - Heideggerin situationismi oli erilaista - tavallaan universaalimpaa, mutta oliko se vakuuttavampaa - hmm - -].
.....
Moskovan komendantit eivät sitäpaitsi piitanneet ihmisarvosta yhtään sen enempää kuin natsit, ja jos Sartre ei muka tiennyt Stalinin terrorista, hän oli - ei ainoastaan naivi vaan jopa poliittisesti tyhmä.

No - ymmärrän kyllä, että taustalla oli toki harkittu strateginen valinta, jonka perimmäisenä päämääränä oli nostaa sodan loputtua kommunistinen puolue valtaan poliittisesti levottomassa Ranskassa. - Ei onnistunut.

Mutta eihän ranskalaisista olisi edes voinut tulla kommunisteja. He ovat isänmaallisuudestaan huolimatta liian epäyhtenäinen kansa - mentaliteetiltaan liian anarkistisia ihmisiä, joita ei koskaan saisi marssimaan suuren johtajan perässä samaan tapaan kuin erään toisen nimeltä mainitsemattoman kansan enemmistön on saanut useampaankin kertaan [Napoleon oli poikkeus, joka vahvistakoon tässä säännön] .

2
Camus oli kuitenkin se, joka lopulta kohdisti Dostojevskin Kellariloukon miehen hengessä terävimmän kritiikin myös entiseen itseensä [ja siten myös eksistentialismiin] kirjassaan Putoaminen.

Se kirja kohoaa Sivullisen yläpuolelle ja siitä hän sen Nobelin sai eikä Sivullisesta, niinkuin tuo edellisen päreen linkistä löytyvä kriitikko-Teemu 'melkein' väitti.

Jos ei ole lukenut Putoamista, ei ymmärrä Camus'n ajattelun kehitystä eikä myöskään hänen sekä itseensä että kaiken maailman itsetyytyväisiin [kuten myös Sartre] puoluepoliitikkoihin tai hienoperse-humanisteihin tai ylipäätään omahyväisiin besserwissreihin kohdistamaa kritiikkiä.

Putoaminen muuttaa Outsider-Mersaultin, jolla ei ole omaatuntoa Jean-Babtiste Clamenceksi - katumuksentekijä-tuomariksi, jonka hänen omatuntonsa lähes skalpeeraa elävältä.

Putoamisessa - jos saan hieman paradoksaalisesti ja ehkä romantisoiden liioitella - Camus muuttui ikäänkuin 'vaeltavaksi perisyntiseksi' - Mersaultin ollessa vielä tunteettomuuteen/välinpitämättömyyteen asti totuudellinen.

Edelleen voimme sanoa, että Putoamisessa Camus'n eksistentialismi yhdistyi lopullisesti 1600-luvun ranskalaisten moralistien perinteseen [kuten Sartre aivan oikein Camus'n hautajaisissa pitämässään puheessa hänet luokitteli]. Myös Nietzschen voi tietyiltä osin lukea tuohon perinteeseen kuuluvaksi.

Jostain noitten 1600-luvun moralistien kulttuuri-kriittisen elämän- ja ihmisluonteen filosofian sekä Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian perinteestä [nämä kaksi eivät tietenkään ole samojen aatteellisten vaikutteitten ilmentymiä] minä[kin] itseni löydän, joskin paljon ivallisempana kuin minua stoalaisempi Camus.

Samalla kuitenkin/tietenkin paljon nietzscheläisempänä - myös jossain määrin zizek'läisempänä ja toivottavasti tulevaisuudessa myös David Bentley Hartin teologisen ja filosofisen kulttuurihistoriallisuuden yhä suuremmassa määrin omaksuneena.

David B. Hart saattaa viimeinkin olla se henkilö, joka lähentää minua takaisin ortodoksiseen kirkkoon [mikä ei tarkoita, että tulisin uskoon: se lienee ('onneksi') täysin mahdotonta] tai ainakin saattaisi antaa minulle perspektiivin ajatella uskontoa aate- ja sosiaalihistorian kautta eikä pelkästään analyyttisena totuusarvo-pelinä, joka omasta mielestäni ei voi[nut] johtaa muuhun kuin eri ratkaisumallien väliseen joko-tai-erotteluun, loogiseen selkiyttämiseen ja lopulta ikäänkuin pattitilanteeseen - umpikujaan - eikä suinkaan siihen, mitä olen aina kaivannut: lopulliseen avautumiseen juuri aate-, idea-, ja oppihistoriasta kumpuavalle mahdollisuudelle uskoa ortodoksiseen kirkkoon [sanoin kirkkoon - en Jumalaan] edes hiukan vahvemmin kuin pelkästään as if - ikään kuin.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Primal_scene
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_(Albert_Camus_novel)
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.life.com/image/50500924

Anti-kapitalistisen ideologiakriitikon uskontunnustus/sodanjulistus

Yläkuvassa [oikealta] Foucault, Sartre, Deleuze [kuva vihjaa tahattomasti Sartren ihan oikeasti olleen väistyvä hahmo Ranskan intellektuaalisessa kentässä (1970-luvun alku) juuri näiden kahden herran vaikutuksesta - Derrida tästä tosin puuttuu]. - Alakuvassa Deleuze kuvattuna ilmeisesti ajattelunsa näköisenä ;\.

1
Valtasuhteet ja verkostot johtavat samankaltaiseen spiraaliin [umpikujaan] kuin ajattelumme sekä elämämmekin. Yksilön kokemuksen intensiivisin paikka on siinä kohdassa, missä hän kokoaa energiansa ja ryhtyy vastustamaan sitä valtaa [tietoa], joka asettaa hänet jatkuvaan puolustusasemaan. Tällöin yksilö ryhtyy käyttämään voimiaan paetakseen vallan [tiedon] asettamista ansoista [kulutuksellinen nautinto velvoitteena ja normaaliuden kriteerinä kapitalistisessa systeemissä].

Gilles Deleuze kirjassaan Michel Foucault'sta

[Politiikan nykyteoreetikkoja, s. 206, hakasulkulisäykset RR]

2
Deleuzen myöhempi ajattelu - nietzscheläis-spinozalainen, pluralistinen monismi, jonka immanenssi rakentuu ontologisesti perustavalle erolle [Ristiriita! Miten immanenssi [monismi] voisi perustua eroon] ja toisaalta hänen kielikuvallisesti sekä ajatuskuluiltaan retorisen dekoratiivinen  kirjoitustyylinsä on melko ambivalenttia purtavaa. Siitä löytyy kyllä paljon helmiä ja erittäin teräviä oivalluksiakin mutta suurelta osin se myös jää [ainakin minulle] hieman sekavaksi, ikäänkuin esoteeriseksi puheeksi - [Pascal Engel summarizes Deleuze's metaphilosophy thus: 'When faced with a beautiful philosophical concept you should just sit back and admire it. You should not question it.'/juuri näin minäkin koen deleuzeläisen kielikuvien virran].

Myöskään Zizek ei ole ollut kovin otettu Deleuzesta. Hallward taas kritisoi Deleuzea Zizekiä kompaten siitä, että tämän filosofia on tuonpuoleista [other-worldly] ja pyrkii passiivisessa kontemplaatiossa identiteetin hajoamiseen luonnon ilmestykselliseksi [teophanic] itseluovuudeksi.

Mutta Deleuzella on hetkensä ja häntä voidaan täydestä syystä pitää yhtenä Ranskan postmodernin ajattelun päähahmoista.
*
In Deleuze: The Clamor of Being (1997), Alain Badiou claims that Deleuze's metaphysics only apparently embraces plurality and diversity, remaining at bottom relentlessly monist. Badiou further argues that, in practical matters, Deleuze's monism entails an ascetic, aristocratic fatalism akin to ancient Stoicism [samassa mielessä minä kritisoin stoalaisuudelle mutatis mutandis sukua olevaa buddhalaista karman lakia; - myös Zizek hyväksyy ymmärtääkseni kaikilta osin tämän Badioun kritiikin].

In Organs without Bodies (2003), Slavoj Žižek claims that Deleuze's ontology oscillates between materialism and idealism, and that the Deleuze of Anti-Oedipus ("arguably Deleuze's worst book"), the "political" Deleuze under the "'bad' influence" of Guattari, ends up, despite protestations to the contrary, as "the ideologist of late capitalism".´Žižek also calls Deleuze to task for allegedly reducing the subject to "just another" substance and thereby failing to grasp the nothingness that, according to Lacan and Žižek, defines subjectivity.What remains worthwhile in Deleuze's oeuvre, Žižek finds, are precisely those concepts closest to Žižek's own ideas.

In Out of this World: Deleuze and the Philosophy of Creation (2006), Peter Hallward argues that Deleuze's insistence that being is necessarily creative and always-differentiating entails that his philosophy can offer no insight into, and is supremely indifferent to, the material, actual conditions of existence. Thus Hallward claims that Deleuze's thought is literally other-worldly, aiming only at a passive contemplation of the dissolution of all identity into the theophanic self-creation of nature.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://www.slideshare.net/jukpelto/deleuze-kontrolliyhteiskunta-presentation
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://cafehistoria.ning.com/photo/1980410:Photo:3611/next?context=user
http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/04/deleuze-and-guattari-avec-lacan/
http://www.multiculturas.com/boarding_school/foucault_phweb.htm

Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

Kuvassa ollaan niin lähellä muttei koskaan perillä.
*
(Kielimafia tuli kahville ja ryhtyi taas rääkkäämään uutta tekstiäni lisäämällä huomautuksia - viimeksi klo: 18.55.)
*
Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessään 160909.
*
AHM siteeraa:
Päivän mietelause:'"Ihmisen pitää tehdä itsemurha 20-vuotiaana", sanoo Sartre. Olen raskasmielinen luonnostani ja pidän siitä, puolittaisesta hulluudesta."' (Kalervo Palsa päiväkirjassaan 7.12.1967)
*
Hehheh. Kyllä.

Itsemurha olisi tosiaan pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Nyt on liian myöhäistä. Mutta ainahan voi tehdä 'väliaikaisia' itsemurhia eli masturboida tai nukkua. Niissä toimissa kun yhdistyvät niin kuoleminen kuin luominenkin. - - Nukkuva on kuollut muulle maailmalle mutta näkee unta ja orgasmissa simuloidaan siittämistä ejakuloimalla (ks. PS.), vaikka neurologisesti laukeaminen muistuttaakin kuoleman hetkeä.

Sartre muuten oli viimeiset vuotensa täysin sokea hänen toisenkin silmänsä irtisanouduttua viimein lopullisesti -70-luvun puoleenväliin mennessä. Sartre kyllä saneli tekstejä tämänkin jälkeen, mikä ei ole suinkaan epätavallista kirjailijoille tai eräille filosofeillekaan (mm. silmäsairas Nietzsche ja velkainen 'urakkatyömies' Dostojevski).

Kalervo Palsa oli mielestäni Timo K. Mukan henkinen veli. Molemmat ikäänkuin hukassa ja eksyneitä viettiensä viidakoihin/erämaihin.

Mutta kuten tiedämme (ainakin Lacan tiesi) jouissance eli seksuaalinen (orgastinen) nautinto (joka tarkoittaa tässä hieman eri asiaa kuin ei-seksuaalinen mielihyvä) ajaa ihmisen äärimmillään hulluuden partaalle, koska sitä ei voi tyydyttää lopullisesti koskaan. Nautinnon olemus on puute.

Askeesistakin tulee harjoittajalleen lopulta nautinnon lähde. Siis eräänlainen tuskan ja mielihyvän pakkoneuroottinen sekoitus.

Orkkuja, endorfiineja muttei lopullista täyttymystä - siinä nautinnon psykokemiallinen 'kaava'. Lopullinen täyttymys tulee vasta kuolemassa, jota pienet kuolemat: uni ja orgasmi ikäänkuin simuloivat.

Rolling Stonesin I can't get no Satisfaction on siis kirjaimellisesti totta - monessa mielessä.
*
PS.
Näin siis kokee vain mies, vaikka nainenkin toki laukeaa. Huomatkaa tämä 'luonnonmukainen' tosiasia - te äärikonstruktivisti Judith Butler ja/eli ne feministit, joille jopa biologinen sukupuoli on muka pelkkä sosiaalinen normi (!?)
*
academic.evergreen.edu/curricular/awareness/springlinks.htm

Sisyphos, Camus ja Absurdin läsnäolon sietäminen

(Oikolukija sekä tyylin- ja sisällöntarkastaja kävivät täällä virnuilemassa klo: 13.25)

Kirje Markojuhani Rautavaaralle
*
Mikä on Sisyfoksen myytin idea ja opetus?

Tunnemme kaksi kuuluisaa tarinaa Sisyfoksesta. Alkuperäinen on antiikin Kreikassa syntynyt myytti ja toinen Albert Camus’n 1942 kirjoittama versio ja uudenlainen tulkinta siitä.

Alkuperäisessä painotetaan enemmän antiikin mytologioille ominaista kosmisen nemesiksen ajatusta, joka ilmenee tässä siten, että koska Sisyphos ei piitannut jumalista eikä kuolemasta vaan jopa vangitsi kuoleman ja karkasi manalasta, hän sai lopulta hirvittävän rangaistuksen.

Petkutettuaan kuolemaa kaksi kertaa Sisyphos pakeni manalasta, mutta kuolema haki hänet takaisin.

Koska kuolemaa ei kuitenkaan pääse lopullisesti pakoon, Sisyphos ’palautettiin’ kolmannen kerran manalaan, jossa hän joutui kärsimään rangaistusta joutuen vierittämään isoa kiveä vuorenrinteen päälle, mutta josta kivi sitten tippui kerta toisensa jälkeen alas.

Camus antaa Sisyphoksen kapinalle uuden sisällön ja korostaa enemmän myytin rangaistusosaa, vaikka ei ajattelekaan sitä nimenomaan tuomiona jostain teosta – vaikkapa synnistä. Camus samaistaa Sisyfoksen rangaistuksen ihmisen kohtaloon yleensä. Ihminen on tuomittu elämään uurastamalla kuin S., eikä tuolla uurastuksella ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Sitä kuvaa kiven jatkuva putoaminen alas laaksoon heti, kun S. on saavuttanut päämääränsä.

Camus’lle tämä symboloi elämän täydellistä absurdisuutta, ihmisen ponnistelujen mielettömyyttä. Ihminen on saanut tehtävän, jota hän ei koskaan voi saattaa päätökseen, mutta johon hän silti on sitoutunut syntymästä lähtien aina kuolemaansa saakka. Olennaista myös on, että ihminen uurastaa jatkuvasti päämääränsä hyväksi, vaikka hän tiedostaakin järjellään (lauantai-iltaisin saunan jälkeen kolme olutpulloa juotuaan), että lopulta tavoiteltu kohde luisuu aina käsistä viimeistään kuolemassa.

Alkuperäisessä myytissä Sisyphoksen kohtalo määäräytyi rangaistuksena kuoleman uhmaamisesta, kun taas Camus’lla kuolema on paradoksaalisesti yhtä aikaa sekä hänen kivensä että hänen pelastajansa. Sillä juuri kuolema päämäärän saavuttamisen mahdottomuutena vapauttaa ihmisen hänen loputtomasta, turhasta uurastuksestaan, mikäli ajattelemme turhuudeksi sen, että ihmisen ajatus/toive jonkin lopullisen saavuttamisesta tämänpuoleisessa elämässä on pelkkä harha ja illuusio tulevasta, ikuisesta elämästä.

Camus sanoi kerran, että maailman suurin ihme on se, etteivät kaikki ihmiset ole tehneet itsemurhaa (elämän mielettömyyden tähden). Mutta se, mitä hän sanoo Sisyphoksen myytin lopussa hämmästyttää, kun sitä vertaa edelliseen: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.

Ihmisen turhalla uurastuksella on sittenkin itseisarvoa hänen oman eksistenssinsä kannalta. Se ei ole jotain, mikä saa merkityksensä ikäänkun annettuna tehtävänä tai tulevana pelastuksena: se on arvokasta tuossa mielettömyydessä itsessään.

Mutta tällainen asenne ei synny automaattisesti tai erityisen kausaliteetin voimasta, kuten esimerkiksi tottelevaisuus vapaan tahdon ja moraalilain välisestä jännitteestä, jota syyllisyydentunne väistämättä ilmentää.

Camus’n mukaan elämä voi saada positiivisen arvon absurdissa olemassaolossa vain henkilökohtaisen kapinan seurauksena. Camus'n Sisyfos-tulkinnassa jumalien mielivaltaa ja kohtalon väistämättömyyttä (kuolemaa) ilmentää olemassaolon absurdisuus.

Kapina syntyy ihmisen harkittuna protestina olemassaolon ja elämän mielettömyyttä sekä tästä seuraavaa ihmisen pessimististä resignoituneisuutta vastaan, koska tuollainen asenne tuohoaa kaikki elämisen perspektiivit ja on vaarassa ajaa ihmisen itsemurhaan.

Ryhtyessään kapinoimaan kohtaamaansa mielettömyyttä vastaan, ihminen ylittää absurdin, joskaan ei sentään aivan nietzscheläisen vitalismin hengessä affirmoimalla (myöntämällä) elämän vaan yksinkertaisesti vain sanomalla absurdille Ei, mikä kielto kääntyy myönnöksi tai ainakin oman eksistenssin sietämiseksi.
*
Camus – vaikka selkeästi vasemmistolainen olikin, ei ajatellut kuin Sartre, että äärettömän vapauden (absurdin) voi ylittää vain henkilökohtaisen sitoutuneisuuden eli sartrelaisittain vahvan poliittisen valinnan kautta, koska äärimmäinen sitoutuminen ’korvaa’ absurdin vapauden (josta siis ilman kapinaa seuraa resignoitunut voimattomuus) tavalla, josta Sartre itse varoittaa heideggerilaiseen tapaansa kirjassaan Oleminen ja ei mikään (1944).

Kyseessä on niin sanottu huono usko, mikä merkitsee, että ihminen ottaessaan elämänsä ja olemassaolonsa perustavaksi ja siten eksistenttiseksi identiteetiksi jonkin sosiaalisen ja/tai poliittisen roolin, tulee samalla kieltäneeksi itsensä eksistoivana olentona, jonka perimmäinen olemus eli autenttisuus on vapauden ainoa - ikäänkuin positiivinen predikaatti. Huono usko on joko autenttisen olemassaolon nihiloija tai ainakin sen 'perversio'.

Camus’lle ainoa mahdollisuus, jossa absurdin autenttinen elämys ja olemassaolon positiivinen mahdollisuus voivat yhdistyä, on siis henkilökohtainen kapina omaa nihilismiään vastaan - ei pelkästään poliittinen kapina sortajaa vastaan (toki Camus hyväksyi vasemmistopoliittisen vastarinnan) ikäänkuin tämä olisi sorretun eksistentiaalinen tai jopa metafyysisesti perimmäinen vihollinen, joka nihiloi myös hänen eksistessinsä mielekkyyden.

Tämä asenne on selkeästi nietzscheläinen siinäkin merkityksessä, että se ei lankea helppoon ja halpamaiseen, ääripoliittiseen ressentimenttiin.
*
Camus on minun mielestäni kaikkein nietzscheläisin eksistentialisti ja ylipäätään kaikkein nietzscheläisin ajattelija ainakin kapinakäsitteen osalta (toki eroavuuksia Nietzscheen löytyy monia).

Pessimistisen tosikkomainen ja Nietzschen hyve-etiikan hedonismiksi typistävä Michel Foucault, joka kyllä yleisesti ottaen on täysin ohittamaton, mitä nykyfilosofiaan tulee, tavoittaa Nietzschestä pikemminkin omat projektionsa kuin Nietzschen intentioitten perustavat ristiriidat ja noita ristiriitoja yhdistävän, 'antinietzscheläisen', punaisen langan: perimmäisten arvojen välttämättömyyden ainakin moraalisina projekteina, ei niinkään ontologisesti annettuina aksioomina.

Nietzscheltä, Hegeliltä ja etenkin Heideggerilta vaikutteita saanut Sartre puolestaan ajautui jopa naurettaviin ristiriitoihin vapauskäsityksensä (ihminen voi valita itsensä sitoutuneisuudessaan), moraalifilosofisen situationalisminsa ja äärimmäisen poliittisen sitoutuneisuutensa suhteen. Sillä kukaan tai mikään ei voi yhdistää vapautta ja sitoutuneisuutta Sartren olettamalla tavalla.

Camus ja Sartre ajautuivat välirikkoon juuri poliittisen sitoutumisen vaatimuksen suhteen. Camus painotti ihmisen kykyä moraalisuuteen ja kykyä kapinoida mieletöntä kohtaloaan vastaan. Sartre ’lankesi nuoleskelemaan’ kommunistista hegemoniaa, eikä tainnut oikein huomata, että hänestä tuli hieman naurunalainen sekä eksistentialistisissa piireissä että Moskovassa.

Sartressa oli ilkeästi sanottuna kuitenkin sen verran ’neroutta’, että hän jätti julkaisematta 1940-luvun lopussa kirjoittamansa lähes 600-sivuisen luonnoksen moraalifilosofiasta. Tajusi kai, ettei eksistenttisen (erotuksena esim. kantilaisen) vapauden perustalle voi rakentaa eettistä systeemiä, joka ei ajautuisi kumoamaan itseään.

Sillä moraalinen situationalismi itsessään on viime kädessä silkkaa egoismia – kärjistetysti jopa solipsismia, joka sekin on teoreettisesti puolusteltavissa oleva kanta, mutta jos – kuten Schopenhauer irvaili – joku todella on solipsisti, hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
*
Camus’n hautajaisissa Sartre piti filosofisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen puheen, jossa hän luokitteli 1940-luvun ystävänsä olevan ranskalaisten, 1600-luvun moralistien perinteen jatkaja.

Kyseessä on aatteellisesti melko epäyhtenäinen, henkilökohtaista hyveellisyyttä, yksilöllistä moraalivaistoa, esteettistä ’kykyä’ ja elämäntaitoa painottava, hieman aristokraattinen kirjallis-filosofinen suuntaus, joka ei ollut sitoutunut mihinkään metafyysis-uskonnolliseen lähtökohtaan – suurena poikkeuksena Pascal, jonka sijoitan moralisteihin hänen Pensees-mietelmäkokoelmansa takia (ks. PPS.).

Ranskalaisten moralistien vaikutuspiiriin voidaan Camus’n lisäksi laskea kuuluvaksi myös – toki monin varauksin – yli 200 vuotta myöhemmin kirjoittanut Nietzsche.
*
Sisyfoksen myytti ilmentää sekä alkuperäisessä muodossaan että Camus’lla traagista ihmiskäsitystä. Kreikkalaisille ihminen oli jumalten ja viime kädessä väistämättömän viimeisen kohtalon – ananken (jonka alaisia jumalatkin olivat) armoilla. Tuo kohtalo on tietysti kuolema.

Tälle myytille löytyy tiettyä sukulaisuutta Raamatun Saarnaajan kirjasta (kaikki on turhuutta) tai Jobin kirjasta (epäoikeudenmukaisen kärsimyksen ja oikeudenmukaisen Jumalan antaman lupauksen välinen ristiriita eli teodikean ongelma).

Sisyfos kuitenkin sai alkuperäisessä tarinassa rangaistuksen, joka oli tavallaan oikeudenmukainen suhteessa hänen kapinaansa anankea vastaan. Camus’lle Sisyfoksen kapina on sen sijaan osoitus tämän pyrkimyksestä tehdä saamastaan rangaistuksesta ’elämäntapa’, johon ei pidä optimisminsa luovuttaen vain alistua vaan, joka on yhtäaikaisesti hänen toivonsa ainoa lähde että sen ilmentymä.

Camus'lle elämä ei siten ole arvo sinänsä kuten Nietzschen vitalismissa vaan Absurdin läsnäolon sietäminen mahdollistuu stoalaiseen tapaan viileän harkinnan tuloksena. Väistämätön on hyväksyttävä, eikä silloin ole mitään syytä antautua äärimmäisten tunteitten valtaan, jotka vain sekoittavat järkevää päättelyä.

Hyväksyn edellisen näkemyksen sillä ehdolla, että kyetäkseen kontrolloimaan passioitaan, ihmisen on ensin koettava ne. Ja siinä onkin stoalaisen ajattelun - siten myös Camus'n - pahin kompastuskivi.

Camus’n Sisyphoksessa yhdistyy paitsi Saarnaajan ja Jobin tematiikka, myös Nietzchen traaginen optimismi sekä viimein - muttei suinkaan toisarvoisimmin - Kierkegaardin käsitys uskon, intohimon ja vapauden paradoksaalisesta suhteesta toisiinsa.

PS.
Seuraavassa lista ranskalaisiksi moralisteiksi luokiteltavista ajattelijoista ja kirjailijoista.

Eesseisti, skeptikko Michel Montaigne, matemaatikko, aforistikko, mystikko Blaise Pascal, aforistikot La Rouchefoucauld ja Chamfort, esseisti La Bruyère, konsevatiivipoliitikko ja kirjailija Joseph de Maistre, esseisti Marquis De Vauvenargues jne. (sekalaista seurakuntaa mutta ’moralisteja’ kukin tavallaan).

PPS.
Pensees – Mietteitä - on yksi eksistentialistisen asenteen varhaisia perusteoksia. Sitä arvosti suuresti myös Nietzsche, vaikka päivittelikin, miksi Pascal ja kristityt yleensä – jopa N:lle läheinen Spinoza, (joka oli N:n mukaan korottanut ’aneemisen’ kylmän Järjen jumalakseen) aina alistavat itsensä jonkintyyppiseen askeettis-masokistiseen positioon suhteessa johonkin elämää ja ajattelua konstituoivaan korkeimpaan voimaan, käsitteeseen tai palvonnan kohteeseen – ylipäätään tuonpuoleisen roolin saaneeseen Olemukseen.

Me puolestaan voimme, tietämättä Nietzschestä muuta kuin tuon edellä kirjoitetun ja hänen elämäkertansa, ihmetellä, miksi dionyysinen libertiini ja elämän 'palvoja' itse eli kuin askeetti ja munkki. Tähän kysymykseen annettu vastaus sisältää erään Nietzscheen liittyvien 'arvoitusten' perimmäisistä ratkaisuista, joilla esimerkiksi Foucault ei kuitenkaan halunnut Nietzsche-tulkintojaan problematisoida.

Mutta ehkä juuri aids oli Foucault'n nemesis hänen terävänäköisistä joskin auttamattoman ja yksipuolisen tosikkomaisista Nietzsche-tulkinnoistaan. No - tämän enempää en aio ryhtyä harrastamaan 'kohtalopsykologiaa'. Lukijoittenkin onneksi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisyfos
Albert Camus: The Myth of Sisyphus
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisyphus
http://de.wikipedia.org/wiki/Sisyphos
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://www.mythweb.com/encyc/entries/sisyphus.html

Puhtaan havainnon kuvottava reaalisuus

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Onks tietoo?.
*
Siinähän ne filosofian tärkeimmät ongelmat tulikin mainittua. Eipä juuri mitään uutta auringon alla.

Rationalistit keksivät jotakuinkin samat ajatteluun liittyvät aporiat aina uudestaan - uudessa kontekstissa.

Fakki-idioottimaisimmat empiristit (nuo mystiikan suosta sikisseet matematiikan 'loiset') sen sijaan eivät 'onnekseen' ajattele vaan pelkästään 'havaitsevat' - erittäin objektiivisesti - kuin koneet tai eläimet - tai jumalat...

Tällainen 'varmuus' on mahdollista, koska empiristien 'yhtälöstä' puuttuu jotain: - nimittäin 'peili', josta he näkisivät itsensä.
En tosin ole varma, kenet tai mitä he siellä peilissä lopulta näkisivät - luultavasti kvarkkeja ynnä muuta yhtä 'objektiivista': sanalla sanoen todellisuuden sellaisena kuin se 'todella' on.

Eli mitä muuta luonnontieteellinen empirismi voi olla kuin uusin versio mystiikasta..?

Mutta.

Empiristien pitäisi nähdä siellä peilissä hirviö: Tyfon eli Gaian (äiti maa) ja jumala Tartaroksen (Kuolema) lapsi - viimeinen titaani, joka jo oikeastaan on ihminen - 'subjekti', tuo 'maan ja taivaan' väliin asetettu nuorallatanssija.

Tosin tämän jälkeen em. skientikot olisivat kai vielä vähemmän kiinnostuneita ihmisestä kuin aikaisemmin...

Minua ihminen tai pikemminkin ihmisen fantasiat (mahdotonta reaalista samanaikaisesti peittävät että ilmentävät) sen sijaan alkavat kiinnostaa yhä enemmän - paljon enemmän kuin havaintojen loputon virta = mahdoton reaalinen = ei mikään = tyhjyys, joka aiheuttaa kuvotuksen tunteen (vrt. Sartren Inhon päähenkilön kuvotus 'puhtaan, aistittavan olemisen edessä', joka on hänelle yhtä kuin ei-mikään.)
*
Mutta Kant on 'jumalainen' kuten Schopenhauer sanoi.

Jos reflektiivisellä filosofialla ylipäätään on enää mitään vakavasti otettavaa paikkaa maailmassa, niin sen paikan 'jumala' on varmasti Kant (ja Kantin kautta Hegel).
Kaikki muu 'filosofointi' menee joko 'tyhjän' retoriikan tai 'mystisen' luonnontieteen piikkin.

Sartre, Nietzsche ja Esa Saarinen

Kommentti Jussin kommenttiin päreessäni "Tieteen formulakuskit".
*
Sartre oli nisti, mutta produktiivinen nisti.

Saarisen Sartre-kirja "Pelon, inhon ja valinnan filosofia" (-83) on toiminut minulle eräänä Sartren ajattelun perusesittelynä.

En mene arvioimaan sitä sen kummemmin, mutta tiedän kyllä, ettei se akateemisesti ole mikään kovin korkealle arvostettu esitys.

Annie Cohen-Solalin Sartre-elämäkerta keskittyi sen sijaan enemmän juuri yksityiselämään ja juoruihin kuin Sartren ajatteluun (sieltä löytyvät myös kuvaukset huumeiden ja alkoholin liikakäytöstä.)

Saarinen on enemmän 'aikalais-ajattelija' kuin pelkkä akateeminen 'työläinen'.

Toisaalta hyvä niin, joskaan en erityisemmin ole pitänyt hänen 'tykkitulestaan' ja naiveista tunnekuohahteluistaan, koska niiden kriittisyyden aste hipoo banaalisuutta.

"Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle" on innostavasti ja ammattitaidolla kirjoitettu, samoin etenkin "Nykyajan filosofian" 'Fenomenologia ja eksistentialismi' osio.

Valitettavasti vain logiikasta väitöskirjansa kirjoittaneelle Saariselle hänen arvostamansa Nietzschen filosofian tulkinta jää lähinnä murrosikäisen intomielisyyden tasolle.

Saarinen ei ymmärrä Nietzschen persoonallisuutta eikä sitä, mistä tämän filosofia kumpuaa.
Hän ei myöskään tee syvällisiä tulkintoja Nietzschen peruskäsitteistä: 1) 'perspektivismi ja 2) nihilismi' (eli Nietzschen 'tieteellinen metodi', joka johtaa lopulta hänen ontologiseen pessimismiinsä eli arvotyhjiöön, jossa 'Jumala on kuollut'), sekä samoin toisiinsa kytkeytyvästä nihilismin 'vastavoimakäsitteistöstä': '1) vallantahdon, 2) ikuisen paluun, 2a) amor fatin ja 3) yli-ihmisen' toisiinsa kytkeytyvästä 'kolminaisuudesta' nihilismin ylittämään pyrkivänä projektina (eli Nietzschen ontologinen optimismi, jonka hyve-eettisen ja arvofilosofisen kehittelyn hänen henkinen romahduksensa jätti kesken).

Nietzsche oli vakavissaan, ja vaikka vuoden 1888-teksteistä on jo havaittavissa paitsi henkisen vakauden lievää horjuntaa tyylin ja itsekritiikin suhteen, Nietzschen on täytynyt myös kokea tuo tehtävä sen hetkisessä henkisessä tilassaan ja tilanteessaan ilmeisen ylivoimaiseksi - olkoonkin, että hän saattoi ihan aidosti pelätä, että se muodostuisi jo pelkästään moraalifilosofisesti ja uskonnollisesti täysin ylivoimaiseksi.

Selkokielellä: Nietzsche ei kyennyt luomaan uutta uskontoa vallantahdon, ikuisen paluun ja yli-ihmisteeman kolminaisuudesta. Siihen hän joka tapauksessa sisimmässään halusi pyrkiä.
Muun muassa yksityisessä keskustelussaan Lou Salomen kanssa 1882 hän tunnusti nimenomaan tähän 'kutsumuksen' syvimmäksi motiivikseen.

(Pitäisköhän mun todella viimeinkin jossain vaiheessa ryhtyä kirjoittamaan pitkä esseepohdiskelu aiheesta (ideoita kyllä löytyy), varsinkin kun mulla alkaa kohtapuoliin olemaan Nietzschestä kymmenien kirjojen tutkimusmateriaali?)

Täytyy tässä yhteydessä jälleen muistaa, että Sartre, jonka lähtökohdat moraalifilosofisesti olivat myös paljolti Nietzschessä, ei koskaan julkaissut liki 600-sivuista luonnostelmaansa eksistentiaalisesta moraalista.

Situaatioetiikaksi luonnehdittava - ikäänkuin perspektivistis-solipsistinen moraali kun päätyy helposti vulgaariin egoismiin ja kommunikaation (ei logiikan) kannalta täysin ristiriitaiseen relativismiin.

*
Saarisesta löytyy siis sekä hyvää että opportunistisella tavalla banaalia asennetta maailmaan, ihmisiin ja filosofiaan. (Leevi Lehdon banaalisuus puree mutta Saarisen ei).

Jos joku 'tunnepuhkuilee', niin Saarinen. En kyllä tunnista hänessä kovinkaan suurta sukulaisuutta omiin 'tunnepuhkuihini'.

Saarisen kannattama Feyerabendin metodinen pluralismi sekä fenomenologisen eksistentialismin (erotuksena Heideggeriin ja hermeneutiikkaan) ihmis- ja maailmakäsitys on kyllä koherentti yhdistelmä.

Saarinen on kuitenkin business-mies ja kuuluu nimenomaan sarjaan 'party people'. Minulle se merkitsee samaa kuin olla niin sanottu 'pintaliitäjä'...

Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan julkaisema hillitön "Sianhoito-opas" (1987) teki sarkastis-poleemisen ruumiinavauksen suomalaiselle filosofialle, ja he taisivat määritellä minunkin puolestani kantansa Saariseen.

Parempi sentään murrosikäinen kouhottaja kuin akateemisen, analyyttisen filosofian argumentteja pakkoneuroottisesti toistava 'puupökkelö'.
(Käytän siteerauksessa omia sanojani, mutta itse ajatus on sama kuin alkuperäisessä tekstissä).