Valkea kommentoi Ironmistressin päreessä ‘Ja
anteeksihan en anna...’: ‘Kysymys Jumalan olemassaolosta ei liity
psykologiaan ja on siitä erillinen.’
.
1
Valkean tekemä ero olemassaolokysymysten ja psykologian
välillä on lähtökohta, joka pohjalta voi ainakin hieman selventää puhetta
Jumalasta eli mitä me tarkoitamme sellaisella puheella. Modaalilooginen päättely
osoittaa, että Jumalasta ei voida tietämällä tietää mitään sisällöllistä, mutta
Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida tiedollisesti kumota. Itse asiassa
teistinen oletus Jumalan olemassaolon mahdollisuuden puolesta on modaalisesti
pätevä, vaikkei tietenkään sitova, koska Jumalaan ei kenenkään tarvitse uskoa,
vaikka ‘hän’ olisi olemassa.
.
Usko on perusteiltaan 1] luottamusta ‘kokemukseen’ Jumalan
olemassaolosta [psykologinen/emotionaalinen ‘auktoriteetti’], 2] luottamusta
siihen, että Raamatun ilmoitus on Jumalasta lähtevää [tradition auktoriteetti],
3] luottamusta tieteellisesti tutkitusta evidenssistä tehtyihin Jumalan
olemassaoloa puoltavin tulkintoihin [tutkimuksellinen auktoriteetti]. Mikään
näistä kolmesta uskoa tulevasta luokittelusta ei kuitenkaan ole suoraan
oikeutettavissa tiedollisesti, vaikka Jumalan olemassaolo voidaankin Plantingan
tavoin, ilman tiedolliseen päättelyyn sisältyvää ristiriitaa, osoittaa olevan
‘kumoamaton kumoaja’, joka pysäyttää naturalistisen evidenssin loputtoman
regression, mitä naturalistinen [luonnontieteellinen] metodi ei perustavan
metodisen lähtökohtansa [kokeellinen havainto on aina
teoreettis-kokeellis-havainnollisesti tarkennettavissa ja/tai falsifioitavissa]
vuoksi itsessään pysty tekemään [mitään perimmäistä alkua (tai loppua) on
mahdoton todentaa empiirisesti havainnoimalla].
.
Naturalistit useimmiten kiistävät Plantingan argumentin
tiedollisen ristiriidattomuuden, mutta toissijainen analyyttinen saivartelu
käsitteiden semantiikasta voi tietysti jatkua loputtomiin ja silloin
olemassaolon todistusta käsiteleviä tiedollisia kriteerejä laajennetaan yleensä
epäsuoraan joskin välittömästi koskemaan myös edellä esitettyjä, uskoa tukevia
tai sitä vastustavia perusteluja [ateisti-naturalisti ei luota uskovan
perusteluihin ja kieltää ja vice versa], jotka siis eivät ole puhtaasti
tiedollisia vaan psykologisia ja/tai tieteellisiä.
.
Modaaliloogiset johtopäätökset osoittavat meille tässäkin
asiassa pelkästään loogisen päättelymme mahdollisuuksien tiedollisesti
ymmärrettävät rajat eikä väitä mitään sisältökysymyksistä vaan kuten sanottu,
metafyysisestä ja/tai teistisestä lähtökohdasta katsoen: pelkästään sen, mitä
seuraa, jos emme oleta olemassaoloa ja tietoisuutta transsendenttisiksi
[teistisen Jumalan ilmoituksiksi ja ‘ilmentymiksi’]. Siitä seuraa
‘absoluuttinen’ kontingenssi ja kaaos: maailman perimmäinen absurdisuus, jota
naturalismi ei voi peruslähtökohtiaan kieltämättä väistää kuin pitämällä koko
ongelmaa merkityksettömänä tutkimuksen kannalta [silti myös naturalisti etsii
jatkuvasti perimmäistä syytä ja mieltä elämälle empiirisellä tutkimuksella].
.
David Bentley Hart myöntää, että ihminen voi kyllä elää
maailmassa, jota pitää täysin absurdina, mutta vähintään älyllisen rehellisyyden
vuoksi ei pitäisi totuuden nimissä väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, mikäli
tietoisuutta ja olemassaoloa on mahdoton ‘todistaa’ luonnontieteen metodein.
Sillä nimenomaan totuutta naturalisteilla ei ole – tai sitten heidän totuutensa
[esim. alku tai loppu, jossa/johon evidenssin regressio pysähtyy] on 1] joko
deflatorinen eli/tai triviaali [yleensä matematiikalla ‘maagisesti’ verifioitu
‘perimmäinen’ havainto], 2] kehäpäättelyä [havainto perustellaan matemaattisesti
siihen vaikuttavien syiden summana eli ‘selkokielellä’ sanottuna siitä itsestään
käsin (vrt. Russellin paradoksi eli osan ja kokonaisuuden suhteen dilemma)] tai
3] tiedeyhteisön auktoriteetin hyväksymä ‘tilastollinen fakta’.
Modaaliloogisesti mikään näistä kolmesta ei voi olla pätevä todiste Jumalan
olemassaoloa vastaan. Tiedollinen 'hyvereliabilismi' [tutkimuksen (lähinnä metodiin liittyvien) eettisten periaatteiden noudattaminen takaa tutkimustuloksen luotettavuuden] ei lisää tähän jaotteluun
mitään olennaisesti uutta ja kuuluu lähinnä kolmoskategoriaan.
.
2
Erottelu Jumalan olemassaolon [metafyysinen aspekti] ja
Jumalaan uskomisen [psykologinen aspekti] välillä on aina syytä tehdä ja pohtia
ensin, jotta selkiytettäisiin sitä, mistä puhutaan, kun puhutaan uskosta Jumalan
olemassaoloon tai kielletään jopa järkevä mahdollisuus uskoa
siihen.
.
Luottamusta on monenlaista ja monenlaisiin asioihin ja
ilmiöihin kohdistuvaa. Luottamus tieteelliseen evidenssiinkään ei ole pelkästään
‘tieteellinen’ asia vaan tiettyä vakuuttuneisuutta evidenssin uskottavuudesta,
perustuipa tämä vakuuttuneisuus sitten tilastollisiin tekijöihin, teoreettisiin
esityksiin tai uskonnolliseen motiiviin, jota pidän pääosin
psykologisena.
.
‘Valinnan varaa’ ja toisiaan täydentäviä luottamuksen
motiiveja sekä ‘indikaattoreita’ siis löytyy. Omalta osaltani en kuitenkaan
halua puuttua väittelyyn uskovien ja ei-uskovien ihmisten välisistä
psykologisista eroista edes viiden metrin kepillä [ainakaan tässä yhteydessä],
joten jatkakoon muut ihan rauhassa sitä polemiikkia. Ihmisten asenteiden välillä
suhteessa Jumalaan on väistämättä eroja, mutta minä teen oman valintani itse
niin kuin teen ja jätän tieteelliseksi naamioituneen dogmaattis-ideologisen
kiistan ateistien ja uskovien luonteenominaisuuksista niille, jotka haluavat
puoliväkisin olla oikeassa Jumalan suhteen ja tekemättä [yleensä
tiedostamattaan] erottelua Jumalan olemassaolokysymyksen ja Jumalaan uskomisen
välillä. Siinä menevät aina ‘metafyysiset puurot’ ja ‘psykologiset vellit’
sekaisin. Lopputuloksena on yleensä vähintäänkin huonosti maustettu ellei peräti
pilalle mennyt paisti [usko, joka on pilaantunut ideologiaksi ja/eli vallan
välineeksi; vrt. myös: - - “[...] kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion
suojelukseen (300 luvulla), Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ‘se oli
epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen
katastrofi’”].
.
3
Kysymys Jumalan olemassaolosta on perimmältään eri asia kuin
persoonallisuuspsykologiset määritelmät, mutta usko Jumalaan ei ole täysin
irrotettavissa persoonallisista ominaisuuksista. Jos niiden pohjalta kuitenkin
ryhdytään luokittelemaan ateisteja ja teistejä ikään kuin usko olisi välttämättä
riippuvainen ja johdettavissa esim. hyvästä isäsuhteesta ja epäusko huonosta,
toimitaan sellaisen motivaation pohjalta, joka kertoo vähintään yhtä paljon
luokittelijan/leimaajan omasta kuin luokiteltavien persoonallisuudesta. Mitä
tarkoitusperiä tällainen, useinkin lähes pakkomielteinen, leimaaminen lopulta
palvelee? Pelkästään tieteellisiä ne eivät nimittäin ole. Tai sitten
tieteellinenkin asenne on viime kädessä ideologinen eli vallankäytön ja
hallinnan ilmentymä.
*
No comments:
Post a Comment