Moraali ei ole tunne eikä affekti vaan
mahdollisimman yleisesti hyväksyttävien ja paheksuttavien asioiden reflektoivaa
kategorisointia – siis ajatuksen eikä conatuksen työtä. Spinoza ja Nietzsche
eivät näin ollen puhu moraalista lainkaan vaan omista haluistaan ja ’hallusinaatioistaan’, joista voi toki seurata epäsuoraa joskin yleensä
vääristävää ja irrelevanttia vaikutusta moraaliseen arviointiin, mutta jotka
itsessään [deterministisen kausaation alaisena materiana/energiana] ovat
moraalin [eli vapauden kausaliteetista seuraavien arviointien/ajattelun] suhteen
yh/t/ä mykkiä ja tyhjiä kuin aivomassa, josta etsimme ajatusta.
.
Moraali kielellis-kulttuurisena koodauksena
[erotuksena signaalien käyttöön ja vaistonvaraiseen ‘tietoon’] ei ole mikään
ihmislihassa ‘kompostoitunut’ tai sen ‘käymisreaktiona’ syntynyt kemiallinen
yhdiste ['moraali-affekti'], joka ei irtoa kausaalisesta perustastaan vaan ilmentää sitä vain
kompleksisemmalla tavalla. Sen sijaan ajattelu representatiivisena reflektiona,
josta pätevät moraaliarvioinnitkin nousevat, on irronnut materiaalisesta
perustastaan ontologisesti epävarmaksi [ei-ajalliseksi ja ei-paikalliseksi]
holistisen indeterminismin symboliseksi topologiaksi.
.
'Pätevän järjen' perusta rakentuu siis paradoksaalisesti 'epävarman ontologian' eikä suinkaan ehdottoman luonnon kausaliteetin varaan, jossa itseään introspektiivisesti tarkastelevan ajattelun [maailmankaikkeuden 'silmän'] mahdollisuuskin on pelkkä imaginaaris-affektiivis-animistinen fantasia eikä mikään holistisesti 'kehkeytyneen' ontologisen eron ilmaiseva dialektisesti välttämätön 'actus purus'.
.
Spinozan etiikka on rationalisoitua vitalistista
mystiikkaa [panteismia eli animismia], josta Nietzsche poisti rationaalisuuden
ja panteismin päätyen de facto egot/e/ismiin. Pätevä moraalifilosofinen päättely
hylkää tällaiset ‘energeettisyys-hörhöilyt’ ja perustaa moraalin itse asetettua
velvollisuutta korostavaan autonomiseen [erotuksena negatiiviseen vapauteen]
järkeen [kategoriseen imperatiiviin].
*
No comments:
Post a Comment