'Tuo juopotteleva mutta rosvoilunhaluinen heimo'

Tekstiä on alunperin kirjoitettu kommentiksi Finnsanityn päreeseen ‘Nyt ammutaan kovilla: Habermasin mukaan Saksa on tuhoamassa Eurooppaa’.

.
1
Saksa rulettaa nykyään sekä Euroopan Unionin politiikassa että Euroopan talouden ja finanssimaailman foorumeilla. Mestarien liigan loppuottelussa pelaa kaksi saksalaisjoukkuetta. Onko saksalaisten goottilais-natsistinen Lebensraum-nationalismi nyt [jälleen kerran] pääsemässä valloilleen?

2
Olen usein hämmästellyt, miten on mahdollista, että ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskova anarkososialisti voi ‘hyvällä omallatunnolla’ eli affektiivisesta ristiriidastaan piittaamatta hyökätä niin patologisella raivolla päin vastustajiaan kuin sinä Finnsanity teet, mutta tällä kertaa komppaan tekstiäsi [en välttämättä ilman ironiaa]. Sillä Habermas lienee nyt oikeassa eikä hän tällä kertaa haaveile mistään ideaalisesta kommunikaatiosta vaan tietää kokemuksesta, millaisia auktoriteetti-maanikoita saksalaiset voivat olla.

John Maynard Keynes lähti aikoinaan [1919] ovet paukkuen Versailles'n neuvotteluista havaittuaan, että Saksa jyrätään sekä taloudellisesti että henkisesti maan tasalle. Etenkään Ranska eikä lopulta myöskään USA uskonut Keynesin varoitusta, jonka mukaan lähes ikuiseen velkaorjuuteen asti nöyryytetyt saksalaiset lähtevät jossain vaiheessa suurin joukoin marssimaan jonkun tarpeeksi tehokkaan kansankiihottajan perässä kostohaaveet mielessään. Vuoden 1933 lopussa tuo ennustus oli toteutunut.

Mutta onko tosiaan myös tämä nykyinen – rauhan ja yhteistyön – Saksa sisimmässään yhä edelleen se sama roomalaisia ryöstelevien barbaaristen goottien heimo, josta kehkeytyi sittemmin Preussiksi nimetty sekä humanistisesti huippusivistynyt että teollis-teknologisesti über-innovatiivinen kasarmi/sotatalous, joka puolestaan natsien manipuloimana muuttui maailman tehokkaimmaksi tappokoneeksi? Kommunikatiivis-toiminnallista konsensus-järkeä lobbaava filosofi-sosiologi Jürgen Habermas näyttäisi [minulle hieman yllättäen] vastaavan tähän kysymykseen myöntävästi.

On[ko] siis aivan sama, minkälainen ideologia- ja talousmalli Saksassa hallinnoi, koska aina siellä päädytään toistamaan samaa muinaisten goottiheimojen luontoa, joka ilmenee ympäröivien yhteiskuntien ryöstelynä ja valloittamisena? Mikäli historia toistaa itseään, silloin vastaus on jälleen myönteinen ja Habermas näin ollen oikeassa.

3

Habermas lienee tässä kommentissaan osaltaan muistanut myös Nietzschen hilpeän-ilkeää kritiikkiä koskien muinaisten germaani-goottien juopottelevaa ja ryöstelevää heimoa sekä heidän perillistensä eli 1800-luvun saksalaisten nationalistista mentaliteettia, jota Nietzsche erityisesti inhosi. Nietzschen kritiikin kohteeksi joutui epäsuorasti myös Saksassa läpilyöneen luterilaisen pelastusopin ‘ratkaisu’ [= vapaan ratkaisuvallan mahdottomuus], jonka ilmentämä ‘liian’ vahva monergistinen eetos Jumalan armoon varaan jättäytymisestä voidaan tulkita maallisesti alttiudeksi alistua diktaattorin johtoon.

*
Uskonpuhdistuksen jälkeisessä Saksassa on toki aina elänyt paljon myös katolisia, mutta saivartelematta sen enempää Rooman juristi-teologien kehittelemän perimmältään synergistisen vanhurskauttamisopin näennäisestä samankaltaisuudesta luterilaisen monergismin kanssa [PS.] voidaan havaita, että niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassa juuri katoliset papit olivat valmiimpia yhteistyöhön fasistien ja natsien kanssa kuin Bonhoefferin kaltaiset kristinuskoa liberaalimmin ja evankelisemmin julistaneet Luther-teologit.
 

Pitää muistaa, että katolinen kirkko on ‘länsimaisen’ kristillis-teokratian alkuperäinen ilmentymä [PPS.] ja paavi sen ‘diktaattori’, joka oli jo aiemmin historiansa aikana joutunut kamppailemaan valtansa legitiimiydestä maallisten hallitsijoiden kanssa. Päinvastoin kuin Luther ja reformaatio paavi sen sijaan ei de facto koskaan luopunut valtansa legitiimiyden ulotta/u/misesta myös maallisen regiimin alueelle, niin virtuaalista kuin tuo valta jo parin viime vuosisadan ajan on ollutkin.

PS.

Katoliselle päinvastoin kuin luterilaiselle armo ei ole niinkään Jumalan ‘vapauttava käsky’ [vrt. Kant ja ‘tietoisuuden vapaan kausaliteetin’ asettama kategorinen imperatiivi], jota 'pitää spontaanisti totella’ vaan [armo-]lahja [kristillinen hyve], jota voi omien psykologisten taipumustensa mukaan käyttää ja kehittää hyvin tai huonosti. Ylipäätään armo ei luterilaiselle ole mikään annettu ‘oma’ lahja vaan pikemminkin ‘korkeamman kohtalon/järjen’ säätämä toimintaohje/’päiväkäsky’.

PPS.

Kristinusko ei kuitenkaan alunperin ollut mitään maallis-poliittista vapautuksen ideologiaa [erotuksena anarko-sosialistien a) höyrypäisiin antivaltio-utopioihin, b) ‘hallusino-geneettiseen’ oletukseen ihmisluonteen perimmäisestä hyvyydestä ja c) väärinkäsitykseen tietoisuuden panteistis-affektiivisesta ontologiasta] eikä myöskään itämaista yksinvaltiaan palvontaa vaan juutalaisen liittonomismin perillinen ja sen messiaanisen tradition jatkaja, mikä ilmeni eskatologisena lopun ajan julistuksena eli ‘paluuna tulevaisuuteen’ Isän Jumalan valtakuntaan, josta ihminen oli aikoinaan hairahtunut synnin seurauksena synnin tielle materiaaliseen maailmaan. 

Kristillisessä uskon- ja metafysiikan mentaliteetissa yhdistyivät näin ollen kreikkalais-itämainen henkien ja voimien gnostilaisuus [sielun pre-eksistenssi ja polyteistinen animismi] sekä juutalainen lankeemuksen eli erehtyvän ja etenkin tottelemattoman tahdon ja siitä seuraavan synnin korostus.

4

‘Loppu tulee pian. Valmistautukaa Jumalan tuomioon!’ - - Eikö juuri Hitler vienyt tämän maan piiriin tasalle siirretyn eskatologis-messiaanisen ajattelutavan karmeaan loppuunsa asti. Saksalaiset valittuna kansana. - - Päättyykö Bayern München - Borussia Dortmund tasapeliin, jonka Saksan kansa voittaa ja häviää yhtä aikaa? Jälleen kerran.

*

http://finnsanity.blogspot.fi/2013/04/nyt-ammutaan-kovilla-habermasin-mukaan.html

http://www.cartoonstock.com/directory/s/sack_of_Rome.asp

Ihmiset eivät tosiasiassa suostu tekemään oikeudenmukaisuutta koskevia päätöksiä puolueettomasti yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvostukset poikkeavat heidän omistaan.

Etiikan palapeli

 

Päresitaatti on Marjaana Kopperin artikkelista Yritys, yhteisö ja hyvä elämä kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen[toim.)]

 

Ongelma:

 

Charles Taylorin mielestä formaalien teorioiden ongelma on, että ne eivät pysty perustelemaan omia lähtökohtiaan, toisin sanoen [ilman käsitystä hyvästä elämästä] ne eivät pysty selittämään, miksi jokin teko pohjimmiltaan on moraalisesti oikea väärä tai miksi henkilöllä olisi moraalinen velvollisuus tehdä tietty teko [Marjaana Kopperi]. 

 

Ihmiset eivät tosiasiassa suostu tekemään oikeudenmukaisuutta koskevia päätöksiä puolueettomasti yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvostukset poikkeavat heidän omistaan [Juha Sihvola].

 

Moraali ja hyvä elämä

 

Charles Taylorin ja Martha Nussbaumin näkemykset ovat esimerkkejä siitä, miten vaikeaa nykyisessä moniarvoisessa maailmassa on muotoilla hyvään elämään perustuvaa etiikkaa. Taylorin tai Robert Solomonin yhteisöä korostava malli ei kiinnitä riittävästi huomiota toisten ihmisten kohteluun. Nussbaumin malli, sikäli kuin se perustuu ihmisen oman yhteisiin peruskokemuksiin puolestaan irtautuu oman elämän näkökulmasta ja siten hyvän elämän sisällöllisestä määrittelystä.

 

Sen sijaan että pyritään luomaan jokin hyvän elämän määrittelyihin perustuva eettinen malli [antiikin ja etenkin Aristoteleen hyve-etiikka/rr], voitaisiin ajatella, että etiikkaan kuuluu kaksi erillistä osa-aluetta. Näistä toinen koskee ihmisen omaa elämä ja toinen intersubjektiivisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Jürgen Habermas tekee tällaisen jaottelun ja nimittää edellistä hyvän elämän alueeksi ja jälkimmäistä moraalin alueeksi. Hyvää elämää koskevat pohdinnat liittyvät ihmisten oman elämän merkitykseen, tarkoitukseen ja mielekkyyteen. Ne ovat pohdintoja siitä, mikä tuo ihmisen elämään sisällön ja tekee siitä elämisen arvoisen. Ne koskevat ihmisen arvoja ja elämäntapaa. Nämä pohdinnat määrittävät yksilön identiteettiä, sillä ne liittyvät sellaisiin kysymyksiin kuin: kuka minä olen, millainen haluan olla, millaista elämää haluan elää. Hyvää elämää koskevat käsitykset ilmenevät esimerkiksi yksilön ihmissuhteita, perhettä, ammatinvalintaa, uskontoa, poliittisia näkemyksiä tai harrastuksia koskevissa asioissa Nämä hyvää elämää koskevat käsitykset voivat hyvinkin saada sisältönsä erilaisista uskonnollisista, kulttuurisista ja elämänkatsomuksellisista yhteisöistä, kuten Taylor ja Solomon ajattelevat.

 

Etiikan toinen osa-alue sen sijaan koskee ihmisten välistä vuorovaikutusta ja toisiin kohdistuvan toiminnan säätelyä. Tätä on yleensä modernissa etiikassa pidetty varsinaisena moraalin näkökulmana. Moraalin näkökulma edellyttää irtautumista minäkeskeisestä, omaa elämää ja sen päämääriä koskevasta arvioinnista ja pyrkimystä tarkastella asioita sen sijaan puolueettomasta, ‘kenen tahansa’ näkökulmasta. Lähtökohtana voitaisiin mielestäni pitää kaikkien ihmisten intressien, tarpeiden tai hyvän elämän edellytysten tunnustamista ja kartoittamista Näin ymmärrettynä moraali koskisi nimenomaan kaikille yhteisiä hyvän elämän edellytyksiä, kuten esimerkiksi Nussbaum esittää.

Voidaan ajatella, että kyseessä on kaksi etiikan osa-aluetta, jotka edustavat erilaisia näkökulmia ihmisen elämään. Ne eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään [eivätkö?!/rr], eikä niiden välillä tarvitse tehdä valintaa, mutta niiden välinen ero on kuitenkin syytä pitää selvänä.

[.....]

 

Kopperin artikkelin lähdeviite nro. 27

 

Charles Taylor jopa myöntää, että hyvää elämää ja varsinaista moraalia koskevien käsitysten erottamiselle on perustellut syynsä. Hän viittaa erityisesti Jürgen Habermasin ajattelutapaan ja toteaa, että Habermas pitää tätä erottelua tarpeellisena, koska vain näin moraali voidaan nähdä erilaisista kulttuurisidonnaisista tulkinnoista erillisenä. Hyvän elämän etiikka kun on aina enemmän tai vähemmän sidoksissa erilaisten kulttuurien, yhteisöjen ja ryhmien arvoihin ja elämäntapoihin. 

 

Taylor erottaa toisistaan formaalin ja substantiaalisen etiikan. Substantiaalinen etiikka tarkoittaa ajattelutapaa, jossa moraaliperiaatteiden perustana on määritelty käsitys hyvästä elämästä. Antiikin ja keskiajan eettiset teoriat olivat Taylorin mielestä tyypillisesti tällaisia. Moderneissa etiikan teorioissa sen sijaan ei haluta määritellä ‘hyvää’ vaan keskitytään tekojen arviointiin. Taylorin mielestä tämä tekee niistä formaaleja ja proseduraalisia: niissä pyritään löytämään menetelmä moraalisen oikean ja väärän määrittelemiseksi, olipa tuo menetelmä sitten hyödyn maksimointi tai kategorinen imperatiivi. Taylorin mielestä formaalien teorioiden ongelma on, että ne eivät pysty perustelemaan omia lähtökohtiaan, toisin sanoen [ilman käsitystä hyvästä elämästä] ne eivät pysty selittämään, miksi jokin teko pohjimmiltaan on moraalisesti oikea ja väärä tai miksi henkilöllä olisi moraalinen velvollisuus tehdä tietty teko.

*

RR:n kommentti

 

Paradoksaalista kyllä, mutta proseduraalis-formaaliselta etiikalta puuttuu juuri se hyveellinen tahtotila ja siten moraalinen uskottavuus, jonka Habermas nimenomaan haluaisi intersubjektiivis-praktiselle järjelle [kommunikatiiviselle toiminnalle] taata yksityisen [hyvä elämä ja sen arvot yksityisasioina] ja julkisen sfäärin [hallinto-instituutioiden teknokraattis-ei-moraaliset arvot] irtaannuttua toisistaan uskonpuhdistuksen, valistuksen ja teknokapitalismin aiheuttaman sekularisoitumisen myötä [kirkko hoitaa yksittäiset sielut, valtio/hallitsija kansan ja kansalaiset]. - - Toisin sanoen kaikille [tietyn valtion/yhteiskunnan jäsenille] yhteistä ja kaikkia yhdistävää kulttuurin muotoa ei voi olla ilman yhtenevää käsitystä hyvästä elämästä eli ilman yhteisiä [vahvoja] arvoja, ylipäätään ilman koherenttia ymmärrystä kulttuurin kokonaistilasta. - - Modernissa maailmassa kulttuuristen arvoymmärryshorisonttien konvergoituminen lienee kuitenkin jo lähes mahdotonta [proseduuri sen sijaan ei sisällytä itseensä varsinaista arvoymmärrystä vaan on pelkkä (joskin kaikkia ihmisiä koskeva) päätöksen teon menetelmä kohti kompromissia]. - - Vahvojen arvojen [yhtenäiskulttuurien traditiot/uskonnot] aika on ohi [enää ainoastaan islam ja eräät äärikonservatiivit vastustavat modernia maailmaa tosissaan], joten operoimme vain heikoilla arvoilla [formaali, proseduraalinen, välineellinen mutta kaikkia koskeva globaali ‘ihmisyysetiikka’]. - - Vaikuttaa jotenkin paradoksaaliselta ellei peräti kontrafinaaliselta [koska Habermas oli alunperin kriittisen teorian kasvatti], mutta [myös] habermasilaisen proseduralismin päämääränä näyttää väistämättä olevan mahdollisimman tehokas, teknisesti virheettömällä tavalla toimiva kapitalistinen kulutusyhteiskunta [vrt. utilitaristinen maksimaalisen hyödyn tavoittelu], jossa ihmisistä on tullut pelkkiä tehokkuusautomaatteja sekä taloussubjekteja. Tällaista on siis 'puolueeton' ja 'menetelmällisesti' kaikkia koskeva 'hyvä elämä' teknokapitalismissa. Seksi- ja päihderiippuvaisen kulutusnautinto-biokoneen elämä. Tähän kun lisätään vielä osapäivä-buddhalaisuus niin a vot - kapitalistinen ihmistyppi on silloin edennyt kulttuurievoluutiossaan 'aidon' pseudohyveen darwinistiseksi sankariksi. Halpa hedonismi rules.

*

Yksilö vai yhteisö?

http://vimeo.com/11288771

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hyv%C3%A4_el%C3%A4m%C3%A4

http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012_04_01_archive.html

Forget Habermas and argumentative discussion. Occupy Wall Street. Now.

Information:...bei der Präsentation des neuen Symbols der Habermas-Partei.
*
[Kielimafia hieman viilaili ja painui sitten pehkuihin]

I
Motto:

2 Kor. 3:6 (KR 38): '…joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei [lain] kirjaimen, vaan Hengen; sillä [lain] kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.' - [Paavali, apostoli].

'Luonnetta ei voi olla ilman virhettä. Juuri epätäydellisyys tekee meistä yksilöitä ja kiinnostavia persoonia. Sen sijaan täydellisyys on orjamaisen koneen tautologista tylsyyttä' - [RR, bloggeri].

II
Jos kaiken keskustelun pitäisi toimia 100%:sti muodollisten argumentaatiosääntöjen ja 'validien' puheaktien [kuka/mikä ne päättää - kielellisyys itse vai?] ehdoilla, se ei pääsisi koskaan edes alkamaan tai sitten tällaisessa 'pseudo-kommunikaatiossa' on kyse loogisesta kaavasta ja laskutoimituksesta, jolla ei kuitenkaan ole kommunikoivaa merkitystä kuin laajemman kielellisen kontekstin puitteissa.

Nyt joku sanoo, että toimivathan logiikka ja matematiikka omissa konteksteissaan ja vain silloin, kun ei tehdä virheitä. Totta kyllä, mutta se ei ole 'inhimillistä' kommunikaatiota vaan eräänlaista peliä kuolleilla ja tyhjillä [puhtailla] muodoilla. Numero täytyy ymmärtää teoreettisessa kontekstissa. Muuten se ei ole mitään.

Itse asiassa jatkuva inttäminen argumentaatiosäännöistä implikoi tarkoitushakuisen vallankäytön - ei enempää eikä vähempää. Tätä ei Jürgen Habermas näytä aina tajunnneen riittävän selkeästi, vaikka juuri 'väärää' vallankäyttöä vastustamaan hän kunninahimoisen kommunkatiivisen toiminnan teoriansa pyrki muotoilemaan.

Kärjistetysti sanottuna Habermasin 'ideaalinen kommunikaatiotilanne' johtaa hiljaisuuteen ja 'paniikkiin'? Kyseistä ideaa esittelevää artikkelia [1973] Habermas ei ole koskaan antanut kääntää saksasta millekään muulle kielelle, sillä niin purevaa ja osuvaa kritiikkiä [jonka oikeutuksen Habermas itse osittain myönsi] se sai osakseen. Lievemmän ja huomattavasti laajennetun version ko. perusideasta hän esitteli  noin 10 vuotta myöhemmin kommunikatiivisen toiminnan teoriassaan ja diskurssi-etiikassaan.

Habermasin transsendentalismin [kielenkäyttö itsessään sisältää pätevät oikeudenmukaisuusehtonsa] kääntöpuoli on piilevä ja lopulta omat objektiiset periaatteensa kumoava idealismi, jossa ongelma [esim. populistinen politiikka 'ei-pätevänä' puheena], joka heitetään etuovesta ulos, tuleekin takaovesta uudelleen sisälle byrokraattisiksi ja itseisarvoisiksi korotettuihin proseduuri-sääntöihin/-ksi modifioituneena.

Kyseessä on totalitaarinen projekti. Argumenttisääntöihin vetoava ulottaa kritiikkinsä koskemaan kaikkea kommunikaatiota ja kaikkia ihmisiä.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää loppuun asti se trivialiteetti, että tällaisella [näennäisen neutraalilla, objektiivisella ja puolueettomalla] retoriikalla pyritään vakuuttamaan vastustaja omasta näkemyksestä muka oikeutetummin ja pätevämmin kuin, jos oma mielipide esitettäisiin kielenkäytöllä, joka ei täytä ideaalisen puheaktin ehtoja [mihin vastustaja 'arvatenkin' lankeaa].

Jämähdetään proseduuriin eikä päästä koskaan itse asian ytimeen, joka palautuu aina tiettyihin inhon ja mieltymyksen tunteisiin, joita argumenttisääntöjä aseenaan käyttävä kokee niitä asioita, ilmiöitä tai ihmisiä kohtaan, joista pitäisi esittää aito ja perimmäinen mielipide eikä mikään abstraktioilla kuorrutettu eufemismi, olipa se sitten puolesta tai vastaan.

Voidaan havaita, ettei kritiikkini ei rajaudu jotain poliittista tai yhteiskuntateoreettista asennetta kannattaviin ihmisiin ja ryhmiin vaan ylipäätään siihen tapaan, jolla varsinkin habermasilainen diskurssi-etiikka [jota käytän malliesimerkkinä kehämäisestä proseduralismista] ajatellaan kykeneväksi paljastamaan, välttämään ja eliminoimaan kaikki populistiseen kielenkäyttöön ja informaatioon kätkeytyvä, yhteiskuntarauhaa uhkaava fanaattisuus - olipa sitten kyseessä rasistinen, fasistinen tai kommunistinen propaganda.

Habermasin malli saattaa tietenkin toimia tietyyn rajaan asti hyvin, vaikka se ei käytännössä pystykään ratkaisemaan 'totalitaarisen' universalismin ja populistis-nurkkapatrioottisen kulttuuri-relatívismin välistä ristiriitaa, mutta tämä byrokraattinen toimivuus [tai pikemminkin ontuvuus] ostetaan lopulta sellaisella hinnalla, joka osoittaa Frankfurtin psykoanalyyttis-marxilaiseen kriittisen teorian koulukuntaan kuuluneen Habermasin kääntäneen poliittisen takkinsa lähes täysin.

Tuo hinta on tietysti sopeutuminen kapitalismin toimintaehtoihin. Alunperin maltillisen marxilaisesta Habermasista tuli 'yhteistoimintamies' vapaan markkinatalouden vallattua Länsi-Saksan ja sittemmin koko Saksan, minkä vuoksi hänen poliittista korrektiutta [eli latteaa konformismia] tavoitteleva ideaalinen puheaktinsa/puhetilanteensa ei loppujen lopuksi kovinkaan paljon eroa torikauppiatten ja heidän asiakkaittensa välisestä keskustelusta, jonka aiheet, puhetapa ja tyyli kätkevät kohteliaisuussääntöjen tekopyhyyteen sen tosiasian, että myös kaikessa argumentatiivisesti 'pätevässä' kommunikaatiossa on lopulta aina kyse kysynnän ja tarjonnan darwinistisesta huutokauppa- ja tinkimis-pelistä.

Mutta juuri tämä tosiasiahan Habermasin piti paljastaa eikä kätkeä jonnekin argumentaatio-sääntöjen loputtomaan verkostoon, jossa markkinatalous-lobbareitten on sitä huomattavasti helpompi manipuloida haluamaansa suuntaan - samaan tapaan kuin juristien ja matemaatikkojen yhteistyönä kehitelty globaali laillinen huijaus eli johdannaiskaupan läpitunkematon verkosto mahdollistaa luotto- ja sijoitusriskien totaalin häivyttämisen finanssi-ketjun alkupään sijoittajilta [investointi-pankkiirien moderni hyeenalauma] ketjun loppupäähän eli niiden kontolle, jotka tällaisella [ikäänkuin pestyllä eli katteettomalla] rahalla joutuvat ostamaan merkittävää reaaliomaisuutta [esim. asuntoja].

Forget Habermas and argumentative discussion. Occupy Wall Street. Now.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://en.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://www.finbible.fi/38alaviite/Rooma/Rooma7.htm
http://www.toonpool.com/cartoons/J%C3%BCrgen%20Habermas_42200

Poliisi/Politiikka

Kuvion erilaiset ja ristiriitaiset ajatelmat ja määritykset osoittavat hyvin, kuinka vellovaa politiikkakeskustelu on. Jotkut korostavat politiikan ilmiön harkinnanvaraisuutta, sopimuksellisuutta ja rauhallisuutta, jotkut taas pitävät sitä taisteluna. Mediayhteiskunnassa politiikka määrittyy usein likaisena pelinä tai välttämättönä pahana, kun taas idealistisina aikakausina politiikka voi olla kansalaishyve ja maailmanparantamisen mahdollisuus. Myös politiikan toimijat voivat vaihdella: joskus vain valtion instituutiot hoitavat yhteisiä asioita; radikaalifeministit taas uskovat vain henkilökohtaisten tekojen ja tasa-arvon merkitykseen maailman muuttamisessa. Voidaan perustellen esittää määritelmiä, jotka lyövät toisiaan korville. Politiikan tutkijoidenkin keskuudessa uskotaan hyvin erilaisiin politiikan määrityksiin. Kansalaiskeskustelusta poiketen tutkijat ovat kuitenkin tietoisia omista perinteistään ja perspektiiveistään politiikkaan [Berndtson 1991,17-23.]

I
1
Sitaatti kirjasta Yhteiskuntateorioiden oikeus - luku Tasa-arvon demokratia - Jacques Rancière, erimielisyyden ajattelija [Ari Hirvonen].
*
Teksti kiteyttää erinomaisesti myös oman kritiikkini Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriaa kohtaan. Rancierelle Habermasin poliittinen diskurssi on aina jo etukäteen määriteltyä teknistä argumentointia ja siten eräänlaista poliisitoimen harjoittamista eikä tee mahdolliseksi avoimen ja ehkä silloittamattomankin erimielisyyden autenttista ilmentymistä, joka on kaiken todellisen politiikan ytimessä.
*
'Politiikka ei ole parlamentarismia ja edustuksellisuutta, vaaleja ja puoluepolitiikkaa ja kommunikatiivista tai deliberatiivista toimintaa. Myöskään se, että jossain on kyse vallasta ja valtasuhteesta ei tee asiasta politiikkaa. Se, mitä yleensä käsitämme politiikalla, kuuluu Rancieren käsitteistössä pääsääntöisesti poliisin toimialaan. Sen sijaan politiikan 'olemus' on erimielisyys, mikä on skandaali, jota poliittinen filosofia on aina pyrkinyt vähentämään, rauhoittamaan tai siirtämään pois politiikan alueelta vaikkapa talouteen.

Erimielisyys ei ole tietämättömyyttä, väärinymmärrystä, intressien ja mielipiteiden yhteenottoa tai asioista puhumista vaan kiistaa siitä, mitä puhe tarkoittaa ja mitä kielen ymmärtäminen merkitsee. Jos Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationalisuuden mallissa keskustelun säännöt, aiheet, osapuolet sekä heidän asemansa ovat jo ennakolta annettuja, niin politiikassa juuri nämä ovat kiistan kohteita.'

2
Jacques Rancière jakaa yhteis- ja yhteiskuntaelämän kahteen osaan, poliisijärjestykseen ja politiikkaan. Siinä missä poliisi järjestää yhteiskuntaa, jakaa aistittavaa ja perustuu näennäiseen konsensukseen, siinä politiikka kyseenalaistaa aistittavan jakoja ja yhteiskuntaa perustuen erimielisyydelle, konfliktille.

Poliisi ei tarkoita samaa kuin valtiokoneisto, vaan siinä on kysymys 'nähtävissä ja sanottavissa olevan järjestyksestä, jonka myötä tietty toiminta on näkyvää ja toinen ei ja tietyt sanat ymmärretään puheena ja toiset meluna'. Politiikaksi Rancière puolestaan kutsuu yhteiskunnallista toimintaa, joka on vastakkaista poliisitoiminnalle: politiikka 'murtaa osapuolten ja osien tai niiden puuttumisen määrittävän aistisen kokoonpanon tekemällä oletuksen, jolla ei voi määritelmän mukaan olla siinä paikkaa: osattomien osan oletuksen'. Näin hän antaa etusijan politiikkaan osattomille, heidän mahdollisuuksilleen elää ja kapinoida väittäen, 'ettei politiikkaa ole ilman kaikkien tasa-arvoa, joka ei kuitenkaan ole politiikan tavoite, vaan sen lähtökohta'.

Rancièreläisittäin sanoen politiikkaa on vasta kun poliisitoimen keskeyttää sille vieras 'oletus kenen tahansa tasa-arvosta kenen tahansa kanssa tai, loppujen lopuksi, kaiken järjestyksen puhtaan satunnaisuuden paradoksaalinen todellisuus' - [wiki].

3
Poliisi/Politiikka
[....]
Poliisi ei ole pelkästään poliisi- ja järjestysvoimat tai repressiivisten instituutoiden ja käytäntöjen muodostelma. Termin taustana voidaan pitää Foucault'n analyysia poliisista hyvinvoinnin ja terveydentuottamisen ja turvaamisen tekniikkojen kokonaisuutena. Poliisiin kuuluu yhtä hyvin hallinto- ja lainkäyttö kuin terveydenhuolto, sosiaaliturva ja kulttuuri. Se ei ole kuitenkaan sama kuin valtiokoneiston käsite, johon sisältyy erottelu [pahan] valtion ja [hyvän] kansalaisyhteiskunnan välillä.

Poliisi on ruumiiden organisointi. Se laskee yhteiskunnan osat yhteen sekä jakaa yhteiskunnan niin, että sen kaikki osat on otettu huomioon ja niille annettu omat roolinsa, paikkansa, tehtävänsä ja arvonsa. Poliisi määrittelee eri ryhmille ja yksilöille soveliaat tehtävät ja olemistavat sekä näille toiminnoille ja tavoille sopivat ajat ja paikat. Se määrittää, ketkä ovat osallisia ja ilmenevät yhteiskunnassa tehdessään jaon näkyvään ja näkymättömään, kuuluvaan ja kuulumattomaan, sanottuun ja sanomattomaan.

Poliisi on 'implisiittinen laki, joka määrittää osapuolen osan tai sen puuttumisen'. Tämä jako täyttää yhteiskunnan eikä tyhjälle tilalle ole tilaa, sillä se mikä 'ei ole', suljetaan ulos. Poliisin olemuksena ei ole siten repressio tai kurinpito vaan aistittavan jako.

Politiikka, la politique, on ratkeamattomassa konflkitissa poliisin kanssa. Näiden yhteenoton alueesta, jossa tasa-arvon todentaminen kohtaa vallitsevan järjestyksen, Ranciere käyttää maskuliinimuotoa le politique, joskaan ei aivan johdonmukaisesti. Seuraavassa politiikka ymmärretään pääsääntöisesti merkityksessä la politique. Kun kyse on nimenomaisesti kohtaamisesta, käytän termiä poliittinen ja suluissa le politique.

Politiikka ei ole parlamentarismia ja edustuksellisuutta, vaaleja ja puoluepolitiikkaa ja kommunikatiivista tai deliberatiivista toimintaa. Myöskään se, että jossain on kyse vallasta ja valtasuhteesta ei tee asiasta politiikkaa. Se, mitä yleensä käsitämme politiikalla, kuuluu Rancieren käsitteistössä pääsääntöisestä poliisin toimialaan. Sen sijaan politiikan 'olemus' on erimielisyys, mikä on skandaali, jota poliittinen filosofia on aina pyrkinyt vähentämään, rauhoittamaan tai siirtämään pois politiikan alueelta vaikkapa talouteen.

Erimielisyys ei ole tietämättömyyttä, väärinymmärrystä, intressien ja mielipiteiden yhteenottoa tai asioista puhumista vaan kiistaa siitä, mitä puhe tarkoittaa ja mitä kielen ymmärtäminen merkitsee. Jos Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationalisuuden mallissa keskustelun säännöt, aiheet, osapuolet sekä heidän asemansa ovat jo ennakolta annettuja, niin politiikassa juuri nämä ovat kiistan kohteita.

Poliittinen näyttämö on joka kerta ja joka asiassa luotava uudelleen rikkomalla juuri niitä diskurssin pelisääntöjä, jotka määrittävä sen, kenellä on kelpoisuus määritellä rationaalista poliittista konsensusta sovittelevan deliberaation yhteiset aiheet ja pätevöittää puhujat. Erimielisyyden kohteéna on aistittavan esittäminen ja kiistelijöiden asema sen esittämisessä, itse keskustelutilanne, jossa kielipelit ja - säännöstöt ovat aina sekoittuneet. Tämä on syytä pitää erillään Lyotardin erottavasta kiistasta, jossa kyse on kielipelien ja -säännöstöjen yhteensopimattomuudesta .
[....]

II
http://www.youtube.com/watch?v=lY_zxL8roDc
Simo - Politiikkalaulu - [Simo järjestää kunnallisvaaleissa]
*
http://www.booky.fi/kirja/toomas_kotkas/yhteiskuntateorioiden_oikeus/9789525169751
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Ranci%C3%A8re
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Ranci%C3%A8re
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/09/kaikki-ihmiset-ovat-alyllisesti-tasa.html
http://en.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Fran%C3%A7ois_Lyotard
http://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/valtiooppi/avoin/osa1.htm

Kartesiolainen dualismi vailla jakoa kahteen substanssiin

Kirjoitettu Hotasen päreeseen Roaska (eriskummaisia persoonallisuuksia) kommentiksi Petri Järveläiselle.
*
Ehkä tässä ei sittenkään metsästetä absoluuttisia (vaikkakin kyllä 'uskottavia') analyyttisia totuuksia, vaan yritetään panna koko 'paletti' uusiksi, mitä tulee a) nimen, objektin ja ne yhdistävän merkityksen/identiteetin, yhtä lailla kuin b) subjektin, substanssin/objektin ja ne yhdistävän ideologisen diskurssin ja fantasian väliseen dialektiikkaan.

Jälkimmäisestä on ollut puhetta aiemmin sekä tässä blogissa että omassa Zizek-sitaatti-sarjani nro:ssa 12.

Zizekin - suunnattoman kiinnostavana mutta samalla äärettömän haastavana ja kunnianhimoisena - pyrkimyksenä on rakentaa subjektin perustava ontologia uudelleen, uudesta teoreettisesta asetelmasta ja viitekehyksestä käsin - a) vailla realistis-universalistis-essentialistisia ennakko-oletuksia, jotka samaistavat subjektin ja substanssin - mutta myös b) irtisanoutua tyhjästä, (perimmältään loogis-käsitteellisestä), ideologiattomasta ja ei-fantasmaattisesta (eli ei-psyykkisestä) - siis nominalistisesta subjekti-termistä, joka implikoi subjektin olemassaolon lukemattomiksi subjektipositioiksi, mikä postmoderni näkymys johtaa solipsistiseen absurdismiin.

Jälkimmäisestä linjasta toimikoon esimerkkeinä etenkin nietzscheläis-deleuzeläinen 'nomadi-projekti' ja nietzscheläis-foucault'lainen 'valta tulee kaikkialta, ja yksilö on siten ei-autonominen osa vallan tuottavaa struktuuria'.

Tosin Foucault muutti tätä perimmäistä asennoitumistaan yksilön autonomian suhteen eräässä aivan viimeisimmistä julkaistuista artikkeleistaan koskien Valistusta ja Kantia.
Foucault'han oli nuorempana kääntänyt yhtenä tutkintotyönään ranskaksi Kantin Antropologian.

Habermas hämmästyi suuresti, miten strategista toimintaa kommunikatiivisen sijaan painottanut nietzscheläinen saattoi yhtäkkiä lähentyä näin yllättävästi hänen omaa kantilaista projektiaan.

Zizekille Habermas ja Foucault ovatkin - vastoin yleistä diskursiivista jakolinjaa - kiinni perimmältään samoissa yhteisöllisissä perusasetelmissa/-ongelmissa, kun taas Althusseria (joka kyllä vaikutti suuresti myös Foucaultiin muttei Habermasiin) voidaan pitää heidän todellisena vaihtoehtonaan ideologis-teoreettisesti (näkisin tällä hetkellä, että Zizekin väitteellä on oikeutuksensa.)

Zizekin projektissa on kyse kartesiolaisen subjektin ja jopa Valistuksen projektin uudelleen visioimisesta: hyvin yksinkertaistetusti tiivistäen: kyse on eräänlaisesta dualismista vailla perinteistä substanssijakoa.
Toki Zizekin malli on huomattavan hankala sisäistää kaikkine Lacan-Hegel-muunnelmineen - mutta siinä on kuin onkin järkeä - ja ehkä loputtomasti? opiskeltavaa.

Zizek ei ole mystikko - ei ainakaan 'tavanomaisessa' mielessä (Lacanin mahdoton reaalinen tosin tavallaan muistuttaa mystikkojen kaikkeutta/ei-mitään), jossa minuus sulautuu Jumalaan tvs. universumiin, mihin sekä äärimmäinen realismi-essentialismi että oletus äärettömästä subjektipositioiden määrästä johtaa.

Ensinmainitussa subjekti 'häviää' järjen olettamaan substanssiin, jälkimmäisessä subjekti on pelkkä tyhjä termi = empiristinen reductio ad absurdum.
Wittgensteinin yksityisen kielen kritiikki osuu ainakin jälkimmäisen kannan solipsismiin kuin torpedo, ja upottaa sen...
*
Mutta sen sanon, että liikun nyt ja Zizekin kanssa erityisesti aivan analyyttisen että muun filosofisen ymmärrykseni äärirajoilla, joten ammattimies en näissä asioissa tunne vielä suinkaan olevani...
*
Zizekillä on muuten kiinnostava Augustinukseen liittyvä tekstikohta liittyen tämän esittämään käsitykseen falloksesta kirjassaan De nuptiis et Concupiscentia (Avioliitosta ja himosta). Ajattelin jo aiemmin siteerata sitä joko muuten vain tai sopivassa aiheyhteydessä.

Zizekin mielestä A:n päättely ko. kirjassa on erittäin kiinnostavaa, koska Augustinus ajattelee siinä perinteisenä pidetyn kristillisen käsityksen vastaisesti, että seksuaalisuus on pikemminkin rangaistus ja katumus synnistä kuin, että seksuaalisuus itsessään olisi synti, joka aiheutti lankeemuksen.

Zizek käyttää Augustinuksen päättelyä falloksen 'tilasta' Lacanin fallisen signifikoijan paradoksin analyysissaan - eikä tämä päättely perustu seksistisiin premisseihin (huom! naiset ja etenkin feministit) vaan operoi puhtaasti teoreettis-symbolisella tasolla.

Palaan asiaan.