July 26, 2013

‘You, who like myself are many and no one’

William Shakespeare
. 
A life of allegory
. 
In his ingenious image of the framing of Shake-speare upon Muses’ anvil, [Ben] Johnson, who knew Shakespeare so well, foreshadows what Jorge Luis Borges unravels in the greatest of all his brief allegories of Shakespeare’s live.
. 
To begin with, says Borges, ‘There was no one in him.’ His words were copious, but behind his face ‘there was only a bit of coldness, a dream dreamt by no one.’ How then, to fill that brain, that doomed forehead which looks out from the Droeshout engraving on the title page of the Folio (Fig. 1)?. Was reading the answer? With his little bit of Latin, Shakespeare began to find out. It was not enough. Was living to the moment the answer? He ‘let himself be initiated by Anne Hathaway one long June afternoon’ – a woman eight years his senior, she was six months pregnant when they married. It was not enough.
. 
He goes to London and becomes an actor. He gains a singular satisfaction from impersonating other beings. But still this is not enough, so he begins to imagining other beings. He writes plays himself.
. 
And so, while his flesh fullfilled its destiny as flesh in taverns and brothels of London, the soul that inhabited him was Caesar, who disregards augur’s admonition, and Juliet, who abhors lark, and Macbeth, who converses on the plains with the witches who are also fates. No one has ever been so many men as this man, who like the Egyptian Proteus could exhaust the guises of reality.
. 
Did he ever leave any hints in these plays as to his true identity? Borges thinks that he only did so at those moments when he recognized that identity is itself play – when Richard III says that he plays the part of many andIiago proclaims ‘I am not what I am’. His most famous passages – Hamlet’s soliloquies, Jaques’ oration on the seve ages, Prospero’s ’Our revels are ended’ – suggest that ‘existing, dreaming and acting’ are all three one and the same thing.
. 
For twenty years he persisted in that controlled hallucination, but one morning he was suddenly gripped by the tedium and the terror of being so many kings who die by the sword and so many suffering lovers who converge, diverge and melodiously expire.
. 
He sells his share in his theatre and returns to his native town. He takes up another role, that of ‘a retired impresario who has made his fortune’. He has to do something: he concerns himself with ‘loans, lawsuits and petty usury’. But
. 
History adds that before or after dying he found himself in the presence of God and told Him: ‘I who have been so many men in vain want to be one and myself.’ The voice of the Lord answered from a whirlwind: ‘Neither am I anyone; I have dreamt the world as you dreamt your work, my Shakespeare, and along the forms in my dream are you, who like myself are many and no one.
. 
‘Are you’, not ‘is you’: the form of Shakespeare is plural. Borges called his allegory ‘Everything and Nothing’.
*
Mykistävän hienot Borges-sitaatit ovat teoksesta Jonathan Bate: The Genius of Shakespeare [s.32-33]
. 
2
Itse asiassa kukaan meistä ei ole vain yksi minuus yhdessä tietoisuus-kontekstissa. Me olemme ja meissä vaikuttaa monta eri persoonaa. Me olemme, kuten Borgesin ‘jumala-Shakespeare’: ‘many and no one’.
. 
Yksilölliseen identiteettiin ja tajuntaan sisältyvän ‘monimieli-ulottuvuuden’ oivaltaminen on yhtä aikaa sekä pelottava kokemus että pohjaton luovan toiminnan ja siitä kumpuavan mielihyvän lähde. Luova 'moneus' on paitsi tietoisuutemme koherenssia uhkaava kaaos [psykoosi] myös tietoisuutemme yksilöllisen rajoittuneisuuden sekä transgressoiva että samanaikaisesti jollain ‘korkeammalla’ tasolla integroiva ‘jumaluuden kaltainen tila’.
. 
Voimme puhua tällaisista asioista vain allegorisesti, ja heti kun esim. 'luonnon-tiedemies' tarttuu niihin, ne katoavat ja pakenevat kuin kirkas vesi tai ilma käsistämme muuttuen pelkiksi atomeiksi ja elektroneiksi vailla esteettisen tietoisuuden valoa, joka synnyttää maailman, kadoten viimein kaoottiseen tyhjyyteen, joka on niiden alkukoti: Jumala moneutena, ykseytenä eikä kenään.
. 
Vain taitelija, tuo J/jumalan ‘sukulainen’: ‘many and none’, eikä suinkaan tiedemies [joka on paholaisen väline] voi synnyttää ['inkarnoida'] maailman uudestaan jumalallisesta tyhjyydestä luomalla kokemuksensa äärettömyydestä fiktiivisiä kuvia ja ääniä, jotka saavat meidät valtoihinsa, jotka hurmaavat meidät olemalla vaikuttavampia kuin havaittu ja koettu arkinen todellisuus, olemalla 'todellisempia' kuin eksakteihin metodeihin ja kaavoihin kangistunut, luonnon väkivaltaiseen hallintaan ja manipulointiin pyrkivä, persoonallisuuden jumalallista ykseyttä ja moneutta kunnioittamaton kone-hybris.
. 
Shakespeare oli yhtä aikaa persoonallinen ja jumalallinen, mutta ei romantikkojen tarkoittamassa yksilönerollisessa mielessä vaan Borgesin monimielellisyyden ja moniminuudellisuuden merkityksessä, joka ei lankea romantikkojen megalomaanisen vitalistiseen [tyhjään ja mielettömään=ilman mieltä] solipsismiin muttei myöskään tee Shakespearesta hyötyä [jopa esteettisessä mielihyvässä] palvovien insinöörien taiteilija-robotti-marionettia. 
.
Borgesin ei-kukaan on monipersoona. Itse asiassa me jokainen olemme yksilöinä Borgesin 'moni ja ei-kukaan'.
*

6 comments:

Butterbean said...

Olen varmaankin joskus liian typerä ymmärtämään kirjoituksiasi, sillä välillä ne tuntuvat jopa sisällöttömältä sivistyssanoilla brassailulta. Tämä teksti kuitenkin avautui ilmestyksenomaisena ja oli kaikin puolin uskomaton. Kiitos siitä.

Rauno Rasanen said...

Sivistyssanoissa on määrätty käsitteellinen sisältö ja sen pohjalta niitä pitää yrittää ymmärtää ja käyttää. Kritiikkisi on toki osittain kohdallaan, mutta koska olen vuosien mittaan omaksunut eräänlaisen sivistyssanakielen [niin hyvässä kuin ‘pahassa’ mielessä], en aio siitä enää poisoppia – ei ole aikaa eikä halua. Voin vain yrittää käyttää käsitteitä tarkemmin ja selkeämmin. Sitä paitsi symbolinen, metaforinen ja allegorinen [ihmisen konstruoima epätäydellinen] kieli on ainoa vaihtoehto, jolla voi saada/luoda semanttisesti sisällöllistä järkeä tähän mielettömään maailmankaikkeuteen. Täydellinen ‘kieli’, jota matematiikka edustaisi, jos sitä ei olisi luonut ajan, paikan ja osittain kausaliteetin ehtoihin sidottu ihminen, sen sijaan tuhoaa kaikki sisällöt ja tekee niistä tyhjää triviaa – siis sitä, mitä äärettömyys äärettömyytenä, ilman subjektiivista representaatiota, itsessään on [sikäli kuin ihmisen on ylipäätään mahdollista sanoa näin muuten kuin symbolisesti]. Tätäkö me ‘ihannoimme’: deterministisen liikkeen semanttisesti tyhjää kausaalisuutta? Entä pitäisikö meidän vielä kyseisen tosiasian tajuttuamme hymyillä myötätuntoisesti kohtalotovereillemme kuten buddhalainen tekee? Minun mielestäni [pyydän anteeksi, jos loukkaan jotakuta] tuollainen hymy vaikuttaa pikemminkin sadistis-sadomasokistiselta kuin altruistiselta?

http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/siv/

Butterbean said...

Ajattelin itse joskus, että jos vain määrittelisimme käyttämämme käsitteet tarpeeksi huolellisesti ja johtaisimme kaikki lauseemme erehtymättömän loogisesti, maailman ongelmat ja erimielisyydet ratkeaisivat. Nyttemmin olen alkanut ymmärtämään monimerkityksellisen ja monitulkintaisen runokielen hyödyllisyyttä ja tärkeyttä ylipäänsä elämässä ja ymmärtämisessä. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Ensimmäiselle kommentilleni ei kannata antaa liikaa painoarvoa, mikä lie sairas impulssi päästä piikittelemään iskenyt. Ei sivistyssanojen käytössäsi ole mitään vikaa.

Maailmankaikkeuden näennäinen mielettömyys taitaa johtua nykyaikana yleisesti tavattavasta virhepäätelmästä, toiveajattelun vastakohdasta. "Universumin on täytynyt syntyä ei-mistään ilman mitään syytä ja sen on kadottava lämpökuolemaan, koska se nyt vain on niin karu ja epämiellyttävä näkemys, että sen on pakko olla fakta."

Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?

Rauno Rasanen said...

'[sikäli kuin ihmisen on ylipäätään mahdollista sanoa näin muuten kuin symbolisesti].'

Butterbean said...

En silti ymmärrä, miksi taistelet omatekoisia symboli-tuulimyllyjä vastaan, sen sijaan, että hymyilisit kuin Buddha.

Rauno Rasanen said...

Olen kirjoitellut sinulle luonnosta kommenttipäreeksi jo ennen kuin [vasta nyt] luin kommenttisi. Kommentoin siinä myös Ironmistressiä ja hänen alkeellista käsitystään 'subjektivismista’. Myös buddhalaisuutta tulee samalla sivuttua jälleen kerran. En ole buddhalainen vaan pikemminkin ‘shakespearelainen’; ‘näyttelijärukka, joka lavalla keikkuu aikansa ja häipyy’.

Minulle ei ole mitään muuta vapautusta representaatio-tuulimyllyjen pakkovallasta kuin teatteri, joka on eräänlaista representaation imitaatiota, jossa näyttämöperformanssi toimii ikään kuin metarepresentaationa eli/tai jossa representaatio paljastetaan ja läpivalaistaan kerta toisensa jälkeen esittämällä se erityyppisinä draamoina tai puhe-esityksinä. Saamme draamassa/sta hetkellisen vapautuksen/katarsiksen tietoisuuden luolasta tai pullosta – mutta vain hetkellisen. Vasta kuolema vapauttaa lopullisesti.

Teatteri on tietysti paradoksaalinen vapauttaja, koska se pakottaa representaation äärimmilleen transgressoimalla ja hajottamalla sen esityksessä, mutta itse asiassa aivan samaan pyritään myös meditaation kautta nyt vain kääntymällä poispäin ulkoisesta performaatiosta, sisäiseen ‘teatteriin’. Silti tilanne on hyvin samantyyppinen kuin näyttelijällä ja myös herkästi eläytyvällä katsojalla: representaation äärimmäinen, pakottava kohtaaminen, representaation trangsressoiminen [läpäiseminen] ja lopulta representaation ‘hajottaminen/hajoaminen’ [vrt. purgaatio, illuminaatio, unio mystica]. Itse asiassa teatteri [‘esteettisenä’ elämyksenä] on analogista mystisen tien kulkemiselle performanssiin eläytymällä.