July 22, 2013

Uusi aika ja pelastuksen varmuuden menetys

[...]
Huomattavaa kartesiolaisessa epäilyssä on sen kaikenkattavuus: yksikään ajatus tai kokemus ei ole sen ulkopuolella. Kenties kukaan ei ole tutkinut sen todellisia ulottuvuuksia yhtä vilpittömästi kuin Kierkegaard, kun hän siirtyi epäilystä – eikä järjestä kuten hän luuli – uskoon ja toi siten epäilyn modernin uskonnon ytimeen [i]. Epäilyn kaikenkattavuus leviää aistien todistamasta järjen todistamaan ja sitä kautta uskon todistamaan, koska epäily viime kädessä piilee itsestäänselvyyksien katoamisessa. Ajatteluhan on aina lähtenyt siitä, mikä on itsestään selvää ja ilmeistä jokaiselle, ei ainoastaan ajattelijalle. Kartesiolaisen epäilyn kohteena ei ollut ainoastaan se, että ihmisen ymmärtämys ei välttämättä ole avoin jokaiselle totuudelle ja se, että ihminen ei pysty näkemään kaikkea. Kartesiolaisen epäilyn piiriin kuului myös ajatus siitä, että vaikka joku olisikin ihmisen ymmärrettävissä, se ei tee siitä totuutta, aivan kuten se, mitä näemme, ei ole todiste todellisuudesta. Kartesiolaisuuteen kuuluu epäillä koko totuuden olemassaoloa. Siinä onkin havaittu, että perinteinen totuuskäsitys, perustuipa se sitten aistihavaintoihin, järkeen tai jumalaisten ilmestysten uskoon, oli nojannut siihen kaksinaiseen olettamukseen, että se, mikä on todella olemassa, ilmenee itsestään ja että ihmisen kyvyt ovat riittäviä sen vastaanottamiseen [ii]. Se, että totuus  paljastaa itsensä, oli yleinen uskomus niin antiikin pakanoiden kuin heprealaistenkin keskuudessa ja esiintyi myös kristityssä ja maallisessa filosofiassa. Tästä syystä uusi, moderni filosofia kääntyi perinnettä vastaan kiivaasti, jopa niin vihamielisesti, että se teki nopeasti selvää renessanssin onnistuneesta antiikin ajan uudelleen löytämisestä.
.
Descartes’n epäilyn pistävyys huomataan parhaiten vain jos ymmärretään, että uudet löydöt antoivat vielä kovemman kolauksen ihmisen itseluottamukselle maailmassa ja maailmankaikkeudessa kuin mitä voisi selkeästä olemisen ja ilmenemisen erottamisesta päätellä. Näiden kahden suhde ei ole enää staattinen kuten se oli perinteisessä skeptisismissä – aivan kuin ilmenemiset vain kätkisivät ja peittäisivät alleen todellisen olemisen, joka ikuisesti pakenee ihmisen huomiokykyä. Tämä oleminen on päinvastoin erittäin aktiivinen ja energinen ja luo omat ilmenemisensä, jotka kuitenkin ovat harhaa. Mitä tahansa ihminen aisteillaan havaitseekin, sen saavat aikaan näkymättömät salaiset voimat, ja jos nämä voimat saadaan laitteiden ja instrumenttien avulla kiinni varsinaisen löytämisen sijaan – kuten eläin jää ansaan tai varas saadaan kiinni vasten tahtoaan ja aikeitaan – käy ilmi, että tämä erittäin vaikuttava oleminen on luonteeltaan sellainen, että paljastumisien täytyy olla illuusioita ja että sen ilmenemisien perusteella tehtyjen johtopäätösten oltava harhoja.
.
Descartes’n filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista tavallaan tulee koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä, kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun tai järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se, mitä pidämme totuutena, onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleisiä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että Jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään.
.
Kysymys varmuudesta muodostuikin ratkaisevaksi uuden ajan moraalin kehitykselle. Uutena aikana ei tietenkään menetetty kykyä totuuteen, totuudellisuuteen, uskoon tai niitä seuraavaan aistitodistuksen ja järjen hyväksyntään. Sen sijaan menetettiin niihin aiemmin sisältynyt varmuus. Uskonnossa ei menetetty niinkään uskoa pelastukseen tai tuonpuoleisen vaan certitudo salutis, varmuus pelastuksesta. Sama menetys tapahtui kaikissa protestanttisissa maissa, joissa katolisen kirkon arvovallan romahdus oli eliminoinut viimeisenkin perinnesidonnaisen instituution. Kaikkialla, missä katolisen kirkon arvovalta säilyi muuttumattomana, kirkko seisoi uuden ajan vaikutuksen ja uskovien välissä. Varmuuden menettämisen välittömänä seurauksena oli uusi innostus hyvän tekemiseen tässä elämässä, aivan kuin elämä olisi vain ylipitkä koeaika[iii]. Totuuden varmuuden menettäminen puolestaan johti hyvän tekemiseen verrattavissa olevaan, uuteen ja ennalta näkemättömään totuudenmukaisuuden innostukseen -  aivan kuin ihmisellä olisi ollut varaa valehdella vain niin kauan kuin hän oli varma kiistämättömän totuuden ja objektiivisen todellisuuden olemassaolosta, jotka varmasti säilyisivät ja voittaisivat hänen valheensa [iv]. Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadalla tapahtunut radikaali moraalikäsitysten muutos sai innoituksensa uuden ajan tärkeimmän ihmisryhmän, uusien tutkijoiden, tarpeista ja ihanteista. Uuden ajan päähyveet – menestys, ahkeruus ja totuudenmukaisuus – ovatkin myös modernin tieteen suurimpia hyveitä. [...]
.
[i] Ks. Johannes Climacus oder Die omnibus debudandum est, on yksi varhaisimmista Kierkegaardin käsikirjoituksista, joka kenties vieläkin on syvällisin kartesiolaisen epäilyn tulkinta Siinä Kierkegaard kertoo hengellisen omaelämäkerran muodossa, kuinka hän oppi Hegeliltä Descartes’n ajattelua, ja oli sitten pahoillaan, että ei ollut aloittanut filosofian opintojaan Descartes’n tuotannosta. [...]
[ii] Pascal selvästikin tunnisti perinteisessä totuuskäsityksessä toisiaan lähellä olevat luottamuksen aisteihin ja luottamuksen järkeen. Hänen mukaansa ‘Paitsi, että järki ja aistit, nuo totuuden mittapuut, ovat kummatkin vilpillisiä, ne petkuttavat toinen toisiaan. Aistit petkuttavat järkeä näennäisillä aistimuksilla, ja niin kuin ne puijaavat sielua, sielukin puijaa niitä, se kostaa’ [Mietteitä].  - - Pascalin kuuluisa vedonlyönti, jossa hän sanoi riskeeraavansa vähemmän uskomalla kristinuskon oppeihin tuonpuoleisesta kuin olemalla uskomatta niihin, on riittävä todiste järjen ja aistien esittämän totuuden suhteesta jumalalliseen paljastukseen. Niin Pascalille kuin Descartes’lle Jumala on Dieu caché, kätketty jumala, jonka olemassaolo ja hyvyyskin ovat ainoita hypoteettisia takuita siitä, että ihmisen elämä ei ole unta [kartesiolainen painajainen esiintyy myös  Pascalilla] eikä ihmisen tahto ole jumalan aiheuttamaa petosta.
[iii] Max Weber on vieläkin [1958] ainoa historioitsija, joka on nostanut esiin kysymyksen uudesta ajasta ja ottanut huomioon sen merkityksen tärkeyden. Hän oli myös tietoinen siitä, että pelkkä uskon menetys ei aiheuttanut muutosta valmistamisen ja työn arvostuksessa, vaan sen teki certitudo salutiksen, pelastuksen varmuuden menetys. Näyttäisi siltä, että tämä varmuus oli vain yksi muiden varmuuksien joukossa, jotka menetettiin uuden ajan myötä.
[iv] On todellakin melko silmiinpistävää, että yksikään pääuskonnoista zarathustralaisuutta lukuun ottamatta ei ole laskenut valehtelua kuolemansynniksi. Eikä ole olemassa käskyä ‘Älä valehtele’. [Sillä käsky ‘Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi’ on luonteeltaan erilainen]. Näyttää siltä, että ennen puritaanista moraalia valehtelua ei pidetty vakavana rikkomuksena.
*
Sitaatti löytyy Hannah Arendt’in aatehistoriallisesti ja kulttuurifilosofisesti merkittävästä kirjasta 'Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot' [s.279-82].
*

No comments: