Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
No - Vernon paikkasi Clauden jättämän tilan aika hyvin. Greengrass matkusti ulkomaille, mutta Bill Maynard sai oikeasti aivoinfarktin – tosin selvisi siitä, teki hommia radiolle, muttei enää palannut sarjaan. Vernon Scripps eli Geffrey Hughes sen sijaan menehtyi syöpään viime vuonna. Maynard on 16 vuotta vanhempi, mutta elää yhä. - - Mä olen jäänyt koukkuun tähän sarjaan vasta kolmannella ‘katselurupeamalla’. 1990-luvun lopulla en juuri noteerannut, about 2008 tienoilla katselin aika suurella mielenkiinnolla jonkun aikaa, mutta viime syksynä alkaneet uusinnat koukuttivat tänä keväänä lopullisesti. - - ‘Kevyttä’ kommentoi yks feministi ‘Sydämen asiasta’ tv-sarjoista kirjoittaessaan. Hah!? ‘Sydämen asialla’ on juuri sitä, mitä elämän pitäisi olla ja mitä se joskus parhaimmillaan oikeesti onkin ‘vanhanaikaisessa yhteisöllisyydessään’. - - Mulla on tästä sarjasta kirjoitettuna luonnosaloitus viime keväältä, mutten tiedä jatkanko sitä loppuun asti. - - Greengrassissa ilmeni mielestäni ajoittain paha ‘luonnevika’, joka Vernonista puuttuu – sydämetön ilkeys, etenkin Davidia kohtaan [‘Sydämen asiassa’]. Narsistinen ilkeys ja naivin röyhkeä tyhmyys on jos ei aivan outo niin ainakin hankala tyyppisekoitus myös roolihahmoksi. Maynard tosin onnistui Greengrass-roolissaan erinomaisesti, mutta silti jäi joskus hapan sivumaku äijän luonteesta, mikä tosin lienee ollut käsikirjoittajien tarkoituskin. Vernon taas on kaikessa narsistisen fiksussa hölmöydessään ja itsekkyydessäänkin melko sydämellinen ihminen. - - Sarjan naiskuva puolestaan on - eh tuota - - ja miksi sen Jackien piti mennä jättämään Mike [no ne Englannin ikiaikaiset säätyerot, kummankin ammatin jääviysongelmat jne – siksi?] - - karseeta – mä melkeen itkin - hmm - kröhm - - eh tuota - - . Enpä taidakaan jatkaa tämän enempää ‘analyysiani’ - ettei pääse se nimeltä mainitsematon feministi [joka tuskin tuntee minut, mutta joka odottaa minua kotona/vrt. Sokrateen ‘sukulainen’ ;] piikittelemään ‘keveilystä’. Sitä paitsi minähän olen vakavaluontoinen ihminen enkä mikään tv-sarja-orja tai peräti pelle ja pilkkaaja! Minun ihanteeni on Sokraates. - - Omastatunnosta tulee lisää tavaraa lauantain aikana. Ettäs tiedätte – te 3½ lukijaani [no – on teitä toki paljon enemmän, mutta en paljasta kuinka paljon; sen verran kuitenkin, että on teitä vähintään 2½ kpl enemmän (yhteensä 6(?)].
Ensimmäisellä ja toisella kierroksella katselin, muistaakseni yhden jakson nyt viimeisimmällä.
Keveydestä ensimmäisenä mieleeni tulee, että pikkurikollisen viran sarjassa perineet Vernon ja hänen jälkeensä Peggy, olivat hyla-kevytmargariinia Greengrassin aitoon ja runsaasti suolattuun tavaraan verrattuna.
Sokrates kai meinasi, että ihminen "hyveen" tunnistettuaan tekee ilman muuta automaattisesti "hyvää". Aivan noin asia ei Clauden kohdalla sujunut, siitä sai tuta.
Yleensä silloin kun Greengrass oikein hykerteli tulevilla "pahanteoillaan", katsoja tajusi heti, että äijänhän käy vielä huonosti. Sama toimi myös toisinpäin. Greengrassia kohteli kaltoin etupäässä poliisipäällikkö, joka sai siitä useimmiten nenilleen ja hyppeli raivosta tasajalkaa.
Greengrassin pikkurikollisuus on niin kevyttä, että yhteisö sulattaa hänet täysvaltaiseksi jäsenekseen, konstaapelikin tuntee usein myötätuntoa.
Hauska oli Greengrassin poistuminen sarjasta, paha sai palkkansa. Paikan Karibian lämmöstä rommilasin kera.
“’Sokrates kai meinasi, että ihminen "hyveen" tunnistettuaan tekee ilman muuta automaattisesti "hyvää"’.
No kun ei meinannut. Ei ainakaan käytännössä. Ideaali saattoi tietysti olla tuo, mutta juuri tämän ideaalin Sokrates jatkuvasti romutti osoittaessaan, ettei hän eikä kukaan muukaan tiedä, mitä ‘hyvä’ on. Varsinkin Ateenan oppineet nuoret aristokraatit väittivät päinvastoin sen varmasti tietävänsä. Sokrates ajoi heidät [huom. julkisessa keskustelussa] aporiaan, mikä merkitsi nuoren miehen itsetunnolle ankaraa kolausta. Melkein itku pääsi.
Sofistisesta oppineisuudesta ei siis seuraa suoraa yhteyttä hyvään, mutta juuri tämä pitääkin tajuta. Hyvän pohdinta itsessään on osa hyvettä, joka toteutuessaan osoittaa, että sitkeä pyrkimys hyvään jollain hyvin erikoisella tavalla sisällyttää itseensä hyvän mutta samalla myös jollain hyvin erikoisella tavalla osoittaa, ettei kyseessä vielä sittenkään ole hyvä [platonisen idean merkityksessä, sikäli kuin voimme sitä lainkaan tietämällä ymmärtää]. Kyse on hyvin vaikeasti sanottuna hyvän representatiivisen ja performatiivisen ‘ilmenemismahdollisuuden’ välillä vallitsevasta eron ja samuuden dialektiikasta.
Sokrates on ymmällään [aporos] ja ajautunut kodittomaksi [apolis] hylkiöksi [eremos] oman kaupunkinsa sisällä ellei peräti myös omassa ‘ajattelussaan’. Mutta juuri hän pystyy osoittamaan, että paikallisten ‘konservatiivien’ omahyväisen pönöttävä tietoisuus siitä, mikä/mitä on hyvä [ja siten, mitä on todellinen hyve], nimenomaan ei ole hyvää eikä myöskään aitoa hyvettä vaan sitä, miltä se näyttääkin: älyllisesti rajoittunutta, ennakkoluuloista ja omahyväistä pönötystä.
Hyveen toteutuminen merkitsee elämistä hyvän, toden ja kauniin mukaisesti – siis hyvää elämää. Sokrateelle, erotuksena poliksen aristokratian hybrikseen, aidoin hyvä elämä oli kuitenkin ja nimenomaan kompromissitonta hyveen pohdintaa, mitä voimme tietysti pitää hieman paradoksaalisena hyvän elämän kannalta, koska eihän hyvä elämä voi olla pelkästään filosofista spekulointia [äärimmillään askeettinen vita contemplativa] vaan hyvinkin käytännöllistä toimintaa [vita activa]. Sokrates tosin ei eristäytynyt vaan päinvastoin teki itsestään julkisen.
Roomalaiset olivat paitsi Sokrateehen myös ylipäätään kreikkalaiseen ‘ylirationaalisuuteen’ verrattuna sekä juridisesti käytännöllisempiä että poliittisesti joustavampia; samalla he kuitenkin tietyssä arvopluralismissaan menettivät koko ajan kosketusta niin hyvän teoreettiseen kuin sen praktiseenkin uskottavuuteen. Juuri näin on paraikaa käymässä myös modernille länsimaiselle maailmalle.
Rooman ylisuuren ja etnisesti sekä kulttuurisesti jos ei täysin epävakaan niin ainakin ‘epätasapainoisen’ imperiumin itäosissa syntyi hiukan eriskummallinen [juutalaisen ‘Sokrateen’ elämään ja kuolemaan perustunut] Jeesus-kultti, josta sittemmin tuli uuden ‘yhteisöllisen’ etiikan perusta. Mutta voiko Jeesus [ja hänen kauttaan jokin uusi yhteisöllisesti integroiva uskonto] syntyä enää ‘uudelleen’ tähän rahan korruptoimaan sotien, väkivallan, massaviihteen, huumeiden ja arvoliberalismin sekä tasa-arvon nimissä yhä julkisemmaksi muuttuvan kapitalistisen ‘pornoistumisen’ maailmaan? - - No – ‘ei hätää’ - vaikka Jeesus syntyisikin uudelleen, niin kyllä Hjallis hänet viimeistään ostaa pois kuleksimasta KHL:ään - - . * Sokratesta eniten muistuttava moderni filosofi on [ei ainoastaan minun mielestäni] Ludwig Wittgenstein – sekä yksityisessä elämässään [sietämätön väittelijä, joka ei totisesti noteerannut musta-tuntuu-small-talkia tai älyllistä epärehellisyyttä] että akateemisessa vaikutuksessaan [filosofiaa varsin rajoitetusti lukenut Wittgenstein oli ‘apolis’ ‘akatemia-poliksen’ sisällä] ja filosofiansa aina yhtä totuudellisessa ‘moniulotteisuudessa’.
5 comments:
Voi se olla niinkin, mutta Claude Jeremiah Greengrass laulaasydämellisesti.
No - Vernon paikkasi Clauden jättämän tilan aika hyvin. Greengrass matkusti ulkomaille, mutta Bill Maynard sai oikeasti aivoinfarktin – tosin selvisi siitä, teki hommia radiolle, muttei enää palannut sarjaan. Vernon Scripps eli Geffrey Hughes sen sijaan menehtyi syöpään viime vuonna. Maynard on 16 vuotta vanhempi, mutta elää yhä. - - Mä olen jäänyt koukkuun tähän sarjaan vasta kolmannella ‘katselurupeamalla’. 1990-luvun lopulla en juuri noteerannut, about 2008 tienoilla katselin aika suurella mielenkiinnolla jonkun aikaa, mutta viime syksynä alkaneet uusinnat koukuttivat tänä keväänä lopullisesti. - - ‘Kevyttä’ kommentoi yks feministi ‘Sydämen asiasta’ tv-sarjoista kirjoittaessaan. Hah!? ‘Sydämen asialla’ on juuri sitä, mitä elämän pitäisi olla ja mitä se joskus parhaimmillaan oikeesti onkin ‘vanhanaikaisessa yhteisöllisyydessään’. - - Mulla on tästä sarjasta kirjoitettuna luonnosaloitus viime keväältä, mutten tiedä jatkanko sitä loppuun asti. - - Greengrassissa ilmeni mielestäni ajoittain paha ‘luonnevika’, joka Vernonista puuttuu – sydämetön ilkeys, etenkin Davidia kohtaan [‘Sydämen asiassa’]. Narsistinen ilkeys ja naivin röyhkeä tyhmyys on jos ei aivan outo niin ainakin hankala tyyppisekoitus myös roolihahmoksi. Maynard tosin onnistui Greengrass-roolissaan erinomaisesti, mutta silti jäi joskus hapan sivumaku äijän luonteesta, mikä tosin lienee ollut käsikirjoittajien tarkoituskin. Vernon taas on kaikessa narsistisen fiksussa hölmöydessään ja itsekkyydessäänkin melko sydämellinen ihminen. - - Sarjan naiskuva puolestaan on - eh tuota - - ja miksi sen Jackien piti mennä jättämään Mike [no ne Englannin ikiaikaiset säätyerot, kummankin ammatin jääviysongelmat jne – siksi?] - - karseeta – mä melkeen itkin - hmm - kröhm - - eh tuota - - . Enpä taidakaan jatkaa tämän enempää ‘analyysiani’ - ettei pääse se nimeltä mainitsematon feministi [joka tuskin tuntee minut, mutta joka odottaa minua kotona/vrt. Sokrateen ‘sukulainen’ ;] piikittelemään ‘keveilystä’. Sitä paitsi minähän olen vakavaluontoinen ihminen enkä mikään tv-sarja-orja tai peräti pelle ja pilkkaaja! Minun ihanteeni on Sokraates. - - Omastatunnosta tulee lisää tavaraa lauantain aikana. Ettäs tiedätte – te 3½ lukijaani [no – on teitä toki paljon enemmän, mutta en paljasta kuinka paljon; sen verran kuitenkin, että on teitä vähintään 2½ kpl enemmän (yhteensä 6(?)].
Ensimmäisellä ja toisella kierroksella katselin, muistaakseni yhden jakson nyt viimeisimmällä.
Keveydestä ensimmäisenä mieleeni tulee, että pikkurikollisen viran sarjassa perineet Vernon ja hänen jälkeensä Peggy, olivat hyla-kevytmargariinia Greengrassin aitoon ja runsaasti suolattuun tavaraan verrattuna.
Sokrates kai meinasi, että ihminen "hyveen" tunnistettuaan tekee ilman muuta automaattisesti "hyvää". Aivan noin asia ei Clauden kohdalla sujunut, siitä sai tuta.
Yleensä silloin kun Greengrass oikein hykerteli tulevilla "pahanteoillaan", katsoja tajusi heti, että äijänhän käy vielä huonosti. Sama toimi myös toisinpäin. Greengrassia kohteli kaltoin etupäässä poliisipäällikkö, joka sai siitä useimmiten nenilleen ja hyppeli raivosta tasajalkaa.
Greengrassin pikkurikollisuus on niin kevyttä, että yhteisö sulattaa hänet täysvaltaiseksi jäsenekseen, konstaapelikin tuntee usein myötätuntoa.
Hauska oli Greengrassin poistuminen sarjasta, paha sai palkkansa. Paikan Karibian lämmöstä rommilasin kera.
Greengrassista ajattelen jotakuinkin samaan tapaan kuin sinäkin.
“’Sokrates kai meinasi, että ihminen "hyveen" tunnistettuaan tekee ilman muuta automaattisesti "hyvää"’.
No kun ei meinannut. Ei ainakaan käytännössä. Ideaali saattoi tietysti olla tuo, mutta juuri tämän ideaalin Sokrates jatkuvasti romutti osoittaessaan, ettei hän eikä kukaan muukaan tiedä, mitä ‘hyvä’ on. Varsinkin Ateenan oppineet nuoret aristokraatit väittivät päinvastoin sen varmasti tietävänsä. Sokrates ajoi heidät [huom. julkisessa keskustelussa] aporiaan, mikä merkitsi nuoren miehen itsetunnolle ankaraa kolausta. Melkein itku pääsi.
Sofistisesta oppineisuudesta ei siis seuraa suoraa yhteyttä hyvään, mutta juuri tämä pitääkin tajuta. Hyvän pohdinta itsessään on osa hyvettä, joka toteutuessaan osoittaa, että sitkeä pyrkimys hyvään jollain hyvin erikoisella tavalla sisällyttää itseensä hyvän mutta samalla myös jollain hyvin erikoisella tavalla osoittaa, ettei kyseessä vielä sittenkään ole hyvä [platonisen idean merkityksessä, sikäli kuin voimme sitä lainkaan tietämällä ymmärtää]. Kyse on hyvin vaikeasti sanottuna hyvän representatiivisen ja performatiivisen ‘ilmenemismahdollisuuden’ välillä vallitsevasta eron ja samuuden dialektiikasta.
Sokrates on ymmällään [aporos] ja ajautunut kodittomaksi [apolis] hylkiöksi [eremos] oman kaupunkinsa sisällä ellei peräti myös omassa ‘ajattelussaan’. Mutta juuri hän pystyy osoittamaan, että paikallisten ‘konservatiivien’ omahyväisen pönöttävä tietoisuus siitä, mikä/mitä on hyvä [ja siten, mitä on todellinen hyve], nimenomaan ei ole hyvää eikä myöskään aitoa hyvettä vaan sitä, miltä se näyttääkin: älyllisesti rajoittunutta, ennakkoluuloista ja omahyväistä pönötystä.
Hyveen toteutuminen merkitsee elämistä hyvän, toden ja kauniin mukaisesti – siis hyvää elämää. Sokrateelle, erotuksena poliksen aristokratian hybrikseen, aidoin hyvä elämä oli kuitenkin ja nimenomaan kompromissitonta hyveen pohdintaa, mitä voimme tietysti pitää hieman paradoksaalisena hyvän elämän kannalta, koska eihän hyvä elämä voi olla pelkästään filosofista spekulointia [äärimmillään askeettinen vita contemplativa] vaan hyvinkin käytännöllistä toimintaa [vita activa]. Sokrates tosin ei eristäytynyt vaan päinvastoin teki itsestään julkisen.
Roomalaiset olivat paitsi Sokrateehen myös ylipäätään kreikkalaiseen ‘ylirationaalisuuteen’ verrattuna sekä juridisesti käytännöllisempiä että poliittisesti joustavampia; samalla he kuitenkin tietyssä arvopluralismissaan menettivät koko ajan kosketusta niin hyvän teoreettiseen kuin sen praktiseenkin uskottavuuteen. Juuri näin on paraikaa käymässä myös modernille länsimaiselle maailmalle.
Rooman ylisuuren ja etnisesti sekä kulttuurisesti jos ei täysin epävakaan niin ainakin ‘epätasapainoisen’ imperiumin itäosissa syntyi hiukan eriskummallinen [juutalaisen ‘Sokrateen’ elämään ja kuolemaan perustunut] Jeesus-kultti, josta sittemmin tuli uuden ‘yhteisöllisen’ etiikan perusta. Mutta voiko Jeesus [ja hänen kauttaan jokin uusi yhteisöllisesti integroiva uskonto] syntyä enää ‘uudelleen’ tähän rahan korruptoimaan sotien, väkivallan, massaviihteen, huumeiden ja arvoliberalismin sekä tasa-arvon nimissä yhä julkisemmaksi muuttuvan kapitalistisen ‘pornoistumisen’ maailmaan? - - No – ‘ei hätää’ - vaikka Jeesus syntyisikin uudelleen, niin kyllä Hjallis hänet viimeistään ostaa pois kuleksimasta KHL:ään - - .
*
Sokratesta eniten muistuttava moderni filosofi on [ei ainoastaan minun mielestäni] Ludwig Wittgenstein – sekä yksityisessä elämässään [sietämätön väittelijä, joka ei totisesti noteerannut musta-tuntuu-small-talkia tai älyllistä epärehellisyyttä] että akateemisessa vaikutuksessaan [filosofiaa varsin rajoitetusti lukenut Wittgenstein oli ‘apolis’ ‘akatemia-poliksen’ sisällä] ja filosofiansa aina yhtä totuudellisessa ‘moniulotteisuudessa’.
Post a Comment