Kriittinen ‘epäjohdanto’

Paul Tillich on äärimmäisen huolissaan – symbolisesti.

.

Tämä päre on kommentti ja kriittinen ‘epäjohdanto’ edellisen sitaattipäreeni kirjoittajan, Paul Tillichin, tapaan ajatella Jumalasta ja kirjoittaa hänestä teologisesti ‘relevantilla’ tavalla.

.

1

Kerrattuani Paul Tillichin ‘korrelaatio-teologiaa’ ja yritettyäni lukea kunnolla uudestaan hänen [‘valitut palat’-] teoksensa Rajalla sekä oppineisuudessaan erinomaisen ‘yleiskatsauksen’ [kaikki Tillichin teokset ovat eräänlaisia yleiskatsauksia] Muuttuvan maailman moraali [*], pidän Tillichiä edelleen sietämättömän tyhjänä klisheiden pyörittelijänä ja teologis-filosofisena jaarittelijana, joka on kristillisen Kairos-hetken [vrt. myös Heideggerin ja Badioun Tapahtuma] korostuksestaan huolimatta onnistunut juuri vain yleiskatsauksellisuudessaan: suurien teologis-filosofisten linjojen määrittelijänä.

. 

Koen lähes vastenmieliseksi sen tavan, jolla Tillich retoriikallaan ja korrelaatioteologiallaan tekee kristinuskosta kulttuurifilosofista panteismia ellei peräti sivistynyttä kristillis-humanistista ateismia. Mitään Lutherin tai Barthin persoonallisesti koskettavaa Jumalaa hänen kirjoituksistaan ei näin ollen/kuitenkaan löydy. Ja jos löytyy, niin Tillich joka tapauksessa ymmärtää Jumalan eräänlaiseksi ‘kollektiivisen symbolisen järjen’ ilmentymäksi hiukan samaan tapaan kuin Habermas siirtää tietoisuuden/järjen identiteettifilosofiasta kommunikatiiviseen toimintaan.

. 

Yhtä asiaa en Tillichin suhteen kuitenkaan kiellä: hän on teologisesti ja humanistisesti äärimmäisen oppinut mies, joka 1900-luvun puolivälissä oli, mitä aate- ja ideahistorian kokonaisvaltaiseen hallintaan ja tajuun tulee, eräs maailman johtavia intellektuelleja. Sen osoittaa myös tämä sitaatti, josta löytyy jo hiukan konkreettisemminkin oivaltavaa otetta moraalin perustan ikuisesta ambivalenssista lain/järjen imperatiivit rikkovan armon/uskon/ ja vitalismin/’määrätietoisen, moraalin rajat ylittävän toiminnan’ välillä.

. 

Mitä Tillichin pohtiman ‘transmoraalisen omantunnon’ mahdollisuuteen ja oikeutukseen tulee, pidän sitä välttämättömänä ja väistämättömänä joskaan ei riittävänä vaihtoehtona myös kantilaisuutta ‘täydentämään’. Lähtökohta tälle ajatukselle etiikan alueella on aiemman sitaatti-päreeni hylätty ja ymmällään oleva [eremos aporos] Sokrates, joka ei löydä hyvettä, mutta on kuolemaan asti sitoutunut etsimään sitä omantuntonsa rehellisyyden nimissä. Ajattelen, että transmoraalisen omantunnon subjekti palautuu aina Sokrateen ja Jeesuksen hahmoihin. He puhuvat samasta asiasta, eri kulttuureista käsin ja tässä ajatuksessani Tillich lienee aivan samaa mieltä.

. 

Mutta siinä missä Tillich tekee jopa Jumalasta pelkkää äärimmäisen korkealentoista retoriikkaa, siinä minä yritän mahdollisimman konkreettisesti mennä niiden ihmisten nahkoihin [samaistua heihin], joiden kokemus omastatunnosta ja/tai Jumalasta on ajanut heidät konfliktiin vallitsevan, yleensä konservatiivis-porvarillisen, kulttuurin ja tradition kanssa. [Pitää kuitenkin heti muistaa, että esim. Heidegger asettui arvoliberaalisen tekno-kapitalismin ‘traditiota’ vastaan ja että Nietzsche oli moraalisesta radikaaliudestaan [immoralismistaan] huolimatta yhteiskunnallisesti konservatiivi, mikä vaikuttaa tietenkin sovittamattomalta ristiriidalta ellei suorastaan ‘pahuudelta’]. 

. 

Tillichin suureen tyyliin kirjoitettuja kokonaishahmotuksia lukiessa tuntuu kuin hänellä ei olisi koskaan mitään konkreettista suhdetta niin kutsuttuun Jumalaan ollutkaan – vain symbolisia viittauksia. Niinpä Tillich ‘kohdatessaan’ Jumalan kirjoituksiensa kautta, joissa yrittää ilmaista Jumalaa läsnä olevana samalla myös hävittää ‘tämän’ persoonallisen olemisen jonnekin sanojen tavoittamattoman semantiikan loputtomaan ketjuun. Todistaessaan kirjoituksillaan Jumalasta Tillich tuleekin siis tahtoen tai tahtomattaan antaneeksi ymmärtää, ettei mitään persoonallista Jumalaa ole olemassakaan – on vain korkealentoista puhetta, jota kyllä riittää loputtomiin teologien ‘tutkiessa’ Jumalaa ‘tieteellisesti’.

. 

Tätä Tillich ei tietenkään suoraan tunnusta, mutta asia on vakava, koska siitä[kin] seuraa minun tulkinnassani oletus, jonka mukaan Jumalasta voi puhua ainoastaan äärimmäisen henkilökohtaisella kielellä – tuolla lähes psykoottisella yksityisellä kielellä, jonka Wittgenstein julisti mahdottomaksi, koska ‘oikea’ kieli on aina syntaktista eli toimii tietyn yleisemmän säännön periaatteella.

. 

Paradoksaalista kyllä juuri Tillich tulee osoittaneeksi olemuksen ja olemassaolon välisine korrelaatioineen eli rajalla ‘keikkumisineen’, että ‘jumala-kielen’ suhteen Wittgenstein oli joko väärässä tai että Tillichin oma jumala-puhe on tyhjää analogis-metaforis-symbolista puppua, ellei sitten ajatella, että viimeisen kautensa Varmuudesta-Wittgenstein on ajautunut hyväksymään fideismin ikään kuin ‘yksityisenä kielenä’. Joka tapauksessa meidän ainoa älyllisesti rehellinen mahdollisuutemme puhua Jumalasta minkäänlaisella varmuudella on jos ei täysin niin lopultakin äärimmäisen yksityinen.

. 

Näin ollen Tillichin symbolista ‘jumala-kieltä’ voidaan pitää yhtenä kaikkein vieraantuneimmista ilmaisumuodoista, mitä Jumala-kokemukseen tulee. Vain matemaattinen Jumala-todistus [tai Jumalan olemassaolon kielto] on vielä vieraantuneempaa ja eksistentiaalisesti kuolleempaa kuin Tillichin abstraktioillaan ‘tappama’ Kairos-hetki.

. 

Paul Tillichin korkealentoinen ja korkeaoppinen sanamagia, joka tekee Jumalasta pelkän ‘retorisen tapahtuman’ tai  eräänlaisesta pragmaattisesta mutta ‘uskovasta’ skeptisismistä kumpuavan ‘korrelaation’ [tosin Tillich on tässäkin asiassa kuin Lutherin Erasmus: tuo ‘liukas ankerias, johon vain Kristus pystyy tarttumaan’: hän väittää olevansa jopa pragmatismin rajalla: hän on siis vähän kaikkea eli ei oikeastaan yhtään mitään!], on nähtävä teistisen kristinuskon rappeutumisilmiönä, joka saa lopulta [Tillichin asenteesta kontrafinaalisesti seuraten eli väistämättä vaikka vastoin hänen intentiotaan] yhä arvoliberaalimmaksi muuttuvia maallis-humanistisen hedonismin muotoja, joissa ei ole mahdollisesta nimikristillisyydestään huolimatta enää kovin paljon jäljellä kristinuskon alkuperäisestä uskonnollisesta sanomasta, joka palautuu kokemukseen siitä, että ‘aito’ kristitty on muukalainen tässä maailmassa [vrt. kyynikot], siis tämän maailman hylkäämä [eremos; vrt. Sokrates ja Jeesus] ja sen suhteen ymmällään oleva [aporos], matkalla kohti Jumalan valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta.

. 

Vainotuille Rooman valtakunnan ensimmäisten vuosisatojen kristityille tällainen tunne ei kummunnut yksinomaan uskonnollis-metafyysisen eskatologian julistamasta opista vaan se oli samalla konkreettista poliittista todellisuutta. Sen sijaan Paul Tillich ei voi olla edes muukalainen, koska hän on aina jopa muukalaisuuden rajalla. Jääköön sinne.

. 

2 

Ensimmäiset kristityt sukupolvet, joiden kokemus omastatunnosta on ymmärtääkseni samankaltainen kuin Sokrateella [ks. aiempi sitaatti-päreeni], ovat Sokrateen tavoin sitoutuneet johonkin heitä voimakkaampaan ‘daimoniin’, jonka ääni, toisin kuin Sokrateella, hahmottuu juutalaisuudesta kumpuavan perinteen uudessa kontekstissa eli Jeesuksen persoonassa jumalallisena välittäjänä.

. 

Tällaista vapahtajaa, joka ilmentää ja opettaa omantunnon mukaista elämää omassa persoonassaan ei Sokrateella ole eikä myöskään hänestä itsestään sellaista tule, koska hän ei perusta mitään uskontoa [Platon on enintään ‘vain’ oppilas, ei opetuslapsi], joskin myös hän sitoutuu elämään ‘daimoninsa’ syyttämänä ja mahdollisesti siten myös ohjaamana, mutta toistettakoon, että mikään kristittyjen Jumala tai Jumalan maanpäällinen hahmo Sokrateen daimon ei kuitenkaan ole. Niinpä Sokrates on lopulta melko yksin daimoninsa kanssa, mutta kuten muistetaan, jäihän lopulta Jeesuskin yksin oman ‘daimoninsa’ eli Jumalansa kanssa.

. 

Paul Tillich ei kirjoita tällaista tarinaa omastatunnosta – ei kristillisestä kuin mistään muustakaan omastatunnosta, mutta silti häntä kannattaa lukea sekä kulttuurifilosofisen yleissivistyksen takia että nimenomaan sen vuoksi, jotta ymmärtäisi, missä tulee vastaan raja, jonka ‘tuntumassa’ Jumalasta puhuminen muuttuu käsitteelliseksi sanahelinäksi vailla omakohtaisen kokemuksen ja ehkä jopa vailla syvän omakohtaisen kutsumuksen ääntä.

. 

Tillichistä ei minulle jää käteen kuin panteismiin taipuvainen jaarittelija, joka käyttää kristinuskoa viitekehyksenään omien älyllisten ‘nautintojensa’ esittelyyn. Olisi mennyt mieluummin lukemaan oikeustiedettä, koska siellä [ollaksemme praktisesti viisaita oikeudentunnossamme] sikaa voi ja pitää rapsuttaa sekä oikealla kädellä että vasemmalla kädellä – jopa molemmilla käsillä!

. 

3

Kaiken tämän ‘haukkumisen’ jälkeen muistutan kuitenkin vielä kerran, että edellisen päreeni Tillich-sitaatti on täyttä asiaa alusta loppuun. Mistä moraali lopulta saa oikeutuksena [jos se ylipäätään ollakseen moraalia sellaista tarvitsee] muuttumatta pelkäksi logiikaksi, matematiikaksi ja/tai hyödyksi? Omastatunnosta? Mitä/mikä on omatunto? Mitä on moraali? Nämä kysymykset eivät ole mitään ‘eettis-juridisen tietoteorian’ ratkaistavissa olevia ‘positiivisia ongelmia’ vaan pikemmin uskonnollisperäisiä ja siten ehkä myös nihilistisiä [‘kontekstittomia’], kuten myös Tillich halunnee vihjata.

. 

Siellä, missä vaikuttaa omatunto, ei koskaan [tai enintään jälkiviisaasti] vallitse ehdotonta varmuutta siitä, mikä on oikea ratkaisu kussakin yksittäisessä ongelmatilanteessa. Teoreettiset viitekehykset ovat tarpeellisia ja jopa välttämättömiä välineitä päätöksenteon labyrinteissa, mutta hermeneuttinen ymmärrys [kulttuuri-historiallinen eetos/’omatunto’], jolla noihin sokkeloihin eksyneitä ‘tapauksia’ [moraalisia aporioita] viime kädessä arvioidaan, on [ainakin minulle] pikemminkin ‘hallittua improvisaatiota’ Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin ‘hengessä’ kuin ‘stokastista rutiinia’ ennalta määrätyn eli tarkoin linjatun ja säädetyn positiivisen lain orjuudessa.

. 

Viimeisen sanan saakoon siis jälleen kerran, kaikesta huolimatta, myös Tillichin osittain oikeutetusti, osittain väärin ymmärrettynä kritisoima Immanuel Kant, jonka kategorisen imperatiivin haluan samaistaa sokraattisen ‘eremos aporoksen’ käymään Jaakobin painiin oman moraalisen kompetenssinsa kanssa.

. 

Kategorisen imperatiivin mukaan toimiminen on nimenomaan jatkuvan itsetutkiskelun paikka eikä suinkaan automaattista tottelemista autoritaarisen ohjauksen alaisuudessa. Kantin ajattelu kohtaa tässä [jälleen] paradoksin, jonka yli se ei se pääse, mutta jonka se ilman minkäänlaisia moraalisen rehellisyyden vesittäviä ‘rajalla-olemisen’ [tillichläisen retoriikan] kompromisseja pyrkii kohtaamaan nimenomaan autonomisen eli rationaalisen ‘eremos aporoksen’ [Sokrates] eikä heteronomisen eli ulkopäin annetun lain kautta säädetyn ja toimivan tai omien psykologisten halujensa orjuudessa elävän subjektin lähtökohdista.

. 

[*] On syytä muistuttaa, että tämän kirjan [Muuttuvan maailman moraali, joka ilmestyi 1963] luku [Transmoraalinen omatunto], jonka lopun siteeraan, on alunperin julkaistu jo 1945, mikä selittänee siinä ilmenevän, ikään kuin nykyhetkessä läsnä olevan suhtautumisen etenkin Nietzscheen ja Heideggeriin.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/jumalasta-nihilismista-ja-tyhjasta.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/sokrates-ja-autonomisen.html

http://izquotes.com/quote/185393