[....] [1] Kaikkeen
johdonmukaiseen utilitarismiin, tähän homo faberin filosofiaan par
excellence, liittyvä päämäärä-keino-ajattelun ristiriitaisuus voidaan
teoreettisesti määritellä luontaiseksi kyvyttömyydeksi ymmärtää hyödyn ja
merkityksellisyyden välinen ero, joka ilmaistaan kielellisesti erottamalla
‘jotta’ ja ‘jonkin vuoksi’. Kun käyttökelpoisuuden ihanne valtaa ammattimiesten
yhteisöt, mukavuuden ihanne työtätekevien yhteisöt ja kuluttamisen ihanne
kaupalliset yhteisöt, kyse ei enää oikeastaan ole hyödystä vaan merkityksestä.
Juuri yleisen hyödyllisyyden ‘vuoksi’ homo faber arvioi ja tekee kaiken
‘jotta’-periaatteella. Käyttökelpoisuuden ihannetta, kuten muidenkaan yhteisöjen
ihanteita, ei voida enää pitää tarpeellisena keinona, jotta saataisiin jotakin
muuta; sen käytön kyseenalaistaminen on kerta kaikkiaan mahdotonta. Ilmeisesti
ei ole olemassa vastausta kysymykseen, jonka Lessing kerran asetti aikansa
utilitaristeille: ‘Entä mitä hyötyä on hyödystä?’ Utilitarismin ongelma on, että
se juuttuu loputtomaan päämäärien ja keinojen ketjuun, eikä saa koskaan aikaan
periaatetta, joka oikeuttaisi päämäärän ja keinojen kategorian eli itse hyödyn
olemassaolon. Toisin sanoen, kun hyötyä pidetään tarkoituksena, se luo
tarkoituksettomuutta. [....]
.
[1] Keino-päämäärä-ketjun loputtomuudesta ja siihen
keskeisesti kuuluvasta merkityksen tuhoutumisesta vrt. Nietzsche, mietelmä 666
teoksessa Wille zur Macht.
*
Sitaatti on Hannah Arendt’in kirjasta
Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot
[s.156].
*
No comments:
Post a Comment